En osaa sanoa, onko kaikki pandemiassa tapahtunut hitaasti vai nopeasti. Riippuu kai odotuksista - ja jos jotain on tapahtunut, niin ainakin se, että olen lakannut odottamasta, olettamasta, ennakoimasta. Jollain tavalla sujahdan siis tähän hetkeen painavammin kuin aikoihin. Vielä ensi viikolla piisaa töitä, sitten vuolas ja hukuttava virta tyrehtyy puroksi ennen kokonaan katoamistaan.
Tiedän pääseväni takaisin virastoon töihin todennäköisesti sillä silmänräpäyksellä, jos keksin ilmaista tällaisen käytettävyyden. Mutta ensin on levättävä. Vasta kun rahat alkavat loppua - ja se ei ole viikon tai kuukaudenkaan asia. En ole saanut pidettyä kunnon lomaa, mitä pariin vuoteen. Otan sen nyt, ensi viikon jälkeen. Ja oikeastaan se loma näyttää siltä kuin lomani yleensä: ulkoilen koiran kanssa ja nautin aikatauluttomuudesta ihmeemmin ihmisseuraa kaipaamatta.
On siis aikaa, tämä hetki.
Aamulla teemme pitkän kävelyn metsiä pitkin. Hetken tosin joudumme kulkemaan tietäkin pitkin ja se on stressaavaa: Vompsu kävelee mieluummin lenkkareissaan märkää ojanpohjaa pitkin kuin menee neljää metriä lähemmäksi vieraita ihmisiä. Joku belgialaislähde suositti sellaista etäisyyttä ulkoilussa, ja sehän omaksuttiin samoin tein, siitä OCD pitää huolen. Minä vain pidätän hengitystä aina kun pitää ohittaa joku: hengitän ulos noin neljän metrin päässä toisesta ihmisestä ja kävelen pidätyksessä ihmisen ohi vielä muutaman metrin ennen kuin hengitän sisään. En pelkää niinkään omaa terveyttäni kuin ajatusta, että tartutan jonkun toisen ja ennen kaikkea kuormitan terveydenhuoltoa systeemitasolla niin että joudutaan miettimään, kuka voidaan hoitaa ja kuka ei - se on sietämätön ajatus.
Aurinko porottaa rinteeseen. Vompsu pitelee koiraa sivummalla, kyykin maan lähellä ja rohmuan tyhjällä kakkapussilla nokkosia toiseen tyhjään kakkapussiin. Koko elämä on kietoutunut leipomisen, ruoanlaiton ja pyykkäyksen sekä töiden ympärille. No jaa, onko se koskaan muuta oikeastaan ollutkaan? Muulloin on ollut haaveita, suunnitelmia, unelmia. Nyt ne ovat kadonneet. Korkeintaan voi fantasioida seuraavasta ruokakuljetuksesta kotiovelle.
Koen siitäkin vähän syyllisyyttä: Ystävä kerää ruokakuljetuksia, meidän kaltaisemme ihmiset tilailevat niitä. Voisin ihan hyvin käydä kaupassakin. Vompsu ei halua, että käyn, se kiihdyttää häntä, ja jotta saan hänet kanssani ulkoilemaan, hänellä pitää olla sellainen olo, ettemme ole voineet saada tartuntaa mistään. Kai voisin asennoitua tähän niinkin, että hermostuttakoon vaan ja minähän menen ja sama se, ulkoileeko Vompsu - mutta en voi. Kutsumalla Vompsun tänne, kotiini, olen tavallaan lupautunut elämään tavalla, jonka kanssa hänkin voi tuntea turvallisuutta, edes jollain hyvin hataralla ja rajallisella tavalla.
Pelkopuristus vatsasta on kadonnut ja etäopetus normalisoitunut työnkuvana. En ole erityisen ahdistunut ja aina välillä hämmästyn Vompsun muistuttaessa, että häntä ahdistaa. Luen paljon koronaviruksesta ja olen huomannut, että minua taitaa itse asiassa rauhoittaa se, että pidän itseäni ajan tasalla. Se, että tiedän, miten vähän ihan jokainen tietää. Ei ole tilaa kuvitella, että on oikeassa, kun kaiken aikaa tule soraääniä ja erilaisia teorioita siitä, mikä on riittävä turvaväli, voiko kasvomaski suojata muita, tuoko kerran sairastaminen immuniteetin ja niin edelleen. Minusta siinä kaikessa on jotain hyvin rauhoittavaa. Hurjempi kuva rakentuu, jos en lue artikkeleita. Tajuan mielikuvitukseni aika synkeäksi tapaukseksi. Ihan samalla tavalla lapsenakin rauhoitti, kun saattoi lukea etukäteen jostain kirjasta vaikkapa kangaspuilla kutomisesta. Ilman kirjaa onnistuin maalaamaan piruja seinälle, kirjan jälkeen olin jokseenkin selvillä, mihin pyrittiin ja miten.
Kevät on valtavan paljon edellä. Tuomien lehtiruusukkeet tursuvat valtavan kokoisina ja metsä on muutenkin jo täynnä leijuvaa vihreää.
Hämmästyn asioita, joita toiset ihmiset osaavat kaivata: raitiovaunuilla ajamista, kahviloita, ihmisten näkemistä. Ja toisaalta, ihan omaa aikaa. Huomaan olevani tosi huono kaipaaja. Aluksi kaipasin kirjastoa ja vesijuoksuallasta mutta nekin tuntuvat nyt jo kaukaisilta, unenomaisilta.
Olen hyvin tyytyväinen, kun minun ei tarvitse poistua kotoani muualle kuin koirakävelyille. Itse asiassa taidan olla nyt tyytyväisempi kuin ennen. Olen jo tottunut siihenkin ajatukseen, että vanhempani ehkä tapattavat itsensä uhmakkuudellaan tässä epidemiassa. Itkin sitä muutaman päivän mutta alan hyväksyä sen, että eipä minulla näy olevan siihen osaa eikä arpaa. Ainoa, mihin voin vaikuttaa, on oma suhtautumiseni tähän asiaan - ihan samoin kuin monissa muissakin vaikeissa kohdin elämää on lopulta ollut pakko todeta. Ja ei, ei tämä varmaan opeta mitään ylevää. Kunhan vain näyttää, että turha paisutella hybristä omista taidoista suostutella, perustella, taivutella, kontrolloida. Olen ollut, olen ja tulen olemaan kärpäsenkakan kokoinen ja merkityksinen näissä tapahtumissa. Koetan pysyä mahdollisimman vähän vahingollisena kärpäsenkakkana.
Osana uutta normaalia olen sissi-istuttanut talomme pihaan orvokkeja, kerrottuja narsisseja, kirjopikarililjoja ja kuningasliljoja. Olen kylvänyt ruukkukaupalla palmukaalia ja kunhan se lähtee kasvamaan, istutan senkin. Ei tämän talon omistaja oikeasti välitä puutarhastaan ja suuttukoon, jos suuttuu, kun teen tänne jotain kivaa ja kaunista. Lähetin hänelle jo sähköpostin, jossa kerroin Vompsun muuttaneen tänne ja kyselin, missä he aikovat pandemia-ajan viettää, mutta ei siihenkään ole kukaan vastannut.
Villit eläimet ovat alkaneet liikkua aamuisin myöhemmin kaduilla. Metsäkauriit saattavat saapastella omakotitaloalueella tuosta noin vain. Vanhan pukin sarvet ovat täynnä nahanriekaleita ja hehkuvat aivan tulipunaisina. Vasta vähän ennen puolta päivää ihmiset selviävät liikkeelle. Mehiläiset ovat heränneet. Omenatarhan kyltistä joku on vetänyt mustalla teipillä yli kohdan, jossa luki ennen, milloin omenatarha aukeaa.
Tiedän pääseväni takaisin virastoon töihin todennäköisesti sillä silmänräpäyksellä, jos keksin ilmaista tällaisen käytettävyyden. Mutta ensin on levättävä. Vasta kun rahat alkavat loppua - ja se ei ole viikon tai kuukaudenkaan asia. En ole saanut pidettyä kunnon lomaa, mitä pariin vuoteen. Otan sen nyt, ensi viikon jälkeen. Ja oikeastaan se loma näyttää siltä kuin lomani yleensä: ulkoilen koiran kanssa ja nautin aikatauluttomuudesta ihmeemmin ihmisseuraa kaipaamatta.
On siis aikaa, tämä hetki.
Aamulla teemme pitkän kävelyn metsiä pitkin. Hetken tosin joudumme kulkemaan tietäkin pitkin ja se on stressaavaa: Vompsu kävelee mieluummin lenkkareissaan märkää ojanpohjaa pitkin kuin menee neljää metriä lähemmäksi vieraita ihmisiä. Joku belgialaislähde suositti sellaista etäisyyttä ulkoilussa, ja sehän omaksuttiin samoin tein, siitä OCD pitää huolen. Minä vain pidätän hengitystä aina kun pitää ohittaa joku: hengitän ulos noin neljän metrin päässä toisesta ihmisestä ja kävelen pidätyksessä ihmisen ohi vielä muutaman metrin ennen kuin hengitän sisään. En pelkää niinkään omaa terveyttäni kuin ajatusta, että tartutan jonkun toisen ja ennen kaikkea kuormitan terveydenhuoltoa systeemitasolla niin että joudutaan miettimään, kuka voidaan hoitaa ja kuka ei - se on sietämätön ajatus.
Aurinko porottaa rinteeseen. Vompsu pitelee koiraa sivummalla, kyykin maan lähellä ja rohmuan tyhjällä kakkapussilla nokkosia toiseen tyhjään kakkapussiin. Koko elämä on kietoutunut leipomisen, ruoanlaiton ja pyykkäyksen sekä töiden ympärille. No jaa, onko se koskaan muuta oikeastaan ollutkaan? Muulloin on ollut haaveita, suunnitelmia, unelmia. Nyt ne ovat kadonneet. Korkeintaan voi fantasioida seuraavasta ruokakuljetuksesta kotiovelle.
Koen siitäkin vähän syyllisyyttä: Ystävä kerää ruokakuljetuksia, meidän kaltaisemme ihmiset tilailevat niitä. Voisin ihan hyvin käydä kaupassakin. Vompsu ei halua, että käyn, se kiihdyttää häntä, ja jotta saan hänet kanssani ulkoilemaan, hänellä pitää olla sellainen olo, ettemme ole voineet saada tartuntaa mistään. Kai voisin asennoitua tähän niinkin, että hermostuttakoon vaan ja minähän menen ja sama se, ulkoileeko Vompsu - mutta en voi. Kutsumalla Vompsun tänne, kotiini, olen tavallaan lupautunut elämään tavalla, jonka kanssa hänkin voi tuntea turvallisuutta, edes jollain hyvin hataralla ja rajallisella tavalla.
Pelkopuristus vatsasta on kadonnut ja etäopetus normalisoitunut työnkuvana. En ole erityisen ahdistunut ja aina välillä hämmästyn Vompsun muistuttaessa, että häntä ahdistaa. Luen paljon koronaviruksesta ja olen huomannut, että minua taitaa itse asiassa rauhoittaa se, että pidän itseäni ajan tasalla. Se, että tiedän, miten vähän ihan jokainen tietää. Ei ole tilaa kuvitella, että on oikeassa, kun kaiken aikaa tule soraääniä ja erilaisia teorioita siitä, mikä on riittävä turvaväli, voiko kasvomaski suojata muita, tuoko kerran sairastaminen immuniteetin ja niin edelleen. Minusta siinä kaikessa on jotain hyvin rauhoittavaa. Hurjempi kuva rakentuu, jos en lue artikkeleita. Tajuan mielikuvitukseni aika synkeäksi tapaukseksi. Ihan samalla tavalla lapsenakin rauhoitti, kun saattoi lukea etukäteen jostain kirjasta vaikkapa kangaspuilla kutomisesta. Ilman kirjaa onnistuin maalaamaan piruja seinälle, kirjan jälkeen olin jokseenkin selvillä, mihin pyrittiin ja miten.
Kevät on valtavan paljon edellä. Tuomien lehtiruusukkeet tursuvat valtavan kokoisina ja metsä on muutenkin jo täynnä leijuvaa vihreää.
Hämmästyn asioita, joita toiset ihmiset osaavat kaivata: raitiovaunuilla ajamista, kahviloita, ihmisten näkemistä. Ja toisaalta, ihan omaa aikaa. Huomaan olevani tosi huono kaipaaja. Aluksi kaipasin kirjastoa ja vesijuoksuallasta mutta nekin tuntuvat nyt jo kaukaisilta, unenomaisilta.
Olen hyvin tyytyväinen, kun minun ei tarvitse poistua kotoani muualle kuin koirakävelyille. Itse asiassa taidan olla nyt tyytyväisempi kuin ennen. Olen jo tottunut siihenkin ajatukseen, että vanhempani ehkä tapattavat itsensä uhmakkuudellaan tässä epidemiassa. Itkin sitä muutaman päivän mutta alan hyväksyä sen, että eipä minulla näy olevan siihen osaa eikä arpaa. Ainoa, mihin voin vaikuttaa, on oma suhtautumiseni tähän asiaan - ihan samoin kuin monissa muissakin vaikeissa kohdin elämää on lopulta ollut pakko todeta. Ja ei, ei tämä varmaan opeta mitään ylevää. Kunhan vain näyttää, että turha paisutella hybristä omista taidoista suostutella, perustella, taivutella, kontrolloida. Olen ollut, olen ja tulen olemaan kärpäsenkakan kokoinen ja merkityksinen näissä tapahtumissa. Koetan pysyä mahdollisimman vähän vahingollisena kärpäsenkakkana.
Osana uutta normaalia olen sissi-istuttanut talomme pihaan orvokkeja, kerrottuja narsisseja, kirjopikarililjoja ja kuningasliljoja. Olen kylvänyt ruukkukaupalla palmukaalia ja kunhan se lähtee kasvamaan, istutan senkin. Ei tämän talon omistaja oikeasti välitä puutarhastaan ja suuttukoon, jos suuttuu, kun teen tänne jotain kivaa ja kaunista. Lähetin hänelle jo sähköpostin, jossa kerroin Vompsun muuttaneen tänne ja kyselin, missä he aikovat pandemia-ajan viettää, mutta ei siihenkään ole kukaan vastannut.
Villit eläimet ovat alkaneet liikkua aamuisin myöhemmin kaduilla. Metsäkauriit saattavat saapastella omakotitaloalueella tuosta noin vain. Vanhan pukin sarvet ovat täynnä nahanriekaleita ja hehkuvat aivan tulipunaisina. Vasta vähän ennen puolta päivää ihmiset selviävät liikkeelle. Mehiläiset ovat heränneet. Omenatarhan kyltistä joku on vetänyt mustalla teipillä yli kohdan, jossa luki ennen, milloin omenatarha aukeaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti