Hankala ja helppo

Kurssi, jota käyn, nostaa esiin kaikkea luokkataustatauhkaa. Kuten esimerkiksi: onko niin, että hyve-etiikka mahdollistaa poljetulle ryhmälle omanarvontunnon silloinkin, kun asioita ei voi oikaista. (Ja usein asiat jäävät oikaisematta, koska siihen tarvittavaa oikeuksien etiikkaa ei ole missään vaiheessa nähty tarpeelliseksi opettaa. Kuka sen olisi opettanut? Koulu? Jos sitä on yrittänyt soveltaa kotona tai edes kertonut sen soveltamisesta jossain, on tullut katastrofi.)

Muistan äkisti keskustelun hierojakoulussa. Keskustelussa käsiteltiin ikävän palautteen antamista ja vastaanottamista. Kommentoin, että minusta kyllä ikävää palautetta on aina helpompi vastaanottaa, kuinka sapekkaalta sen nieleksiminen sitten tuntuukaan siinä tilanteessa. Ikävän palautteen antaminen, oikeudenmukaisen kohtelun penääminen ja vaatiminen sen sijaan - huh! Onko sinulla esimerkkiä, kysyy opiskelutaitojen opettaja. On, vastaan. Esimerkiksi, hain tähän kouluun ja en saanut kutsua valintakokeeseen. Kun soitin, aluksi sanottiin, että kutsu lähetetään vain hyväksytyille ja jos en kuulu heihin, se on sitten siinä. Ryhdistäydyin kuitenkin ja vaadin pontevasti, että haluan saada tietää, miksi minua ei kutsuttu valintakokeeseen, kun kuitenkin olen tosissani kiinnostunut ammattitutkinnon suorittamisesta, ja että miten voisin siten parantaa mahdollisuuksiani päästä sisään ehkä jonakin toisena vuonna. Se tuntui kamalalta, sanoin, soitella sillä tavalla ja pistää sähköpostissa vaativia ukaaseja. Tietysti koetin tehdä sen mahdollisimman pehmeästi, vaikken tinkinytkään jämäkkyydestä, lisään. Niin, sanoo opiskelutaitojen opettaja, hän olisi varmasti toiminut suunnilleen samalla tavalla, koettanut olla pehmeäkin.

Jälkikäteen yksi luokamme oppilas tulee sanomaan, etten saa tällä asenteella elämästä ikinä mitään irti. Mielenkiintoinen väite, mutta tuskin oikeassa. Pääsinhän silloinkin sisään. Miksi se pitää tehdä noin hankalasti, hän kysyy. Miksei vain voi antaa vihansa ja epistunteensa räjähtää toisten naamalle? Se on kuulemma tehokasta. Mutta ei se olisi minulle helppoa, vastaan. Minulle se olisi äärimmäisen hankalaa.

Minulle oli äärimmäisen hankalaa jo oikeuksistaan pehmeän jämäkästikin kiinni pitäminen. Sen myöntäminen, että piru vie, on asioita, joissa ylitseni en salli käveltävän. Jollain toisella aikuistuminen on sitä, että oppii huomaamaan, että muillakin on tunteita ja intressejä. Minulle aikuistuminen on ollut suuressa määrin sitä, että olen vähitellen hapuillut jonkinlaisia pelisääntöjä sen suhteen, miten muut saavat suhtautua minuun ja vaatia minulta. Tai ainakin, mihin heidän vaatimuksiinsa saan vastata nauraen huvittuneesti.

Helpompaa taitaisi usein edelleen olla luopua oikeuksista. Ne ovat vieras maailma ja kieli. Sellaiseksi varmasti jäävätkin. Mutta vieraassa kielessäkin harjaantuu. Se käy tutummaksi, luontevammaksi. Helpommaksi. Omat mukavuusrajat on vain ylitettävä.

Ja huomaan, ettei sekään enää onnistuisi, että palaisi takaisin siihen pisteeseen, jossa sijaitsi kaksikymppisenä. Ei minua voitaisi kohdella niin monessakaan eri tilanteessa.

Helppo: paikka, asento, tyyli, jossa juuri sattuu olemaan. Hankala: oikeastaan kaikki muu.

Informaali yliopisto

Koulusta kertovissa artikkeleissa olen kiinnittynyt informaalin koulun käsitteeseen. (No piru, sen määritelmästäpä ei löydykään linkkiä. Pannahinen. Se siis tarkoittaa koulussa tapahtuvia ilmeitä, eleitä, kehollisia käytäntöjä, itsensä pienentämistä ja pönkittämistä, tekemisen tyylejä... tapoja tervehtiä ja olla tervehtimättä, ryhmäytyä ja jäädä yksin, tulla paikalle, istuutua tiettyyn osaan salia ja niin edelleen. Sitä mikä välittyy ja vakiintuu opetussisällöistä riippumatta. Valtasuhteita, kirjoittavat monet. Okei, varmaan niille, jotka erottavat ne tarkasti. Minä hahmotan ne niin oudosti ja ambivalentisti, että käytän toisenlaisia käsitteitä, eleiden ja tyylien ja olojen käsitteitä.) Kas, se on se koulu, jonka tunnen. Eihän oppilailla ole sillä tavalla kuvaa opetussuunnitelmista ja sen sellaisista ja tietosisällöt kaikessa kiinnostavuudessaankin jotenkin - no, jäävät helposti sen muun jalkoihin. Niiden läpi voidaan tarkastella, mutta se, mikä tulee tarkastelluksi, on se muu. Toiset ihmiset. Koulussa.

Metsässä kävellessä tai kotona näkymä on toisenlainen. Ideoihin keskittyy helpommin. Mutta olepa luentosalissa tai kirjastossa. Ihmiset näkyvät, kuuluvat ja hengittävät. Joskus heidän läsnäolonsa voi tuntua uhkaavaltakin. Ja joka tapauksessa heidän vaikeatulkintaisuutensa lyö ällikällä.

Mietin informaalia yliopistoa. Se on se yliopisto, jonne olen tavallaan halunnut takaisin, koska olen pitänyt informaalista yliopistosta enemmän kuin informaalista työelämästä. (Onko mitään yhtä ahdistavaa kuin kahvihuone? Minulle kellokortti on lastenleikkiä kahvihuoneeseen verrattuna.) Nytkin ryhmätyöryhmä kiinteytyy. Olen ehkä vähän liian utelias. Haluan tietää, mitä kaikki ovat opiskelleet ja mihin erikoistuvat. En oikein osaa sanoa, miksi. En odota sen kertovan välähdyksenomaisesti heistä mitään sen kummempaa. Mutta en voi tietää, ehkä tiedot osoittautuvat myöhemmin kiinnostaviksi. Jänniä tyyppejä, joka tapauksessa. Inspiroivia. Kaikilla on hyvin oma tapansa, tyylinsä, asettua tilaan ja tehdä tutkimusta ja yhteistyötä.

Tuntuu hauskalta, kun joku sanoo suoraan kiinnostuksensa olevan aika nollassa ja voi itse todeta, että oma vahvuus on ehdottomasti kiinnostuksen määrä mutta asioiden hallinnan kanssa on sitten taas ongelmia... että hallinta ei oo se mun juttu. (Varmaan johtuen kiinnostuksen hajaantumisesta koko maailmaan... eh.) Kuulla toisen graduaiheen ja miettiä, että kaikkea sitä tutkitaankin - myönteisessä mielessä. Rikas, hassu maailma. Joku haluaa lauseiden täydellistyvän esityskalvoilla. Se on kauhean hilpeää. Hihitän lötkönä pulpetilla, olen vähän flunssassakin, sen huomaa ajatuksista, ne pysähtelevät ja lehmätöllöttävät tilannetta. Jotenkin koko keskustelumme on kauhean hauskaa ja kotikutoista ja tunnelma hyvä ja välitön, etenkin verrattuna edellisen kerran alkukankeuteen.

Infomaaliin yliopistoon tuo viehättävän lisänsä se tosiseikka, että keskustelun päätteeksi livautan repusta muovikassiin käärityn lehtisellerinipun ja ojennan sen eräälle ryhmän jäsenelle. Hän yllättäen antaa minulle purkillisen itse tehtyä tahinaa. Kävelemme ulos pajattaen kurpitsojen korjuuajankohdasta ja siitä, miten eri tavoin tuota vihannesta on saatavilla Helsingissä ja pienemmissä kaupungeissa.

Yksi ryhmän jäsenistä on lähettänyt nettikeskustelupalstalle linkin ABERiin, sanoista Art Based Educational Research, ja meinaan heti haksahtaa. Puhuttelen itseäni vakavin sanoin korkeakoulupolitiikasta ja tasavertaisuuden periaatteesta ja kaikesta jalosta ja ongelmallisesta, mutta minkäs teet: olen jo keksinyt jotain uutta ja jännittävää ja sydämeni nelistää onnellisten taidetutkimusmenetelmien ajatuksiin samalla kun raahustan ylämäkeen kaivautuakseni uudestaan vällyihin. Toppuuttelen itseäni ajatuksella, etten ehkä innostuisi taidepohjaisista tutkimusmenetelmistä samalla tavalla, jos en olisi käynyt taidelukiota. Tai sitä ennen - mitä sitä ennen? Jos olisin ollut tarhassa toisten lasten kanssa enkä mummun kanssa kotona? Jos olisin saanut hyppiä ja riehua piirtämisen, kirjoittamisen, lukemisen ja laskemisen sijaan? Ei voi tietää.

Onneksi kiinnostukseni suuntautuu helposti uudelleen. Joskus se tuntuu vahvuudelta ja joskus heikkoudelta. Koetan nyt ajatella sitä vahvuutena, vaihteen vuoksi.

Koska: mikä ei ole kiinnostavaa? Se, mikä on vielä liian vaikeaa tai liian helppoa, tai jostain syystä liian vaarallista hahmottaa.

Näkymättömät opintosuunnitelmat ja opintosisällöt rakentuvat ja purkautuvat. Kotona en osaa vain levätä, vaan totean lepoon sopivan mainiosti yhden kurpitsasuklaakakun väsäämisen. Tarvitseehan flunssan riuduttama keho pieni hellintää.

Eksyksissä maailmoissa

Luentosarja kasvatuksesta, yhteiskunnasta ja kulttuurista - käytännössä kasvatussosiologiasta - osoittautuu emotionaalisesti ennennäkemättömän raskaaksi. En ole itkenyt ja kipuillut tässä mittakaavassa sitten Rakkaus ratkaisee -kirjan kustannustoimittamisen. Jos moni tuttavani onkin maininnut, miten hankalaa on hahmottaa oma etuoikeutettuutensa, on hankalaa, häilyvää, tyrmistyttävää ja toivon hetkeksi riistävää havaita ja hahmottaa myös ne haasteet ja vaikeudet, jotka olisivat voineet saada omasta elämästä ylivallan, jos jokin olisi mennyt vähänkin toisin.

Ja eiväthän ne mihinkään ole nytkään kadonneet.

En ole vieläkään varma, onnistunko koskaan löytämään "henkistä kotia". Esimerkiksi duunariluokan kotitausta: Hitto vie, mitä olisi tapahtunut, jos olisin kuunnellut vanhempia, etenkin isää, ja jättänyt lukion käymättä ja mennyt suoraan töihin? Mitä tapahtuisi, jos nyt alkaisin kuunnella äidin hätää siitä, että jotenkin onnistun häpäisemään heidät ravaamalla yli-ikäisenä yliopistolla ja kiusaamalla luennoitsijoita kritiikilläni? Jos hyväksyisin, että minun pitää vaan olla kiitollinen kaikesta saamastani. Ja tavallaan olenkin, olen oppinut paljon kokemastani, mutta muutamat kokemukseni ovat kyllä sellaisia, että olen taipuvainen ajattelemaan, ettei kenenkään olisi hyväksi kokea niitä kokemuksia, vaikka niistä voikin oppia paljon. Epäilemättä orjuudestakin voisi oppia paljon, ja lapsiprostituoituna olemisesta. Silti en kannata niitä enkä halua niitä kenenkään kohdalle.

Voin vääntää huumoria huumoria hullunkurisesta perheestä, mutta piru vie, siinä vaiheessa kun kertoo luennolla jutun siitä, millaista on tulla yliopistolle duunariperheestä, ja ihmiset nauravat hämmentyneinä ja huvittuneina - totta kai, osaan tarvittaessa rakentaa hauskan kärjistyksen omasta slapstick-elämästäni, se on yksi hyödyllinen taito järjissään pysymisen kannalta - niin yhtäkkiä valtava suru valahtaa koko kehoon, koska ei se ole yksinomaan eikä edes etupäässä hauskaa. Joskus se on karmivaa ja raskasta. On kammottavaa olla koko ikänsä hirviö, joka ei onnistu olemaan kiitollinen opettajien antamista Oikeista Totuuksista ja Hyvää Tarkoittavista Neuvoista vaan juoksee kiusaamassa heitä ja ties keitä muita kummallisine ajatuksineen. Tällaisen kuvan nimittäin toisinaan saan heijastuksena vanhempien kommenteista. Se tekee surulliseksi. Totta kai he rakastavat minua lapsenaan ja minä heitä vanhempinani, mutta meidän ihanteidemme ja ajattelumme välillä on niin syvä juopa, että sen ylittäminen tuntuu puolimahdottomalta. Heidän ihanteisiinsa ei kuulu kriittisyys. He eivät oikein edes tunnu ymmärtävän, mitä se on. (Olen kyllä koettanut selittää silloin tällöin, hyvinä ja toiveikkaina kausina.)

Luennolla tulee puheeksi oikeudenmukaisuus. Tai oikeastaan koko luentosarja käsittelee oikeudenmukaisuutta suhteessa erilaisuuteen, erojen rakentumiseen ja siihen, missä, miten ja milloin erilaisuus muuttuu eriarvoisuudeksi. Yksi luennoitsijan esiin nostamista esimerkeistä on se, miten pitäisi suhtautua siivoojaksi hakeutuvien työväenluokkaisten tyttöjen koulutusvalintaan. Tytöt ovat tutkimuksissa itse kertoneet, etteivät halua mennä mukaan nykyisen koulumaailman korostamaan uranrakenteluun ja sen sellaiseen; ei, he haluavat vain iisin työn ja keskittyä perheeseen, ja siihen saumaan sopii siivojakoulu. Luennoitsija kysyy: Pitäisikö näille tytöille kertoa suoraan, että hei, siivoojana sinä et ansaitse koskaan tarpeeksi elättääksesi perhettä. Että jos teet kahta tai kolmea vuoroa saadaksesi riittävästi pätäkkää, missä välissä ehdit olla sen miehen ja lasten kanssa?

Säpsähdän hereille villisti teeman ympärillä poukkoilevista mielikuvista. (Luentojen kuunteleminen on minulle vaikea tapa oppia. Auditiivinen oppiminen tuntuu kaikkein vaikeimmalta.) Niin, ajattelen. Minullekin on yritetty kertoa. Isä toistaa usein, miten on turhauttavaa katsoa sivusta, kuinka toinen tekee virheitä, joiden välttämiskeinon vanhempi ja viisaampi olisi osannut neuvoa. Ongelma vanhempieni neuvojen kanssa on vain se, etten halua sellaista elämää, jota he yrittävät minulle tarjoilla. Opettajien neuvoja olen kuunnellut paremmin, mutta niissä on yksi iso mutta. He tulevat useimmiten toisenlaisesta taustasta eivätkä osaa hahmottaa, miten hankalaa on tuntea olevansa kotonaan kriittisessäkään kulttuurissa, jossa on aina niitä, jotka ovat oppineet pienestä pitäen neuvottelemaan, karnevalisoimaan, keskustelemaan identiteettiään, ottamaan älykön position ja niin edelleen. Sinne on hyvin vaikea astua aikuisiässä sisään, vaikka kuinka kiinnostaa.

Muistan kuinka hierojakoulussa kirjoitin itseä ja omaa oppimista käsittelevään tehtävään, että uskon selviytyväni hierojan palveluammatissa paremmin kuin yliopistolla, jossa pitäisi olla jotenkin tietoisempi omasta kannastaan, pontevampi sen puolustamisessa - ja että se puoli on aina jäänyt itselleni hyvin vieraaksi. Se ei ole vain vanhempieni ihanteiden vastainen ihmiskuva, se on myös minulle jotenkin kauhistuttava kuva, johon en osaa ja, näin luulen, johon en jossain määrin edes tahdo sovittautua. Miksi näin ajattelen? Koska olen välillä koettanut pukeutua siihen kaapuun, mutta piru vie, se tuntuu ikävältä! Inhoan itseäni jälkikäteen. Se ei voi olla hyväksi. Olen muutenkin jo ihan tarpeeksi alavireinen ja ajoittaisesti itseäni rankaisemaan taipuvainen. On löydettävä jokin toinen polku. Ja niin: olen takaisin yliopistolla, tässä samassa maailmassa, josta kirjoitin pari vuotta sitten, että selviydyin tästä aika huonosti. Minun on keksittävä keino olla aivan omalla tavallani kriittinen - jotenkin niin, etten jähmety itseinhosta.

Olen hierojanakin selviytynyt aika huonosti. En osaa enkä halua jäädä näkymättömiksi käsiksi. Minulla on ajatuksia profession ja sen koulutuksen kehittämisestä, työhyvinvoinnista ja siitä, miten paljon hierojantyötä on viisasta tehdä viikossa. (Sen verran, ettei ole ihan rättiväsynyt kaiken aikaa ja ettei mene pahoille kulumille ennen aikojaan.) Minun on välillä vaikeaa ymmärtää toisten hierojien valintoja ja heidän on vaikea ymmärtää minun valintojani. (No jaa, rehellisyyden nimissä: minun valintojeni ymmärtäminen ei näytä erityisen helpolta tehtävältä kellekään... slapstick! Olen itsekin välillä ymmälläni niiden suhteen. Meliorismi näyttää pitävän silloinkin kun toivottomuus kuristaa kurkkua.)

En tiedä, onko ylipäänsä missään sellaista piiriä, jossa tuntisin oloni kotoisaksi ja voisin luottaa siihen, että muiden habitukset ja taipumukset ja sen sellaiset ovat jotenkin - no, sen verran samansuuntaiset, että seuraan vain solahtaisi. Ehkä semmoinen on kuvitelmaa kaikkien kohdalla? Mutta huomaan joskus kaipaavani, että sellainen paikka voisi olla.

Joskus muistan tapelleeni koko elämäni saadakseni läpi tahtoni järjestää oman elämäni niin kuin haluan. Kenen tahto se on? Onko sillä kasvoja lainkaan? Lausutaanko se kenenkään äänellä? Ja silti - mitä muuta on? Tietysti ovat tuntemukset, mukavuudet ja epämukavuudet. Ihmiset ja heidän ihmeelliset tarinansa. Luonto, metsä, koirat, kissat, chilit, makuaistimukset. Mutta eivätkö ne järjesty tuon tahdon kautta, ymmärry sitä vasten?

Enimmäkseen tappeleminen on toki sujunut rauhanomaisesti, itsepäisesti johonkin kiinnittyen. Jostain hienovaraisin sanankääntein kieltäytyen, varovasti toiseen asiaan mukaan tuppautuen. Kuunnellen ikävää normaaliuspaineen kaiherrusta rintalastan alla ja sitten antaen sille palttua. Vahvistaen sitä, mikä tuntuu mielekkäältä tieltä, jättäen yhä vähemmälle huomiolle sen, mistä jää valju olo tai minkä arvoja tai hierarkkisuutta ei voi hyväksyä. Koettaen elää sitä yhteisöä, jonka toivoo joskus tulevan.

Säpsähtäen tajuan, ettei kukaan osaisi antaa relevantteja neuvoja. Ei kokonaisuuden kannalta. Yksityiskohtiin kyllä, mutta ei kokonaisuuden kannalta. On jatkettava eksyksissä ja kuunneltava tuntemuksia, joita tulee. Jotkut niistä sanovat: tuohon suuntaan.

Otan takkini ja menen. Vaikka luento jotenkin järkyttää - eikä vain minua, olen puhunut asiasta opiskelutoverien kanssa - niin sen avaamat näkyvät tuntuvat tarpeellisilta. Mutta miksi kummassa tuntuu niin helvetillisen raskaalta ajatella, että joskus vika voi itsen sijaan olla maailman rakenteissa? Siksikö, ettei niiltä voi pyytää joustavuutta samalla tavalla kuin itseltään voi?

Autkääst, autsaide

Saamme valita koko syksyn jatkuvalla kurssilla itse pienryhmät. Tarkoitus on valita ryhmä kuohuttavien lööppiotsikoiden avulla: ohje kuuluu valita se otsikko, joka kutkututtaa. Nyt en taktikoi vaan valitsen sen, joka tuntuu hauskimmalta.

Kas kummaa, onnistun jalkautumaan ryhmään, jossa ei ole yhtään toista kasvatustieteiden pääaineopiskelijaa. (Kaksi vanhaa tuttua siellä kyllä on, toinen ekologi ja toinen esteetikko.)

Mutta kun minua sattuu kiinnostamaan korkeakoulupolitiikka. Aika jännittävää kyllä, jos muita pääaineilijoita ei. Tietysti monet muutkin lööpit tuntuvat kiinnostavilta, mutta tämä suorastaan lävistää sydämen. Ainakin minun sydämeni.

On jännittävää nähdä, millaiseksi ryhmä muotoutuu. Tunnen itseni ulkopuoliseksi mutta olisin hämmästyneempi jossen tuntisi. Ei ole toista minua. Ja sympaattisilta kaikki joka tapauksessa vaikuttavat.

Ryhmätapaamisen jälkeen näen ystävän kahvilassa. Ajattelen tapaavani vanhan tutun. Hän huomauttaa, että mehän taidamme tavata livenä vasta toista kertaa. Niin. Se pitää paikkansa. Mutta me emme olekaan ryhmä.

Kolme anekdoottia tältä päivältä

1) Rappua alas jolkottaessa yhden ensimmäisen kerroksen asunnon oven luota tunnistan tuoksun tai hajun. Tekisi mieli puhua hajusta, mutta onko se korrektia, kun kyseessä on ruoka? Vaikea tätä on kuitenkaan tuoksunakaan ajatella, sillä kyse ei ole mistään mausteisesta tai monivivahteisesta aromista. Pydähdyn hetkeksi, kuulen hissin pysähtyvän ylös ja postinkantajan alkavan syytää hoidettavia asioita postiluukuista sisään. Minkä haju tämä on? Olen syönyt tätä. Siitä on kauan. Lihaa tämä ei ole, eikä kalaa. Mutta jotakin tämä on, jotakin josta on kauan. En osaa nimetä hajua. Juustonaksut? Kuka lämmittäisi juustonaksuja? Ja miksi ajatuksessa haju kiemurtaa rappuun oven alitse, kun se kai uhoaa postiluukusta?

2) Puiston läpi kiirehtiessä vastaan tulee kolme alkoholistia. Tai voivat he jotain muutakin päihdettä tietenkin käyttää. Mutta viinaa on ainakin juotu hajusta päätellen. Kaksi kulkee keskenään edellä ja kolmas seurailee muutaman metrin päässä. Kahteen ensimmäiseen en saa katsekontaktia, mutta kolmanteen saan. (Pidän katsekontakteista, olen liian utelias vältelläkseni niitä.) Hän terästää harhailevia silmiään, järjestää ryhtinsä ihailtavan rennolla tavalla ja vie käden kuvitteelliseen lippaan. En tiedä, miten hän odottaa minun vastaavan, mutta päädyn hymyilemään ystävällisesti ja nyökkäämään selkeästi. Sitten kiirehdin ohitse ja kohtaaminen on ohi. Kummallista kyllä, sitä seuraa välittömästi poeettinen kuva. Kuvassa mies ja nainen kulkevat valtavassa puistossa, josta on juuri leikattu ruoho. (Kuljen sellaisen puiston halki paitsi että puisto on hyvin rajallinen kooltaan.) Nainen sanoo miehelle: "Katso nyt, annan sinulle kaiken..." dramaattinen tauko "... vastaleikatun ruohosilpun. Eikö se ole hyvä syy olla onnellinen?" Kuvitelmassa tai kuvassa nainen katsoo miestä ja tämä ruohosilppua. Koska kyseessä on kuva eikä tarina, en tiedä, mitä mies vastaa. En osaa sanoa myöskään, mistä kuva tulee ja mitä se merkitsee.

3) Luennoitsija myöhästyy kolme varttia. Hän kuulostaa näihin sanankäänteisiin tottuneelta määritellessään itseään tiukkana, mutta hyvää tarkoittavana. Hän tekee sen ironisesti ja sen verran aggressiivisesti, että huomaan monen ärsyyntyvän. Itse en onnistu ärsyyntymään, vaikka se ehkä onkin tyylin tarkoitus. Sen sijaan mietin, mistä tottumus tuollaiseen tyyliin tulee (ja kas, olen tottunut siihen minäkin, en ehkä itseni määrittelyssä - jonka jätän usein mieluusti toisille, ainakin jos kyse on opetustilanteesta - mutta kylläkin toisten itsemäärittelyissä), mitä se tarkoittaa niissä pienissä käsikirjoituksissa, joita kohtaamisiin syntyy kuin suunnittelematta, ja miksi jossain elämäni vaiheessa etsin systemaattisesti tuon tyylin opettajia, etenkin ratsastuksenopettajiksi. Kuuntelen toisaalta hämmästyneenä, toisaalta en lainkaan hämmästyneenä opiskelijatovereiden purnausta tyylistä valuessamme ulos. Ajattelen kaikkia niitä tyylejä, joita olen jo laitoksella kohdannut. Sitä, etten ole onnistunut ärsyyntymään yhdestäkään niistä, vain sisältöpainotuksista. Ja miten turhaa sekin on. Ulkona tuulee hieman, mutta tarkenee vielä kulkea viereiseen rakennukseen takki käsivarrella.

Pätkä oikeasta opintopäiväkirjasta

Nyrjäke sekin.

Ajatus kasvatuksesta pitkäjänteisten motiivien kehittäjänä tuntuu hauskalta, olkoonkin että ainakin minun on vaikeaa artikuloida, mitä nuo motiivit itsessäni täsmälleen ovat. Viisastua? Elää hyvä, sopivassa määrin vakava ja keveä elämä? Toivon kai suhteessa toisiin, että he saisivat itse valita motiivinsa ja epäröidä yhtä paljon niiden nimeämisessä.

Vaikeaa sanoa, mitkä ovat suunnat. Huvittaa, kun äkisti puhutaankin kasvatuksen ja kasvamisen suunnasta. Perinteinen ajatus - valoon, valaistumiseen, valistumiseen, ylös - kasvatuksen suunnasta tuo mieleen lähinnä feministisen kommentin Platonin kuvaukseen sielusta, joka pörhistää karvansa ja punkeaa pystyyn muistuttaen hämmentävästi miehistä sukuelintä. Ja kirkolliskokouksen, jonka kerrotaan (mutta mihin juoruun sopii luottaa?) ajatelleen, että sittenhän naisilla ei voi olla sielua.

Toinen suunta, vaihtoehtoinen, kuulostaa järkevämmältä, koska välillä sitä ajattelee, että se, mikä on toisen ylös, voi olla toisen alas, ja ainakin jos toisia aletaan kasvattaa, voisi olla hyvä olla painamatta heitä alas (ja joskus suunnassa erehtyy itsensäkin kanssa). Ajattelen nyt feldenkraistuntia, jossa makasimme pää kuka mihinkin ilmansuuntaan sojottaen. Opettaja ohjeisti rullaamaan nyrkkejä lattiaa pitkin ylös ja alas ja huomautti sitten jollekulle, että se ylös on sitten suhteessa kunkin omaan kehoon niin että pää on ikään kuin ylhäällä ja jalat alhaalla. Toinen ehdotettu suunta kasvatukselle ja kasvamiselle on nimittäin sivuttaissuuntainen. Niin että hyveen ja valaistumisen sijaan herkistyisikin vertaisten maailmoille, oppisi kuuntelemaan niitä, näkemään ja lukemaan niiden merkkejä. Kuuntelemaan lattiaa pitkin muiden pamppailevat nyrkit.

Hauska ajatus. Että kilvoittelun sijaan keittäisikin pannullisen yrttiteetä ja istuisi alas rupattelemaan jonkun toisen kanssa. Ja että jos tulee itse saaneeksi puheripulin - no, että sekin voi avata toiselle uusia maailmoita. Ei ehkä mitään kovin ylevää ja valaisevaa, mutta jotain ennen ajattelematonta kuitenkin.

Halusin kirjoittaa opintopäiväkirjaan, että olen oppinut blogeista enemmän kuin kodista, koulusta ja yliopistosta. Kirjoitinkin niin. Luultavasti aloin kasvaa vaakatasossa jo kauan sitten. Sitä en kirjoittanut.

Hyvä on: näitä tikkaita ei voi potkaista kumoon. Korkeintaan ne voi pystyttää. Jos sattuu huvittamaan.

Etätyöpäivänä kaiken päivää toisaalla eli nyrj. op-p-kirjat osa 3 (vai olenko jo seonnut laskuissa)

Oikeastaan vasta kansallinen etätyöpäivä pysäyttää huomaamaan eron elämässä. Aiempi kalenterin tyhjyys ja työtehtävien ja tapahtumien rento virtaaminen on muuttunut joksikin säädellyksi ja byrokraattiseksi. Tuntuu hullulta ilmoitella, että jos tahdotte nähdä minut virka-aikaan, siihen on kuussa vain kaksi tai kolme arkipäivää. Muuten unohtakaa koko juttu.

Kuinkahan pian väsymys tähän meininkiin iskee? Toistaiseksi on tuntunut mukavalta käydä yliopistolla. Huomaan esimerkiksi jaksavani peseytyä useammin, suhtautuvani keskimäärin valoisammin vaikutusmahdollisuuksiini niin oman elämänpolkuni kuin yhteiskunnankin suhteen sekä ajattelevani tarkemmin. Tuntuu myös siltä, ettei koko maailma lepää painavana laahuksena perässäni. Hierojayhteisössä kävi toisin - siellä huomasin, ettei toisia enimmäkseen kiinnostanut esimerkiksi oman profession kriittinen kehittäminen, ei ainakaan siinä mittakaavassa kuin minua, eikä myöskään detaljoitu keskustelu sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta tai mistään muustakaan yhteisöllisten toimintamenetelmien kehittämisen näkökulmasta. Nyt kun pääsen päivittäin juttelemaan ihmisten kanssa, jotka jakavat samoja kysymyksiä ja samanlaista pontevuutta asioihin paneutumisessa, tulee jotenkin turvallisempi olo: niin, ei minun tarvitse ryhtyä yksin taistelemaan tuulimyllyjä vastaan. Maailmassa on monia muitakin, jotka ajavat samansuuntaisia tavoitteita, kykenevät keskustelemaan niiden saavuttamisen keinoista ja tuota työtä voidaan jakaa.

Vaikka tiedän akateemisen maailman olevan kupla - tai ei kupla vaan hyvyyden tasku, jotain aika materiaalista ja suojaavaa - ja tiedän, että sen ulkopuolella vallitsee aika toisenlaisia eetoksia ja mentalitetteja, siitä huolimatta minun on taas helpompi uskoa, etten yksinkertaisesti kuole väsymyksestä mahdottomien haasteiden keskellä yksin pungertaen. Vaikka paljon onkin tehtävää.

Esimerkiksi olen nyt vasta hyvyyden taskuun sujahdettuani kokenut täysimittaisena puistattavat ravistukset siitä, miten ihmisten suhtautuminen sanottuun muuttuu, kun he kuulevat tämän koulutustaustasta. Minulle kävi hierojana joihinkin ihmisiin tutustuessani niin, että vaikka perustelin eriävän näkemykseni jostakin käytännöstä huolella ja selkeäkielisyyteen huomioni kohdistaen (minusta se on asiallista - kommunikoida yleiskielellä ja ymmärrettävästi aina kun sellainen on mahdollista ja teknisiä termejä ja jargondroppingia päin toisen pläsiä voidaan välttää), reaktio oli sen suuntainen, että hei ethän sä näistä ymmärrä, sä olet kouluttautunut niin vähän ja hierojat you know. Kun sitten esitin kantani uudestaan pontevammin ja aavistuksen vaativampaan sävyyn, vaatien kunnon vasta-argumentteja, minua koetettiin ojentaa, ettei tällainen käytös käy. Kun vastasin siihen korostamalla, miten kriittinen ajattelu ja aktiivinen kansalaisuus ovat nykyään koulutuspolitiikan tärkeitä tavoitteita ja muuta tuollaista roskaa, ja siinä yhteydessä toinen kysyi, että häh, miten tuo tähän liittyy, ja keskustelussa tuli ilmi, että olen muutakin kuin hieroja, suhtautuminen argumentteihini muuttui. Ai niinku nyt olinkin asiantuntija. Tässä vaiheessa olin vain hyvin jäykkä ja ylikohtelias ja siivosin itseni kiireesti tilanteesta pois, mutta nyt kun olen palannut yliopistolle ja tilanne tuntuu taas turvallisemmalta, muistan kauhulla näitä kohtia. Koska: Ei minulla ole hätää, voin aina paljastaa taustaani ja paljastua joksikin toiseksi, jota kuunnellaan tarkemmin. Mutta entä ne, joilla on aivan pitävä pointsi muttei taustaa, jota vasten heidät suostuttaisiin kuulemaan?

Nyt ymmärrän täysin Gary Snyderin taktiikan hänen matkustaessaan höyrylaivalla Kaukoitään. Hän oli matkalla tekemään väitöskirjaa, mutta pestautui laivalle töihin eikä pukahtanut kellekään mitään tutkimustaustastaan. Hän kirjoittaa ajatelleensa, ettei pääse ystävystymään muuten yhtä välittömästi. Ehkä näin. Samalla tavalla ymmärrän sitä journalistia - nimeä en muista, pöh - joka pestautui minimipalkattuihin töihin taustastaan kertomatta havainnoidakseen, miten eri sosiaaliekonomisen luokan kansalaisia kohdellaan. Joskus tällainen menetelmä on välttämätön, jotta voi ymmärtää, kuinka eri tavalla tosiaan toisinaan kohdellaan sitä, jonka arvellaan pystyvän puolustautumaan ja valitsemaan itse, mitä elämällään haluaa tehdä, ja sitä, jonka arvellaan olevan omilla armoilla ja joutuvan nielemään mitä vain, koska pelko toimeentulon romahtamisesta on liian suuri, jotta uskaltaisi pullikoida. (Tulee mieleen myös Hesarin juttu nuorten kesätöistä ja niissä ilmenneistä ongelmista. Ja se, miten olen laittomasti au pairina. Laittomasti toisessa maassa töissä oleminen opetti minulle monta sellaista asiaa, joita en osaisi kuvitella ja jotka ovat vaikuttaneet aika tavalla käsitykseeni siitä, kannattaako laeissa ja niiden valvonnassa jättää ihmisille porsaanreikiä toisten hyväksikäyttämiseen.)

No, nyt olen palannut kuitenkin yliopistolle ja istunut luennolla ja kirjoittanut joka päivä luentopäiväkirjaa. Ensimmäisen viikon kirjoitin hämmennystä humanistisen ihmis- ja kasvatuskäsityksen suhteen. Tällä viikolla olen vuoroin piehtaroinut onnellisessa tuttuudessa kansalaisvaikuttamisen, internetin vaikutuksen ja sen sellaisen kanssa ja vuoroin rähissyt taipumuksille rakentaa mahdollisimman abstrakteja toimijuuden malleja, sellaisia kaavioita, joissa pallukoista toisiin singahtelee nuolia. Tai eivät ne oikeastaan singahtele, koska singahtaessa nuolen rata kaartuisi. Ehkä pitäisi sanoa, että nuolet matkaavat vääjäämättömän rationaalisesti seuraavaan palleroon tai jotain. No, joka tapauksessa, puhe toimijuudesta hämärtyy joksikin niin abstraktiksi, että ainakin minun on vaikeaa hahmottaa, mitä sillä kuvitellaan saavutettavan. Vielä. Ehkä totun siihen. Mutta haluaisin pitää muistissa tämän hämmennyksen. On nimittäin niin, että jos voidaan puhua vaikkapa projektista ja rooleista siinä sen sijaan että puhuttaisiin toiminnasta ja toimijuudesta sen puitteissa, on todennäköisesti paljon hedelmällisempää puhua projektista ja sen roolijaosta. Tarkoitan: on enemmän potentiaalisia keskustelukumppaneita. Jopa roolitetut/roolinottajat itse voivat osallistua keskusteluun. Tietysti pitäisi varmaan pitää mielessä, että joutuu keskustelemaan myös tiedeyhteisön kanssa ja että ehkä tuo toimijuus nyt sitten on taas hyvä oikopolku joidenkin pitkien lörinöiden typistämiseen. No, säilytän epäluuloni niin kauan kuin pystyn. Jossain vaiheessa varmaan unohdan sen. Kunpa silloin kuitenkin onnistuisin palauttamaan mieleeni, että vaikka itse ymmärtäisinkin toimijuuden käsitteen käyttämisen funktion, minun pitäisi onnistua välittämään sen tuoma hyöty myös muille, jos tuon käsitteen keskusteluun.

Kurssilla on tuntunut kummalta istua, koska aika monet painottavat puheenvuoroissaan toistuvasti koulua ja lastenkasvatusta. Minä taas ajattelen kansalaisjärjestöjä, oikeuslaitosta, yliopisto-opintoja, ammatillista identiteettiä ja professioiden rakennustyötä, ite-taidetta ja työväenopistoja, solidaarisuuskasvatusta, aikuisten leikkiin ja mielikuvitukseen rohkaisemista, museoita, nettiaineistoja, nettiyhteisöjä, uusia teknologioita ja niiden vaikutusta maailmanhahmotukseen, terapiaa, vapaaehtoishankkeita, ympäristökasvatusta, etiikan suhdetta saatavilla olevaan informaatioon, normaaliuspaineiden puristuksen hölläämistä, taloustieteellisesti latautunutta uuskieltä ja niin edelleen. Shit happens. Ryhmätyössä saa ponnistella, että yhteinen kiinnostuksenkohde löytyisi.

Eilen koetimme keksiä analysoitavaksi edes yhden yhteistoiminnan, johon me kolme ryhmänjäsentä olisimme osallistuneet ja siten tuntisimme. Toimintaa oli hyvin vaikeaa keksiä. Ehdotin kansalaisjärjestön projektia, mutta toiset eivät olleet osallistuneet sellaiseen. Heistä toinen ehdotti kesätyöpaikkaa. Ilmoitin, etten ole koskaan ollut kesätöissä. (Se pitää paikkansa. Olen tehnyt töitä, kirjoittanut lehtijuttuja, mutten ole ollut sillä viisiin töissä.) Työtiimiäkin ehdotettiin, mutta minä olen tehnyt yksin-töitä. Lopulta löysimme onneksi teatterin. Toiset olivat osallistuneet ainoastaan sellaisiin proggiksiin, joissa on ammattiohjaaja, joka määrää, minä taas kaverien kanssa improamisen lisäksi olen osallistunut vain tasavertaisiin ponnisteluihin, joissa olin itse kirjoittanut näytelmän ja toimin ohjaajan emotionaalisena selustatukena mutta oikeasti kai lavastin ja suunnittelin äänet ja sijaistin esityksessä sairastunutta näyttelijää (se oli helppoa, olinhan kirjoittanut tekstin joten tiesin ainakin, mitä kirjoittaja yritti hahmolla välittää). Ehkä me selviämme, ajattelin. Selvisimmehän me ja ponnistelin kuvitellakseni semmoisen oikean ohjaajan, kuullakseni toisten puheista, miten sellainen toimisi. Mutta koko työn ajan mietin, miksi ihmeessä kukaan ryhtyisi harjoittelemaan näytelmää kontekstissa, jossa yksi ihminen pitää lankoja käsissään ja tulkitsee, mitä näytelmällä koetetaan sanoa. Tarkoitan: mikä näkemysten paljouden kato! Eikö asiaa voitaisi jotenkin neuvotella? Vai tuntuuko se toisista jotenkin rasittavammalta? Vai tekevätkö he ohjaajan ohjauksessa joka tapauksessa omat tulkintansa ohjaajasta riippumatta vähän kuten itse koulussa teki asioista omat tulkintansa vaivaamatta niillä ketään muuta? Vai onko heistä suorastaan mukavaa, että joku toinen ottaa kokonaisvastuun ja itse voi vain tehdä, kuten kehotetaan? Miten jännittävää ja stimuloivaa huomata näitä eroja. Joskus myöhemmin, kun sille löytyy aikaa, täytyy kysyä heiltä, miten he kokivat ohjaajan kanssa työskentelemisen ja oman roolinsa muodostumisen siinä.

Katso: Uskon aikaakin löytyvän. Sitten joskus!

Nyt siihen ei ollut aikaa. Ja kirjoitusaikakin loppuu: on kiirehdittävä harjoittamaan vatsalihaksia. Kalenteri ja sen istumissessiot tarkoittavat, että on mentävä.

Nyrjähtäneitä opintopäiväkirjoja, osa 2

Puolet johdantokurssista on takana ja tunnen hetkittäin mustaa kauhua siitä, mihin olen taas pääni tunkaissut. Nimittäin kuvittelin liihottelevani kerran filosofian opinnoista vapauduttuani niittyä metsää lenkkipolkuja katukuiluja esikaupunkeja mukulakivikatuja laa laa laa, huoletonna ja ikuisuuskysymyksistäni parantuneena. Ja kasvatustiede: ajattelin, että siinä katsellaan vähän tilastoja ja pohditaan pintaa raapien.

Mitä vielä! Ensimmäisen viikon aikana ryhdyn uudestisyntyneeksi Karl Marxiksi. En ollut mitenkään osannut aavistaa, miten paljon patoutunutta raivoa työelämän käytännöistä minusta saattoi löytyä. Ja koulutuspolitiikan käytännöistä myös. Miten paljon löytyy eriarvoisuutta! Miten joka välissä koetetaan kyykyttää! Ja niin edelleen. Asenteesta puuttui täpärästi se, että olisin kääriytynyt (kuukautis)verenpunaiseen lakanaan ja astunut luentosaliin hoilaten työn orjat sooorrron yöstä noooouskaaaa, paitsi että en ole ollut erityisemmin työn orjana, enemmän on ollut vaikeaa löytää paikkaa siitä maailmasta. Kun päähäni heitellään mukavia pikkufaktamausteita vaikkapa siitä, miten yliopiston oli pakko hyväksyä huippuyliopistoretoriikka, koska kaikki muutkin opinahjot alkoivat leuhkia paremmuudellaan ja niihin iski hätä fiksujen opiskelijoiden ja rahoittajien saamisesta, ja miten kilpailukyky-yhteiskunnassa solidaarisuuden on korvannut kyynärpäätaktiikka, ja ryyditykseksi sitten vielä vähän availua aiheesta, että onko kasvatuksen tavoitteena sovittaa tähän yhteiskuntaan vai sen jälkeen tulevan valmistelemiseen. Voi tämä koko kysymys tieteenalan tiedonintresseistä: voit kuvitella, miten minua huvitti kirkua kuullessani, että uusista opettajista ainoastaan häviävän pieni osa näki työllään emansipatorisen, yhteiskuntaa kehittävän puolen... (Se sopii erityisen huonosti yhteen karlmarxiuden kanssa. Siis emansipaation puute. No, ehkä myös kirkuminen?)

No, kyllähän olen toki ollut havaitsevinani tuollaista asennetta aina välillä opettajissa ja siitä kirjoitin oikeaan oppimispäiväkirjaanikin, näin:

Aiemmin kasvatusala tuntui itsestäni mahdottomalta, koska kasvatukseen tuntui liittyvän piilokytkös “oikeaan” tai “täyteen” ihmisyyteen, johon ei-vielä-valmiit koetetaan eheyttää.

Tuo piilokytkös, toisen kohtaaminen toisena, joka tungetaan muottiin, ei sinänä, jolla on ajatuksia ja toiveita ja joka ei ehkä tahdo muottiin (ja jolla on siihen vieläpä usein hyvät perustelutkin), on aiemmin ollut sellainen, jota olen ajatellut suojella pysyttäytymällä kaukana koulutuksesta. No, nyt minusta on kuitenkin tullut pelastava Lassie.

Opintopäiväkirja, se oikea, oli vaikea pitää päivittäisen aanelosen mitassa. Koska eihän pohdittavia ongelmia voi lykätä myöhemmän, valistuneemman järjen näreksittäväksi, ei. On aloitettava heti! Höyryjyrämäisellä otteella!

Opintopäiväkirjan kirjoittaminen on todella hauskaa vaikka siinä muuttuukin Karl Marxiksi viikossa. En kyllä ole oikein varma, onnistunko pohtimaan perustellusti, kun käytössä on niin lyhyt tila ja haluaisin viitata vaikka minne. Äkkiä mieleen nelistää esimerkiksi Jefferson Singerin ohje psykoterapeuteille: Voimmehan me toki sopeuttaa nykyisen yhteiskunnan arvoihin, mutta ehkä kannattaa uhrata vähän ajatuksia sillekin, onko se kuinka eettistä. Olkoonkin, että tiedetään sen, että tekee asiat epätyypillisessä ikävaiheessa, lisäävän stressiä (ja siten toisinaan myös tuen tarvetta) paikallisesti. Hän viittaa tutkimukseen, jonka mukaan perinteisin mittarein "epäonnistuneet" eli koulutus- ja työalaa usein vaihtaneet nelikymppiset tuntevat itsensä sitten kuitenkin keskimääräistä suoriutujaa onnellisemmiksi ja elämältä paljon saaneiksi ja kokevat haahuiluidensa viisastaneen heitä oleellisesti. (No, ovatko ne, on tietysti toinen asia. Mutta ainakin olen itse saanut paljon eri alojen ristivalottuessa.) Jefferson Singeriin viittaamiseen ei kuitenkaan riitä tilaa. Riehaannun myös primaarin ja sekundaarin kasvatuksen erottelusta: miten muka elinkaaritutkimuksen valossa voidaan väittää, että jossain vaiheessa on saavutettu primaari taso, jota sekundaari sitten vain korjaa? Eikö tässä ole riskinä se, että jos varoja kanavoidaan pois sekundaarista kohti yhteiskunnallisesti edullisemmaksi käyvää primaaria, aikuisille tuen tarvitsijoille ei ehkä löydy kauheasti ymmärrystä? (Eihän heille nytkään tunnu löytyvän.) Ei niin, että olisin varhaista puuttumista vastaan. Totta kai ongelmiin on hyvä puuttua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Mutta kuitenkin silloin kun tosissaan hahmottuvat ongelmiksi, ei vain niiden ounasteluiksi. (Ah, ja mikä koituu ongelmaksi tulevaisuudessa? Ei kukaan olisi voinut sitäkään arvata, että uskallan nykyään puhua vieraille ihmisille. Se korjaantui itsestään, ja blogin kautta olen oppinut aika paljon sitkeämmäksi pitämään kiinni näkemyksistä. Sitä kukaan ei olisi ainakaan voinut arvata kahdeksankymmentäluvun lopulla. Ähäkutti.) Ja joskus aika primaarejakin asioita ratautetaan varsin myöhään. Primaarit mielen rakenteet... mitenhän niiden ajatellaan eroavan metakognitiivisista taidoista tai ontologisista ydinuskomuksista? Koetetaanko niillä kuvata ehkä jotain ihan muuta? No, varmasti tämä selviää matkan varrella. Nyt ei ole aikaa.

Aika nopeasti alkaa hahmottua, mikä itseä voisi kiinnostaa. Ei-formaali oppiminen, esimerkiksi. (Eli ei koulu.) Ja aikuiset, ei lapset. Silti alue on vielä huikaisevan laaja.

Ryhmässä tuntuu toisinaan hassulta, kun muut puhuvat niin paljon koulusta ja lapsuudesta ja lapsista ja itse saatan vaahdota siitä, miten tutkimus on muuttunut ja epäilemättä edelleen muuttuu tietoliikenteen, hakukoneiden jne. tekniikan kehityksen myötä.

Luento on mainio sikälikin, että meille kerrotaan heti, miten omaan tutkimustyöhön ja sen rahoitukseen voi saada vetoapua tutkimusryhmistä. Aika hauskaa ja houkuttavaa, että heti toivotetaan tervetulleeksi tutustumaan ja että kandin- ja gradutöille löytyy usein kiinnostavia osatutkimuksia. Aika erilainen tunnelma kuin aikanaan humanistisessa tiedekunnassa, jossa tunsi helposti itsensä kummalliseksi tunkeilijaksi, joka häiritsee tutkijan työrauhaa osallistumalla luennoille tai vastaamalla tenttiin. Hauskaa. Kun olen jo ehtinyt vääntää yhden päätä seinään hakaten tahdon tehdä tästä aiheesta gradun vaikkei sitten kukaan sitä yhtään ymmärräkään -gradun, voisin nyt kokeilla jotakin muuta lähestymistapaa. (Mutta luoja paratkoon, minä tosissani tarvitsin sen kokemuksen. Pitää kiinni terrierimäisesti tahdonvoimalla.)

Puolet kurssista takana, ja seuraavaksi vasta alkaa aikuiskasvatuksen osuus. Millaisia uudestisyntymyskokemuksia se kutsuu esiin?

Empiristin aamulenkki

Puu on pudotellut hedelmiään, niitä samoja, joiden syötävyydestä luin ehkä kuukausi sitten. Astelen varovasti hedelmien luo. On aamu, ennen kymmentä. Olen ilmoittautunut seuraavan alkuviikon ryhmäliikuntoihin - joogaa ja feldenkraisia - ja hoitanut edellisen kuun laskutukset kuntoon sekä käännellyt kuivurin tasoilla haurastuvaa persiljaa ja mangoldinlehtisilppua. Aamuisin en enää osaa nukkua entisenkään vertaa, mutta herään iloisena. Tulkitsen tämän niin, että opinnot sopivat minulle, että niiden säännönmukaisuus on tervetullutta vaihtelua.

Hedelmä tuntuu kädessä keveältä. Liha on muuttunut hauraaksi, huokoiseksi, ja kuoriutuu helposti sormin. Kivi on pieni, puikulainen, tuskin lainkaan poimuinen. Ajattelen lukemaani kuoren kovuudesta, mutta päätän yrittää joka tapauksessa. Etsiydyn liuskakivipolulle ja asetan kivisydämen liuskakiviaskelmalle. Sitten nuohoan lähiympäristön tarkemmin kuin koira, joka katselee uteliaasti remminsä päässä. En osaa lukea sen ajatuksia. Mutta löydän liuskakiven palan marjakuusen alta. Niitä lohkeilee aina astinkivistä ja usein puistotyöntekijät vain työntävät ne pensaiden alle. (Katso: lapsuudessa oppii paljon hyödyllisiä asioita kunhan ei anna itsensä unohtaa.)

Asettelen liuskakiven palaa kivisydämen päälle. Polkaisen. Kivi singahtaa. Uusin toimituksen kunnes osaan ennakoida, mikä päällikiven asento estää sydäntä pyristelemästä karkuun. Roksahduksen seurauksena astinkiveä kirjoo sekalainen silppu kuorta ja sydäntä. Etsin sydämestä puhtaan kohdan ja maistan varovasti.

Pähkinät ovat kypsiä. Villi ilo karkaa kaikkiin jäseniini.