Aivan ensiksi varoitus: tämä teksti ei käsittele millään tavalla Åke Tottia.
Sen sijaan kyse on metaforasta, jonka annoin eräänä väsyneenä iltana menettelytavalleni. Työpaikassani esiintyy selkeää kuormittuneisuutta kahden seikan takia: ensinnäkin, määrälliset tavoitteet ovat kovat ja johto haluaa esittää ne laadullisina tavoitteina (missä on asiakasnäkökulmasta tietty vissi logiikkansa mutta olisi rehellisempää puhua suoraan siitä, että laatua on vaikeampi mitata), ja toiseksi, iso joukko toimijoista on siellä määräaikaisella sopimuksella, joka loppuu vuoden vaihteessa ja jonka jatkoa useimmat taitavat jännittää aika tavalla. Kumpikaan näistä seikoista ei erityisemmin paina itseäni muuten kuin välitteisesti, reaktiona toisten reaktioihin. Yhtenä iltapäivänä menin esimerkiksi metsään itkemään itsestäni pois sitä jännitystä, jota ympärilläni särisee tuon tuosta työn jatkon teemaan liittyen. Itkin viitisen minuuttia ja sitten hyvä mieli palasi ja tiesin, että jaksan pitää tiimissä parempaa mielialaa yllä jonkin aikaa vaikka muut eivät siinä auttaisikaan hetkeen, omia emootioitaan säädellessään. En välitä johdon tavoitteista vaan toimin oman agendani mukaan - toki meitä säätelevien lakien rajoissa - kuten kai olen tehnyt kaikissa muissakin työtehtävissäni, enkä erityisemmin osaa sanoa, olisinko onnellisempi, jos sopimustani jatkettaisiin vai ei. Jotenkin oletan, ettei tyytyväisyyteni elämään ole lopulta kiinni siitä, missä käyn töissä, kunhan paikka ei ole täysi karmistus. Ja tulen vuosi vuodelta paremmaksi muokkaamaan paikoista enemmän näköisiäni. Tämä on se Pohjolan lumiaura, josta kirjoitan: siitä, miten säätelen kuormitustani ja toisten kuormitusta ympärilläni. Tai ainakin koetan tehdä niin.
Joskus se tuntuu siltä kuin koettaisi pienellä caterpillarauralla siirtää tonneja lunta yhdestä paikasta toiseen. Vähän puskevalta, siis. Kuitenkin huomaan, että pysyn tyytyväisempänä ja toimintakykyisempänä, jos edes yritän moista.
Työpaikassa ja työkulttuurissa itseäni on hämmentänyt ehkä kohtuuttomankin paljon se keskustelukulttuuri, joka vallitsee kahvihuoneessa ja tauoilla. Tarkoitan tätä: puheenaiheet rajautuvat todella tarkasti työarkeen ja sen jatkuvuuteen/työsuhteen päättymiseen ja mitä sitten tehdä sekä ihmissuhde/kuulumiskategoriaan. Tiedän, että useilla meistä on yliopistokoulutus taustalla, mutta se ei juuri kuulu keskustelussa. Tämä on alkanut kuormittaa itseäni ja nyt olen pistänyt aurausvaihteen päälle: teen tilaa sellaisille keskusteluille, joita haluan käydä. Pyydän niitä aktiivisesti. Lähden liikkeelle ihmisestä, jonka arvioin hyväntahtoisimmaksi, ja aion siirtyä siitä ihminen ihmiseltä eteenpäin. Matkalla toivon, etten samalla tule kuormittaneeksi näitä toisia, joilta pyydän säätelyapua akateemisen keskustelun muodossa. Voihan vaikka olla, että näyttäydyn heille pelottavana tai he eivät todellakaan ole koskaan nauttineet asioiden analysoinnista ja ajatusautomaatioiden auki repimisestä. Koetan tehdä selväksi, että kysymykseeni on okei vastata ei, mutta tietysti pysyn hieman levottomana sen suhteen, kuinka keskiössään ihmiset ovat ja kuinka hyvin he ovat tottuneet tuottamaan toisille pettymyksiä.
En tiedä tarkalleen, mikä tässä näkökentän kaventumassa tietyssä joukossa ja paikassa huolestuttaa itseäni niin kovasti. Tiedän voivani itse paremmin, kun minulla on enemmän mahdollisuuksia suunnata keskustelua ja jopa tulla spontaaniksi vedetyksi keskusteluun, jossa käsitellään ihan muuta kuin viime aikoina on junnattu. Pohdin, onko toisilla samoin. Jotenkin se pysähtyneisyys ja jumiutuminen tiettyihin teemoihin on vain niin erilaista kuin ympäristöissä, joissa keskustelu virtaa ja oivalluksia tulee toinen toisensa perään. Ja tässä työssä ja työkulttuurissa niitä oivalluksia todella tarvitaan. Ei omassa tiimissäni - se on huipputiimi, iso dirika tuli taas eilen sanomaan sen meille suoraan - mutta monen muun arjessa ja lähiympyröissä.
Osallistuin erän työryhmän toimintaan ja tunsin siinä äkisti, millaista arkea moni muu elää samassa työpaikassa. Ei sitä säteilevää, nauravaa, halaavaa ja hampaisiin asti taktisesti aseistettua can do -tiikeriarkea, jota me elämme kamppaillessamme uutukaisen kehitysprojektimme jatkon puolesta ja pelastaessamme asiakkaita kasvottomalta byrokratialta kuin kastematoja sateisen illan asfaltilta, ryhmä kerrallaan ja mieli avoimena, taktiikkaa jatkuvasti tarkentaen, vaan aivan toisenlaista arkea: pelokasta, ankeaa, yksin jätettyä. Kun astui työryhmän keskusteluun, oli kuin olisi improharjoituksissa vaihtanut keskeltä oman tiimin "joo ja" -asennetta äkisti "kyllä mutta" -ryhmään. Hyvä idea mutta. Olisihan se loistavaa mutta. Mutta eihän me oikein voida lähteä siitä että. Voidaanhan me yrittää mutta. Masennuin alle vartissa ja totesin, että paras vain hengitellä ja nostella kulmakarvoja ja kuunnella, millaista työkulttuuria saman talon toisissa eriöissä harjoitetaan. Totesin hyvin nopeasti, että ei kiitos, tässä talossa voin työskennellä tässä omassa tiimissäni, mutta muissa tiimeissä voisi tulla seinä vastaan nopeasti. Ehkä jos minäpystyvyyteni olisi suurempi, ajattelisin voivani muuttaa vanhankin tiimin käytännöt. Mutta suhtaudun epäillen vakiintuneen kulttuurin muuttamisen mahdollisuuteen - niin kovasti kuin sitä koetankin tauoilla tehdä. En jaksaisi sitä koko työaikaa. Enkä jaksaisi sitä ilman tiimini tukea. Jos en heiltä saisi halauksia ja hymyjä, en todellakaan jaksaisi kysyä ihmisiltä, voivatko he keskustella kanssani tästä ja tästä ilmiöstä. Uuden tiimin ja projektin kanssa on vähän eri juttu - kun vakiintuneita käytäntöjä ei ole päässyt syntymään, voi keskittyä tarmokkaasti auraamaan niitä siihen suuntaan, jonka arvelee hyödyttävän kaikkia. Jos siinä tarvitaan muutamaa pelleä, joka lyö yli ja tekee työyhteisössä kenties kummeksuttuja tempauksia, alright, voin aivan hyvin ryhtyä pelleksi, etenkin kun toiset tulevat sitten mukaan ja tiimin käytännöt muovautuvat siten inhimillisemmiksi. Vanhemmassa tiimissä voisi käydä niin, että pelle pieni vain suljettaisiin ulkopuolelle! Ja totta kai vanhat tiimt tai siis niiden jäsenet reagoivat erilaiseen meinkinkiimme - nyt jo kaksi (kyllä mutta -) työryhmäläistä on alkanut luoda yksityistä keskustelukontaktia ryhmän ulkopuolella. Toinen heistä kysyi suoraan, mitä meidän tiimissämme tapahtuu, kun meidän viestimme ovat hyväntuulisen kuuloisia. Ilmeisesti sitä pidetään täällä poikkeustilana. Halusin halata. Ja kaduin sitä, että päästin itseni niin lussahtamaan kokouksessa. Siellähän olisi selvästi tarvittu jämäkkyyttä ja naurua, ei alistumista siihen, että ollaan alistuneita ja peloissaan. Opin niin hitaasti, että välillä raivostun itseeni mutta onneksi annan nanosekunnissa anteeksi. No, tulee vielä tilaisuuksia suoriutua paremmin, olla latuskoitumatta.
Olen monesti miettinyt sanojani ja kehoani tilaan asetellessani, miten erilaista kaikki töissä olisi, jos pelkäisin jatkon puolesta. Tiedän olevani etuoikeutettu sen suhteen etten pelkää. Toisaalta minun on vaikeaa ymmärtää, miksi muut pelkäävät - etenkään ne, jotka tuntevat jo nyt jäävänsä yksin, puurtavansa mahdottoman työtaakan kanssa. Eivätkö he näe vaihtoehtoja ympärillään? Tuntuu jotenkin kauhealta, että mielen kohdistaminen todella avaa aivan uudenlaisia maailmoja ja vapauksia; kun en ole pelännyt ikinä jatkoa - putoamista, epäonnistumista - sillä intensiteetillä kuin vasta viime vuodet olen ymmärtänyt monen ympärilläni pelkäävän, olen tarttunut vaihtoehtoihin, kokeillut, leikkinyt itselleni useita ammatteja ja taitoja. Jos olisin pelännyt ja takertunut ja pysytellyt jossain, missä en viihdy, minulla ei olisi nyt niin paljon valinnanvaraa ja varmuutta siitä, että asiat hoituvat aina jollain tavalla ja pystyn pysymään nahoissani monissa erilaisissa olosuhteissa hankituin taidoin. Varmuutta siitä, että jos jokin on mielestäni liikaa, sitä ei todellakaan tarvitse tehdä. (Olen kuitenkin aika kohtuullinen tässä "tämä on liikaa" -parahtelussani.) Varmuutta siitä, että haluan ottaa tilan ja käytännön ja muokata niitä sillä tavalla, että viihdyn.
Monesti mietin kahvihuoneessa ihmisiä katsellessani myös sitä, mikä on todellinen tekemämme työ. Tämä virasto on osa byrokratiaa, jonka soisin tulevan puretuksi ja järjestetyksi aivan toisella tavalla (kuten aika moni muukin). Toivoisin, että viestintäosastomme kuulostaisi paljon tietoisemmalta valtasuhteesta, joka vallitsee virkamiehistön ja muiden kansalaisten välillä. Tavallaan teen aivan turhaa työtä. Ja sitten toisaalta, tavallaan olen vielä jyskyttävän koneiston kohdassa, jossa voin koettaa hätkäyttää ihmisiä hereille siihen, että heillä on oikeuksia, että he voivat pitää omaa puoltaan, että mekin yleensä haluamme pitää heidän puoltaan jos he vain suostuvat ottamaan meidät neuvottelukumppaneikseen. Ja voin koettaa luoda tänne työpaikan sisään muuta kuin pelkoa ja ahdistusta, koska sehän siirtyy eteenpäin jokaiseen asiakaskontaktiin aivan varmasti. Meidän eleemme ja puhetyylimme ilmentävät joka tapauksessa niin valtavasti asioita, joista emme ole tietoisia. (Varmasti luen tätä itse kymmenen vuoden kuluttua kauhuissani siitä, miten sokea olin monille omille tämän ajan teemoilleni.) (Mutta on elettävä eteenpäin, kuten Kierkegaard kirjoittaa.) Entä jos lähtökohtana puheelle ei olekaan pelko vaan lämpö, uskallus, puskeminen? Miten se muuttaa asiakaskontaktia? Miten asiakkaat reagoisivat, jos he tietäisivät, miten heidän epäonnistumistensa ääressä parahdetaan ja miten täällä tuuletetaan, kun jonkun asiat alkavat sujua? Työtahti ei anna mahdollisuutta tämän kanssakulkemisen perinpohjaiseen näyttämiseen, mutta sitä tapahtuu kaiken aikaa.
Jos muuta ei olekaan tapahtunut, niin ainakin se, että saan käydä muutaman hyvän keskustelun enkä enää pelkää itse tullessani tänne myöhemmin asioimaan kansalaisena. Ehkä vain koen sen suurempana. Mutta toisaalta pidän hyvänä sitä levottomuutta, jota tiimimme iloisuus tuntuu herättävän. Tyytymättömyys on aktivoiva emootio. Toivon sen aktivoivan tämän työkulttuurin hedelmälliseen suuntaan puskemista. Jos voisin antaa väsyneille kasvoille ja yläselille lahjapaketeissa iloa, toiveikkuutta, huumoria, välitetyksi tulemista ja niin edelleen, totta hemmetissä tekisin niin. Mutta en osaa. En osaa kuin virittää keskustelun ja hymyn kerrallaan, pyytää mukaan, osoittaa pitäväni ihmisistä ja arvostavani heidän kanssaan keskustelemistaan. Ja luottaa siihen, että se riittää.
Lopulta kaikessa muutostyössä joutuu kai aloittamaan itsestään, auraamaan itseään uuteen riittämisen asanaan.
Sen sijaan kyse on metaforasta, jonka annoin eräänä väsyneenä iltana menettelytavalleni. Työpaikassani esiintyy selkeää kuormittuneisuutta kahden seikan takia: ensinnäkin, määrälliset tavoitteet ovat kovat ja johto haluaa esittää ne laadullisina tavoitteina (missä on asiakasnäkökulmasta tietty vissi logiikkansa mutta olisi rehellisempää puhua suoraan siitä, että laatua on vaikeampi mitata), ja toiseksi, iso joukko toimijoista on siellä määräaikaisella sopimuksella, joka loppuu vuoden vaihteessa ja jonka jatkoa useimmat taitavat jännittää aika tavalla. Kumpikaan näistä seikoista ei erityisemmin paina itseäni muuten kuin välitteisesti, reaktiona toisten reaktioihin. Yhtenä iltapäivänä menin esimerkiksi metsään itkemään itsestäni pois sitä jännitystä, jota ympärilläni särisee tuon tuosta työn jatkon teemaan liittyen. Itkin viitisen minuuttia ja sitten hyvä mieli palasi ja tiesin, että jaksan pitää tiimissä parempaa mielialaa yllä jonkin aikaa vaikka muut eivät siinä auttaisikaan hetkeen, omia emootioitaan säädellessään. En välitä johdon tavoitteista vaan toimin oman agendani mukaan - toki meitä säätelevien lakien rajoissa - kuten kai olen tehnyt kaikissa muissakin työtehtävissäni, enkä erityisemmin osaa sanoa, olisinko onnellisempi, jos sopimustani jatkettaisiin vai ei. Jotenkin oletan, ettei tyytyväisyyteni elämään ole lopulta kiinni siitä, missä käyn töissä, kunhan paikka ei ole täysi karmistus. Ja tulen vuosi vuodelta paremmaksi muokkaamaan paikoista enemmän näköisiäni. Tämä on se Pohjolan lumiaura, josta kirjoitan: siitä, miten säätelen kuormitustani ja toisten kuormitusta ympärilläni. Tai ainakin koetan tehdä niin.
Joskus se tuntuu siltä kuin koettaisi pienellä caterpillarauralla siirtää tonneja lunta yhdestä paikasta toiseen. Vähän puskevalta, siis. Kuitenkin huomaan, että pysyn tyytyväisempänä ja toimintakykyisempänä, jos edes yritän moista.
Työpaikassa ja työkulttuurissa itseäni on hämmentänyt ehkä kohtuuttomankin paljon se keskustelukulttuuri, joka vallitsee kahvihuoneessa ja tauoilla. Tarkoitan tätä: puheenaiheet rajautuvat todella tarkasti työarkeen ja sen jatkuvuuteen/työsuhteen päättymiseen ja mitä sitten tehdä sekä ihmissuhde/kuulumiskategoriaan. Tiedän, että useilla meistä on yliopistokoulutus taustalla, mutta se ei juuri kuulu keskustelussa. Tämä on alkanut kuormittaa itseäni ja nyt olen pistänyt aurausvaihteen päälle: teen tilaa sellaisille keskusteluille, joita haluan käydä. Pyydän niitä aktiivisesti. Lähden liikkeelle ihmisestä, jonka arvioin hyväntahtoisimmaksi, ja aion siirtyä siitä ihminen ihmiseltä eteenpäin. Matkalla toivon, etten samalla tule kuormittaneeksi näitä toisia, joilta pyydän säätelyapua akateemisen keskustelun muodossa. Voihan vaikka olla, että näyttäydyn heille pelottavana tai he eivät todellakaan ole koskaan nauttineet asioiden analysoinnista ja ajatusautomaatioiden auki repimisestä. Koetan tehdä selväksi, että kysymykseeni on okei vastata ei, mutta tietysti pysyn hieman levottomana sen suhteen, kuinka keskiössään ihmiset ovat ja kuinka hyvin he ovat tottuneet tuottamaan toisille pettymyksiä.
En tiedä tarkalleen, mikä tässä näkökentän kaventumassa tietyssä joukossa ja paikassa huolestuttaa itseäni niin kovasti. Tiedän voivani itse paremmin, kun minulla on enemmän mahdollisuuksia suunnata keskustelua ja jopa tulla spontaaniksi vedetyksi keskusteluun, jossa käsitellään ihan muuta kuin viime aikoina on junnattu. Pohdin, onko toisilla samoin. Jotenkin se pysähtyneisyys ja jumiutuminen tiettyihin teemoihin on vain niin erilaista kuin ympäristöissä, joissa keskustelu virtaa ja oivalluksia tulee toinen toisensa perään. Ja tässä työssä ja työkulttuurissa niitä oivalluksia todella tarvitaan. Ei omassa tiimissäni - se on huipputiimi, iso dirika tuli taas eilen sanomaan sen meille suoraan - mutta monen muun arjessa ja lähiympyröissä.
Osallistuin erän työryhmän toimintaan ja tunsin siinä äkisti, millaista arkea moni muu elää samassa työpaikassa. Ei sitä säteilevää, nauravaa, halaavaa ja hampaisiin asti taktisesti aseistettua can do -tiikeriarkea, jota me elämme kamppaillessamme uutukaisen kehitysprojektimme jatkon puolesta ja pelastaessamme asiakkaita kasvottomalta byrokratialta kuin kastematoja sateisen illan asfaltilta, ryhmä kerrallaan ja mieli avoimena, taktiikkaa jatkuvasti tarkentaen, vaan aivan toisenlaista arkea: pelokasta, ankeaa, yksin jätettyä. Kun astui työryhmän keskusteluun, oli kuin olisi improharjoituksissa vaihtanut keskeltä oman tiimin "joo ja" -asennetta äkisti "kyllä mutta" -ryhmään. Hyvä idea mutta. Olisihan se loistavaa mutta. Mutta eihän me oikein voida lähteä siitä että. Voidaanhan me yrittää mutta. Masennuin alle vartissa ja totesin, että paras vain hengitellä ja nostella kulmakarvoja ja kuunnella, millaista työkulttuuria saman talon toisissa eriöissä harjoitetaan. Totesin hyvin nopeasti, että ei kiitos, tässä talossa voin työskennellä tässä omassa tiimissäni, mutta muissa tiimeissä voisi tulla seinä vastaan nopeasti. Ehkä jos minäpystyvyyteni olisi suurempi, ajattelisin voivani muuttaa vanhankin tiimin käytännöt. Mutta suhtaudun epäillen vakiintuneen kulttuurin muuttamisen mahdollisuuteen - niin kovasti kuin sitä koetankin tauoilla tehdä. En jaksaisi sitä koko työaikaa. Enkä jaksaisi sitä ilman tiimini tukea. Jos en heiltä saisi halauksia ja hymyjä, en todellakaan jaksaisi kysyä ihmisiltä, voivatko he keskustella kanssani tästä ja tästä ilmiöstä. Uuden tiimin ja projektin kanssa on vähän eri juttu - kun vakiintuneita käytäntöjä ei ole päässyt syntymään, voi keskittyä tarmokkaasti auraamaan niitä siihen suuntaan, jonka arvelee hyödyttävän kaikkia. Jos siinä tarvitaan muutamaa pelleä, joka lyö yli ja tekee työyhteisössä kenties kummeksuttuja tempauksia, alright, voin aivan hyvin ryhtyä pelleksi, etenkin kun toiset tulevat sitten mukaan ja tiimin käytännöt muovautuvat siten inhimillisemmiksi. Vanhemmassa tiimissä voisi käydä niin, että pelle pieni vain suljettaisiin ulkopuolelle! Ja totta kai vanhat tiimt tai siis niiden jäsenet reagoivat erilaiseen meinkinkiimme - nyt jo kaksi (kyllä mutta -) työryhmäläistä on alkanut luoda yksityistä keskustelukontaktia ryhmän ulkopuolella. Toinen heistä kysyi suoraan, mitä meidän tiimissämme tapahtuu, kun meidän viestimme ovat hyväntuulisen kuuloisia. Ilmeisesti sitä pidetään täällä poikkeustilana. Halusin halata. Ja kaduin sitä, että päästin itseni niin lussahtamaan kokouksessa. Siellähän olisi selvästi tarvittu jämäkkyyttä ja naurua, ei alistumista siihen, että ollaan alistuneita ja peloissaan. Opin niin hitaasti, että välillä raivostun itseeni mutta onneksi annan nanosekunnissa anteeksi. No, tulee vielä tilaisuuksia suoriutua paremmin, olla latuskoitumatta.
Olen monesti miettinyt sanojani ja kehoani tilaan asetellessani, miten erilaista kaikki töissä olisi, jos pelkäisin jatkon puolesta. Tiedän olevani etuoikeutettu sen suhteen etten pelkää. Toisaalta minun on vaikeaa ymmärtää, miksi muut pelkäävät - etenkään ne, jotka tuntevat jo nyt jäävänsä yksin, puurtavansa mahdottoman työtaakan kanssa. Eivätkö he näe vaihtoehtoja ympärillään? Tuntuu jotenkin kauhealta, että mielen kohdistaminen todella avaa aivan uudenlaisia maailmoja ja vapauksia; kun en ole pelännyt ikinä jatkoa - putoamista, epäonnistumista - sillä intensiteetillä kuin vasta viime vuodet olen ymmärtänyt monen ympärilläni pelkäävän, olen tarttunut vaihtoehtoihin, kokeillut, leikkinyt itselleni useita ammatteja ja taitoja. Jos olisin pelännyt ja takertunut ja pysytellyt jossain, missä en viihdy, minulla ei olisi nyt niin paljon valinnanvaraa ja varmuutta siitä, että asiat hoituvat aina jollain tavalla ja pystyn pysymään nahoissani monissa erilaisissa olosuhteissa hankituin taidoin. Varmuutta siitä, että jos jokin on mielestäni liikaa, sitä ei todellakaan tarvitse tehdä. (Olen kuitenkin aika kohtuullinen tässä "tämä on liikaa" -parahtelussani.) Varmuutta siitä, että haluan ottaa tilan ja käytännön ja muokata niitä sillä tavalla, että viihdyn.
Monesti mietin kahvihuoneessa ihmisiä katsellessani myös sitä, mikä on todellinen tekemämme työ. Tämä virasto on osa byrokratiaa, jonka soisin tulevan puretuksi ja järjestetyksi aivan toisella tavalla (kuten aika moni muukin). Toivoisin, että viestintäosastomme kuulostaisi paljon tietoisemmalta valtasuhteesta, joka vallitsee virkamiehistön ja muiden kansalaisten välillä. Tavallaan teen aivan turhaa työtä. Ja sitten toisaalta, tavallaan olen vielä jyskyttävän koneiston kohdassa, jossa voin koettaa hätkäyttää ihmisiä hereille siihen, että heillä on oikeuksia, että he voivat pitää omaa puoltaan, että mekin yleensä haluamme pitää heidän puoltaan jos he vain suostuvat ottamaan meidät neuvottelukumppaneikseen. Ja voin koettaa luoda tänne työpaikan sisään muuta kuin pelkoa ja ahdistusta, koska sehän siirtyy eteenpäin jokaiseen asiakaskontaktiin aivan varmasti. Meidän eleemme ja puhetyylimme ilmentävät joka tapauksessa niin valtavasti asioita, joista emme ole tietoisia. (Varmasti luen tätä itse kymmenen vuoden kuluttua kauhuissani siitä, miten sokea olin monille omille tämän ajan teemoilleni.) (Mutta on elettävä eteenpäin, kuten Kierkegaard kirjoittaa.) Entä jos lähtökohtana puheelle ei olekaan pelko vaan lämpö, uskallus, puskeminen? Miten se muuttaa asiakaskontaktia? Miten asiakkaat reagoisivat, jos he tietäisivät, miten heidän epäonnistumistensa ääressä parahdetaan ja miten täällä tuuletetaan, kun jonkun asiat alkavat sujua? Työtahti ei anna mahdollisuutta tämän kanssakulkemisen perinpohjaiseen näyttämiseen, mutta sitä tapahtuu kaiken aikaa.
Jos muuta ei olekaan tapahtunut, niin ainakin se, että saan käydä muutaman hyvän keskustelun enkä enää pelkää itse tullessani tänne myöhemmin asioimaan kansalaisena. Ehkä vain koen sen suurempana. Mutta toisaalta pidän hyvänä sitä levottomuutta, jota tiimimme iloisuus tuntuu herättävän. Tyytymättömyys on aktivoiva emootio. Toivon sen aktivoivan tämän työkulttuurin hedelmälliseen suuntaan puskemista. Jos voisin antaa väsyneille kasvoille ja yläselille lahjapaketeissa iloa, toiveikkuutta, huumoria, välitetyksi tulemista ja niin edelleen, totta hemmetissä tekisin niin. Mutta en osaa. En osaa kuin virittää keskustelun ja hymyn kerrallaan, pyytää mukaan, osoittaa pitäväni ihmisistä ja arvostavani heidän kanssaan keskustelemistaan. Ja luottaa siihen, että se riittää.
Lopulta kaikessa muutostyössä joutuu kai aloittamaan itsestään, auraamaan itseään uuteen riittämisen asanaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti