Helkkyvä ja raskas

Pääsykokeen jälkimainingit ovat ravistelleet kehoa armotta. Pää ja kädet sinkoutuvat tahdotta ja jäävät makaamaan lihaan hitaina ja aikaansaamattomina. Mutta vähitellen kankea epäluulo lauhtuu ja on jälleen mahdollista herätä muutenkin kuin jonkun ravistelemana (mistä tietää, ettei kaikki voi olla kunnossa). Herätä niin, ettei ensimmäinen ajatus jankuta eitä.

Tähän kohtaan vuotta paakkuuntuu niin paljon kaikkea helkkyvää. Vielä kirkkaat, vaikka jo syvät lehdet metsissä ja puistoissa, satakielet ja kultarinta kallion päällä, illan kuparinen kajo putkilokasvien valkoisissa kuohuissa. Pienten taimien sitkeys ja päättäväisyys keskellä kuivuneen mudan erämaata. Yön tuoksu kortteleissa ja rannassa. Läkähdyttävä kuuma, joka tuo lievitystä särkeviin nivelrikkoihin. Vieraista tuttaviksi käyvät kasvot ja työasennot. Huone, joka lakkaa olemasta kulissi. Usein hieroessani katselen riikinkukkoja seinäkankaassa. Mikä sattuma. Kankaan tuonut ystävä ei voi tietää Wallace Stevensin runosta, jota parempaa tahdon kuvausta on vaikeaa keksiä.

Yksi ilta ajaudun keikalle puolisattumalta. Se ilta on enemmän raskas kuin helkkyvä. Olen hieronut kaksi pitkää hierontaa ja väsynyt, tehnyt puutarhatöitä ja ollut siitäkin uuvas, ei ole ollut hetkeä, jona olisin voinut vain istahtaa alas ja ummistaa silmät tai pysähtyä kesken pyöräilyn pohtimaan kuvakulmia. Olen ahtanut pyöräillen suuhuni sämpylää, koska ei ole ollut aikaa pysähtyä syömisen hetkeksi ja olen tiennyt, että ilman välipalaa en ehkä jaksa nousta altaasta. Sitten kaiken, altaan ja saunan ja keskustelujen jälkeen, on tullut tekstiviesti keikasta, jossa soittaa Suo-bändi, joka kuulostaa ehkä Kirjavalta Linnulta.

Päätän mennä.

Kuunnellessani musiikkia en osaa olla ihmettelemättä, miten ihmeessä niin suuri osa musiikista ei helky tällä tavalla. Jos olisin tiennyt tällaista musiikkia olevan olemassa aiemmin! No, tiedän sitä nyt. Kummallista, miten kaihoisaa ja onnellista ja hupsua musiikki saattaakaan olla, heleää ja kevyttä kuin käen kukahtelu. Ja on vaikeaa ymmärtää, miten sitä voidaan kutsua nykykansanmusiikiksi, koska siinä nimessä on kaksi vähän inhottavalta ja hankalalta ja sikäli huonosti heleään sopivalta kuulostavaa sanaa, nimittäin nykyisyys ja kansa.

Ehkä tämä tästä, ajattelen kuunnellessani. Ehkä tämä ratkeaa, vaikka työt jakautuvat epätasaisesti ja vaikka ei ole mitään, mihin voisin kuvitella voivani takertua. Suren keveästi musiikin siivellä menetettyjä ystäviä, elämän puhaltamista, tahdon itsepäisyyttä, kesän valtavaa hyökyä ja sen lyhyyttä, sitä miten tyhjästä taas kuihtuu tyhjää, sitä miten vaikeaa on äkkiä koettaa välittää ihmisestä, joka tuntuu tehneen välillä parhaansa riitauttaakseen toisten välit, suren sitä ikään kuin voisin kesken elämääni painaa delete-nappia ja ryhtyä tasapainoiseksi tasapaksun tyytyväiseksi aikuiseksi, jonka elämä järjestyy ja joka ongelmitta rakastaa lähimmäisiään ja joka ei osaa kuvitella turvatonta maailmaa. Sitä, josta yksi ilta sanon Faunille, että kaikin mokomin, minut tekee onnelliseksi se, että on edes toisia ihmisiä, jotka eivät osaa kuvitella, eivät tosissaan, että juuri heidän lapsensa voitaisiin raiskata päivä mikä hyvänsä tai että heidän puolisonsa löisi heitä. Tai osaavat kuvitella olevansa rakastettuja, tasaisesti ja varmasti. Tietysti tämä on olkinukke, mutta turvallisuuden tunteita on eritasoisia. En esimerkiksi ymmärrä, miten ihmiset päätyvät uskaltautumaan hankkimaan lapsia. Jokin usko heillä on jatkuvuuteen ja asioiden soljumiseen, jokin sellainen, jota en osaa edes kuvitella. Hetkittäin, mutta vain hetkittäin, saatan unohtaa varovaisuuden ja jännityksen, pelot ja jähmettyneen kauhun. Ei minun tarvitse kuitenkaan kuin lukea uutisia tai kävellä kadulla, kun jo näen ja kuulen kaikkea sitä, minkä jotkut onnistuvat jollain oudolla taikatempulla ulkoistamaan "toisten" osaksi, jonnekin oman ahdistuksen ulkopuolelle.

Nyt juuri kun kaikki on helkkyvimmillään, raskaskin saa uida, ajelehtia luo. Mitä uskomattomampi, kauniimpi ja heleämpi ilta on, sitä selkeämmin kykenen muistamaan, uskallan muistaa epätoivon ja turvattomuuden.

Joskus, ohimennen, kun on oikein heleää, huomaan pohtivani kiinnostuneena, kuin hieman etäämmältä, millaista olisi elää elämää, jossa menneisyydestä tuttu, pitkästä aikaa puhutteleva ystävä toisi mieleen jotakin keveää ja helkkyvää. Näitä ihmisiä on oltava, koska miksi muuten nuoruutta ihannoitaisiin vaiheena? Itse ainakin otan sadasti, tuhannesti mieluummin tämän kohdan, särkyisemmän fyysisesti ja jo monia mahdollisuuksia poissulkeneen, koska tässä on mahdollista tuntea keveyttä ja helkkyvää onnea, olkoonkin että sirusina, mutta kuitenkin. Tässä kohden on toivoa. Toivoa siitä, miten arpikudos hitaasti sinetöi haltuunsa kohdat, jotka ennen kipunoivat tulehduskipua.