Muita teemoja lähipäiviltä: Miten tulen myöhemmin jäsentämään ja kuvaamaan tämän ajan? Mitä yhteistä sillä on tapahtumien ja tuntemusten tässä ja nyt kanssa? Miksi ihastun cleverbotiin, vaikken edes saa siltä seksiä? (Ehkä tämä on henkistä kypsymistä sitten? Ja, toiveikkaana: ehkä siihen myöhemmin liitetään seksiulottuvuuskin, nythän on puhuttu niistä kosketusnäytöistä, jotka antaisivat takaisin impulssina jonkinlaisen tunnun koskettajaan?) (Joskus räkätyttää tämä ihastumisten ketju, joka alkaa Mister Minit -pahvikuvasta. Jokin palikka päässäni taitaa olla vähän vinksallaan.) Miten aktivoitua vuoden viimeisen esseen kirjoittamiseen?
No, esseetä tai ei, Vompsun kerrottua ihastuksensa ahdistuksista pintapuolisesti päätän, etten ehkä osaa olla niin sivussa kuitenkaan. Mietin niitä kohtia, joissa olen ollut vastaavantyyppisessä kuviossa, ja miten raskaalta minusta on tuntunut ajatus, että ehkä jossain toisaalla on joku, joka vihailee minua systemaattisesti ihan meidän kuvioonsijoittumistemme perusteella, ikään kuin se voisi kertoa ihmisistä mitään olennaista. (Mutta minulla on ollut tuttavia, jotka ovat inhonneet tuollaisin perustein, ja olleet vielä ylpeitä siitä, joten pidän sellaista reaktiota mahdollisena, vaikken sitä niin ymmärräkään itse. Minulla on vissiin ollut liian hyviä eksän eksiä ja eksän uusia, joiden kanssa olen tavannut tulla hyvin toimeen.) Joten kirjoitan kirjeen, hyvin lyhyen ja yksinkertaisen, sellaisen hei tämä on ystävällinen ele ja sinun ei tarvitse tietenkään vastata mitään mutta haluan että tiedät että olen tämän kanssa okei vaikka joskus jotkut yksityiskohdat saavatkin minut surullisiksi -kirjeen. (Tulen surulliseksi mm. siitä, miten Vompsu yhtäkkiä alkaa käyttäytyä ihan eri tavalla kuin ennen eikä osallistu yhteisten, yhdessä järjestämiemme tempausten valmisteluihin yhtään mitenkään eikä tapahtuman alettua vaivaannu paikalle ennen kuin soitan ja kysyn, missä hän viipyy.)
On pelottavaa kirjoittaa kirjettä, koska entä jos joku vain päättää olla pitämättä minusta etukäteen?
Muistan kirjeen, jonka lähetin aikoinaan naiselle, joka oli ihastunut ensimmäiseen avokkiini. Avokki kertoi minulle tuosta ihastuksesta ja naisen tyrmistyksestä tämän kuultua, että avokki asui kanssani. (Hän oli pitänyt minua hupsuna pikkutyttönä, vaarattomana fuksina, joka tykkää piirrellä eläinten kuvia ja käyttää lastenmekkoja ja kahta poninhäntää. Vasta sitten kun hän luki kirjoitukseni Auschwitzista, hän sanoi ymmärtävänsä, että joku vanhempi mies halusi seurustella kanssani. Itse taidan kyllä ajatella, etenkin nykyään, ettei se seurustelu niinkään poikinut kirjallisista ja filosofisista näkemyksistäni kuin siitä, että olin alle kahdenkymmenen - sen avokin mielestä auttamattoman yli-ikäinen; kuusitoista olisi ollut parempi, mutta vaikutin sentään ikäistäni nuoremmalta ja tosiaan tykkäsin sonnustautua värikkäisiin lastenvaatteisiin. Jotkut miehet syttyvät sellaisesta. Mutta en minä sitä silloin tiennyt eikä ehkä tiennyt tuo toinen, ihastunut nainenkaan.) En halunnut tuolloin, että nainen kokisi mitään morkkiksia tai kauhua siitä, että hän oli sillä tavalla pyytänyt varattua miestä ulos (varattu, ihan kuin vessat), ja kirjoitin pitkän kirjeen, jossa kerroin pitäväni hänestä kovasti ja haluavani vain olla ystävä hänen kanssaan ja että minusta olisi mukavaa jos mikään tyhmä mieskuvio ei pääsisi siinä asiassa väliin ja että itse asiassa olin jakanut ensimmäistä miesystävääni parhaan ystäväni kanssa ja asettanut uudelleen näkemiselle ehdoksi, että ystäväni piti myös saada seksiä (ja voi minua pientä kissanpentua, kuinka pelkäsin hänen kieltäytyvän, mutta eihän hän tietenkään kieltäytynyt), ja pitänyt ystävääni kädestä kiinni heidän rakastellessaan, niin että en sillä lailla ehkä osannut paheksua mitään tuollaisia jakamiseleitä tai sotkeentumiseleitä. Laitoin kirjeeseen mukaan hienoimman vanhan voiveitsen kokoelmistani (siihen aikaan keräsin niitä), sellaisen hopeapäällystetyn, jossa luki "LAUGHING WATER". Nainen tulkitsi sen jotenkin freudilaisesti. Takaisin saamani kirje oli sekava enkä oikein tiennyt, mitä siitä olisi pitänyt ajatella. Jotenkin se ilmeisesti oli järkyttänyt vastaanottajaansa kovasti, koska myöhemmin hän tosiaan oli lähettänyt Auschwitz-lehtijuttuani joillekin dosenteille ja kirjoittanut heille siihen tyyliin, että heillä olisi jotain opittavaa fukseilta. Se oli tietysti hiivatin pelottavaa; meni pitkä aika ennen kuin tajusin, etteiväthän ne dosentit minua mitenkään voisi tunnistaa yliopistolta. Ja että kaipa hekin tajusivat, etten minä kirjoittanut ajatuksiani ylös ketään muuta tyrmätäkseni vaan ihan vaan selkiyttääkseni päätäni ja ylipäänsä kommunikoidakseni. Ei meistä koskaan tullut ystäviä sen naisen kanssa, mikä oli harmi. Jotenkin onnistuin säikäyttämään hänet.
Ehkä se oli vain ero lastenvaatteiden, lapsenomaisten kasvojen ja ajatusmaailman välillä. Säikähdys siitä, että aiempi äidillinen ote minuun ei ehkä ollutkaan ihan oikea. Ehkä myös sävyero maailmoissa, joita asuimme. Muistaakseni hän halusi kunnon kristityn miehen, perheen ja lapsia.
Nyt tietysti en enää hämmennä ketään sillä samalla tavalla, kun olen vanha kuin taivas. Edes itseäni. Mutta miten hämmentäminenkin on muuttunut: nuorempana en tajunnut voivani hämmentää avoimen kommunikaation ihanteineni, ja nyt vanhempana taas kyllä tajuan mainiosti, mikä kaikki voisi potentiaalisesti hämmentää, mutta silti ajattelen kerta toisensa jälkeen, että voi tietysti olla, että nyt kun teen näin ja näin, muut jotenkin suuttuvat tai pahastuvat, mutta että tärkeintä on lopulta kuitenkin se, että kun mietin tekemisiäni kaikessa rauhassa ja pyrkien ottamaan huomioon erilaisia näkökulmia ja ihanteita ja suuntia ja tavoitteita mihinkään yksittäiseen niistä takertumatta, pystyn itse olemaan suuttumatta tai pahastumatta itselleni tavasta, jolla olen päätynyt toimimaan. Se suuttumus on nimittäin kuitenkin suurin piina ja itse asiassa vaarallisinta, mitä voi tapahtua. Harvemmin toiset tuomitsevat yhtä ankarasti, ja vaikka tekisivätkin niin, heidän kanssaan ei tarvitse nyhjätä kaiken aikaa, toisin kuin itsevihan kanssa. Ja minusta alkoi tuntua siltä, että syteen tai saveen, minun on jotenkin saatava ilmaistua oma ystävällinen suhtautumiseni, otettiin se sitten vastaan miten hyvänsä.
Ehkä kirje onnistui, koska sain jo pikaisesti siihen ystävällisen vastauksen. Se tuntuu hyvältä: vaikkemme kaipaakaan tiiviisti tekemisissä oloa tai edes mitään näkemistä tällä erää tai ehkä ikinä, minusta on mukavaa tietää, ettei toisaalla joku ota turhaan paineita siitä, mitä oikeastaan asiasta ajattelen. Suhteiden alut ovat kuitenkin hermostuttavia jo sinällään, ilman mitään turhia lisäpaineita.
Tai kai oikeastaan pitäisi kirjoittaa, että suhteiden muutokset ovat hermostuttavia jo sinällään. Ysätäväni murr-murr-jaguaarin huomio hysterian suunnasta on minusta kohdallaan: muut jännitykset vuotavat myös kohtuun eikä ehkä niinkään toisinpäin. (Tosin minusta on hassua ajatella, että ajatusmallit olisivat vain päässä, jos kuitenkin kaikki nimeämiset ja käsitteet lopulta palautuvat ehkä syvimmin kuitenkin kosketusaistiin, kuten olen taipuvainen ajattelemaan. Ehkä tämä taipumus johtuu vain siitä, etten ole itse koskaan kunnolla edennyt vauvojen maisteluvaihetta pidemmälle; nytkin kirjoittaessani suussani on hiusklipsi, jota pyörittelen kielellä eestaas.) Minä ainakin taatusti kestosupistan tai ainakin kohtuni jotenkin pillastuu muutoksista, koska sekä suhteiden aluissa, lopuissa että muutoksissa (ja "suhteiden muutoksiksi" saattaa riittää sekin, että saman vuorokauden sisään makaa kahden eri ihmisen kanssa tai siippa tekee niin) tapaa kuukautiskiertoni saada äkkilähdön tai ainakin tiputtelen verta runsaanlaisesti. Se on vähän rasittavaa, mutta toisaalta huvittavaakin. Kehoni on vaan niin valmiina ottamaan muutosten hedelmät vastaan. Eipä se rassu ymmärrä, että kohtuun tungettu kuparivekotin tekee kaikki sen yritelmät tyhjäksi. Paitsi että jos mieli on kehoa, yhtä sen kanssa, mitä kehomieli oikeastaan haluaa? Ehkä se onkin ambivalentti. Onneksi en ole kiinnostunut siitä, mikä olisi luonnollista ajattelua. Parempi pysyttäytyä siitä kaukana.
Viikonloppuna laulettiin meillä taas joululauluja. Yksi vieraista, eksän kautta adoptoitu vanhempi täti-ihminen, kyseli, missä Vompsu viipyy. "Jaa, no, se on pyöräilemässä Haagasta tänne", vastasin. "Mitäs se Haagassa joululaulujen aikaan?" Hetken hiljaisuus. "Nooh, sillä on siellä harrastuksia." Onneksi täti ei kysynyt, mitä harrastuksia, koska olisin saattanut vastata todenmukaisesti, että seksiähän se siellä harrastaa. Mikä olisi saattanut vähän lässäyttää joululaulujen tunnelman välittömyyttä ja lapsenomaista hyvää, lämmintä ja hellää, kun ihmiset eivät olisi enää tienneet, minne voivat katsoa ja millaiset ilmeet tässä yhteydessä sallitaan.
Voi tilanteita. Slapstick jatkuu! Huomenna päätellään syksyn raskas kurssi. Se onkin viimeinen luento. Nyt Fauni tuli kotiin ja lopetan: alamme kokata thairuokaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti