Nyrjähtäneitä opintopäiväkirjoja, osa 2

Puolet johdantokurssista on takana ja tunnen hetkittäin mustaa kauhua siitä, mihin olen taas pääni tunkaissut. Nimittäin kuvittelin liihottelevani kerran filosofian opinnoista vapauduttuani niittyä metsää lenkkipolkuja katukuiluja esikaupunkeja mukulakivikatuja laa laa laa, huoletonna ja ikuisuuskysymyksistäni parantuneena. Ja kasvatustiede: ajattelin, että siinä katsellaan vähän tilastoja ja pohditaan pintaa raapien.

Mitä vielä! Ensimmäisen viikon aikana ryhdyn uudestisyntyneeksi Karl Marxiksi. En ollut mitenkään osannut aavistaa, miten paljon patoutunutta raivoa työelämän käytännöistä minusta saattoi löytyä. Ja koulutuspolitiikan käytännöistä myös. Miten paljon löytyy eriarvoisuutta! Miten joka välissä koetetaan kyykyttää! Ja niin edelleen. Asenteesta puuttui täpärästi se, että olisin kääriytynyt (kuukautis)verenpunaiseen lakanaan ja astunut luentosaliin hoilaten työn orjat sooorrron yöstä noooouskaaaa, paitsi että en ole ollut erityisemmin työn orjana, enemmän on ollut vaikeaa löytää paikkaa siitä maailmasta. Kun päähäni heitellään mukavia pikkufaktamausteita vaikkapa siitä, miten yliopiston oli pakko hyväksyä huippuyliopistoretoriikka, koska kaikki muutkin opinahjot alkoivat leuhkia paremmuudellaan ja niihin iski hätä fiksujen opiskelijoiden ja rahoittajien saamisesta, ja miten kilpailukyky-yhteiskunnassa solidaarisuuden on korvannut kyynärpäätaktiikka, ja ryyditykseksi sitten vielä vähän availua aiheesta, että onko kasvatuksen tavoitteena sovittaa tähän yhteiskuntaan vai sen jälkeen tulevan valmistelemiseen. Voi tämä koko kysymys tieteenalan tiedonintresseistä: voit kuvitella, miten minua huvitti kirkua kuullessani, että uusista opettajista ainoastaan häviävän pieni osa näki työllään emansipatorisen, yhteiskuntaa kehittävän puolen... (Se sopii erityisen huonosti yhteen karlmarxiuden kanssa. Siis emansipaation puute. No, ehkä myös kirkuminen?)

No, kyllähän olen toki ollut havaitsevinani tuollaista asennetta aina välillä opettajissa ja siitä kirjoitin oikeaan oppimispäiväkirjaanikin, näin:

Aiemmin kasvatusala tuntui itsestäni mahdottomalta, koska kasvatukseen tuntui liittyvän piilokytkös “oikeaan” tai “täyteen” ihmisyyteen, johon ei-vielä-valmiit koetetaan eheyttää.

Tuo piilokytkös, toisen kohtaaminen toisena, joka tungetaan muottiin, ei sinänä, jolla on ajatuksia ja toiveita ja joka ei ehkä tahdo muottiin (ja jolla on siihen vieläpä usein hyvät perustelutkin), on aiemmin ollut sellainen, jota olen ajatellut suojella pysyttäytymällä kaukana koulutuksesta. No, nyt minusta on kuitenkin tullut pelastava Lassie.

Opintopäiväkirja, se oikea, oli vaikea pitää päivittäisen aanelosen mitassa. Koska eihän pohdittavia ongelmia voi lykätä myöhemmän, valistuneemman järjen näreksittäväksi, ei. On aloitettava heti! Höyryjyrämäisellä otteella!

Opintopäiväkirjan kirjoittaminen on todella hauskaa vaikka siinä muuttuukin Karl Marxiksi viikossa. En kyllä ole oikein varma, onnistunko pohtimaan perustellusti, kun käytössä on niin lyhyt tila ja haluaisin viitata vaikka minne. Äkkiä mieleen nelistää esimerkiksi Jefferson Singerin ohje psykoterapeuteille: Voimmehan me toki sopeuttaa nykyisen yhteiskunnan arvoihin, mutta ehkä kannattaa uhrata vähän ajatuksia sillekin, onko se kuinka eettistä. Olkoonkin, että tiedetään sen, että tekee asiat epätyypillisessä ikävaiheessa, lisäävän stressiä (ja siten toisinaan myös tuen tarvetta) paikallisesti. Hän viittaa tutkimukseen, jonka mukaan perinteisin mittarein "epäonnistuneet" eli koulutus- ja työalaa usein vaihtaneet nelikymppiset tuntevat itsensä sitten kuitenkin keskimääräistä suoriutujaa onnellisemmiksi ja elämältä paljon saaneiksi ja kokevat haahuiluidensa viisastaneen heitä oleellisesti. (No, ovatko ne, on tietysti toinen asia. Mutta ainakin olen itse saanut paljon eri alojen ristivalottuessa.) Jefferson Singeriin viittaamiseen ei kuitenkaan riitä tilaa. Riehaannun myös primaarin ja sekundaarin kasvatuksen erottelusta: miten muka elinkaaritutkimuksen valossa voidaan väittää, että jossain vaiheessa on saavutettu primaari taso, jota sekundaari sitten vain korjaa? Eikö tässä ole riskinä se, että jos varoja kanavoidaan pois sekundaarista kohti yhteiskunnallisesti edullisemmaksi käyvää primaaria, aikuisille tuen tarvitsijoille ei ehkä löydy kauheasti ymmärrystä? (Eihän heille nytkään tunnu löytyvän.) Ei niin, että olisin varhaista puuttumista vastaan. Totta kai ongelmiin on hyvä puuttua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Mutta kuitenkin silloin kun tosissaan hahmottuvat ongelmiksi, ei vain niiden ounasteluiksi. (Ah, ja mikä koituu ongelmaksi tulevaisuudessa? Ei kukaan olisi voinut sitäkään arvata, että uskallan nykyään puhua vieraille ihmisille. Se korjaantui itsestään, ja blogin kautta olen oppinut aika paljon sitkeämmäksi pitämään kiinni näkemyksistä. Sitä kukaan ei olisi ainakaan voinut arvata kahdeksankymmentäluvun lopulla. Ähäkutti.) Ja joskus aika primaarejakin asioita ratautetaan varsin myöhään. Primaarit mielen rakenteet... mitenhän niiden ajatellaan eroavan metakognitiivisista taidoista tai ontologisista ydinuskomuksista? Koetetaanko niillä kuvata ehkä jotain ihan muuta? No, varmasti tämä selviää matkan varrella. Nyt ei ole aikaa.

Aika nopeasti alkaa hahmottua, mikä itseä voisi kiinnostaa. Ei-formaali oppiminen, esimerkiksi. (Eli ei koulu.) Ja aikuiset, ei lapset. Silti alue on vielä huikaisevan laaja.

Ryhmässä tuntuu toisinaan hassulta, kun muut puhuvat niin paljon koulusta ja lapsuudesta ja lapsista ja itse saatan vaahdota siitä, miten tutkimus on muuttunut ja epäilemättä edelleen muuttuu tietoliikenteen, hakukoneiden jne. tekniikan kehityksen myötä.

Luento on mainio sikälikin, että meille kerrotaan heti, miten omaan tutkimustyöhön ja sen rahoitukseen voi saada vetoapua tutkimusryhmistä. Aika hauskaa ja houkuttavaa, että heti toivotetaan tervetulleeksi tutustumaan ja että kandin- ja gradutöille löytyy usein kiinnostavia osatutkimuksia. Aika erilainen tunnelma kuin aikanaan humanistisessa tiedekunnassa, jossa tunsi helposti itsensä kummalliseksi tunkeilijaksi, joka häiritsee tutkijan työrauhaa osallistumalla luennoille tai vastaamalla tenttiin. Hauskaa. Kun olen jo ehtinyt vääntää yhden päätä seinään hakaten tahdon tehdä tästä aiheesta gradun vaikkei sitten kukaan sitä yhtään ymmärräkään -gradun, voisin nyt kokeilla jotakin muuta lähestymistapaa. (Mutta luoja paratkoon, minä tosissani tarvitsin sen kokemuksen. Pitää kiinni terrierimäisesti tahdonvoimalla.)

Puolet kurssista takana, ja seuraavaksi vasta alkaa aikuiskasvatuksen osuus. Millaisia uudestisyntymyskokemuksia se kutsuu esiin?