Meitä on hellitty ja pidetty hyvänä. Olemme kuunnelleet standuppia, jossa osa jutuista on ollut sellaisia, ettei tiedä, mitä ajatella: ei ole pahastunut mutta ei ole naurattanutkaan ja lähinnä on miettinyt, mistä syntyy oletus, että jokin on hauskaa, tai mistä syntyy se, että jokin todella välillä on hauskaa kaikkien oletusten vastaisesti. Sillä on jotakin kieroa tekemistä vuorovaikutteisuuden ja heittäytymisen kanssa, siitä ole miltei varma. Ja usein tahattomuuden. On helppoa olla tahattomasti hulvattoman hauska, tietoisesti se on äärettömän vaikeaa. Yleensä olleessaan tahattomasti hulvaton on samalla tavattoman hauras ja haavoittuvassa tilassa, ellei tajua olevansa osa ihmisyyden syvää pohjavierrettä, jossa tie helvettiin on kivetty hyvin aikomuksin. Standuppia katsellessani olen todella katsoja, todistaja, en osallistuja, ja tunnen lievää syyllisyyttä siitä, ettei minua naurata enemmän. Tietysti naurujoogaohjaajana voisin alkaa nauraa tahdonalaisesti ja jatkaa sitä kymmenenkin minuuttia enkä pitäisi sitä mitenkään epärehellisenä tai epäreiluna tai epäkunniallisena tekona: ei naurun tarvitse olla spontaani reaktio saadakseen laskeutua maailmaan. Mutta olen väsynyt ja liian keskittynyt todistamaan tilannetta, jotta antaisin naurun lahjan, ja olen siitäkin vähän pahoillani. Ja sitten olemme katselleet lukuja ja miettineet niiden tarkoitusta, kilistelleet laseja ja porisseet koko vuoden hiljaisuuden edestä. Ja nyt olemme edenneet syömään firman piikkiin.
Pöytämme on lasiseinän ääressä, Helsinki aukeaa alla. Näkymän etualaa miehittää hotelli: valoneliöiden sarjat pimeässä, ei niin kaukana. Ruokaa tulee hitaasti, emme tunne toisiamme kovinkaan hyvin. Keskustelemme, haarukoimme. Monella on koulutus, jonka mukaista työtä ei tehdä mutta mikään ei mene eikä ole mennyt hukkaan. Emme etene pohtimaan, mitä tämä kertoo koulutusjärjestelmästämme. Vaikka kysyttyä vegaanista valkoviiniä kaadetaankin vahingossa puolityhjään vesilasiin vetenä, kukaan ei sentään kaada oliiviöljyä juomalasiin, ehkä johtuen siitä, ettei pöydässä ole oliiviöljypulloa - mutta jaetuissa ajatuksissamme leikimme tällä kontrafaktuaalilla. Ja sitten joku huomaa: vastapäätä tapahtuu.
Ikkunan sivuissa on ohut valoverho mutta enimmäkseen näkymä levittäytyy esteettömästi. Huoneessa on valo, sänky ja kaksi ihmistä. Toinen, epämukavan riisuutuneena, tanssii ikkunan ääressä. Toinen häämöttää sängyllä valoverhokaistaleen sumentamana. Tanssi ei ole erityisen luovaa tai innoittunutta. Mitä tarkoitan: se ei synny itsestään tai ole itselleen, se on liian tietoista katseesta, todistamisesta, se on tanssia jollekulle toiselle, ja vaikka sen tarkoituksena on epäilemättä herättää tuossa toisessa jotakin, jään pohtimaan, mitä tarkalleen tuollainen tanssi herättää.
Aluksi kiusaannumme. Emme halua katsella ikkunoihin päin. Yksi nostaa käden silmälappumaisesti tälle puolen kasvojaan mutta avaa kuitenkin sormien sakset ja kurkistaa sieltä tapahtumia. On kuin ikkunan magneetti imisi katseita, todistamista puoleensa. (Siinä mielessä se muistuttaa televisiota liki autiossa lounasravintolassa: katse harhautuu keskustelukumppanista ruutuun kerran toisensa jälkeen vaikka kuinka haluaisi, ettei niin käy. Tästä syystä en suostu ottamaan kotiini televisiota. Olen melko varma, että se söisi minut vähitellen ja jäänteittä.) Syntyy pohdintaa siitä, onko tuo lainmukaista ja miten muka lasi välissä muuttaa alastomana julkisella paikalla oleilun. Ja tietävätkö ne, että ne näkyvät kauas. Joku sanoo, että totta kai ne tietävät: näymme valoisassa etuseinässä istuvana joukkiona ja tämä on meille suunnattu esitys. Haluttomuus katsoa ja mahdottomuus olla katsomatta muuttavat toteamuksen myötä luonnettaan ainakin minussa: en ollut tullut ajatelleeksikaan, että sellaisesta voisi olla kyse. Jos äsken tuntui tunkeilevalta ja epäkohteliaalta, että nauroimme ja silmät harhautuivat ikkunaan kasvot etsien huolen ilmaisua, nyt tuntuu vain jotenkin - tiettyyn asemointiin pakotetulta, ällöttyneeltä, vähän surulliselta. Ja tavallaan: keneltä tämä on minkään pois ottamista? Mitä me menetämme siinä, että todistamme joidenkin tuntemattomien seksuaalisuuden ilmenemismuotoa hotellissa viikonloppuna? Mitä he menettävät siinä, että haluavat esiintyä tuolla tavalla?
On kummallista istua siinä, kaksi pöytää äkisti naurumyrskyjen ravistelemana, päät kääntyillen. Ei kai ihmispololla ole muutakaan mahdollisuutta kuin nauraa. Ja sitten tajuan: jollain omalaatuisella tavalla se, jonka tanssi ja sitä seuranneet tapahtumainkulut esineellistävät, olemme me siinä ravintolassa. Me ja meidän vegaaniset kakkupalamme, virnistyksemme, hämmennyksemme. Surumme. Surusta on tullut painava esine.
Mutta kun etenen lähijunaan ja sillä yön läpi, on kuin se tuntuisi hivenen keveämmältä kuin edellisinä päivinä. Tajuan taas selvemmin, miten vähän ymmärrän.
Aamulla silmäpussit ovat myöhäisen päivällisen ja nukkumaanmenoajan takia jätesäkit. Leikittelen töihin junalla ajellessa ajatuksella, että silmäpusseja ovat kerryttäneet univajeen ja suolan sijaan kaikki silmien edellisiltana todistama, että surun esineen paino on siirtynyt sydänalasta kantolaukkuihin silmien alle. Olisi mahtavaa, jos jokin päivä tuntisi omassa elämässään itsensä muuksi kuin turistiksi. Mutta todennäköisesti buddhalaiset ovat oikeassa: itse on turisti, tunkeilija, fiktio - eikä sitä ilman tule toimeen kuin aivan hetkittäin.
Eikä se hetki, kun matkaa opettamaan sunnuntaiaamuna, ole mitään muuta kuin silkkaa turismia lähijunassa.
Pöytämme on lasiseinän ääressä, Helsinki aukeaa alla. Näkymän etualaa miehittää hotelli: valoneliöiden sarjat pimeässä, ei niin kaukana. Ruokaa tulee hitaasti, emme tunne toisiamme kovinkaan hyvin. Keskustelemme, haarukoimme. Monella on koulutus, jonka mukaista työtä ei tehdä mutta mikään ei mene eikä ole mennyt hukkaan. Emme etene pohtimaan, mitä tämä kertoo koulutusjärjestelmästämme. Vaikka kysyttyä vegaanista valkoviiniä kaadetaankin vahingossa puolityhjään vesilasiin vetenä, kukaan ei sentään kaada oliiviöljyä juomalasiin, ehkä johtuen siitä, ettei pöydässä ole oliiviöljypulloa - mutta jaetuissa ajatuksissamme leikimme tällä kontrafaktuaalilla. Ja sitten joku huomaa: vastapäätä tapahtuu.
Ikkunan sivuissa on ohut valoverho mutta enimmäkseen näkymä levittäytyy esteettömästi. Huoneessa on valo, sänky ja kaksi ihmistä. Toinen, epämukavan riisuutuneena, tanssii ikkunan ääressä. Toinen häämöttää sängyllä valoverhokaistaleen sumentamana. Tanssi ei ole erityisen luovaa tai innoittunutta. Mitä tarkoitan: se ei synny itsestään tai ole itselleen, se on liian tietoista katseesta, todistamisesta, se on tanssia jollekulle toiselle, ja vaikka sen tarkoituksena on epäilemättä herättää tuossa toisessa jotakin, jään pohtimaan, mitä tarkalleen tuollainen tanssi herättää.
Aluksi kiusaannumme. Emme halua katsella ikkunoihin päin. Yksi nostaa käden silmälappumaisesti tälle puolen kasvojaan mutta avaa kuitenkin sormien sakset ja kurkistaa sieltä tapahtumia. On kuin ikkunan magneetti imisi katseita, todistamista puoleensa. (Siinä mielessä se muistuttaa televisiota liki autiossa lounasravintolassa: katse harhautuu keskustelukumppanista ruutuun kerran toisensa jälkeen vaikka kuinka haluaisi, ettei niin käy. Tästä syystä en suostu ottamaan kotiini televisiota. Olen melko varma, että se söisi minut vähitellen ja jäänteittä.) Syntyy pohdintaa siitä, onko tuo lainmukaista ja miten muka lasi välissä muuttaa alastomana julkisella paikalla oleilun. Ja tietävätkö ne, että ne näkyvät kauas. Joku sanoo, että totta kai ne tietävät: näymme valoisassa etuseinässä istuvana joukkiona ja tämä on meille suunnattu esitys. Haluttomuus katsoa ja mahdottomuus olla katsomatta muuttavat toteamuksen myötä luonnettaan ainakin minussa: en ollut tullut ajatelleeksikaan, että sellaisesta voisi olla kyse. Jos äsken tuntui tunkeilevalta ja epäkohteliaalta, että nauroimme ja silmät harhautuivat ikkunaan kasvot etsien huolen ilmaisua, nyt tuntuu vain jotenkin - tiettyyn asemointiin pakotetulta, ällöttyneeltä, vähän surulliselta. Ja tavallaan: keneltä tämä on minkään pois ottamista? Mitä me menetämme siinä, että todistamme joidenkin tuntemattomien seksuaalisuuden ilmenemismuotoa hotellissa viikonloppuna? Mitä he menettävät siinä, että haluavat esiintyä tuolla tavalla?
On kummallista istua siinä, kaksi pöytää äkisti naurumyrskyjen ravistelemana, päät kääntyillen. Ei kai ihmispololla ole muutakaan mahdollisuutta kuin nauraa. Ja sitten tajuan: jollain omalaatuisella tavalla se, jonka tanssi ja sitä seuranneet tapahtumainkulut esineellistävät, olemme me siinä ravintolassa. Me ja meidän vegaaniset kakkupalamme, virnistyksemme, hämmennyksemme. Surumme. Surusta on tullut painava esine.
Mutta kun etenen lähijunaan ja sillä yön läpi, on kuin se tuntuisi hivenen keveämmältä kuin edellisinä päivinä. Tajuan taas selvemmin, miten vähän ymmärrän.
Aamulla silmäpussit ovat myöhäisen päivällisen ja nukkumaanmenoajan takia jätesäkit. Leikittelen töihin junalla ajellessa ajatuksella, että silmäpusseja ovat kerryttäneet univajeen ja suolan sijaan kaikki silmien edellisiltana todistama, että surun esineen paino on siirtynyt sydänalasta kantolaukkuihin silmien alle. Olisi mahtavaa, jos jokin päivä tuntisi omassa elämässään itsensä muuksi kuin turistiksi. Mutta todennäköisesti buddhalaiset ovat oikeassa: itse on turisti, tunkeilija, fiktio - eikä sitä ilman tule toimeen kuin aivan hetkittäin.
Eikä se hetki, kun matkaa opettamaan sunnuntaiaamuna, ole mitään muuta kuin silkkaa turismia lähijunassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti