Eilen vain makasin, nukuin ja katsoin kaksi elokuvaa. En jaksanut yhtikäs mitään.
Nyt kun kevään työpuserrus ja itsensäylittämisen puserrus itselle pahimpaan mahdolliseen ajankohtaan - valtavan työputken kruunuksi - on ohi, näytän viimein hidastuneen. Ja totisesti otan ilon irti siitä, ettei ole pakko puskea itseä mihinkään. Tiistaisin on kaksi joogatuntia putkeen mutta muuten on loma.
Viimeisestä lomasta, jolloin en ollut sairaana ja kuumeessa suurinta osaa lomasta, on aikaa, mitä, kaksi vuotta.
Huomaan, että jo tieto siitä, ettei enää ole pakko jaksaa, auttaa: Unet ovat muuttuneet. Ne eivät ole enää pelkoa, suoriutumista, ruumispussien raahimista ja syyllisyyttä tartuttamisista. Näin jopa eroottisen unen ja toiveikkaan unen.
Vaikka makaisin kuukaudenkin putkeen, en ihmettelisi. Ja ihan varmasti en tee mitään omaa fyysistä harjoitusta lomalla ellei sitten joku päivä sellainenkin ala huvittaa. Kävelen ulkona ja meditoin ja nukun. Hellitän. Teen toisin sanoin täysin tavoitteettoman tilan, jossa saan vain olla ja palautua, koska en halua, että tästä keväästä jää yhtään jo tulleita vaurioita pidempiä uria hermostooni. Enkä lotkauta korvaanikaan kaikille niille, jotka sanovat, että juuri nyt pitää innovoida ja myydä (tai pitää kiinni omasta harjoituksesta). Ja hitot. Jos en selviä innovoimatta ja myymättä ja tekemättä tietyn näköistä harjoitusta, jos en voi antaa itselleni lomaa silloin kun sitä tarvitsen, sitten on aika vaihtaa alaa. Olen tehnyt sen niin monta kertaa jo ettei yhtään kylmää tämäkään ajatus.
Enkä edes usko näihin innovoimis- ja myymispuheisiin. Kukin omalla tavallaan. Jos syksyn tunnit opistoissa eivät täyty siksi, etten nyt ole hyrränä innovoimassa ja myymässä, keksin jotain muuta. Olen pakon edessä keksinyt jotain muuta jo niin monta kertaa, että alan ehkä jo piankin pitää itseäni ammatillisten identiteettisiirtymien kokemusasiantuntijana. Ja luotan vankasti siihen, että mikään ei mene hukkaan, kaikesta oppii ja aina sitä putoaa jaloilleen, kun on utelias, perusterve ja kulloiseenkin työhönsä tunnollisesti ja täysin sydämin sitoutuva.
Kun olen valmis työllistymään, vyöryn varmaan kortistoon - jossain vaiheessa kesää. Mutta toistaiseksi elän sillä, mitä olen ansainnut talven mittaan. Peruuntuneista koulutuksistakin palautui yli kuukauden vuokria vastaava rahasumma. Tuntuu oudolta, että kiire ja pakko ovat viimein hellittäneet.
Kuukausi sitten saatoin purskahtaa itkuun jonkun kirjoittaessa naamastossa, että universumi pakotti pandemian muodon kautta meidät kaikki pysähtymään - koska oma työmääräni vain kasvoi siihen mittakaavaan, että pelkäsin musertuvani sen alle. Joku kommentoi, että minun pitäisi olla onnellinen siitä, että töitä riittää. Itkin lisää vaikken edes usko pitäiseihin, etenkään emootioiden kohdalla. Teki mieli kirjoittaa kiihtyneenä uhmakkaasti että hei ota sinä nämä mun työt, jos kiinnostaa, en haluaisi kuolla tähän souviin. En osannut kirjoittaa sitä vaan koetin muotoilla jonkun kohteliaan vastauksen, jolla samalla kuitenkin turvaan oikeuteni tuntea, kuten tunnen, ja pelkäsin jälkikäteen kuulostaneeni jotenkin loukkaavalta ja kiittämättömältä, kun sillä tavalla pidän kiinni oikeudestani tuntea tietyllä tavalla ja oikeudestani tuntea, että olen murtumassa työhön, joka yllättäen muuttui joksikin aivan muuksi.
Mietin varmaan viikon sen jälkeen, miksi ihmiskommunikaatio on niin vaikeaa ja ihmiset välillä niin veretseisauttavan pelottavia. Nekin, jotka tietää kilteiksi olennoiksi. Miten voikin olla, että riittävän suuressa stressissä jokainen, joka näkee maailman vähänkin eri vinkkelistä (= jokainen toinen) alkaa vaikuttaa vaativan, että itse ei saisi olla, kuten on, tuntea, kuten tuntee. Ja kun pelkää tarpeeksi, alkaa kuvitella, että nämä muut varmasti jotenkin vihaavat itseä ja että he ehkä haluaisivat, että mulle kävisi huonosti. Arjessa tiedän, ettei ketään ihan oikeasti kiinnosta elämäni niin paljon, mutta riittävästi stressiä, ja psiuuh, ollaan tän kelkan kyydissä. Sellaista se on, kun lusikat ovat niin vähissä, että on syötävä ilman eikä käsiäkään ehkä viitsi käyttää vaan koettaa tunkea pään kattilaan tai kulhoon, johon pää ei mahdu.
Nyt se on ohi ja lusikoita voi alkaa nostella pesukoneesta vetolaatikkoon yhden kerrallaan. Vähän kauhistuttaa vieläkin, millaisen mankelin läpi sitä välillä joutuu ujumaan. Kyllähän sitä tolpillaan pysyy, kun tietää, että on vaan pysyttävä, ja aikakin on rajallisena mahdollinen, mitataan viikoissa, ei kuukausissa. Mutta luulen, että jos multa kysytään joskus myöhemmin tästä keväästä, muistan pandemian ja siihen liittyvien pelkojen sijaan lähinnä työmäärän, pelon työn alle murtumisesta ja - toivottavasti - sen helpotuksen, joka tuntuu melkein itkettävältä nyt kun tietää, että selvisi. Siis siitä työputkesta. Varmasti tässä on muitakin murhemahdollisuuksia framilla, mutta en nyt ala ennakoida niitä - sen sijaan aion levätä. Kunnolla.
Nyt kun kevään työpuserrus ja itsensäylittämisen puserrus itselle pahimpaan mahdolliseen ajankohtaan - valtavan työputken kruunuksi - on ohi, näytän viimein hidastuneen. Ja totisesti otan ilon irti siitä, ettei ole pakko puskea itseä mihinkään. Tiistaisin on kaksi joogatuntia putkeen mutta muuten on loma.
Viimeisestä lomasta, jolloin en ollut sairaana ja kuumeessa suurinta osaa lomasta, on aikaa, mitä, kaksi vuotta.
Huomaan, että jo tieto siitä, ettei enää ole pakko jaksaa, auttaa: Unet ovat muuttuneet. Ne eivät ole enää pelkoa, suoriutumista, ruumispussien raahimista ja syyllisyyttä tartuttamisista. Näin jopa eroottisen unen ja toiveikkaan unen.
Vaikka makaisin kuukaudenkin putkeen, en ihmettelisi. Ja ihan varmasti en tee mitään omaa fyysistä harjoitusta lomalla ellei sitten joku päivä sellainenkin ala huvittaa. Kävelen ulkona ja meditoin ja nukun. Hellitän. Teen toisin sanoin täysin tavoitteettoman tilan, jossa saan vain olla ja palautua, koska en halua, että tästä keväästä jää yhtään jo tulleita vaurioita pidempiä uria hermostooni. Enkä lotkauta korvaanikaan kaikille niille, jotka sanovat, että juuri nyt pitää innovoida ja myydä (tai pitää kiinni omasta harjoituksesta). Ja hitot. Jos en selviä innovoimatta ja myymättä ja tekemättä tietyn näköistä harjoitusta, jos en voi antaa itselleni lomaa silloin kun sitä tarvitsen, sitten on aika vaihtaa alaa. Olen tehnyt sen niin monta kertaa jo ettei yhtään kylmää tämäkään ajatus.
Enkä edes usko näihin innovoimis- ja myymispuheisiin. Kukin omalla tavallaan. Jos syksyn tunnit opistoissa eivät täyty siksi, etten nyt ole hyrränä innovoimassa ja myymässä, keksin jotain muuta. Olen pakon edessä keksinyt jotain muuta jo niin monta kertaa, että alan ehkä jo piankin pitää itseäni ammatillisten identiteettisiirtymien kokemusasiantuntijana. Ja luotan vankasti siihen, että mikään ei mene hukkaan, kaikesta oppii ja aina sitä putoaa jaloilleen, kun on utelias, perusterve ja kulloiseenkin työhönsä tunnollisesti ja täysin sydämin sitoutuva.
Kun olen valmis työllistymään, vyöryn varmaan kortistoon - jossain vaiheessa kesää. Mutta toistaiseksi elän sillä, mitä olen ansainnut talven mittaan. Peruuntuneista koulutuksistakin palautui yli kuukauden vuokria vastaava rahasumma. Tuntuu oudolta, että kiire ja pakko ovat viimein hellittäneet.
Kuukausi sitten saatoin purskahtaa itkuun jonkun kirjoittaessa naamastossa, että universumi pakotti pandemian muodon kautta meidät kaikki pysähtymään - koska oma työmääräni vain kasvoi siihen mittakaavaan, että pelkäsin musertuvani sen alle. Joku kommentoi, että minun pitäisi olla onnellinen siitä, että töitä riittää. Itkin lisää vaikken edes usko pitäiseihin, etenkään emootioiden kohdalla. Teki mieli kirjoittaa kiihtyneenä uhmakkaasti että hei ota sinä nämä mun työt, jos kiinnostaa, en haluaisi kuolla tähän souviin. En osannut kirjoittaa sitä vaan koetin muotoilla jonkun kohteliaan vastauksen, jolla samalla kuitenkin turvaan oikeuteni tuntea, kuten tunnen, ja pelkäsin jälkikäteen kuulostaneeni jotenkin loukkaavalta ja kiittämättömältä, kun sillä tavalla pidän kiinni oikeudestani tuntea tietyllä tavalla ja oikeudestani tuntea, että olen murtumassa työhön, joka yllättäen muuttui joksikin aivan muuksi.
Mietin varmaan viikon sen jälkeen, miksi ihmiskommunikaatio on niin vaikeaa ja ihmiset välillä niin veretseisauttavan pelottavia. Nekin, jotka tietää kilteiksi olennoiksi. Miten voikin olla, että riittävän suuressa stressissä jokainen, joka näkee maailman vähänkin eri vinkkelistä (= jokainen toinen) alkaa vaikuttaa vaativan, että itse ei saisi olla, kuten on, tuntea, kuten tuntee. Ja kun pelkää tarpeeksi, alkaa kuvitella, että nämä muut varmasti jotenkin vihaavat itseä ja että he ehkä haluaisivat, että mulle kävisi huonosti. Arjessa tiedän, ettei ketään ihan oikeasti kiinnosta elämäni niin paljon, mutta riittävästi stressiä, ja psiuuh, ollaan tän kelkan kyydissä. Sellaista se on, kun lusikat ovat niin vähissä, että on syötävä ilman eikä käsiäkään ehkä viitsi käyttää vaan koettaa tunkea pään kattilaan tai kulhoon, johon pää ei mahdu.
Nyt se on ohi ja lusikoita voi alkaa nostella pesukoneesta vetolaatikkoon yhden kerrallaan. Vähän kauhistuttaa vieläkin, millaisen mankelin läpi sitä välillä joutuu ujumaan. Kyllähän sitä tolpillaan pysyy, kun tietää, että on vaan pysyttävä, ja aikakin on rajallisena mahdollinen, mitataan viikoissa, ei kuukausissa. Mutta luulen, että jos multa kysytään joskus myöhemmin tästä keväästä, muistan pandemian ja siihen liittyvien pelkojen sijaan lähinnä työmäärän, pelon työn alle murtumisesta ja - toivottavasti - sen helpotuksen, joka tuntuu melkein itkettävältä nyt kun tietää, että selvisi. Siis siitä työputkesta. Varmasti tässä on muitakin murhemahdollisuuksia framilla, mutta en nyt ala ennakoida niitä - sen sijaan aion levätä. Kunnolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti