Surkuhupaisat sivuvaikutukset

Urhea pohjolan lumiaura -taktiikkani tahtoo kääntyä slapstickiksi kuten niin moni muukin asia elämässä. Kas: en ole edelleenkään saanut sitä keskustelua, jota pyysin tarmokkaasti. Sen sijaan keskustelukumppani unohti luvanneensa keskustelun ja kun huomautin siitä, että tänäänhän piti tapahtua tuon keskustelun, niin eikö vain käynytkin niin, että seuraavaksi hän poti asiasta syyllisyyttä. Se työpaineiden pienentämisestä.

Koko tapahtumaketju saa miettimään, miten karmivaa ihmislajin hyvien tarkoitusten rellestäminen maankamaralla oikeastaan onkaan. Tehdään hyvää mutta samalla sivuvaikutukset karkaavat käsistä. Haetaan vaurautta, mukavuutta, tilaisuuksia kehittää osaamistaan ja kokea maailmaa ja siinä sivussa tullaan talloneeksi toisten elollisten oikeuksia. Sen sijaan, että kausaaliketjun biljardipallot osuisivat toisiinsa nätisti klak-klak, kosmiset silmäpaot juoksevat verkkoa pitkin ja laajentuvat. 

Toisaalta: en oikeastaan ylläty, miten slapstickia elämä on. 

Eihän se koskaan suju suunnitellusti. 

Onneksi olen saanut nauraa ja keskustella muuten. 

Tänään tajusin taas jotain uutta: miten vaikeaa on keskustella kolmen ihmisen kesken, jos ne kaksi muuta ovat eleiltään ja keskusteluluontumuksiltaan hyvin erilaiset. En ole ehkä aiemmin tullut ajatelleeksi, että se kameleonttimaisuus, jonka tiedän leimaavan omaa keskusteluun asettumistani ja kahdenkesken-keskustelun suosimistani, voi tuntua näin väsyttävältä. Kun toinen virityttävä on hyvin hidas ja vakava ja täysin avoin ja toinen puolestaan hyvin nopea, leikkisä ja hieman alta lipan (minkä itse tunnistan omalla kohdallani vähän defensiiviseksi vedoksi, mutta ei ole varmaa, että se muilla olisi samalla tavalla suojakuorta), miten ihmeessä sellaisessa keskustelussa etenee kameleontti? Lägäten! Olipa hankalaa kokea, miten koko elekieli vaan kääntyi kääntymistään kääntyillessäni vuoroin yhtä, vuoroin toista keskustelukumppania päin, ja miten kaikki tapahtui viiveellä. Samaan aikaan huvituin tästä lägäämisestä ja ajattelin, että kaikkea sitä pääseekin elämässään kokemaan. Pahinta tai parasta (huvituksen kannalta) taisi olla se, etten voinut mitään sille, että kehoni joka tapauksessa yritti virittyä ja retkeili sitten taajuuksien välillä ihan ulalla heiluen. 

Kunpa maailma olisi niin yksinkertainen, että keholleen voisi vain sanoa tiukasti stop ja se lopettaisi moisen pelleilyn. Toisaalta: voin hyvin nopeasti kuvitella sille hinnan, jota en haluaisi maksaa. Joten ei auta taas kuin hyväksyä. Mielummin tämä kuin kosmisen mittakaavan silmäpaot.