Sodasta, hämmentyneesti

Ja yhä kummemmaksi menee. 

Te tiedätte mut - kun jokin ahdistaa, en yleensä pakene, vaan koetan mennä kohti. Koronan kohdalla tämä on viimeistään käynyt itselleni todella selväksi (kuten myös se hämmennys, kun moni näyttää haluavankin väistää ahdistuksen aiheuttajia sen sijaan että perehtyisi niihin tarkemmin). 

Ja nyt tämä sota. Se ahdistaa. 

Olen koko aikuiselämäni ollut jonkin sortin pasifisti, teininä kyllä olisin kernaasti mennyt armeijaan jos silloin olisi jo otettu naisia armeijaan Suomessa. (En ole ikinä tainnut ihan hirveän paljon uskoa rauhaan ja rakkauteen, vaikka toki pidän niitä sotaa paljon parempana vaihtoehtona. Homo sapiensille ne eivät vain ole kaikissa tilanteissa olleet se ilmeisin valinta.)

No, nyt sitten lahjoitan rahaa Ukrainan armeijalle. Toki myös siviilejä auttaville järjestöille, mutta ei siinä ole mitään uutta, että semmoisille antaa rahaa katastrofialueille. Mutta että armeijalle. 

Mutta mitä muutakaan voisin tehdä?

Hävettää hidas, empivä Suomi, joka lahjoittaa sinne jotain hiivatan telttoja. Eikä olla suljettu ilmatilaa venäläisiltä koneilta. Ihan turhaa on täältä naureskella Belgialle, joka halusi pitää timantit, ja Italialle, joka halusi pitää luksustuotteet pakotteiden ulkopuolella. Kun en voi muuta tehdä, niin lähetän sitten rahaa. Ei niin, että sitä olisi jotenkin hirveästi mällätä, etenkään juuri nyt, mutta taatusti niillä pienilläkin pennosilla tehdään Ukrainassa nyt enemmän kuin täällä. 

Uskonko sotaan? No en sen enempää kuin ennenkään, mutta tuo Putin taitaa uskoa, eikä häntä nyt taida pysäyttää muu. 

Tämä on tätä keskustelua itseni kanssa: kumpi on tärkeämpää, tämän sodan lopputulos vai suurehko multalasti pihan kulmaan? No, ensimmäinen tietysti, koska jos asiat menevät pahemmin mönkään, ei sillä multalastillakaan ole oikeasti paljon mitään väliä. 

Iltapuhteiksi opiskelin vielä kaupunkisissisodankäyntiä, koska luojaties mihin saakka tässä vielä edetään. Eipä silti, että niillä taidoilla täällä uudessa asuinpaikassa mitään tekisi, etenkään tällä alueella jossa ei ole kerrostaloja ja ollaan päättyvän kadun varressa. Mutta - mistäs sitä tietää. Kuten filosofian amanuenssi joskus sanoi mulle päivitellessäni, mitä kaikkea sitä onkaan tullut opiskeltua, mikään ei lopulta mene hukkaan. (Noista kaupunkisissisotatiedoista kyllä toivon, että menisivät hukkaan.) 

Tulee avuton olo, koska tajuan, etten ole lopulta opiskellut MITÄÄN hyödyllistä tässä uudessa maailmassa. En osaa ampua, hakkeroida, tehdä mitään hienoja strategioita. Olen huono jopa vittuilemaan verbaalisesti koska olen vuosikausia koettanut kitkeä sarkasmiani kysyen itseltäni että no niin, ketähän tämäkin auttaa, koetapa vähän myötätuntoisemmin, vaikka se olisi kuinka hankalaa. Osaan ehkä tehdä hyvää vegaaniruokaa ja säädellä kohtuullisesti stressiäni, ja oikolukea ja vähän kääntääkin, ja osaan kerätä luonnonkasveja ravinnoksi ja viljellä, mutta se kaikki tuntuu niin kaukaiselta ja epäolennaiselta tässä tilanteessa. Ymmärrän jotenkuten anatomiaa ja kuntoutuksen periaatteita, mutta mitä niilläkään tekee, etenkään jossain joogan ja pilateksen ohjaamisen positiossa. Ja olen opiskellut paljon aerosolitartunnan ehkäisemisestä ja sillähän toki vielä pitkään tekee paljonkin, mutta ei sekään auta nyt Ukrainaa yhtään mitenkään.

Joten annan rahaa. Siihen sentään pystyn. Vähän hassulta se kyllä tuntuu, kun lukee, miten mikin valtio on lahjoittanut valtavia summia, ja sitten me pikku pankkitililtämme sen verran kuin budjetti joustaa. Mutta kun ajattelen, mitä haluaisin, että muut tekisivät, jos me täällä olisimme tuossa tilanteessa, niin näin se vaan menee. Ei mua lohduttaisi mikään tykkäysvyöry tai eri kaupunkien mielenosoitukset tai sinivalkoisiksi valaistut rakennukset, liput twitternimien perässä, vaan raha, jolla saa hankittua sitä, mitä milloinkin kipeimmin tarvitaan.

Hämmentyneenä katselen sitä, miten sota muuttaa kaiken.