1) Rappua alas jolkottaessa yhden ensimmäisen kerroksen asunnon oven luota tunnistan tuoksun tai hajun. Tekisi mieli puhua hajusta, mutta onko se korrektia, kun kyseessä on ruoka? Vaikea tätä on kuitenkaan tuoksunakaan ajatella, sillä kyse ei ole mistään mausteisesta tai monivivahteisesta aromista. Pydähdyn hetkeksi, kuulen hissin pysähtyvän ylös ja postinkantajan alkavan syytää hoidettavia asioita postiluukuista sisään. Minkä haju tämä on? Olen syönyt tätä. Siitä on kauan. Lihaa tämä ei ole, eikä kalaa. Mutta jotakin tämä on, jotakin josta on kauan. En osaa nimetä hajua. Juustonaksut? Kuka lämmittäisi juustonaksuja? Ja miksi ajatuksessa haju kiemurtaa rappuun oven alitse, kun se kai uhoaa postiluukusta?
2) Puiston läpi kiirehtiessä vastaan tulee kolme alkoholistia. Tai voivat he jotain muutakin päihdettä tietenkin käyttää. Mutta viinaa on ainakin juotu hajusta päätellen. Kaksi kulkee keskenään edellä ja kolmas seurailee muutaman metrin päässä. Kahteen ensimmäiseen en saa katsekontaktia, mutta kolmanteen saan. (Pidän katsekontakteista, olen liian utelias vältelläkseni niitä.) Hän terästää harhailevia silmiään, järjestää ryhtinsä ihailtavan rennolla tavalla ja vie käden kuvitteelliseen lippaan. En tiedä, miten hän odottaa minun vastaavan, mutta päädyn hymyilemään ystävällisesti ja nyökkäämään selkeästi. Sitten kiirehdin ohitse ja kohtaaminen on ohi. Kummallista kyllä, sitä seuraa välittömästi poeettinen kuva. Kuvassa mies ja nainen kulkevat valtavassa puistossa, josta on juuri leikattu ruoho. (Kuljen sellaisen puiston halki paitsi että puisto on hyvin rajallinen kooltaan.) Nainen sanoo miehelle: "Katso nyt, annan sinulle kaiken..." dramaattinen tauko "... vastaleikatun ruohosilpun. Eikö se ole hyvä syy olla onnellinen?" Kuvitelmassa tai kuvassa nainen katsoo miestä ja tämä ruohosilppua. Koska kyseessä on kuva eikä tarina, en tiedä, mitä mies vastaa. En osaa sanoa myöskään, mistä kuva tulee ja mitä se merkitsee.
3) Luennoitsija myöhästyy kolme varttia. Hän kuulostaa näihin sanankäänteisiin tottuneelta määritellessään itseään tiukkana, mutta hyvää tarkoittavana. Hän tekee sen ironisesti ja sen verran aggressiivisesti, että huomaan monen ärsyyntyvän. Itse en onnistu ärsyyntymään, vaikka se ehkä onkin tyylin tarkoitus. Sen sijaan mietin, mistä tottumus tuollaiseen tyyliin tulee (ja kas, olen tottunut siihen minäkin, en ehkä itseni määrittelyssä - jonka jätän usein mieluusti toisille, ainakin jos kyse on opetustilanteesta - mutta kylläkin toisten itsemäärittelyissä), mitä se tarkoittaa niissä pienissä käsikirjoituksissa, joita kohtaamisiin syntyy kuin suunnittelematta, ja miksi jossain elämäni vaiheessa etsin systemaattisesti tuon tyylin opettajia, etenkin ratsastuksenopettajiksi. Kuuntelen toisaalta hämmästyneenä, toisaalta en lainkaan hämmästyneenä opiskelijatovereiden purnausta tyylistä valuessamme ulos. Ajattelen kaikkia niitä tyylejä, joita olen jo laitoksella kohdannut. Sitä, etten ole onnistunut ärsyyntymään yhdestäkään niistä, vain sisältöpainotuksista. Ja miten turhaa sekin on. Ulkona tuulee hieman, mutta tarkenee vielä kulkea viereiseen rakennukseen takki käsivarrella.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti