Tuittuilevasta syksystä, päivää

Keskiviikkona aamujumpan vanavedessä maailmaa äkisti tummenee ja helvetöityy. Lihakset painavat, hengitys sakkaa. "Älä pingota", komentaa passikuvaa ottava täti. "Peppu ihan taakse tuolilla ja annat rinnan lysähtää kokoon. Vanhan, väsyneen naisen ryhti! Väsyttää! Enemmän! Hyvä! Ja sitten vasenta ohimoa milli seinään päin--- SEIS! Ja leuka putoaa alemmas, vielä, SEIS! Ja nyt, älä hymyile, mutta ajattele jotain ihanaa. Kesää ja uimarantaa! Ei, ei, liian silmät lautasina. Ajattele, vaikka, hmm, ruokaa. Ei ole vielä ihan torstai, hernekeittopäivä, mutta ajattele her..." Annan papatuksen häipyä taka-alalle ja otan vanhan väsyneen naisen roolin ja ajattelen saag aloota. Tuulikaapista liikehuoneiston toiselta puolen kylmä uhkuu luihin ja ytimiin. Mustat poolot, puuvillainen ja villainen, ovat rytyssä pöydällä. Jumppatopissa on kolmas silmä, mutta ei silmien vaan nännien välissä. Topin päälle on puettu valokuvaajan oma liivi, jotta kaulani kehystyisi passikuvassa uusien määräysten vaatimalla tavalla. Tunnen ohimenevää huonoutta siitä, etten ole voinut pukeutua kauluspaitaan - "Passikuvaan pitäisi aina laittaa kauluspaita!" - koska eihän minulla ole kauluspaitoja, ei ole kehoni muotoisia kauluspaitoja, joko tissien kohdalta napit aukeilevat itsekseen tai hartiat ovat aivan liian leveät, lantion kohdasta nyt puhumattakaan. Kauluspaidan kanssa saattaisi sujua paremmin tällaisessa vanhan väsyneen naisen lysyssä. Ehkä kauluspaidat ovatkin tehokkuusyhteiskunnan juoni rapistuttaa selkärankamme...

Viimein väsyneisyys kelpaa kuvaajalle. Hän kehuu kuvaa luonnollisen näköiseksi. Jos tuo on luonnollinen, ajattelen kuvaa silmäisten, saattaisin tarvita keinotekoisia avuja kasvoihini. Kuvasta tuijottaa antaumuksella vanhan ja väsyneen naisen rooliin virittynyt ilme; pian marraskuu, silmäpussit, turvotusta kaulassa... nieleminen sattuu. "Näytät tässä asiantuntevalta, asialliselta", kuvaaja jatkaa messuamista. Tässä rahat, kiitos, näkemiin. Vai vielä asialliselta. Laahustan kaupungin halki oudon vetämättömänä. Poliisilaitoksella seiniä koristavat julisteet, joiden mukaan poliisilla ei tarvitse jonottaa. Julisteessa on kuva rytistetystä jonotusnumerosta. Siinä nyt kuitenkin istun jonotusnumero 075 kädessä, taululla loistaa numero 068, aikaa tämän välin umpeen kuroutumiseen kuluu parikymmentä minuuttia. Kuvalla ei ole niin väliä, sehän tulee vain passiin. On aivan samantekevää, pitävätkö tullimiehet ja rajanvartiat minua vanhana ja väsyneenä naisena, asiallisena ja asiantuntevana. Kunhan en päädy ruumiintarkastukseen, kaikki sujuu sutjakkaasti.

Tai siis, kaikki ei suju sutjakkaasti, ei nyt. Ihmettelen, miksi tuhahtelen mielessäni niin ärtyisästi viereisten penkkien teinipoikien itsekorostukselle. Sellaisiahan teinit nyt vain ovat. Pojat ovat hakemassa ajokortteja. Venäläisittäin murtava nainen kysyy viiksiäijältä, missä on passinhakemuskaavake, äijä epäilee, ettei semmoista tarvita. Liityn keskusteluun, mutta ääneni on kaukainen ja puuroinen: "Joo ei sitä tiedotteen mukaan tarvita."

Tuuli hyytää. Tuuleeko täällä? Tässä matkalla olisi kaksikin hyvää lankakauppaa, mutten mene. Mietin kävellessä ystävää, jonka näin eilen kadulla. Ystävä on saanut juuri diagnoosin loppuiän sairaudesta, hänellä on kädessään apteekin muovipussi ja siellä iso lääkepakkaus. Ystävää itkettää. Hän kokee syyllisyyttä sairastumisestaan. Olisi pitänyt osata lähteä aikaa sitten siitä työpaikasta, osata sanoa ei, katsoa tarkemmin omien syömisten perään. Kyseessä on autoimmuunisairaus, joka puhkeaa yleensä kovassa stressissä. Ystävä on jo kaksi vuotta tuntenut olonsa onnettomaksi muttei ole jaksanut tehdä asialle mitään. Ajattelen siinä, että hyvä, että hän nyt sentään edes törmää minuun matkalla hirviötöihin suoraan järkyttävästä diagnoosistaan. Halaamme ja koetan lainata toiveikkuutta. En tiedä, tarttuuko se häneen, mutta ainakin minusta se liukuu kauemmas, koska kotiin päästyäni lysähdän eteiseen kasaan. En tiedä, miksi reagoin niin, mutta äkkiä on kuin minut olisi piesty. Koira räyhää huoneeseen lukittuna, yleensä se talttuu parissa minuutissa, kun lauleskelen sille oven takaa, mutta nyt en jaksa laulaa, makaan vain kasassa ja itken ikään kuin diagnoosi olisikin ollut omani. Mitä sen on väliä, kuka sairastuu ja kenen on vaikeaa olla pitämättä elämästään, maailmassa on liikaa välinpitämättömyyttä ja kovuutta, en jaksa sitä tässä ja nyt. Mutta se on eilinen, se. Nyt kuljen tuivertuneena katuja kohti kotia enkä saa karistettua vanhan, väsyneen naisen roolia harteideni asennosta, vaikka itkusta on jo kauan, miltei vuorokausi.

Kotona alan epäillä, että tässä on jotain pahemminkin vialla, tässä olossa. Kylmä etenee horkaksi, peruutan kahden päivän työt, napsaisen särkylääkkeen, koska en enää pysty olemaan ja hengittämään, kaikkialle nieluun nenään kurkkuun korviin sattuu liikaa, lihakset räjähtelevät ja niveliin kaivautuu pieniä poria sur sur. Sulan peiton alle sairastumiseni hyväksyneenä. Ehkä kyse on vain maanantaisesta japaninaivokuumerokotuksesta. Tai sitten keho on alkanut työstää sille vasta-aineita ja jokin muu, pienempi mieliharmi nostattelee kuumetta. Ei sen ole väliä, mutta reaktiota ei pysty ohittamaan olankohautuksella.

Illemmalla herään, kommunardi tulee kotiin, jyskään parvelta alas, istumme keittiössä, kerron ystävästä ja eilisestä itkemisestä, ja kommunardi alkaa itkeä. En osaa lohduttaa, en osaa muuttaa maailmaa simsalabim. Istun vain ja liotan kaphateepussia, sitä parasta, puudutusaineenmakuista, kuumassa vedessä, jotta tuli tulisi minuun ja polttaisi tuhkaksi kaiken vätystelyn ja vatvomisen ja sairauden. Liian ajattelun. Toivon, että voisin olla töissä, nojata avokämmenin lämpimään selkään, antaa sormieni ja kämmenteni tutkia toisen kudosta, koska silloin en ole yhtä avuton, yhtä vastauksia vailla.

Fauni palaa töistä myöhään, Vompsu vielä myöhemmin. Mielikuvani ovat katkonaisia, vuoroin palelevia ja vuoroin hikisiä. Fauni tuo vihreää thaicurrya, syömme sitä pöydän ääressä, myöhemmin tulee kylään ystävä, jolla on epämääräistä metafyysistä närästystä ties kuinka monetta vuotta. Muistatko, millaista on keskustella vaikeista asioista, kuten jumalantarpeesta tai siitä, mikä ylipäänsä, suhdetta täsmentämättä, on rakentavaa parisuhteessa, pienessä sairauspöhnässä? Ainakin itse tunnen itseni puhuvaksi linnuksi, vähän toisesta maailmasta lennähtäneeksi. Kun ei minua sillä lailla ahdista todellisuuden määritteleminen eikä sen päättäminen, mikä on todellisempaa kuin jokin toinen, ei se minua ahdista nyt eikä ole aiemminkaan ahdistanut, en osaa sitä ahdistusta, en pääse sen sisään. Enkä oikein osaa ajatella parisuhteita ylipäänsä, niitäkään. Minusta tuntuu, että ne suhteet, joissa olen elänyt, ovat niputettuna suhteen käsitteen alle hyvin hatarin tunnusmerkein kuten "näiden ihmisten kanssa kuvittelen saaneeni useamminkin orgasmin mutta oikeastaan minulla ei ole kovinkaan hyviä perusteita kuvitelmalleni, että nuo tuntemukset tulisi laskea orgasmiksi, koska en ole kokenut kenenkään muun orgasmia ja ne orgasmit, joita olen tarkkaillut läheltä, ovat näyttäneen, tuntuneet ja kuulostaneet häkellyttävän erilaisilta". Ja, perverssiä kyllä, koen noiden kaikkien suhteiden yhä jatkuvan, ohuina säikeinä, mutta kuitenkin, ne pingottavat sosiaalisen kentän muotoonsa. Nämä ihmiset, heistä en osaa olla huolehtimatta jollakin tavalla, vaikka näkisimme useamman vuoden välein ja vaikka olisin kuinka itselleni vakuuttanut, etten voi mitenkään olla vastuussa heidän onnellisuuksistaan. (Olen nähnyt heidät tilanteessa, joka tuo esiin heidän pehmeän, ihastuttavan puolensa, ja millaisia he sitten muualla ja muissa tilanteissa ovatkaan, he ovat minulle aina myös pehmeitä ja ihastuttavia.) Sitä paitsi tällä erää en saa huolestuttua edes siitä, etten osaa oikein asettua toisen metafyysis-angstaavaan asemaan, koska tosiaan olen sairas ja siitä huolimatta huomenna, torstaina, se on tänään jo, kylläpä hetken humahtelevat ohitse, on soiteltava asuntohelppiin, hankittava meille yksi vuokralainen lisää kommuuniin, koska keittiönpöydän luona itkenyt kommunardi ja koira muuttavat viikonloppuna lähiöön, koira saa rentoutua siellä, omia koko asunnon. Joulukuusta vappuun vuokralainen on löytynyt, mutta pitäisi vielä löytää joku, joka muuttaisi nyt, ja sitten lähtisi toisaalle helmikuun puolessavälin, kun palaamme Faunin kanssa Intiasta. (Näin vielä kuvittelen.)

Olenko muistanut kertoa siitä, miten yksi yö viemärivettä alkoi tulvia toiseen vessaan ja yhteen makuuhuoneeseen tuuletusaukoista? No, niin joka tapauksessa kävi ja huoltomiehet kävivät tarkastamassa tilanteen ja seuraavana päivänä selvisi, että yläkerran remontissa oli puhjennut viemäriputki ja se tilkittiin kiinni. Tänä aamuna sitten ovikello soi ja isännöitsijä tuli kosteusmittaamaan niitä kohtia, joissa vesi lorisi iloisina puroina keskellä yötä. En jaksa nousta sängystä, makaan lämpimänhikevässä, nieleminen, hengittäminen ja korvakäytävien aineenvaihdunta tuottaa kipua ja kuulen tarkasti kaiken, sieraimien limakalvo kirveltää, on vain oltava ja kestettävä tätä tuntua. "Ohhoh, no jopa on lukemat", sanoo isännöitsijän ääni sieltä kaukaa. "Tämä on se pureva koira", lisää poismuuttava kommunardi. Isännöitsijän ääni jatkaa: "Tähän tarvitaan kuivaus ja seinä on revittävä auki. Kuivausfirmasta soittelevat teille pian ja sopivat käytännön asiat." Äkkiä rentous tulvahtaa - ei tarvitse soittaa kellekään heti, ei tarvitse näyttää asuntoa sairaana, teeskennellä jaksavaa eikä ponnistella mihinkään loogisena pysymiseen. Eihän huoneeseen voi kukaan muuttaa, jos seinät revitään auki ja sinne tulee kuivuri. Pari sekuntia myöhemmin kauhistus - entä jos kuivuri huutaa kaiket yöt, saammeko lainkaan nukuttua? Onneksi siinä huoneessa on ovi. Ja jos asunnossa ei voi asua, sitten muutamme toisaalle. Jotenkin kaikki järjestyy. Kapuan alas parvelta, katselemme toisiamme eteisessä, muut lähdössä töihin, minä valmiina kömpimään takaisin vällyjen väliin hikoilemaan ja horkkaamaan.

"Minä ajattelinkin että siellä haisee home mutta luulin, että se on koira", sanoo ystävä.

Nyt muut ovat menneet töihin ja olen syönyt särkylääkkeen ja hikoillut taas kuumetta alas, ja istun matolla paksuissa vaatteissa, kuin ulos menossa, ja katselen varjoisassa katukuilussa tummaa tiiliseinää vasten värjyviä aneemisenkellanvihreitä lehmuksenlehtiä, jotka eivät suostu päästämään otettaan, ei ihan vielä, vaikka maa on parina aamuna ollut mustaa peilijäätä. Huomenna tulee koira, se pysyy kanssamme kolme viikkoa.

Tai mistä sen tietää. Tuskin riemu kuitenkaan pitkällä luuraa.

Aikaa sopeutua

Pitkästä aikaa viikonloppu. Fauni on matkustanut soittamaan flyygeliä, muut kommunardit nukkuvat vielä. Itse olen ollut hereillä viisi tuntia, tehnyt TLB:tä ja kävellyt koiran kanssa aurinkoista rantaa jalat varoen mustalle jäälle asemoiden. Tuntuu uskomattomalta, että selvisin eilisestä hengissä. En ehkä täysissä ruumiin ja sielun voimissa, mutta jotenkin hengitellen ja työni tehden. Keskellä päivää iski nimittäin sellainen olo, että jos joku hengittääkin minuun päin, kupsahdan selälleni. Kaikki voimat vain puhaltuivat tiehensä. Ensi viikoksi en voi ottaa niin paljon asiakkaita. En ollut tajunnut, miten monta asiakaskäyntiä viikkoon olin ahtanut. Se kävi jotenkin vaivihkaa, salamyhkäisesti. Vasta kun laskin asiakkaat perjantaina, tajusin.

Iltoinakaan en ehtinyt levätä, koska ihmiset ovat käyneet katsomassa kommuunia. Mehän tarvitsemme uuden asukkaan. Henkisesti on aika haastavaa tavata uusi, aivan ennestään tuntematon ihminen tunnin välein, esitellä huoneita ja poppootamme sekä koettaa tunnustella, mitä juuri tämä ihminen toisi tullessaan ryhmädynamiikkaamme ja arkeemme. Osittain siinä joutuu myös ymmälle omien reaktioidensa kanssa. Esimerkiksi yhden hakijan kanssa tuli välittömästi hyvä, lämmin olo, kaikki ponnisteleminen ja yrittäminen katosi, asiat vain loksahtelivat kohdalleen. Mutta en osaa yksilöidä, mistä se johtui. Silti en voi olla kuuntelematta tuota tuntua, koska vaikka mitä muuta voikin tietoisesti muokata, tuohon tuntuun on vaikeaa päästä käsiksi. Toisen hakijan kanssa taas kävi niin, että vaikka tietoisella tasolla hänen puheensa ja tapansa olla tuntuivat aivan mukavilta, jokin minussa jäi epäröimään. Se tuntuu sitäkin kummallisemmalta, kun hän muistuttaa erästä ihmistä, josta pidän kovasti. Jokin silti jäi hiertämään, enkä osaa yhtään sanoa, mikä tarkalleen. Seuraavana yönä näin tästä ihmisestä painajaisia, joihin heräsin kahdesti. Kai sitäkin on kuunneltava, vaikka tuntuu ärsyttävältä ja epäreilulta olla näin fiilistensä vietävänä, kun tietää, miten epäsystemaattista elämä on ja miten se on kerrostunut limbiseen systeemiin vierastamisten ja kiinnostusten mahdollisuuksina, joiden syntyyn vierastusta ja kiinnostusta tässä ja nyt laukaisevat ihmiset eivät ole millään lailla olleet osallisina.

Kai tämän voi jäsentää paljon yleisemmän kysymyksen erityistapaukseksi. Eli missä mielin kannattaa kuunnella ensivaikutelmaa, omia mielikuvia. Omia kipukohtia kannattaa kuunnella, muttei antautua niiden vietäväksi. Silti jonkun kanssa asuminen on sen verran läheistä, että tuntuisi hurjalta muuttaa yhteen semmoisen ihmisen kanssa, josta alkaa heti nähdä painajaisia. Minua on välillä vaivannut hinku vaatia itseltäni liikaa kehittymisen nimissä, ikään kuin en saisi olla traumakasa ja kummallisesti reagoiva ja etiikassani haparoiva. Toisin sanoen, olen koettanut pakottaa kehitystä liian pian. En haluaisi nyt syöksyä pää edellä itseni kehittämisen pulloon tunkemiseen jälleen kerran. Toisaalta, välillä on hyvä haastaa itseään. Mutta mistä voi tietää, milloin on hyvä hetki haastamiselle ja milloin siitä seuraa vain katastrofeja? Milloin tönäisee itseään lempeästi siihen kehityskulkuun, joka vain odottaa käynnistymistään ja milloin koettaa pakottaa itseään muotoon, johon ei vielä lainkaan veny? Voi luoja, tähän kysymykseen vastaaminen olisi jo melkoista! Sanon itselleni: kuuntele itseäsi, kuulostele, sieltä se vastaus löytyy. Mutta eihän se löydy. Eikä se oikeastaan tunnu ahdistavalta. Saan erehtyä. Mutta haluaisin joskus olla vähän enemmän kartalla ratkaisujen suhteen.

Hieromisen tekeminen työksi on jollakin tavalla nyt alkanut konkretisoida itselleni sitä seikkaa, ettei mitään inhimillistä voi oikeastaan pakottaa. Esimerkiksi minulla on asiakas, jolla on ollut huonoja hierojakokemuksia. Häntä on satutettu eikä hän uskaltanut moneen vuoteen hoidattaa kipujaan mitenkään. Nyt hän on käynyt minulla kohta kymmenisen kertaa. Ensimmäisillä kerroilla en voinut kuin pitää käsiä hänen kipeiden kohtiensa päällä ja silittää hyvin keveästi kudosta, koska jos koetin edes sivellä avoimella kämmenellä ja sellaisella paineella, että vaikutus yltäisi ihon ja rasvan läpi lihaskudokseen, asiakas jäykistyi ja alkoi pidättää hengitystään. Nyt häntä voi käsitellä aivan toisella tavalla ja hän jäykistyy ainoastaan, kun ote osuu erityisen kivuliaaseen kohtaan. Näinhän meille kaikille käy. Tähän pisteeseen pääseminen vain vaati asteittaista totuttelua, odottelua ja kuuntelemista. Ja samalla kun olen saanut kuunnella, miten hänen kehonsa vähitellen sallii täsmällisempiä otteita, hän on itse saanut työstää sitä, miten ja miksi häntä jännitti ja pelotti kosketus sillä lailla, vaikka hän tiesikin jo etukäteen keskusteluidemme perusteella, etten aio runnoa häntä. (Kehon suostuttelu on paljon hitaampaa kuin mielen suostuttelu, jos halutaan tehdä tällainen banaali jako. Tosin siinä sitten oletetaan, että osa mielestä on oikeastaan kehoa - esitietoinen mieli, nimittäin. Olisikin ehkä parempi puhua siitä, miten tietoisella tasolla, logoksessa, on helppoa hyväksyä ja kannattaa monta sellaista seikkaa ja järjestelyä, jotka kuitenkin käytännössä, elettyinä, aiheuttavat äkillistä ja usein yllättävää pelkoa, vihaa, halua paeta tai kirkua tai lakata olemasta. Tai kun kyse on jostakin lievemmästä, nämä asiat tai niiden hahmot tulevat painajaisiin.) Jotenkin se, että saa työssään huomata, miten useat asiat vaativat aikaa, auttaa hyväksymään sen, että omatkin kummallisuudet, niin tietoisuuden kuin esitietoisenkin tasolla, lihasten, jänteiden, kivun tasolla, tarvitsevat aikaa sopeutuakseen uuteen ja tuntemattomaan.

Joskus yllätän itseni miettimästä sitä, onko lainkaan oikein ennakoida. Eikö pitäisi vain elää tässä hetkessä? (Yhä enemmän elämääni se luonnehtiikin, onneksi.) Mutta toisaalta, eikö ole aivan naurettavaa paheksua ennakoimista? Juuri ennakoimisen ansiosta en hypähtele alas ikkunoista, kielekkeiltä, en hyppää pää edellä tuntemattomaan kivikkoiseen rantaan ja niin edelleen. Usein ennakoinnin avulla osaan arvata, ettei toinen kestäisi vielä tätä ja tätä puheenaihetta ja päätän odottaa, kunnes minusta tuntuu, että luotamme toisiimme riittävästi siitä turvallisessa tunnelmassa keskustellaksemme. Samalla tavalla, kun luen ajatuksia sosiaalisesta kanssakäymisestä ja etiikasta, koetan ennakoida, mitä jokin tietty periaate merkitsisi kanssakäymistä jäsentäessään. Millaisia sanomisia, tilaan asettumisia ja koskettamisia se merkitsisi?

No, eipä kai näihin kysymyksiin edes kannata odottaa vastauksia. Ainakaan vielä. :D

Huomenna ehkä vielä muutama ihminen tulee katsomaan meitä ja asuntoa, ja maanantaina olemme luvanneet valita uuden asukkaan. Sitten ehkä kaikki taas asettuu hetkeksi. Hah, mitä oikein kirjoitankaan. Asettuu! Ei, kyllä kaikki elää, muuttuu, muljahtelee.

Hoiva ja rauha

Tajuan sen lukiessani erästä kämpänhakuilmoitusta: haluaa asua yhteisöllisesti, mutta tarvitsee rauhan. Niin, sitä minäkin kyllä haluan. Täytyy olla aika, jolloin hiljaisuus on taattu. Omat haasteeni kaikessa yhteisasumisessa liittyvät paljon siihen, että itse alan laskeutua jo iltakahdeksan maissa vähitellen löysempään, unta edeltävään tilaan, johon ei voi kuulua väittelyä, tunteenkuohahduksia, ei mitään sellaista, mikä valvottaisi puolet yöstä. Aamulla herätys on kuitenkin heti kuuden jälkeen, jotta ehdin syödä rauhassa, halkaista kantakaupungin ja odottaa käteni pesseenä ja hoitopöydän valmistelleena kello kahdeksalta, päivän parhaaseen aikaan, kun ajatukset eivät takkua. Jos toiset heräävät vasta kolme, neljä tuntia myöhemmin, kahnausta meinaa syntyä.

Onneksi saan kohta huoneen, jossa on ovi. Hiljaisuus ei kuitenkaan laskeudu kymmeneltä, vaikka niin on puhuttu, ja minun on vaikea pidätellä tuskastumista, kun valot eivät sammu ja puhutaan kovalla äänellä. Ja kun tuskastun, en saa nukahdettua pitkiin aikoihin. Käsittämätöntä, miten nopeasti pulssi nousee, koko keho kihisee, raivostuttaa, haluttaa paeta. Saa tehdä kovasti töitä, että pysyy makuulla ja yrittää luottaa siihen, että pian jo hiljenee.

Jotta voin hoivata, minun on pysyttävä rauhallisena, ei, sekin on väärin sanallistettu - minulla on oltava rauha. Se tarkoittaa riittävästi hiljaisuutta ja venyttelyä ja kävelemistä. Ja sitä, että saan nukahtaa, kun kehoni niin alkaa vihjailla. Nyt kun teen tätä uuden tyyppistä työtä, ymmärrän selkeämmin joitakin äidin vaatimuksia hiljaisuudesta ja rauhasta ja omasta tilasta. Hoivatyö on hyvin erityyppistä kuin älyllinen työ, jossa kierrosluvuista on usein enemmän hyötyä kuin haittaa ja jossa pieni stressi jäsentyy yleensä myönteisesti työpuhdiksi ja innostukseksi eikä taitu samalla tavalla suruun. Pidän tästä seikasta, tästä tavallaan melkein pakosta tarkkailla omaa jaksamista. Ehkäpä se hieman pidättelee aiempaa kiihdyttämisen, täysillä painamisen, tahdin omasta tahdosta riippumatta jatkumisen ja sitten itkuisen romahtamisen ja kuolemanväsyneisyyden ja itsensä vähitellen uuteen kiihdytykseen kokoamisen kaavan uusiutumista. Ei niin etteikö se kaava tavallaan sopisi minulle. Sopii se minulle paremmin kuin useimmille tuttavilleni, mikäli olen yhtään oikein tulkinnut keskusteluja. Mutta pitäisin kyllä siitä, etten kiihtyisi ihan entisiin lukemiin.

En kyllä usko, että kiihdynkään. Kuuntelen nyt päivittäin sitä, miten ihmiset rentoutuvat luonani. Enkä osaa reagoida siihen muuten kuin rentoutumalla heidän kanssaan. En edes osannut haaveilla tällaisesta. Vai osasinko? Ehkä jollakin sanallistamattomalla tasolla. Onneksi uskalsin seurata epämääräistä kuvaa siitä, että voisin hieroa ihmisiä yhtenä työnäni. Rentoutumisessa on jotakin hyvin lohdullista ja armollista. Nimetöntä, persoonatonta myönteisessä mielessä. Jaettavaa.

Elämästään pitämisestä

Oi, kylläpä tuntuu loistavalta palata arkeen. Ihanaa, että on maanantai ja voi herätä, koska on voinut nukkua. Että voi mennä töihin, vapauttaa muutaman ihmisen lihasjännitykset, voi kävellä auringossa ulkona ja maata lattialla kotona ja syvähengittää ja että voi syödä päärynän yksin keittiössä. Että on mahdollista pestä pyykkiä pesukoneessa, toimitella tällaisia hiljaisia, yksittäisiä asioita.

Ehkä juhlan syvin merkitys on se, että sen humahdettua ohi huomaa, miten paljon pitää tavallisesta elämästään.

Kierrokset ja järkevyys

Tupaantulijaisiin tulee niin runsaasti väkeä, etten tavoita enää kodinomaisuutta kuinkaan. Tajuan vain äkisti olevani liian väsynyt oikeastaan kommentoimaan mihinkään mitään. Niinpä korjailen pulloja ja tölkkejä suuriin kierrätyskasseihin ja laulatan tiskikonetta. Jos nämä olisivat jonkun muun juhlat, lähtisin pois, kotiin nukkumaan. Mutta ei ole muuta kotia kuin tämä, ei nyt. Niinpä korjailen astioita ja koetan jotenkin motivoida itseäni jaksamaan vielä vähän aikaa. Se on hyvin räikeässä kontrastissa muiden hilpeän mielialan kanssa. Mutta ei kai se mitään, ajattelen, jos minusta ei nyt juuri satu olemaan seurustelemaan juhlavasti, voin sentään tehdä jotakin hyödyllistä.

Yöllä en nuku silmäystäkään, niin ahdistavalta edeltävät tunnit tuntuvat.

Seuraavana aamuna kämppis toteaa aamiaispöydässä, että kyllähän minut nyt juuri tunnetaan siitä, että vetäisen övärikierrokset ihmisjoukoissa, menetän unikykyni enkä osaa enää seurustella ihmisten kanssa. En osaa näin unettoman yön jäljeltä sanoa, onko tällaisiin tilanteisiin luoviminen järkevää vai ei. En osaa uskoa, että olisi mitään pitäisi-ohjetta tähänkään, että pitäisi olla järjestämättä itseään tämmöisiin kierroksiin, ahtaa itsen käärmettä pelottaviin pulloihin pontevasti, tai että pitäisi nimenomaan vain jatkaa samaan malliin, siedättää siedättämistään, onhan aina välillä juhlissa oikein ihana tai riehakaskin fiilis. Tuleekohan ihmisille ihmisövereistäni jotenkin hankala olo? Toisaalta, en kuitenkaan kuittaillut kenellekään ikävästi tai muuta, sanonut vain olevani yliväsynyt ja kykeneväni lähinnä tiskaamaan. No, nyt kyllä en kaipaakaan mitään juhlia aikoihin, ihmissaturaatiopiste on saavutettu, se täyttyi kymmenen aikaan.

Helpoimmin ymmärrettävät pitkän ajan ystävät eivät tulleet juhliin. Juhlat ovat heille vielä haastavampia kuin itselleni.

Miten vaikeaa onkaan koettaa miettiä, miten olisi järkevää järjestää elämänsä! Mutta ehkä järkevyys on väärä mittapuu. Ehkä voi vain seurailla tuntemuksia; joskus huvittaa järjestää juhlat, joskus ei. Eikä koskaan etukäteen tiedä, onnistuvatko juhlat niin että niistä jää pitkäksi aikaa lämmin, mukava olo, vai väsyykö niistä vain siinä määrin, että ihmettelee, minkä takia keksii kaikkea tämmöistä.

Kunhan ensi yönä saisi nukuttua, voisi alkaa vähitellen palautua.

Leimat, ystäväpiirit, haikeus

Tuli tässä taas yksi päivä mieleen, miten tärkeä kirjoitus itselleni oli Hurinan ammoinen kirjoitus leimaamisesta, määrittelemisestä ja syyttämisestä. (En tietenkään löydä sitä nyt kun haluaisin linkata, voih. Törmään vain tähän, joka on sekin ihan asiallinen vuodatus.) Se kirja, jonka kustannustoimittamisesta pidin kaikesta eniten, oli tältä kantilta ihan loistava. Se nimittäin kieltäytyi psykoterapian tapauskertomusten kohdalla nimeämästä tapauskertomusten esimerkki-ihmisiä diagnoosien kautta. Kirjoittaja vain totesi, että psykoterapeutti kyllä lukiessaan tunnistaa, minkä diagnoosin kyseinen ihminen todennäköisimmin saisi psykiatrilta, mutta että diagnoosin nimeäminen ei ole tarpeen, koska oikeastaan psykoterapiassa koetetaan purkaa yksittäisiä vaikeita oloja ja elämismaailmoita eikä etsiä patenttiratkaisuja tiettyihin diagnoosiluokituksiin. Minusta tuollaista asennetta kaivattaisiin myös psykoterapian ammattikirjallisuuden ulkopuolella. Ainakin minusta on oleellisempaa tietää, miltä jostain ihmisestä tuntui tilanteessa x, miten hän täsmälleen ilmaisi sen käyttäytymisellään, mitkä asiat häntä kiinnostavat ja mitkä häiritsevät, kuin kuulla yhden sanan määritelmä. On nimittäin niin, että esimerkiksi ne ihmiset, joista olen kuullut puhuttavan narsisteina, jonkinlainen muotitermi sekin, eroavat toisistaan huimasti. (En ota kantaa siihen, onko kyse narsisteista, yleensä kun tuollaista termiä käytetään, en ole niin läheisissä suhteissa sillä kuvattuun ihmiseen, että pystyisin mitenkään arvioimaan moisen termin soveltuvuutta. Ja kuten sanottua: se ei edes erityisemmin tunnu kiinnostavan itseäni.) Tuon leiman kuuleminen ei auta minua juurikaan hahmottamaan, minkälaisiin ongelmiin juuri tämän ihmisen kanssa tulisin törmäämään.

Tämä ajatussykermä nousi pyörimään mieleeni, koska olen lähiviikkoina kuullut käytettävän narsisti-termiä muutamasta ilmeisimmin hyvinkin eri lailla käyttäytyvästä ihmisestä. Ja sitten toisaalta olen ollut tekemisissä muutaman suulaan ihmisen kanssa, jotka kuulumisistani kertoessani ovat kyselleet tarkentavia kysymyksiä ja äkisti todenneet jotakin kummallista ja jollakin tapaa tuomitsevasti määrittävää ihmisestä, jota olen kuulumisissani sivunnut ja jota he eivät oikein tunne, ja olen jäänyt miettimään, miten helposti ihminen todella taitaa saada "tuossa on jotakin vikaa" -leiman. Otan esimerkiksi juhlien järjestämisen, koska siitä olen kuullut muutaman arvion, on nimittäin ollut muiden juhlia ja tänään on meidänkin tuparit. Olen kuullut arviot tietyn ihmisen epäillyttävyydestä, koska tämä joko kutsuu juhliinsa satoja ihmisiä (aivan kuten minäkin - minusta on hauskaa kutsua, tutustua paremmin, ja ystäviä ei kai voi koskaan olla liikaa?), ja toisaalta, toisen ihmisen epäillyttävyydestä, koska hän vuosi toisensa jälkeen kutsuu juhliinsa samat kymmenen, viisitoista tyyppiä. En viitsi toistaa, millaisia analyyseja ja leimoja nämä "häiriökäyttäytymiset" kirvoittivat asiaa puntaroivalta sivulliselta, mutta hämmennyin kyllä taas keskustelussa kohtuuttoman paljon, koska kyse on kuitenkin toiminnasta, joka ei millään tavallaan vahingoita yhtään ketään ja johon olisi sen vuoksi aika kummallista ulottaa tarkat universaalisti pätevät säännökset siitä, miten pitää toimia. Ja jälkikäteen kiukustuin itselleni, koska huomasin tiettyä jähmeyttä omien tuparikutsujemme kohdalla, huomasin miettiväni, mitä ihmiset taas oikein ajattelevat, kun olen kutsunut niin paljon vieraita, ja kuinkahan moni haluaa psykopatologisoida sen. No toisaalta, saavathan he niin tehdä, jos se on heidän tyylinsä repiä elämästä mielekkyyttä. Minua vain jotenkin hämmentää ja jopa vähän tyrmistyttää tämän tyyppinen mielekkyyden etsintä. Tai ehkä kyse onkin jostakin muusta, jostakin, mitä en lainkaan ymmärrä.

Tuohon ihmisten kutsumiseen ja ystäväpiirien rakentumiseen liittyy paljon temperamenttitekijöitä ja eroavaisuuksia. Luin jonkin määritelmän ystävyydestä, se liittyi ystävien määrään keskivertoaikuisella. Muistaakseni määritelmä kuului suurin piirtein niin, että ystävä on sellainen, joka ei kuulu samaan talouteen, jonka kanssa ollaan yhteydessä vähintään viikottain ja jonka kanssa keskustellaan oman elämän tärkeistä ratkaisuista. Makustelin määritelmää hetken päästäkseni siihen raflaavaan johtopäätökseen, että eihän minulla, hitto vie, ole yhtään ystävää. Tuon määritelmän mukaan. On aikoja, jolloin en todellakaan pidä itseäni riittävän kohtuullisessa tilassa lilluvaksi kommunikoidakseni viikottain kenenkään sellaisen kanssa, joka ei seksin kautta ole saanut riittävän turvallisen ja rauhoittavan statusta (olen ennenkin kirjoittanut siitä, miten rakastaminen madaltaa aidat niin että toista ei sillä lailla ymmärrä ahdistavalla tavalla toiseksi ihmiseksi vaan hänen läsnäolonsa on neutraalia - toki seksuaalisen toisen päätökset, tavat jne. voivat ahdistaa minua, mutta ei pelkkä läsnäolo, se on enimmäkseen myönteistä ja äärimmäisessä stressitilassakin neutraalia). Ja vielä pontevammin: suojelen aika pitkälti oman elämäni ratkaisuja toisten uteliailta nokilta silloin kun vielä haen suuntaa. Suojelen niitä omaltakin uteliaisuudelta, ja minusta olisi jotenkin aivan kornia soittaa ystävälle ja kysyä tämän neuvoja siitä, mitä pitäisi tehdä jonkin tärkeän seikan suhteen. Kyllä sellaiset asiat hahmottuvat omalla painollaan, enkä halua ystävyyssuhteita rasittamaan sitä tunnetta, että ajauduin tekemään jotakin, koska ystävä kehotti niin tai piti sitä fiksuna liikkeenä, ja sitten jälkikäteen tajuan, ettei minussa koskaan itsessäni ollut sitä suuntaa tai varmuutta vaan yritin vain miellyttää ystävää siinä tilanteessa, ponnistella pitäisi-hyvätyyppiyteen ja elämä meni siitä hetkeksi ihan solmuun. Nuorempana näin kävi välillä, ja siksi olen luopunut tuollaisesta tavasta hakea osviittaa. Ystävyyksissä voi muutenkin olla kitkaa ja kun tunnun operoivan parhaiten omillani suuret linjaukset, niin säästän mieluusti ystävyyden moiselta kitkalta ja jälkimaulta. Siksi varmaan minusta esimerkiksi tuntuu aivan kammottavalta, kun joku soittaa tai kertoo deiteistään ja haluaa kuulla mielipiteeni, olisiko tässä mahdollisuuksia. Ymmärrän kyllä, ettei tuota toista kauhistuta mielipiteeni eikä hän todennäköisesti reagoi siihen yhtä voimallisesti kuin itse reagoisin vastaavassa tilanteessa hänen mielipiteeseensä, mutta silti - kyllä se vähän kauhistuttaa! On nimittäin hyvin vaikeaa kuvitella, millaista olisi elää aivan toisenlaisen psyykkisen rakenteen kanssa. Sitähän se vain on. Ja ei, en pidä kummankaan meistä tyyliä psykopatologiana, minusta ei ole millään tavalla sairasta eikä väärin jättää neuvoja kysymättä tai kärttää niitä. Ne ovat yksinkertaisesti erilaisia strategioita edetä ystävyydessä. Kukin kai tuntee parhaiten omat karikkokohtansa ja pystyy siten päättämään, mitä tuntoja haluaa vaalia ystävyyksissään, millaista polkua kulkea niiden syventymiseen.

Olemme kutsuneet tupareihin monta sataa ihmistä, ehkä viisikymmentä saapuu. Saapujat eivät ole täysin niitä, joiden olisi arvannut saapuvan. Se on hauskaa ja yllätyksellistä ja jännittelen, ystävystynkö syvemmin jonkun hyvänpäiväntutun kanssa. Toisaalta tiedän, että vieraiden suuri määrä ja uusien ihmisten tuleminen karkottaa muutaman vanhan ystävän, jotka pitävät pienemmässä piirissä tapaamisesta, jonka he kokevat turvallisempana. Heidät voi onneksi myöhemmin tavata pienemmässä mittakaavassa. Kuten sanottua, yllätän itseni pienestä levottomuudesta sen suhteen, mitä ihmiset oikein ajattelevat, kun kutsuu satoja tyyppejä. Enkä pidä siitä lainkaan. Ihmiset ajattelevat, mitä ajattelevat. Ja silti: laumaeläimenä siitä on vaikeaa olla tuntematta pientä levottomuutta. Ja toisaalta: jos joku haluaa tuomita minut sen takia, että minun on helpompi kokea toinen ihminen turvalliseksi sen jälkeen kun hän on vieraillut kotonani, ja toisaalta ujona minun on helpompi kutsua ihmisiä paljon kerralla kuin sanoa kahdelle tai kolmelle, että hei, juuri teihin haluan tutustua lisää (huomaan etten oikein vieläkään osaa luottaa siihen, että kukaan haluaisi erityisemmin tutustua minuun; hitto että lapsuudella on pitkät jäljet), niin kyllähän hän niin voi tehdä ja olla saapumatta. Pidän omaa ihmissilmääni niin surkeana sen suhteen, kuka tukee mutkattomalla tavalla erilaisia elämäntyylejä tai on jopa myönteisellä tavalla utelias niitä kohtaan ja kuka taas tuomitsee ja leimaa keveästi melkein kaiken näkemänsä - jälkimmäisiin ihmisiin en halua sitoutua kovin läheisesti, heistä kun tulee helposti surullinen ja voimaton olo, en nimittäin kauheasti nauti asioiden rautalangasta vääntämisestä, paitsi niiden vääntämisestä itselleni niin kuin tässä blogissa, tämä tuntuu turvalliselta - että tavallaan taitaa olla ihan kätevääkin toimia kuten itse parhaaksi näkee, ja sitten jos se tuntuu jostakusta pöyristyttävältä tapainturmelukselta tai liian oudolta, niin hän sitten ehkä siivoontuu pois lähipiiristä oikeastaan aika automaattisesti, ja hetkellisen jaksamiseni kannalta se on hyvä vain. (Jokin kyllä kaihertaa minussa: eikös minulla ollut velvollisuus koettaa osoittaa heille, että näinkin voi elää aivan mukavasti... Ei! En halua sellaista velvollisuutta! En jaksa vääntää! Ei kiitos! Minulla lienee ihan riittävästi väännettävää itseni kanssa.)

Tupareihin liittyy annos haikeutta. Yksi asukkaista, pelkopurevan koiran omistaja, ilmoitti nimittäin eilen illalla muuttavansa sittenkin pois. Hän oli miettinyt päätöstä monta päivää, siitä pitäen kun koira puri Faunia, ja kertoi, ettei ole kovin helppoa olla päivällä töissä ja pelätä, että kun päivä päättyy ja menee avaamaan kännykän, sieltä piippaa tekstari siitä, miten koira on nyt vahingoittanut jotakuta hänen hyvää ystäväänsä. Koira osaa kuulemma avata oven halutessaan, eli jos se tarpeeksi hermostuu, se voi hyökätä päällekin. Ystävä kertoi miettineensä kaikkea koiran kanssa sattunutta ja joutuneensa myöntämään, ettei se ole aina purrut vain pelosta vaan myös muutaman kerran aktiivisesti hyökännyt ihmisen kimppuun silloin kun hän ei itse ole ollut paikalla komentamassa koiraa rauhalliseksi. Hän ei enää pystynyt tuntemaan varmuutta siitä, että koira ymmärtäisi pysyä huoneessa, vaan hän oli alkanut pelätä sen oikeasti tulevan sieltä jokin päivä ja satuttavan pahasti jotakuta meistä. Ymmärrän tuon tunnun todella hyvin, muistan sen talven, kun Nasu vielä puri, ja oli mentävä itse koiran ja sen pelkäämän ihmisen väliin, ja viime kesän sen päivän, kun alkoholistimies suuttui Nasulle sen murinasta ja halusi pieksää koiran, ja jouduin tosissani pelkäämään, että mies yrittää koskea koiraan ja se puree täysillä sen takia, eikä minulla ollut muuta vaihtoehtoa kuin painia koiran kanssa nurmella, pitää siitä kiinni niin hyvin kuin pystyin, kietoa kaikki raajat sen rimpuilevan, vihasta ja pelosta tärisevän kehon ympärille ja koettaa pitää louskunokkaa kiinni ja toivoa, että sivulliset saavat humalaisen miehen pidettyä erossa meistä, koska jos mies pääsee liian lähelle, koira puree taatusti minuakin, niin kierroksissa se oli. Ne ovat mustia kohtia silloinkin kun mitään ei pääse käymään. Pahinta siinä kaikessa on vastuun pistävyys ja kysymykset, jotka ponkaisevat mieleen. Onko oikein pitää tällaista koiraa? Miksen osaa ennaltajärjestää tilanteita niin ettei tällaisia välikohtauksia tarvitse tulla? Pystynkö tosissaan hallitsemaan riskitilanteet riittävän hyvin? Jälkikäteen olo on vain kuolemanväsynyt ja surullinen ja säikähtänyt. Tuntuu karmealta, että ystävä joutuu nyt painimaan näiden tuntojen kanssa ja muuttamaan toiseen paikkaan, koska ei hänen koiransa oikein ymmärrä kommuunielämän päälle. Ystävällekin kommuunielämä on ollut iso haave, mutta katkeaa nyt heti alkuunsa. Heidän läsnäoloaan tulee varmasti ikävä. Myös koiran läsnäoloa, vaikka siihen liittyykin omia pelkojani. Ei koira ole teoistaan ja asenteistaan vastuussa samalla lailla kuin ihminen. (Ja usein ikävästi käyttäytyneitä ihmisiäkin jää kaipaamaan samalla kun tuntee helpotusta siitä, ettei tarvitse enää jaksaa yrittää järjestää asioita heidän kanssaan.)

Nyt taidan koettaa nukkua vähän lisää, etten illalla olisi aivan väsyäkäinen. Heräsin tietysti seitsemän pintaan, vaikka kävimme myöhään nukkumaan puhuttuamme jatkosta ja uudesta asukkaasta. Olin saanut äidiltä sacherkakun tupareita varten, mutta minusta ystävän muutto pois oli sellainen asia, että tarvittiin kakkuvahvistusta sen puimiseen, ja avasimme kakun etuajassa jo viime yönä ja istuimme pitkään keittiönpöydän ääressä juttelemassa. Kaikki ovat kovin kaihoisia. Kummallinen syksy, kummalliset tupaantulijaiset.

Koskaan ei tiedä, mikä nurkan takana vaanii.

Semi

Ei oikein sairas eikä terve. Naulaan taulukoukut seinään. Lauantaina on tupaantulijaiset. En tänään jaksa mennä juhliin, jaksanko huomennakaan? On tähdättävä lauantaihin.

Tunnen itseni arvelluttavassa määrin etuoikeutetuksi, kun purnaan sopimuksesta hoitolaitoksen kanssa. Muut ovat enimmäkseen allekirjoittaneet sopimuksen älyttömyydet, koska kokevat jotenkin, ettei heillä ole vaihtoehtoa tai etteivät uhkaavat kohdat kuitenkaan tule täytäntöönpannuiksi. Minusta taas ei ole mitään järkeä solmia sopimusta, joka uhkuu älyttömyyksiä, vaikka ne kuinka olisivat alan käytäntö. (Sen pahempi alan käytännölle, ajattelen itsekseni.) Juristi, jolle sopimusta näytin, piti sitä toivottomana tapauksena. Ajatella, on aloja, joilla on niin huonot käytännöt, ja iso joukko ihmisiä, jotka eivät mukise epäkohdista. Harmillista, että kuitenkin haluaisin tehdä töitä myös tuossa paikassa, johon sopimusta valmistellaan. Tuleeko siitä mitään? Sopimuksessa on enää yksi kohta, jota en voi allekirjoittaa. Perusteluni sen allekirjoittamatta jättämiseen ovat hyvät. He vetoavat toistaiseksi konventioon. Katson, kuinka käy.

Ystävän runoteoksesta kirjoitetaan sanomalehdessä ja ärsyynnyn omituisella tavalla analyysista. En vain tuosta analyysista, vaan ylipäänsä tavasta, jolla ihmisistä kirjoitetaan; se on samaa ärsyyntymistä, jota olen kokenut silloin kun minun on pitänyt itse kirjoittaa lehtijuttuja ja kun minusta on kirjoitettu lehtijuttuja. Ihmiset esitetään tavoitteellisina, määräisiin käsityksiin pitäytyvinä, vaikuttamishalukkaina. Se tuntuu suurelta kollektiiviselta valeelta tai vähintään puolitotuudelta, yhden puolen liikaa korostamiselta. Kuitenkin kai kaikissa meissä on myös se, joka makaa kyljellään sängyssä ja hengittää muttei tahdo saada rintakehään riittävästi avaruutta. Ikävöin sen sanallistumista. Sitä tapahtuu niin harvoin.

Nyt kun semisairastan, pystyn nukkumaan täällä. Ei jotain hyvää, jos ei jotain ärsyttävääkin.

Kämppiksen koira on purrut Faunia useampaan kohtaan vasenta kättä. En kai siis sittenkään tulkinnut aivan väärin, kun koin koiran vahtivan pelokkaana ja murjottaen. Koiraa on vaikeaa tulkita, se on harvinaisen ilmeetön eikä juuri paljon ilmaise pelkoaan ennen kuin se kuohahtaa raivokkaana puolustautumisreaktiona ylitse. On keksittävä jokin menetelmä sopeuttaa koira tänne, keksittävä miten se voisi tuntea olonsa turvalliseksi. Oma turvallisuudentunne tuskin palaa vähään aikaan. Koira makaa pitkänä eteisen lattialla ja sen emäntä istuu huoneessa kirjoittamassa lopputyötä. Koira katsoo, kun lähestyn. Sen yli on astuttava, jos mielii vessaan. Puhuttelen koiraa mahdollisimman rauhallisella äänellä. (Se ei taida olla kovinkaan rauhallinen.) Sitten astun ja kesken liikerataa tiedän, että jos koira nyt murahtaa iskua edeltävän varoituksen, en voi tehdä mitään, koska olen kaatumassa eteenpäin toisen jalan varaan. En voi hypähtää, vetäytyä, kadota, perääntyä. Painoni siirtyy jo toiselle jalalle, toiselle puolen koiraa. Sitten tilanne on ohitse ja livahdan vessaan.

Kun Faunia on purtu, meillä on periaatteellinen pulma. On vahdittava, nouseeko pureman jälkeen kuumetta. Mutta Fauni on jo valmiiksi kuumeessa ja kotona saikulla. Onneksi käsi ei tulehdu, nyt sen jo tietää.

Tavallaan olen kai kotiutumassa. Vähitellen ainakin stressi pienenee ja ihmiset kommuunissa alkavat tuntua tutummilta ja vähemmän pelottavilta. Vaikka sille ei voi mitään, että tuntuu hullunkuriselta ajaa töistä Kalliosta tänne raitiovaunulla tai pyörällä. On vaikeaa kuvitella, ettei sinne palaisi riemuiten vappuna, joko aiempaan asuntoon tai johonkin toiseen, suurempaan ja yhteisempään.

Karsikkoilo

Väsymys sen kun syvenee, normalisoituu, kerrostuu. Se muuttuu poikkeustilasta joksikin, minkä kanssa eletään. (Sikäli se muistuttaa sairauksia ja kipua.) Siihen oppii, sen kanssa oppii selviämään ja luovimaan kuiville.

Tähän tilaan liittyy kummallinen ilo, aivan omanlaisensa. Tekemiseen on mahdollista kadota täysin, kadottaa kysymykset ja kriittisyys ja itsensä. (Minä pidän sitä ensisijaisesti hyvänä seikkana omalla kohdallani, koska jos kysytään, ajattelenko ja puntaroinko ja kritisoinko liikaa vai liian vähän, taivun vastaamaan, että enimmäkseen liikaa, vähemmälläkin selviäisi aivan mainiosti. Joku toinen voi toki olla näistä asioista toista mieltä, mutta taidan olla läpeensä kyllästynyt siihen arvomaailmaan, jota niin kovasti hinguin kaksikymppisenä. Vaihe vaiheelta kohti tasapainoa.) Ylimäärä leikkautuu pois.

Koska on uupunut hyvin fyysisellä tasolla, tekemiset karsiutuvat. Työ kannattelee, samoin tekevät toisten tunnetilat, niiden kuunteleminen. Kun jään yksin, jaksan maata juuri ja juuri matolla vatsallani ja kirjoittaa pari laskua asiakkaille, siinä kaikki. Siihen ei liity mitään erityistä asennoitumista. Teen asiat, piste. Hemingwaylaista aika tuntematonta maastoa.

Seitsemän päivän työviikon, unettomuuden ja ystävän huolien kuulemisen jälkeen olo puristuu niin ohueksi, ettei oikeastaan jää varaa kommentoida mistään mitään. Kuulostelen, odottelen tasaantumista, tarkkailen tilaa. Kaikki erimielisyydet on sovittu, ei oikeastaan ole mitään jännitettävää. En jännitä sitäkään, nukahdanko, tai miten, missä ja milloin osaan nukkua kunnolla seuraavan kerran. Alan lueskella kirjastosta lainaamaani kirjaa, se tekee kiitolliseksi. Olen unohtanut kirjat viime aikoina, se ei ole hyvä. Kirja tarjoaa hyvän tuen ohuelle ololle ja karsikkoilolle. Tuntuu kuin kaikki turha olisi pudotettu pois. Siinä on kummallinen rauha.

Elääköhän joku tällaista suuren osan elämästään?

Tasaantumista odotellessa

Hämmentävää, miten hankalasti keho osaakaan asettua. Ei sitä tunnu kiinnostavan tippaakaan uuteen asuntoon asettuminen. Ensin en osaa nukahtaa, tai pysyä unessa, mikä ilta mitenkin päin, sitten näen painajaisia. Unissa koetan palata entiseen asuntoon. Unissa jokin on vialla, yhdessä unista minulla on suojaamattomat kuukautiset ja valkoiset housut ja siitä huomautetaan jatkuvasti metrossa kaupassa töissä koulussa (missä ihmeen koulussa?) ja vastaan vaan, että vähät minä siitä ja vedän valkoisten housujen päälle vielä yhdet ohuet valkoiset housut ja kuvittelen, että veri ei värjää niitä. Ja matka mäen huipulle valoon kestää ja polveilee ja laukku on täynnä valkoisia housuja. Loputtomiin.

Ei tunnu mitenkään kummalliselta, että näen tuollaisia eriteunia, koska kommuunissa asuminen virittää tutkimaan saastaisuusfantasioita aivan uudesta näkökulmasta. En ole aiemmin asunut aikuisiällä sellaisen ihmisen kanssa, jolla olisi missään kohtia omiani tiukemmat käsitykset liasta, puhtaudesta, lian ja puhtauden erillään pitämisestä. Miehet, joiden kanssa olen asunut, eivät ole liiemmin piitanneet tuollaisista seikoista. Tai ainakaan he eivät ole piitanneet niistä niin paljon, että niistä olisi tullut mitään keskusteluun nousevaa. Jossain vaiheessa paskaisuus on alkanut ärsyttää toista ja hän on siivonnut. Nyt kun viisi aikuista ihmistä ja muutama eläin koettaa asettua jakamaan asunnon, on rajankäyntiä tietysti paljon enemmän.

En ole mitenkään varma siitä, miten näitä rajoja kannattaisi tutkia. Olen koettanut myöntyä toisten suoralta kädeltä täysin käsittämättömiltä tuntuviin toiveisiin, koska selvästi ne koskevat seikkoja, jotka jotenkin hermostuttavat heitä. Ei minun mielestäni tarvitse ymmärtää, miksi jokin käytäntö tuntuu toisesta saastaiselta, koska ne tuntemukset nyt ovat lähtökohtaisesti aika irrationaalisia. Riittää, että tiedän, että jokin saa toisen kananlihalle, niin ehkä, toivottavasti, kun kaikki menee nappiin, muistan varoa sitä jatkossa.

Eilen tuli ikävä tilanne, kun itse törmäsin omaan ällötykseeni ja pyysin, että koirien lihaklöntit siirrettäisiin koirien lihoille varattuun pakastimeen siitä pakastimesta, jossa on marjoja ja ihmisten ruokaa. Huomasin toisen haluavan minun jotenkin perustella asian. Mutta en osaa perustella sitä pitävästi. Minua se vain ällöttää. Ja ällöttää voimakkaasti, enhän olisi muuten ottanut asiaa lainkaan puheeksi. (Useimmissa kohdin pystyn ajattelemaan, haluan ajatella ja siten ajattelenkin niin, että näin tuntuisi minusta luontevammalta, mutta että ei tämä nyt ole niin ihmeellistä ja voin kyllä ihan hyvin opetella toisenkinlaiseen luontevuuteen.) Voisin ehkä keksiä ällötykselle litanian perusteluita, mutten oikeastaan taida haluta, koska eivät saastaisuuskäsitykset lopulta taida palautua mihinkään erityisen rationaaliseen. Miksi esimerkiksi (unenkin) kuukautisveri on jotakin saastaista, mutta verilettuihin myytävä veri ei? Miksi jossain kaapissa on sopivaa säilyttää lakanaa ja toisessa kaapissa ei? Miksi jokin ruoka-aine nostaa inhoreaktion? Tai miksi hämähäkit saavat jonkun kananlihalle ja kyvyttömäksi toimimaan muuten kuin kirkuen ja husien? (Tai miksi ihmiset haluavat tutkimusten mukaan pestä käsiään valehdeltuaan...)

En sitten meinannut saada yöllä unta, koska ystävä tuli sanomaan lihat siirrettyään, että hänestä tuntuu, että häntä pompotetaan ja että se tuntuu pahalta, enkä osannut vastata siihen oikein muuta kuin että kyllä minustakin on tässä viime päivinä monesti hetken tuntunut siltä, mutta että se kai vain kuuluu yhteiselämiseen, ja että meillä kaikilla on omat näkymättömät rajamme, ja että ne nyt vain kulkevat eri kohdissa. Sanoin myös, että kyllä ne lihat voi siirtää takaisin, jos asia tuntuu ärsyttävältä. (Enhän voi etukäteen tietää, vaikka voimakasta ensiällötystä voisi seurata tottuminen, vaikka tässä kohdin sisäinen tuntemukseni onkin hyvin erilainen kuin muissa järjestelykysymyksissä, jotenkin voimakkaampi, ihon alle porautuva.) Mutta ei hän halunnut.

En oikein tiedä, miten tuon kämppiksen kanssa pitäisi sopia asioista. Meillä on vielä paljon opittavaa toistemme kanssa toimimisesta, hyvin erilainen toimintatyyli. Hän on selvästi tottuneempi ilmaisemaan suoraan, kun jokin tuntuu hänestä pahalta. Itse en mielelläni ilmaise sellaista ennen kuin olen nukkunut yön yli, koska tunteeni ovat kohtuuttomia (ihan kuten muidenkin tunteet laimentamattomina) ja toisaalta niiden jälkeen ja niiden ohjaamana - muttei dominoimana - omaksuttu asenne harvemmin on. (Vaikka minustakin on välillä ensiksi tuntunut, että minua pompotetaan eikä asioissa ole neuvotteluvaraa, niin muistan kyllä välittömästä järkytyksestä toivuttuani, ettei ketään erityisemmin kiinnosta minun pompotteluni vaan että kyseessä on jokin asia, joka hiertää toista jollakin tavalla, jota en oleta sen rationaalisemmaksi kuin omiakaan mieltymyksiäni ja ällötyksiäni; lopulta en yleensä näe mitenkään tarpeelliseksi palata sanallisesti pahastumiseeni, koska toisen toiveissa ei ole ollut mitään väärää, ja säikähdys on ollut lähinnä omaa ylireagointiani, jossa olen kuullut toiveen vaatimuksena. Miksi kuulen sen niin, en tiedä. Mutta kun hahmotan sen uudelleen toiveena, ja toisen rajojen suojelemisen yrityksenä, ärtymys katoaa.) (On varmaan pakko lisätä sulkuihin se, etten oleta mieltymysten ja ällötysten olevan keskustelun ulkopuolella. Mutta oletan muutoksen niissä tapahtuvan hitaasti, asteittain ja vaivihkaan.) Koska ystävä ilmaisi pahastumisensa niin kiihtyneenä, menin aivan lukkoon enkä ollenkaan osannut kysyä tilanteessa järkevästi, miten hän olisi oikeastaan halunnut minun ottavan asian puheeksi, mikä tarkalleen synnytti tunteen pompottamisesta ja niin edelleen. Tähän käytännön keskusteluun täytyy palata kunhan pääsemme kahden, ettei kotielämästä tule helvettiä. En haluaisi pompottaa ketään, mutta toisaalta, jos jokin asia ärsyttää enkä keksi mitään keinoa kiertää tuota ärsytystä muulla tavalla, haluaisin jotenkin saada tuoda sen keskusteluun.

Tavallaan odotan keskustelua innokkaasti, koska juuri tämän kaltaisia oppimistilanteitahan olen kommuunielämältä odottanut. Toisaalta pelkään keskustelua kuin ruttoa, koska pelkään kämppistä ja hänen kärkevyyttään. (Siinä tietysti saattaa olla koko jutun johtolanka: häntä ärsyttää jotenkin pelkoni. No, sitä tärkeämpää, että asia selvitetään.) Hammaslääkärifiilis: haluaa hoidattaa hampaan, mutta pelkää kaikkea siihen hoidattamiseen liittyvää. No, onneksi tiedän, miten kiitollinen olen aina hammaslääkärin nostellessa tuolia yläasentoon kaiken jo ratkettua. Ei kai tämä ole mitään sen kummallisempaa. Mitä oikeastaan voi karmeimmillaan tapahtua? Että toteamme, ettemme vielä osaa oikein tulla toimeen keskenämme? Hullunkuriset pelot. Tai ettemme haluakaan oppia tulemaan toimeen keskenämme kaikkine hulluuksinemme ja puutteinemme? Sekin on kyllä hyvä tiedostaa mahdollisimman nopeasti.

Yöllä tuntuu pahalta koettaa nukahtaa, maata sängyssä ja olla epävarma siitä, miten erilaiset temperamentti- ja neuvottelutyylit oikein saadaan sopimaan yhteen. Koetan uskoa rikkoontumiseen ja korjaamiseen, mutta siihen on aika vaikeaa uskoa sellaisena hetkenä. Mistä ihmeestä nämä vaatimukset tulevat? Että pitäisi osata lukea toisten ajatuksia ja arvata etukäteen, mikä heitä loukkaa? Ei, en halua vaatia itseltäni sellaista. Toivoisin kyllä, etten loukkaisi, mutta en tiedä, tekeekö tuo toive minusta onnettoman. Voi olla. Pitää ehkä vähän pitää sitä silmällä.

Minua hämmentävät yöllä valvoessa ja tätä asiaa päässä ratkoessani ne ihmiset, jotka jotenkin kätevästi määrittelevät itsensä ja omat taipumuksensa, toteavat vain olevansa sellaisia ja pahimmassa tapauksessa olettavat, etteivät siitä koskaan muutu. On minussakin temperamenttipiirteitä, jotka tunnistan, mutta haluan kyllä tehdä niiden kanssa töitä ja muokata niitä toisenlaiseksi, ja välillä olen raivoissani itselleni, kun en osaa oppia nopeammin reagoimaan välittömiin tuntemuksiini toisella tavoin. Ja mietin, että kun ei ole yhtä tyyliä, joka takaisi oikean tavan ratkaista asiat - ei, ei voi olla sellaista, ihmiset ovat liian erilaisia supistuakseen yhteen tyyliin vaivatta ja kipuilematta - niin miten sitten noita tyylejä sovitetaan yhteen. Se joustaa, jolla on siihen voimavaroja? Vai kuinka? Mistä tietää, minne saakka voimavarat riittävät? Vai meneekö se niin, että se joustaa, joka haluaa joustaa jonkin ammoisen minäkäsityksensä takia? Mietin myös töissä silmäilemääni testiä, jossa yhtenä tehtävänä oli miettiä, keitä ihmisiä ihailee ja mitä se kertoo omista arvoista. Koetin miettiä nimittäin testiä pääni puhki ja huomasin, että ihailemiseni tapaavat lopahtaa siinä vaiheessa kun saan tietää ihmisestä lisää: eivät kenenkään teot ole ihailtavia alusta loppuun saakka. Kaikissa tuntuu olevan karmeita määriä kohtuuttomutta, jopa Gandhissa. Ei se sitä tarkoittaisi, ettenkö kunnioittaisi monia ihmisiä ja pitäisi vielä useammista, ainakin hetkittäin. Tai etteikö minulla voisi olla paloiteltuja esikuvia (tyyliin ihailla Gandhin toiveikkuutta tai ihailla sitä, miten tarkasti vaikkapa joku tanssija tuntee kehonsa). Mutta en ole vielä kuullut yhdestäkään ihmisolennosta, jonka jokin teko ei saisi minua pudistelemaan päätäni harmistuneena ja myötätuntoisesti: jaa, vai tällä tavalla, no, sellaista se on.

Pahin kärki unettomuudesta tuntuu taittuneen, vaikka vieläkin arki takkuaa ja selkää ja harteita särkee kaiken aikaa ja pää raahautuu mukana painavana kuolleena murikkana. Tunnistan tämän taittumisen: se sattuu siihen hetkeen, kun äkkään, ettei minun tarvitse ratkaista unettomuutta tässä ja nyt, heti paikalla. Voin odottaa ja katsoa ja antaa tahdon muotoutua.

Silmäilen yksi päivä Wallace Stevensin käännösrunoja ja hymyilen sanoille "elämme leirissä". Siltä se tosiaan vähän tuntuu, kun ei ole ovea, joka taakse voisi mennä, on vain ohut liila verho. Ei ole mitenkään kummallista, etten osaa vielä nukkua tällaisessa järjestelyssä. Kaikkea hetkessä sopeutumista minäkin nyt menen odottamaan, huooh. Mieleen tulevat lapsuuden leirit, joissa niissäkin uni jäi muutamaan tuntiin yössä. Alan ymmärtää paremmin äidin puheita omasta tilasta ja sen tarpeesta. Minulle ei tunnu olevan tärkeä oma tila, johon ei kumppanikaan pääsisi (ainakaan vielä en ole tarvinnut semmoista), mutta muuten huomaan reagoivani levottomuudella siihen, jos liian lähellä on ihmisiä, joiden kanssa en makaa. Jos minulla ei ole keinoa ilmaista heille, että tässä kohdin haluan jo hämärän ja rauhan. On vaikeaa hyväksyä, että itsellä on sellaisia toiveita, ne tuntuvat jotenkin kohtuuttomilta, mutta ne alkavat muotoutua yhä selkeämmin. Ehkä niiden mukana muotoutuu myös keinovalikoima, kunhan haluan niin. Entä mistä johtuu se, että kun jonkun kanssa makaa, hänestä tulee niin osa itseä, ettei hänen läsnäolostaan ja tekemisistään osaa sillä lailla ärtyä? Johtuuko se ihan oksitosiiniassosiaatiosta?

Niin paljon opittavaa.

Unettomuuden fenomenologiaa

Kylki on patjaa vasten. Se sijaitsee kilometrien päässä kuvitelmasta, jota yritän palauttaa mieleeni. Kuvitelmassa tähdet laulavat, lehdet varjostavat, aurinko nousee, planeetta pyörii ja yksittäisen ihmisen murheet ja toiveet katoavat näkyvistä. Kissa raksuttaa lattian poikki, pienoisdinosaurus. Asia kerrallaan nousee mieleen, kääntelen niitä hetken, ne katoavat. Ei ole mitään, minkä voisin tehdä, paitsi sanoa uudelleen - kyllä, sanoa, sanoin - tähdet laulavat, tähdet laulavat, tähdet laulavat.

Unet ovat kadonneet nukkumisesta ja liukuneet valveeseen. Haluan riisua käsineet käsistäni vain todetakseni katseella tai sormenpäillä, ettei tuntemiani käsineitä ole, ei ainakaan käsissäni. Huusiko joku minua? Entä ystävä, joka pyöräilee vastaan, näinkö kenties vain unta? Tiivistän tahtia, haluan ehtiä joogatunnille, ehkä erehdyin. Myöhästyn asahitunnilta, en osaa lähteä, makaan sängyssä itkuisena keränä. Kaikkialle sattuu, mutta sekin on kaukana, jollakin muulla nousee kuume, paitsi ettei tässä mitään kuumetta ole, on vain äärimmäinen uupumus, se tuntuu samalta kuin kuumeen raketoiminen. Olen kadonnut jonnekin.

Pitäisi neuvotella työhön liittyvä sopimus ja olla tarkka. Sähköpostitse saamani sopimusluonnos on kelvoton, sen on todennut jo kaksi juristia, jolle olen sopimusta näyttänyt. (Jos allekirjoittaisin sopimuksen sellaisenaan, minut voitaisiin tuomita samantien korvaamaan 3000 euron sopimussakko. Sen lisäksi antaisin avoimen valtakirjan toimiin, johin en voi itse osallistua ja joista voisi koitua kymppitonnien kulut. Ei semmoisia sopimuksia voi vain allekirjoittaa, vaikka eräät kollegani ovatkin niin tehneet, "koska sehän on vain sopimus". Minusta sopimus on muotoiltava siten, että siihen voi oikeasti sitoutua. En kai voi koskaan olla ihan niin uupunut ja vetämätön, etten pitäisi tällaisista seikoista kiinni.) On siis oltava itse skarppina nyt kun sopimusta aletaan kirjoittaa uudelleen. (Parin tunnin kuluttua, huh.) Ajatus katkeaa parin sekuntin välein kipuviesteihin ja niihin riivatun käsineisiin. Hetkinen, soiko ovikello tai puhelin? Juoksen katsomaan. Ei soinut. Siinä vaiheessa kun puhelimen herätys piippaa, en enää usko ääneen ja joku muu käy sammuttamassa huutavan laitteen. Sen vuoksi en ehdi asahitunnillekaan, makaan saunan ylälauteella kyljelläni ja koetan palata kuvitelmaan ilmastointilaitteen kohinasta meren äänenä tunnelin toisessa päässä. Yksin jääminen pelottaa, musertaa aamuun. En haluaisi jäädä yksin nyt kun en toistaiseksi tiedä, mikä kuulemastani on harhaa ja mikä ei. Toisen kanssa voin aina suunnata äänen kuultuani tarkkaavaisuuteni toisen kasvoihin, eleisiin, ne osoittavat, olenko kuullut omiani. Vaikka toisaalta, onko sen väliä, että kuulen näitä asioita, niillä on fysiologinen syynsä, oma logiikkansa, eivät ne voi minulle mitään. Voin ottaa ne vastaan ja käydä välillä ovella turhaan.

Oma hankaluutensa on sillä, että sopimusteksti hiotaan puhelimitse. Ei ole ketään, jonka ilmeitä voisin katsella. On yritettävä suuntautua ääneen luurissa, mikä on muutenkin haasteellista ja nyt silmittömän vaikeaa. No, jotakin tästäkin kuitenkin tulee.

Tätä valveen ja unen sotkeentumista tahmeaksi ja vaikeasti eriteltäväksi massaksi on tapahtunut ennenkin, joten en pelkää sillä tavalla kuin pelkäsin nuorempana. Pelkäsin kilahtavani lopullisesti. Nyttemmin en taida uskoa lopullisuuksiin. Voin elää viikkokausia yliväsymyshulluutta mutta se laukeaa jossakin vaiheessa. Jos saan eroteltua unen ja valveen edes jotenkuten, menen paremmin terveestä, saan levon ja työkuntoa enkä säpsähtele omia ääniäni. Toistaiseksi olen keksinyt kaksi asiaa, jotka pitävät minut kiinni sanoissa. Suunnassa. Valveenomaisessa. Kyllä, nyt kun aistinvarainen koordinaatisto alkaa liestyä päiväöiden ja yöpäivien hiertävään köyteen, sanojen suuntaavuus paistaa esiin kuin päiväpeiton alle huonosti piilotettu tähti. Villalangat eivät pitele ydintulta. Toinen kiinni pitävistä asioista on hierominen; ehkä laajemminkin työrooli voisi auttaa, mutta osaan nyt sanoa vain, että hierominen on hyvin sitouttavaa ja maadoittavaa, monimutkaista ja hienovaraista kuulostelua, enkä ainakaan vielä ole tuntenut tai kuullut kummia hieroessani. Toinen selkiyttävä tekeminen on kirjoittaminen.

Siinä missä kahden kommuunihuoneen väliä tai yhteistilaa tai mikä tuo nyt onkaan eestaas kävellessäni, olen näet itkenyt sen verran pitkään ja rajusti, etten henno mennä ulos kävelemään, ikkunasta näkemäni melkein samassa tasossa keikkuvat päät vaikuttavat liian helposti huolestuvilta sellaiseen, parempi kävellä huoneita eestaas, se purkaa jännitettä muttei saa ketään muuta huolestumaan, enhän voi kuitenkaan nyt juuri hymyillä kaikille vastaantulijoille ja sanoa tietäväni tämän menevän ohi kyllä, pitää vain huolehtia siitä, ettei sillä välin satuta itseään, siinä missä huoneissa eestaas kävellessäni ajatukseni katkoo parin sekuntein välein eikä mitään kokonaista päivää tai viikkoa tai aikaa tai tilaa tai ongelmanratkaisua oikein synny, kun istun alas kirjoittamaan, tekstissä tuntuu kuitenkin pelaavan sisäinen logiikka. On kuin joku muu kirjoittaisi, mutta entä sitten. Tuo joku toinen osaa ajatella monimutkaisenkin ketjun alusta loppuun.

Kuvitelmatkin tuntuvat nyt sanallisemmilta. Niillä on laulava rytmi eivätkä ne juuri operoi visuaalisesti tai tuntoaistillisesti. Ehkä uupumuksen tilassa kuuloaisti ottaa jostain syystä vallan ja oireet purkautuvat sen kautta? Siinä missä tavanomaisesti kulkee katua ja tekee ruokaa ja näkee ystävän ilman sen kummempia sanallistumisia, nyt joutuu tarrautumaan sanallistamiseen, vai onko se sanallistumista, senhän tekee joku tuo toinen, joku johon en yhdisty muuten kuin lonkkien painona pehmustamattomalla saunanlauteella maatessa, unta yrittämässä. Kissat nukkuvat siellä, saunassa, yritän seurata niitä uneen, jos niillä vaikka olisi eläinten viisaus nukkumispaikoista. Ne nukkuvat siellä kyllä. En osaa seurata niitä. Nyt yksinjääminen tuntuu - no, ei tyhjältä varjoisalta asunnolta tai miltään semmoiselta, ei kulkemiselta eikä hermostukselta siitä, ettei kaappeja ole vielä saatu porattua seiniin, tuollaiselta mitä arvelisin tavanomaisesti tuntevani tällaisissa oloissa - syanidinväriseltä lätäköltä, josta pistää esiin päistään kuorittuja muovisuojuksellisia kuparijohtoja. Eikä se ole kuva, vaan sanoja.

Yläkerrassa tehdään nyt jotain jyskäävää. Oletan, että siellä hajotetaan väliseinää tai otetaan keittiönkaappeja alas seiniltä. Tai sitten siellä on edelleen tyhjää ja kuuloaistini nelistelee miten lystää. Kello on yksitoista, aamupäivä. Tuntuu vain siltä, että voisin lysähtää kasaan mikä hetki hyvänsä, paitsi että olen kokeillut sitä jo monta kertaa. Lysähdän kyllä mutten nukahda.

Nyt kun olen yksin, on vain kestettävä kuvat ja ajatukset, sanat ja suunnat, jotka häilähtävät näkyviin vetäytyäkseen taas piiloon. Kaikista vähiten pidän siitä, mitä ajattelen nähdessäni teräaseita. En osaa kuvitella, tietyllä tasolla, satuttavani itseäni ainakaan veitsellä tai saksilla, mutta olen lapsena joutunut kuulemaan niin paljon sellaisia kielikuvia kuin "työntää veitsi vatsaan" tai "työntää veitsi kylkiluiden välistä syvälle" tai "leikata vatsaläskit pois, reisiläskit pois, käsiläskit pois", ja nuo kuvat siitä, mitä teräasein tehdään, ovat osa psyykkistä rakennettani, yleensä piilossa, mutta tällaisissa tiloissa ne tulevat kuin joku olisi viheltänyt ne esiin, ne tulevat kutsumatta aina kun kuljen keittiön poikki ja näen veitsitelineen ja teriin kokemustiedon ja assosiaation kautta viittaavat, neljänkymmenen viiden asteen kulmassa sojottavat mustat metalliniittiset kahvat. Luultavasti olen lapsena järkyttynyt noista kuvista kovasti, muistan pelänneeni äidin leikkelevän kaunista, ihanaa kehoaan ja nähneeni leikellystä, verta vuotavasta kehosta sisälmyksiä vääntäviä painajaisia. (Kysymyksiä, joihin ei löydy vastausta: senkö takia en pysty etenemään hänestä niin etäälle kuin keskimäärin äitisuhteessa etäännytään, siksikö että tiedän, ettei hän osaa kuin vihata suurinta osaa kehostaan ja tarvitsee siis jonkun toisen hyväksymään sen ja ihailemaan sitä? Olen monessa suhteessa niin etuoikeutettu äitiin verrattuna, että tuntuu kohtuulliselta tukea hänen myönteisiä kehoidentifikaation yrityksiään mahdollisimman pontevasti.)

Joogatunnilla meinaan taas nukahtaa selälleen rentoutukseen ja hengityksen kuulosteluun. Tunnin lopuksi joogaopettaja lausuu aina ääneen jonkin ajatuksen pureskeltavaksemme seuraavaan tapaamiseen saakka. Tällä kertaa ajatus kuuluu siten, että kannattaa luopua kaikista ennakkokäsityksistä ja -oletuksista, lakata ajattelemasta että asioiden kuuluisi sujua tietyllä tavalla. Että joskus virta vie nopeammin ja joskus hitaammin, mutta aina se kelluttaa. Seinä kohoaa edessä ja näyttää siltä kuin se kaareutuisi, mutta kun koetan tutkia asiaa tarkasti samalla kun yritän karistaa tuntoaistillista ankkuria käsineistä, jotka pitäisi riisua pikimmiten, en saa kuin suoraa aistimusta. Ja jostain pilkahtaa vastaus, kaiken hälyn ja kaukaisen teekeittimen naksahduksen ja sireenin katukuilussa tai kuvitelmassa takaa, takaa huut huut -laivojen, taloiksi naamioituvien tiehensä seilaavien alusten takaa, käytävällä seuraavaa tuntia odottaen hengityksen äänten lomasta, ja sekin on vain kysymys: pitäisikö siis hyväksyä unettomuus ja ahdistus ja testata sen kelluttavuutta vai tarkoittaako virran mukana kelluminen, että tarttuisin ajatukseen interventiosta. Ja äkkiä haluaisin kipeästi muistaa, mitä professori Godbole sanoo vapaasta tahdosta elokuvassa A Passage to India, mutten muista. Onneksi on IMDB:n sitaattipankki, josta kyseinen kohta löytyy takaisin kämpille päästyä:

Professor Godbhole: Nothing you do will change the outcome.
Richard Fielding: So "Do nothing!" Is that your philosophy?
Professor Godbhole: My philosophy is you can do what you like... but the outcome will be the same.

Ehkä se pitää tässäkin pintansa. Tiedän, että jossain vaiheessa kehon on asetuttava, keinolla tai toisella. Ehkä on yhdentekevää, miten asiaa lähestyn, teen kuten parhaaksi näen ja jotenkin kaikki ratkeaa. (Havaitsen kärsimättömyyden: ratkeaisi nyt eikä myöhemmin!)

Venytän nukkumaanmenoa, ja kun muut ovat pesseet hampaat, käyn empien sänkyyn jonkun viereen. Siinä vaiheessa olen niin poikki, että tipahdan saman tien syvään, mustaan kaivoon. Muutamaksi tunniksi. Herään taas aamuneljältä, sydän hakkaa ja verenpaine tuntuu korvalehdissä ja sormenpäissä, päivä ja yö sekoittuvat yhä tankeammaksi puuroksi. Harkitsen vaihtoehtoja, siinä määrin kuin nyt vaihtoehtoja voidaan harkita tuossa tilassa. Lääkäri? Ystävän luo hetkeksi muuttaminen? Luoja paratkoon, en edes tiedä, mikä tämän aiheuttaa. Onko se katumelu, joka alkaa heräämiseni aikoihin, vai sisäänvilahtavat autonvalot, vai jotakin muuta? Selvähän se, etten pysty valitsemaan mitään tervejärkistä lähestymistapaa, kun olen uupumuksesta hullu kuin pullosta tullu.

En ole nukkunut kuin riekaleita yli kahteen viikkoon.

... eikä siinä vielä kaikki!

Kämppis tulee kotiin töistä. Heti oven avattuaan hän huutaa: "Voi helvetin helvetin paskahelvetti!" Ja vetää henkeä ja seisoo siinä hanskat kädessä, käsivarret suorina, kasvot jähmeinä. "Et ikinä arvaa, mun pitää huutaa, mä en tajua mitään, miten tämmöistä voi tapahtua!" Menen halaamaan. Selviää, että hän on saanut tuetun asunnon, joka on suuri ja edullinen ja paljon paremmassa paikassa kuin tämä johon olemme juuri muuttaneet. "Mutta en mä voi sitä ottaa, mä en kestäis uutta muuttoa heti perään. Just kun kaikki alkaa asettua! Ja jos mä en ota sitä, joudun karenssiin tuettujen asuntojen kanssa!"

Tietysti sinä otat sen, sanon. Tietysti tietysti. Ei kukaan suutu, ei tämmöisiä voi ennakoida. Eikä tilaisuutta voi oikein päästää sivu suunkaan, ne ovat monen vuoden sopimuksia, ja paikka on loistava ja vuokra tyrmäävä. Nopean päässälaskun tuloksena: se olisi 220 euroa kuussa per henki, ei paljon mitään. "Teidän pitää tulla sinne myös, yhdessähän me sitä haettiin kommuuniksi." Nyökyttelen. "Joo, mutta ei vielä. Ota sinne joku muu täksi aikaa kun on tämä asunto. Ja me otetaan tänne vielä yksi uusi asukas sun tilalle."

Niin että ehkä me sitten vappuna muutamme sinne, toisaalle, siellä on parveke ja metsä heti vieressä mutta silti kävelymatka töihin, kaikkiin työpaikkoihin, ja uimahalli siinä ihan vieressä ja maauimala myös, mutta siis, katsotaan nyt, ei tässä jäniksen selässä olla. Kämppiksellä on tasan kaksi päivää aikaa päättää, mitä hän haluaa.

Jo illalla hän hyppii tasajalkaa ja rallattaa uutta osoitetta ääneen.

"Sitten jos sinä muutat sinne niin haluan kyllä sun huoneen tästä, en kestä tätä pimeää kovin hyvin", sanon. "Se on kiva huone", hän vastaa. Eikä missään vaihtoehdossa ole mitään valitettavaa: jos kämppis muuttaa, saamme valoisamman huoneen ja pääsemme taas yhteyksiin vapun aikoihin siellä toisessa kämpässä, jos nyt kaikki menee kuten kuvittelee, mutta eihän sitä kukaan voi taata, voihan hän löytää niinkin ihanat kämppikset, ettei malta luopua heistä, mutta ei sekään mitään, sitten voimme palata Kallioon, joka kuitenkin on taatusti ihana, ja taas jos hän jää, niin hän jää, mikä on mukava asia sinänsä. Lyhyessäkin ajassa ihmisestä oppii niin paljon, kun jakaa kodin. Näkee piirteitä, jotka muuten jäisivät kenties huomaamatta. Tajuaa, miten jokin aluksi ärsyttävältä tuntuva tapa tai tyyli pitää sisällään myös paljon hyvää ja kaunista ja ihailtavaa. Niin, kaipa häntä tulee ikävä, jos hän porhaltaa jo pian uuteen asuntoon.

Emmekä ole ehtineet edes tupaantulijaisia pitää, kun saa jo kokea hieman haikeutta kaiken lyhytikäisyydestä...

Mielekäs työ kannattelee

Muuttostressin keskellä huomaa erityisen selvästi, miten tyytyväinen olen tämänhetkiseen työnkuvaani. Joitakin päiviä töistä muuton takia lomailleena kiristyn, käyn äkäiseksi, uppoan toivottomuuteen herkästi ja joudun käyttämään voimavarojen rippeetkin säilyäkseni kohtuullisena. (Tosin karkaan kerran keskellä yötä ulos kävelemään, etten sanoisi ilkeästi. Parempi siinä tilanteessa harppoa katuja, kunnes tulee hyvälle tuulelle tai ainakin siedettäväksi ihmiseksi.) Mutta kas, kun työt alkavat, suupielet kohoavat kuin itsestään.

Koska vaikka elämä kokonaisuutena on epäselvä ja usein tuntuu olevan mieltä vailla, työlläni on tällä hetkellä vissi merkitys. Se on ihan uusi juttu ja ilahduttaa kovasti. Jos minulla ei ole edelleenkään paikkaa maailmassa, tuskinpa on kellään muullakaan. Mutta tällä työllä on tarkoitus, se avaa ja helpottaa ja näyttää tukevan immuunipuolustusta.

Muuttosukkelossa

Muuttaminen tuntuu pitkältä umpisukkelolta, jossa happi käy vähiin ja päiväyöt sekoittuvat yöpäiviin, säpsähtää hereille jossakin asunnossa, johon paistaa tuntematon katuvalo. Musiikki on pakattu, yhteydetkin on pakattu (nyt ne purettu, sentään), kasveille on raivattava tilaa, sisään ei lankea yhtään yhtään valoa. Muutamme kellariin, alimpaan kerrokseen. En muistanut, miten täällä tukehtuu. Koska kaksi ihmistä kommuunissa tarvitsee ovelliset huoneet, vaihtoehtoa pohjoishuoneille ei ole. Hoen itselleni, että tätä on kestettävä vain kaksi kahden ja puolen kuukauden palasta Intian matkan molemmin puolin. Eihän minulla edes ole hätää. On juokseva vesi, ruokaa, ystäviä, kissat, töitä, tavaraa enemmän kuin haluaisin ajatella. Koetan sanoa itselleni: anna aikaa, katso kolmen viikon päähän...

Harva tekeminen sujuu kuten sen ajattelisi sujuvan. Koetan esimerkiksi tilata kannettavan hierontapöydän ulkomailta, superkeveän ja edistyksellisen, Suomessa vastaavia ei ole kaupan. Pöytä luvataan toimittaa viidestä seitsemään bisnespäivän kuluessa. Yhdennentoista päivän kohdalla havahdun muuttamisautomaatiosta ihmettelemään, missä pöytä luuraa. Kyselen, ja minulle vastataan, etteivät he ole saanut PayPalissa lähettämääni rahaa ja että minun pitää deletoida se maksu ja maksaa toiselle tilille. En ole kuulemme ensimmäinen suomalainen, jolle on käynyt näin. Deletoin edellisen laskun ja yritän maksaa uuden, mutta visakortin luottoraja kolahtaa vastaan, koska aiempi paypal-lasku ei tietenkään hetkessä poistu visatilin tiedoilta. Tässä vaiheessa romahdan jotenkin kokonaan. Vompsu lupaa soittaa firmaan ja kysyä, voisimmeko maksaa summan kahdessa erässä, siitä kun puuttuu vain viitisen kymppiä. En jaksa, jaksa, jaksa puhua englantia ja koettaa hoitaa sillä asioita, kun pääni uiskentelee niin sameassa puurossa, että suomeksikin toimiminen takkuaa. Myöhemmin Vompsu viestittelee, että siellä toimistolla on vastannut joku vihainen vanha mummeli ja myöhemmin ruotsia puhunut nainen, joka ei tiedä mistään mitään. Douglas, jonka kanssa olen hoitanut asiaa sähköpostitse, ei tunnu olevan paikalla. Eikä kuun vaihtuminen muuta mihinkään sitä tosiseikkaa, ettei visallamme edelleenkään näy olevan riittävästi katetta... koetamme siirtää visatilille rahaa normitililtä, mutta siirtymiseen menee paljon pidempään kuin pankista luvataan.

Selvää lienee, ettei pöydä ehdi paikalle siihen, kun sitä tarvitsisin. Normaalikunnossa pöydän lainaaminen päiväksi sujuisi kitkattomammin, nyt en vain löydä itsestäni pisaraakaan voimaa.

Samana päivänä tulee ilmoitus, että tilaamani kirkasvalohoitolaite on saapunut. Lähden riemuissani noutamaan laitetta, käyn vain ensin hierotuttamassa käteni. (Työvälineparat ovat muutossa joutuneet aika koville, koska olen käytännössä koko valveillaoloaikani pakannut, kantanut, purkanut, porannut, ruuvannut...) Onnistun matkalla hukkaamaan lapun, jolla tuotteen saisi noutaa postista. (Nykyään meidän postitoimistomme on pääposti, mikä tuntuu todella kummalliselta, koska täällä on paljon kuolleempaa kuin Kalliossa.) Niinpä menen postiin ja kysyn, mitä nyt tehdään. Saan pienen saarnan siitä, miten lappuja tulisi kohdella, mutta saan myös paketin. Eilisaamuna valohoidan päätäni ensimmäistä kertaa. Tulos: onnistun nukkumaan päiväunet. Sellaista ei ole tapahtunut aikoihin, ja se tulee tosiaan tarpeeseen, koska olen niin yliväsynyt, että itku kaivertaa koko ajan otsaluun takana ja solisluiden alla.

Kämppiksen koira meinaa puraista minua heti ensimmäisenä iltana täällä. Tilanne laukeaa, koska peräännyn rappuun. Joskus se vahtii tekemisiäni. Kerran jään vessaan loukkuun, kun koira äkisti alkaa kokea läsnäoloni uhkaavana ja murisee yrittäessäni tulla vessasta. Käyn lattialle istumaan, livon suupieliäni ja haukottelen oikein näkyvästi katsellen toisaalle, ja silloin se tulee luokseni ja nuuhkii ja antaa rapsuttaa ja tilanne laukeaa. Mutta en voi mitään sille, että pelkään suurta koiraa, joka sillä lailla äkkiä saattaa tulkita läsnäoloni niin pelottavaksi tai uhkaavaksi, että se kokee tarpeelliseksi puolustautua hampain. Pelkäsin Nasuakin silloin kun se vielä puri ja näykki. Ehkä tilanne vielä tästä asettuu, mutta toistaiseksi huomaan joutuvani tietoisesti ponnistelemaan, etten näyttäisi koiralle jähmeää kehonkieltä joka ikinen kerta, kun jäämme kahden ja se jököttää eteisessä keskellä kulkureittiä ja tuijottaa kulmiensa alta. Laulan, se rauhoittaa minua ehkä enemmän kuin koiraa. Ripustaudun sanoihin ja melodiaan ja peukaloin liikekieltäni niiden kautta. Mutta jokin minussa on edelleen hyvin varautunut, varuillaan. Vaikka minun pitäisi olla meistä kahdesta se, joka osaa säädellä tunnetilojaan niin hyvin, että mahdolliset ristiriidat puretaan ennakolta. Ehkä pitäisi taas aloittaa säännöllinen valeriaanakuuri itselle, ihan kuten tein Nasunkin kanssa. Luultavasti kaikki asettuu, kun muutto alkaa lutviutua ja stressitasot lasehtivat. Sinne saakka on vain hillittävä itsensä, koetettava kiertää pelkoa laulaen ja toivoa, ettei sudenkokoinen rontti satuta. Pidettävä itsensä aisoissa sen verran, ettei vain ilmoita suoralta kädeltä muuttavansa jonnekin missä ei tarvitse pelätä.

Toistaiseksi koiraa on pidetty huoneeseen suljettuna sen aikaa kun sen emäntä on töissä, mutta ei se voi jatkua ikuisesti. Koiran emäntä haluaisi laskea jo koiran kulkemaan vapaasti koko huoneistossa. On raskasta olla ainoa, jolla on kanta asiaan, muut kun ovat aina päivät kokonaan töissä ja vain minä liikun täällä kotona päivisin, piipahdan heittämässä kamoja ja hakemassa uusia. Sitä paitsi koira ei ole uhkaillut muita kuin minua ja yhtä kämppistä, joka on vasta tuonut kamansa tänne ja viettää nyt aikaa residenssissä joitakin viikkoja. Tuntuu kurjalta olla niin osaamaton, ettei haldaa koiran kanssa kaikkea siten kuin sen emäntä olisi toivonut. Kuulemma koira on hyväksynyt ennen vaikka ketkä lähelleen ja minulla nyt vielä pitäisi olla kokemusta pelkopurijasta. Tavallaan kyllä - se pelkopurija on vain puolet pienempi ja sekin talvi, jolloin se puri, oli täyttä helvettiä enkä missään nimessä halua sellaiseen enää ikinä uudelleen.

Joogatunnilla nukahdan hengitysharjoitukseen. Se käy tuosta noin vain, koska makaan selälläni eikä siellä tarvitse yrittää erityisesti mitään. Myös oikeudessa olo tuntuu oudon turvalliselta ja kotoisalta, huomaan istuvani rauhallisemmin kuin aikoihin ja tuntuu jotenkin surumieliseltä ja vähän pelottavalta palata takaisin asuntoon. Koti se ei ainakaan vielä ole.

Miten tänne tulee asettumaan, kun viikot kuluvat? Parantuuko vasen käsi, jonka pikkurilliä nyt särkee parven painavan lankun pudottua sen päälle? Milloin viimeinenkin muuttolaatikko on purettu?

Miten uusi asumisjärjestely vaikuttaa teidän suhteeseenne, kysyy yksi ystävä, johon sattumalta törmään kadulla ja jonka kanssa menen kahvilaan hetkeksi välttyäkseni palaamasta kämpille ihan niin pian. Mihin suhteeseen, meinaan kysyä. Pääni on täynnä ruuvaamista odottavia hyllyjä, pestäviä tyynyjä, valosuunnitelmia, pelkoa siitä ettei kaikki käännykään hyväksi tuosta noin vain.