perjantai 25. marraskuuta 2011

Säännöittä, mutta vain pintatasolla

Tapaamisesta pois kävellessä kuljemme yhdessä kuraista asfalttia, kolme tyttöä. Yksi on muuttanut erilleen, toinen jätetty, ja yhden aviomies ihastunut toiseen. Kas niin, siinä me kuljemme ja nauramme tilanteiden kipeydelle. Ja muutakin tapahtuu, tapahtuu katseen rajoilla. Ihmiset menevät yksiin, joutuvat valitsemaan kahden väliltä (ihan kuin joutuisi valitsemaan runouden tai tanssin, kauheaa), epäröivät, ottavat välimatkaa.

Levottomuus hellittää, tuntu maailman nurin kääntymisestä hellittää, kun kuulen Vompsun ihastuksesta. Olen tiennyt jonkin olevan pielessä, nyt tiedän, mikä on heiluttanut oloani. Näin on käynyt joskus ennenkin: epämääräinen kaikki-ei-ole-kunnossa, mutta kun en ole tiennyt, mistä on ollut kyse, olen kysynyt vääriä kysymyksiä. Kuten: Onko niin, että olen viimein kajahtamassa täysin? Miksi näen painajaisia? Olenko kerännyt liikaa opintotaakkaa? Kestääkö pääni teorioita lainkaan? (Ahhahhaa, eikö tästä pitäisi jo vallita jonkin sortin hypoteesi?) Miksi toinen tuntuu torjuvalta, varmaan koska olen jotenkin loukannut häntä?

Mutta tietysti, kun yhdestä pulmasta on voitu huoahtaa kauhu pois, syntyy uusia. Nyt: käytännöllisempiä. Jos olenkin tottunut angstaamaan piipaa-autolla pehmeään huoneeseen -ajatuksesta (ja pystyn samalla nauramaan sen absurdiudelle), niin tämä on jotakin muuta, uutta. Vompsu nimittäin haluaisi tuoda ihastuksensa tapaamaan meitä. Ehkä kotiin. Ensin sanon: ei, se tuntuisi minusta aggressiiviselta, että sinne tulisi päivällispöytään joku, josta minun odotetaan pitävän tuosta noin vain. Ja sitten sanon: no eikö hän voisi tulla normaalisti joihinkin bileisiin tai skypejoululauluihin, johonkin neutraaliin kohtaamiseen, jossa ei tarvitse jännittää, mitä sanoo, koska se, mitä tulee sanoneeksi, muuttuu iäksi siksi, minkä sanoi, kuten Szymborska kirjoittaa. Enkä yhtään tiedä, mitä osaan sanoa. Keksin sanoa. Enkä haluaisi olla este. En haluaisi, että sanon jotakin, joka kuullaan väärin ja sitten kaikki menee pieleen. Niin että olisi parempi, että olisi jokin ohjelma ja muitakin ihmisiä, niin että voisin vaikka sanoa vain hei ja puhua sitten tutuille ihmisille, takertua heidän kanssaan keskusteluun, kunnes tuntuisi, että osaan muotoilla sanan tai kaksi, muunkin kuin hein.

Ensin lähestyn asiaa kirjoittamalla kirjeen yöllä valvoessani. Kirjeen tytölle, jonka olen nähnyt bileiden toisessa nurkassa mutta jolle minua ei ole esitelty. (Muistikuvat tyypin ulkonäöstä ovat aika hämäriä ja kuvissa hän irvistelee rumasti naamiaisasussa.) Kirjoitan avoimesti. Annan kirjeen Vompsulle, jotta hän voisi lähettää sen eteenpäin, koska arvelen, että sillä tavalla, jos kirjeilisimme ensin, uskaltaisin ehkä paremmin tavata tuon ihmisen. Vompsu lukee kirjeen ja sanoo, että sehän on helvetin pelottava. Ulisen ja tunnen surkeutta, koska olen koettanut kirjoittaa mahdollisimman ei-pelottavasti, esitellä itseni pienenä pelokkaana otuksena, joka ei halua asettua kenenkään eikä minkään tielle, joka kannattaa rakkauksia ja rakastumisia eikä ajattele niitä niukkoina resursseina. Ja en tykkää siitä, että se kuullaan mörkömäisenä ja pelottavana. Okei, älä sitten välitä sitä, sanon. Jos ajattelet, että se on pelottava, älä missään nimessä välitä sitä. Ehkä jo se, että kirjoitan kirjeen, auttaa, vaikkei sitä välitettäisikään perille. Ainakin tiedän itse paremmin jotain siitä, miten asian jäsennän.

(Tyttö pitää kuulemma Vompsua pelottavana ja tätä meidän kuviotamme pelottavana, joten voi kyllä olla, ettei ole olemassa mitään keinoa olla hänelle ei-pelottava. Huono juttu, koska en pidä siitä, jos ihmiset pelkäävät minua. Se on yksi hankalimmista asetelmista. Koska sitten pelkään sitä, että he pelkäävät minua, ja vaikka koetan nousta sen kaiken yläpuolelle, välillä se menee ihan puihin. Ja nyt ei ole kyseessä vain se, mitä minusta ajatellaan - ei se ole niin oleellista - vaan se, miten käy Vompsun lupaavalle uudelle suhteelle. Liikaa vastuuta!)

Nyt kun kirjemahdollisuus on ohitettu toimimattomana, jossain vaiheessa pitäisi nähdä tämä ihminen. Huomaan kysyväni, hiljaa ja ääneen, miksi ihmeessä minun pitää ylipäänsä tavata hänet. Vakuuttaakseni, että kaikki on ok puoleltani? Fauni kysyy yöllä, kun puhumme: Kuka oikeastaan haluaa hänet tänne? Haluaako hän oikeasti muka tavata meidät? Vai onko siinä kyse jostain, mitä Vompsu haluaa, jonka hän arvelee edistävän suhdemahdollisuutta? (Sekä Fauni että minä arvelemme, että tuollainen käynti, ainakin ennen kuin on maannut jonkun kanssa, todennäköisesti vain torpedoisi kaiken. Mutta ihmiset ja heidän intuitionsa ovat erilaisia. Toisia torjuu se, mikä toisia houkuttaa. Jonkun este on toisen ehto.) En näe estettä sille, että meistä voisi tulla joskus ystäviä, mutta tämä alkutilanne tuntuu karmealta ja jähmettävältä. Vähän sellaiselta, missä ei voi onnistua, missä ei vallitse mitään etenemissääntöjä. Ehkä se liittyy siihen, juuri siihen, etten ymmärrä, miksi me olemme näkemässä. Enhän ole Vompsun äiti. Ei minun tarvitse hyväksyä, keiden kanssa hän hengaa. Ja, luoja paratkoon, eiväthän äiditkään sellaisia juttuja hoida.

Niin että olen nyt useamman päivän pelkoillut sitä tilannetta, että sitten kun se tyttö tulee meille, mitä sille voi sanoa, ettei se kuulosta siitä kauhealta ja pelottavalta ja torjuvalta? Varmaan mieluiten ottaisin tytön kanssa love daten ja makaisimme vain vierekkäin pimeässä ja vain toinen kerrallaan puhuisi ja toinen vahvistaisi kaiken hänen sanomansa: saat tuntea noin. Mutta se vasta voisikin tuntua toisesta pelottavalta! (No, ehkä silti sitä voisi ehdottaa.)

Tietysti tilanne on sikälikin hankala, että tyttö on sellainen, jonka tuntee useampi kavereistakin. Vaarassa ei siten tunnu olevan vain Vompsun haluama suhde häneen vaan myös useampi oma kaverisuhteeni, jos hän alkaa rakentaa jotain niukan resurssin kuviota ja esittää minut hirviönä. (Luultavasti en haluaisi oikaista tätä vaan tuntisin itseni hirviöksi ja menisi aika kauan ennen kuin suostuisin uskomaan, että jossain mielessä voin olla joskus muutakin kuin hirviö. Toivottavasti niin ei käy vaan onnistun johonkin rakentavampaan toimintatapaan pääsemisessä, jos näin käy.) Uuh. En oikeasti tiedä, mitä tuollaisessa tilanteessa pitäisi sanoa. "Hei, tervetuloa. Olen kuullut susta paljon mutta en luota informanttiin, koska se on hulluna suhun ja siinä tilassa kukaan meistä ei ole erityisen luotettava." Hmm.

Vaikken ole mikään suuri sääntöjen ystävä ja arvostan leikkiä enemmän kuin peliä, huomaan, että tässä kohdin olisin kiitollinen joistain pintatason säännöistä. Kuten että kun tuolla tavalla kanssani suhteutuva ihminen tulee kylään, miten häntä odotetaan puhuteltavan? Ehkä voin kysyä sitä häneltä ensiksi? Vai olisiko sekin pelottavaa? Helvetti, tämä on paljon halvaannuttavampaa kuin nettideitit. Ja mitä kauemmin ehdin asiaa pohtia, sen pidemmäksi kasvaa niiden asioiden lista, jotka saattavat pullahtaa suustani ulos ja säikäyttää. Kuten että jos hän haluaa lapsia, sitten on ehkä mietittävä oikeasti, miten pitäisi toimia, koska en itse halua asua lasten kanssa ja jos Vompsulla olisi lapsia jonkun muun kanssa, en taatusti haluaisi viedä lapsilta isäaikaansa, ja ehkä mitään yhteistä aikaa ei enää löytyisi, ja että ehkä sitten olisi viisainta alkaa ajatella eroa samantien. Mutta herramunjee, tuo voi olla aika raskasta kuulla parin deitin jälkeen. Ja silti se on ihan relevantti näkökanta. (Yksi harvoista monikkosuhteista, joista tiedän, natisee liitoksissaan sen kanssa, että toinen naisista haluaa lapsen ja toinen ei halua asua lapsitaloudessa.) Ja haluan toimia avoimesti, kertoa, miten asioista ajattelen. Mistä tiedän joka tapauksessa pitäväni kiinni. Jos se ihminen haluaa oikeasti tietää, miten tämä kuvio on syntynyt ja pysyy pystyssä ja toimii ja mitkä siinä ovat kenenkin intressit ja ehdot. Haluaako hän tietää? Jos ei, niin miksi hän haluaa nähdä? Vai onko se hän, onko se sittenkin Vompsu?

Sekavaa, eikö totta? Ja samalla kuitenkin ajattelen, että vaikka pintatason sääntöjä ei olekaan, syvätasolla vallitsevat teräksiset säännöt. Maa, pohja. Päättäväisyys. Yritys kuulla toinen, aistia tämän tila, elää sitä. (Ja olla unohtamatta omaa tilaa, kuuroutumatta sen pienille liikahduksille.) Kohdata toinen tämän lähtökohdista. Mutta mietin sitä, mitä monet ovat pitäneet minussa pelottavana, ja se on usein sitä samaa, mitä minä olen pitänyt muissa turvallisena: avoimuutta, ristiriidan sietämistä, hiljaisuutta, varmasti mutta vaikeasti selitettävästi valittuja symboleita, joita toiselle tarjotaan lahjana odottamatta vastalahjaa, tarvetta ymmärtää ja sanallistaa tarinoita, jotka lomittuvat ja limittyvät ja kalahtelevat törmäillessään. Entä jos olenkin vain hiljaa ja menen kohti ja kosketan varovasti ja katson katsomistani? Olisiko se pelottavaa?

Ei, en tiedä, mitä tapahtuu, sitten kun näemme. Jos näemme. En tiedä. En tiedä, näemmekö. Mutta jos näemme, mitä tapahtuu, en tiedä. Jännite, joka kertyy kehoon, kasvaa, sähisee, rätisee. On vaikeaa nukkua. Kuumeinen keho, levoton keho, siirtymätilan keho: näkymättömien väylien ja onkaloiden keho, jyskyttävä keho, kirahtava ja väsymätön keho. Voi olla, sanoo mieleni kaukaa, että minä en aina hallitse tätä tässä. (En niin, et niin!) Subjektiminä, tuo joka välähtää näkyviin sanallistuksissa ja niihin reagoinnissa (sanoinko minä noin?), tuo kontrolloimaton ja kuriton, jokin mihin on lapettu kamaa, ihan hyvää kamaa tosin, vuosien ajan, käy näkyvämmäksi ja näkyvämmäksi, sen säännöttömyys hahmottuu ohi objektiminän sanojen ja kysymysten ja pohtivuuden, aiheiden tienoilla viipyilyn. Ei - ei se ole säännötön. Sehän juuri on pohja, kivenseljät ja terästeljet. Se, sen reaktiot, se mitä mietitään kun luetaan sosiaalipsykologian tai etiikan opusta ja muistetaan, mitä tapahtui - ja se, mikä tapahtui, tapahtui ja sen voi laittaa preesensiinkin silloin kun edetään hämmennyksessä - ja haluaa äkisti sanoa, ettei se välttämättä näin mene, että joskus tuntuu toisin, reagoi toisin. Tai että niin, siinä on tällainenkin juonne.

Oppia tuntemaan oikein, oppia reagoimaan välittömästi oikein. (Ei ainoalla oikealla tavalla mutta kuitenkin reilulla ja kuuntelevalla, kohtuullisella tavalla.)

Koska en tiedä lainkaan, miten pintatasolla reagoin, koska ei ole eksplisiittisiä kaikkien yhdessä hyväksymiä sääntöjä, joihin voisi turvautua, on edettävä toisin, luotettava johonkin muuhun. Hiljaisuuteen kaikkien kysymysten alla ja takana. Varovaisiin liikahduksiin. Huoliin, uniin. Hihitykseen.

Joskus mietin, sanon Faunille maatessamme hämärässä vierekkäin, joskus mietin, onko tämän jälkeen mahdollista palata enää... en löydä sanoja. Mihin? Parisuhteeseen? Luottavaiseen parisuhteeseen? Silmälaputettuun parisuhteeseen? Turvallisuudentunteeseen? Ajatukseen sovitusta. Säännöistä. Kysyn: Oletko sinä rakastunut johonkin toiseen? Mikset? Ja huokaisen: en minäkään helposti rakastu ihmisiin. Enkä ymmärrä, mitä Vompsu ja se tyttö tekevät keskustellessaan suhdemahdollisuuksista makaamatta ensin keskenään. Mitä se tarkoittaa? Miten semmoista voi puhua sellaisessa vaiheessa? Minut sellainen varmasti halvaannuttaisi aivan täysin ja heti paikalla.

Niin, en aina ymmärrä hyvin. Ei niin että siinä olisi mitään uutta. Tai väärin. Välillä niin tapahtuu. Se tekee elämästä mielenkiintoista mutta välillä miltei liian jännittävää.

10 kommenttia:

  1. oooooo. onpas sulla nyt ykkösiä ja nollia päässä, vaikka kuinka. päästä irti. kaikki menee just niin kuin menee, et voi millekään mitään kuitenkaan, eikö olekin hienoa. sulla ei ole mitään hätää.
    tule mun kanssa tänne love deitille. hengitetään päät tyhjiksi ja sydämet täyteen rakkautta.
    yy kaa koo, tässä ja nyt, kaikki on, klap!

    VastaaPoista
  2. ja sitten: varsinainen love date on koko ajan päällänsä,sisäisenä äänenä ja tietoisuutena, kohtaamisena itsesi ja sitä kautta muiden kanssa. mutta tietty, ennen kuin opimme tämän, treenaaminen kahdestaan on todella todella kätevää ja tehokasta. tule!
    mä tarviin sparrausta.

    VastaaPoista
  3. Onpa hyvä ajatus. Kyllä, voisin tulla. Ensi viikko on paska, liikaa hommaa, mutta sen jälkeen...

    VastaaPoista
  4. Voih.. tuo kuulostaa vaikealta tilanteelta, tuo missä nyt olette.

    Noinkohan se sinun kirjeesi oli pelottava, vai olikohan se vain V:n tapa kokea juttu, ehkä hän laittoi jotain omaa tunnelisää niihin sinun kirjeesi rivien väliin? Joku muu olisi voinut kokea asian ihan toisin.

    Minustakin kirje tuntuisi hyvältä idealta tuossa tilanteessa. Ja onhan siinä aina sekin mahdollisuus, että kirjoittaa.. ja sitten keskustellaan rauhassa siitä, oiotaan mahdolliset väärinkäsitykset tai tuodaan asioihin lisäselvitystä. Arassa tai herkässä tilanteessa ainakin MÄ pelkäisin enemmän sanovani 'livenä' jotain väärin tai oudosti.. kirjeessä jutut olisivat harkitumpia..

    Mutta tietty jos kirje on pois pelistä, niin sitten täytyy vain muuten koettaa selvitä.

    MINUSTAKIN tuntuu oudolta sumplia suhdeasioita, ennen kuin on oltu sängyssä yhdessä. Se nimittäin on niin täysin mahdollista luoda sellainen 'aivosuhde', tai 'pilvisuhde', suhde joka tuntuu todelta mutta on pelkkää teoriaa - ja kaatuu ensimmäiseen lempimishetkeen.

    Sulle voimia toivotan..!

    VastaaPoista
  5. Voi sinua, kylläpä siellä vilisee päässä! Tässä muutamia omia mietteitä asiasta - neuvoina nämä voivat mennä ihan mönkään, mutta olen ollut tuon tapaisessa tilanteessa kaksi kertaa, joten omaa kokemusta on sikäli. Tosin kaikki tilanteethan ovat erilaisia, ja meidän tapauksessa miehen viritykset (joihin siis itse tutustuin) lähtivät ymmärtääkseni liikkeelle juurikin fyysisen vetovoiman kautta eikä mistään kovin syvällisestä parisuhdekuvion pohdinnasta, joten sikäli sä olet ehkä joutunut hyppäämään tähän juttuun heti alusta alkaen syvemmälti.

    No mutta siis. Mäkin sanoisin walopään tavoin, että päästä irti jos vain voit. Pidätkö Vompsun ihastuksesta vaiko et? Mikäli tutustutte, niin aika näyttää tämän. Et voi kuitenkaan itse (ainakaan täysin) kontrolloida sitä, pidätkö jostain toisesta ihmisestä vai etkö pidä, olipa hän Vompsuun tai sinuun missä suhteessa hyvänsä. Tuntuu siltä, ettei sinulla ole ainakaan mitään kovin kahlitsevaa ennakkoasennetta (kuten esimerkiksi että tämä tyttö on varmasti tosi ikävä tyyppi tms.) joka voisi tulla mahdollisen pitämisen tielle. Eikä sinulla ole oikeastaan mahdollisuutta etukäteen "työstää" keskinäistä suhdettanne tämän enempää. Se menee, miten menee.

    Kirjeen kirjoittaminen oli minusta kyllä aika kiva ajatus: harmi, että Vompsu ikään kuin "sensuroi" tämän kirjeen ennalta. Eihän Vompsun tarvitse olla välittäjänä sinun ja tämän tytön välillä, tai yrittää ennakoida, kuinka teillä synkkaa jos päätätte tavata. Mutta ehkä kirjeen kirjoittaminen oli sinulle itsellesi avuksi, tuskin se hukkaan meni sikäli. :-)

    Pelkääkö ihastus sinua, kun / jos tapaatte? Senkin näyttää aika. Sitäkään et voi kovin paljoa itse kontrolloida; tiedät kuitenkin jo ennalta, ettet ainakaan pyri tahallasi olemaan mahdollisimman pelottava. Jälleen en näe, kuinka voisit "työstää" olemustasi (ja sitä, mikä siinä voisi mahdollisesti toista pelottaa) hedelmällisesti jo etukäteen, ennen kuin olette edes tavanneet. Tai että miksi sinun edes pitäisi tehdä niin, kun tosiaan itse jo tiedät, ettet ainakaan tarkoituksellisesti aio toista pelottaa.

    Kannattaako tavata? Tämä on minusta sellainen asia, jota voit kontrolloida ja josta kannattaakin miettiä - kuten olet miettinytkin - että mikä tapaaminen tuntuisi kaikista parhaalta. Tai että mikä funktio tapaamisella olisi, mitä itse kukin siltä odottaisi. Kuka oikeastaan haluaa, että tapaatte, on tosi hyvä kysymys.

    Itse olen tavannut mieheni toisen virityksen ensi kertaa eräässä tapahtumassa, jossa oli läsnä paljon ihmisiä ja jossa oli mielestäni aivan luontevaa esittäytyä puolin ja toisin. Pidin ihmisestä kyllä ja tulimme (tulemme edelleenkin) ihan hyvin toimeen sosiaalisissa tilanteissa, mutta ei meillä ole niin paljoa yhteistä, että meistä olisi tullut varsinaisesti ystävät. Kovin vakavaa suhdetta ei hänelle ja miehelleni lopulta kehittynyt, tai ei ainakaan sellaista, jossa olisi ollut puhe mistään yhdessä asumisesta tai lasten hankkimisesta tms. (Ainakaan sikäli kun itse tiedän: toisaalta en ole koskaan kysellyt, onko tällaisia keskusteluja käyty.) Jos asia olisi edennyt sille asteelle, niin sitten siitä olisi toki keskusteltu yhdessä.

    Toisen virityksen (en muuten käytä sanaa "viritys" mitenkään halventavassa mielessä vaan juuri siksi, että kyseessä oli taas kai hiukan vaikeasti yhdellä sanalla määrittyvä sekoitus seksiä ja hengailua ja ystävyyttä ja ihastumista jne. eli minun sanastossani viritys) mieheni toi kotiin, sillä tämä nainen asui aika kaukana ja oli kaikista osapuolista luontevaa, että kun hän tuli tapaamaan miestäni, hän tuli meille yöpymään. Tämäkin tapa tutustua oli minusta täysin OK. Ja taas pidin kyllä ihmisestä ja tulimme hyvin toimeen. Meillä olisi myös saattanut olla riittävästi yhteistä, että olisimme voineet ihan ystävystyäkin. Koskapa hän kuitenkin asui kaukana, niin en minä häneen minkäänlaisessa yhteydessä ollut, mieheni vain. Tällä kerralla oli alusta alkaen aika selvää, ettei mikään vakava suhdepyrkimys ollut kyseessä, joten taaskaan en joutunut kauheasti esim. tulevia asumisjärjestelyjä miettimään.

    VastaaPoista
  6. Koen siis, että olen tavannut mieheni "toiset naiset" hyvin luontevissa olosuhteissa ja tutustuminen on ollut OK. Toisaalta taas jos en olisi ollut muutenkin liikkunut niissä piireissä, joissa viritys ykköseen saattoi törmätä, niin en tiedä, olisiko minulla ollut erityistä tarvetta erikseen tavata häntä tai hänellä minua. (Tai olisiko miehellä ollut eritystä tarvetta sille, että tapaamme.) Ja viritys kakkosen kanssa sama juttu: koska hänen kannatti tulla meille asumaan mieluummin kuin vaikka hotelliin, niin oli mukavaa että hän tuli meille. Jos kuitenkin jostain syystä mieheni olisi aina tavannut tätä naista jossain muualla, niin kukaan osapuoli ei olisi varmaankaan alkanut erikseen junailla, että me naiset tapaisimme toisemme. Ei kai sille olisi ollut siinä vaiheessa ainakaan tarvetta.

    Jotenkin mulla näitä kokemuksia leimaa se, etten ole huolehtinut siitä, minkälainen suhde miehelleni mahdollisesti tulevaisuudessa kehittyisi. Siksi minustakin tuntuu vähän pelottavalta se, jos sinun pitäisi heti paikalla funtsia selväksi, kuinka suhtautuisit asumisjärjestelyihin ja lapsiin jne jne JOS kävisi niin, että tästä Vompsun suhteesta tulisi pitkäkestoinen ja lapset ja asumiskuviot sun muut pantaisiin uusiksi. Eihän kukaan voi tässä vaiheessa tietää, tuleeko niin käymään! Ja jos niin käy, niin et voi kuitenkaan tietää, miltä sinusta sitten siinä tilanteessa ja niiden päätösten edessä tuntuu. Ennätät varmasti pohtia ja harkita ja reagoida siinäkin vaiheessa, kun on jotain konkreettista, johon tarttua.

    Toisaalta minusta sinun on ehkä hiukan turhaa tässä vaiheessa pähkäillä sitä, mitä tahtia tai millä tasoilla Vompsu itse tässä suhteessaan etenee. Se on kuitenkin oikeastaan vain Vompsun ja hänen ja ihastuksensa välinen asia, tai näin itse ajattelen. Toki jos lähtökohtaisesti et hyväksyisi sitä, että Vompsulla on ulkopuolinen ihastus ja se panisi sinusta pisteen teidän suhteellenne, niin sitten olisi tietysti aika sinunkin regoida. Mutta jos lähtökohtaisesti hyväksyt sen, että tällainen kuvio Vompsulla on, niin et voi taaskaan oikein muuta tehdä kuin antaa sen edetä omalla painollaan ja reagoida sitten, kun oikeasti tulee eteen sellaisia muutoksia, jotka vaikuttavat teidän kaikkien asumiseen jne. Siis toki asioista voi keskustella etukäteenkin, mutta ehkä ei kannata mennä aivan hirmuisesti asioiden edelle tässä vaiheessa.

    Jos sinusta olisi OK tavata, niin tavatkaa sellaisissa olosuhteissa, jotka ovat kaikkien mielestä luontevimmat. Älkääkä pakolla tavatko ainakaan missään supervakavien perheneuvottelujen merkeissä, jos ei ole vielä mitään varsinaista syytä, miksi tällaisia syväluotaavia neuvotteluja pitäisi käydä. Anna ajan näyttää, miten suhde etenee ja miltä se sinusta itsestäsi tuntuu. Anna ajan näyttää, ystävystyttekö tämän ihastuksen kanssa vaiko ette. ja jos suinkaan voit, niin yritä karistaa se ajatus, että juuri sinä olet nyt hirmuisen paljon vartijana ja vastuussa siitä, miten Vompsun ihastuksen kanssa nyt käy. Hyvänen aika, eihän se niin voi mennä.

    Ota nyt ihan rauhassa, hyvä ihminen. :-)

    Sori että tuli tällaiseen neuvontamuotoon kirjoitettua kuitenkin, ei ollut tarkoitus saarnata, rauhoitella vain hiukan. Tunnut vain olevan jo nyt ihan solmussa itsesi kanssa, ikään kuin sinut olisi jo leimattu liian pelottavaksi tai kontrolloivaksi tai hankalaksi tms., vaikket ole koko uutta ihastusta tavannutkaan ja vaikkei kenelläkään ole mitään tietoa siitä, kuinka tässä kuviossa käy. Tai että väistämättä sanoisit jotain väärää, jos ja kun tapaatte, ja sitten jotain olisi pilalla ja se olisi SINUN SYYTÄSI! Hiukan armollisuutta nyt peliin itseäsi kohtaan, jooko, joohan?

    (Oho, tuli niin pitkä romaani, että piti panna kahteen osaan.)

    VastaaPoista
  7. Kamalaa tuo että on pelottava silloinkin kun ei yhtään haluaisi olla :-(

    Ja kurjaa että sun hyväksynnän varaan päätyy sellaisia asioita, joiden ihan erityisesti voisi toivoa tapahtuvan itsestään, häiriöttömästi ja riippumattomasti.

    VastaaPoista
  8. Hii, kiitos tuesta! Niin: eihän tässä juuri mitään voi tehdä. Kuunnella ajatuksia, antaa niiden suihkia pään läpi ja ravistella päätään.

    VastaaPoista
  9. Tuli vielä mieleen noista livekohtaamisista ihmisen kanssa, jota jostain syystä jännittää.. tai joka jännittää sitä tapaamista, tai on hyvin arka tms.

    Itse olen huomannut, että paljon auttaa sellainen aseistariisuva rehellisyys. Sitä voi sanoa, että mua on vähän jännittänyt tämä tapaaminen, tai että olen ollut tässä viime aikoina muutenkin vauhko. Itse olen joskus sanonut näin, ja se on yllättävän paljon laukaissut tunnelmaa..

    Mutta tosiaan, en tahdo 'neuvoa', koska sinä ja vain sinä määrittelet ja päätät miten toimitte.

    Ihastukset voivat pistää lujille suhteen.. ja joskus ne voivat myös hajottaa ihmisen. Itse taidan olla niin huono itsetuntoinen, että jos mies ihastuisi johonkin muuhun, niin ensimmäisenä vahtaisin onko se nainen l a i h e m p i kuin minä. Ja jos on, niin alkaisin jonkun tappodieetin. En usko että 'tajuaisin' tilannetta yhtään jos nainen olisi mua pyöreämpi. SE voisi pelottaa - en tajuaisi/ymmärtäisi sitä, siinä olisi jotain mystistä ja OUTOA, melkein kuin yliluonnollista. Tällaisia on syömishäiriöisen näkökannat. Onneksi SULLA ei ole tätä kompleksia, muutenkin olet viime aikoina ihmisenä vahvistunut, opiskellut ammatin ja sitten lisäopintoja, kaikki se vahvistaa persoonaa.

    VastaaPoista
  10. Jaa, en kyllä tiedä, vahvistavatko opinnot suoraan persoonaa, ehkä välillisesti, kun on enemmän mahdollisuuksia eikä tunne itseään pakotetuksi juuri mihinkään.

    Tuo on kyllä oikeasti hyvä lähestymistapa, tuo toteaminen, miten jokin on jännittänyt kauheasti. Nyt onneksi näyttää siltä, ettei mitään tapaamista ole tulossa, koska tuo tyttö ei ole ajatuksesta erityisen innostunut, enkä minäkään. Se oli siis Vompsun idea ja toive. Ehkä joskus myöhemmin sille voi olla tarvetta, mutta nyt taatusti ei, kun juttu muutoin tuntuu olevan okei kaikkien mielestä omilla tahoillaan.

    VastaaPoista