Muuttosukkelossa

Muuttaminen tuntuu pitkältä umpisukkelolta, jossa happi käy vähiin ja päiväyöt sekoittuvat yöpäiviin, säpsähtää hereille jossakin asunnossa, johon paistaa tuntematon katuvalo. Musiikki on pakattu, yhteydetkin on pakattu (nyt ne purettu, sentään), kasveille on raivattava tilaa, sisään ei lankea yhtään yhtään valoa. Muutamme kellariin, alimpaan kerrokseen. En muistanut, miten täällä tukehtuu. Koska kaksi ihmistä kommuunissa tarvitsee ovelliset huoneet, vaihtoehtoa pohjoishuoneille ei ole. Hoen itselleni, että tätä on kestettävä vain kaksi kahden ja puolen kuukauden palasta Intian matkan molemmin puolin. Eihän minulla edes ole hätää. On juokseva vesi, ruokaa, ystäviä, kissat, töitä, tavaraa enemmän kuin haluaisin ajatella. Koetan sanoa itselleni: anna aikaa, katso kolmen viikon päähän...

Harva tekeminen sujuu kuten sen ajattelisi sujuvan. Koetan esimerkiksi tilata kannettavan hierontapöydän ulkomailta, superkeveän ja edistyksellisen, Suomessa vastaavia ei ole kaupan. Pöytä luvataan toimittaa viidestä seitsemään bisnespäivän kuluessa. Yhdennentoista päivän kohdalla havahdun muuttamisautomaatiosta ihmettelemään, missä pöytä luuraa. Kyselen, ja minulle vastataan, etteivät he ole saanut PayPalissa lähettämääni rahaa ja että minun pitää deletoida se maksu ja maksaa toiselle tilille. En ole kuulemme ensimmäinen suomalainen, jolle on käynyt näin. Deletoin edellisen laskun ja yritän maksaa uuden, mutta visakortin luottoraja kolahtaa vastaan, koska aiempi paypal-lasku ei tietenkään hetkessä poistu visatilin tiedoilta. Tässä vaiheessa romahdan jotenkin kokonaan. Vompsu lupaa soittaa firmaan ja kysyä, voisimmeko maksaa summan kahdessa erässä, siitä kun puuttuu vain viitisen kymppiä. En jaksa, jaksa, jaksa puhua englantia ja koettaa hoitaa sillä asioita, kun pääni uiskentelee niin sameassa puurossa, että suomeksikin toimiminen takkuaa. Myöhemmin Vompsu viestittelee, että siellä toimistolla on vastannut joku vihainen vanha mummeli ja myöhemmin ruotsia puhunut nainen, joka ei tiedä mistään mitään. Douglas, jonka kanssa olen hoitanut asiaa sähköpostitse, ei tunnu olevan paikalla. Eikä kuun vaihtuminen muuta mihinkään sitä tosiseikkaa, ettei visallamme edelleenkään näy olevan riittävästi katetta... koetamme siirtää visatilille rahaa normitililtä, mutta siirtymiseen menee paljon pidempään kuin pankista luvataan.

Selvää lienee, ettei pöydä ehdi paikalle siihen, kun sitä tarvitsisin. Normaalikunnossa pöydän lainaaminen päiväksi sujuisi kitkattomammin, nyt en vain löydä itsestäni pisaraakaan voimaa.

Samana päivänä tulee ilmoitus, että tilaamani kirkasvalohoitolaite on saapunut. Lähden riemuissani noutamaan laitetta, käyn vain ensin hierotuttamassa käteni. (Työvälineparat ovat muutossa joutuneet aika koville, koska olen käytännössä koko valveillaoloaikani pakannut, kantanut, purkanut, porannut, ruuvannut...) Onnistun matkalla hukkaamaan lapun, jolla tuotteen saisi noutaa postista. (Nykyään meidän postitoimistomme on pääposti, mikä tuntuu todella kummalliselta, koska täällä on paljon kuolleempaa kuin Kalliossa.) Niinpä menen postiin ja kysyn, mitä nyt tehdään. Saan pienen saarnan siitä, miten lappuja tulisi kohdella, mutta saan myös paketin. Eilisaamuna valohoidan päätäni ensimmäistä kertaa. Tulos: onnistun nukkumaan päiväunet. Sellaista ei ole tapahtunut aikoihin, ja se tulee tosiaan tarpeeseen, koska olen niin yliväsynyt, että itku kaivertaa koko ajan otsaluun takana ja solisluiden alla.

Kämppiksen koira meinaa puraista minua heti ensimmäisenä iltana täällä. Tilanne laukeaa, koska peräännyn rappuun. Joskus se vahtii tekemisiäni. Kerran jään vessaan loukkuun, kun koira äkisti alkaa kokea läsnäoloni uhkaavana ja murisee yrittäessäni tulla vessasta. Käyn lattialle istumaan, livon suupieliäni ja haukottelen oikein näkyvästi katsellen toisaalle, ja silloin se tulee luokseni ja nuuhkii ja antaa rapsuttaa ja tilanne laukeaa. Mutta en voi mitään sille, että pelkään suurta koiraa, joka sillä lailla äkkiä saattaa tulkita läsnäoloni niin pelottavaksi tai uhkaavaksi, että se kokee tarpeelliseksi puolustautua hampain. Pelkäsin Nasuakin silloin kun se vielä puri ja näykki. Ehkä tilanne vielä tästä asettuu, mutta toistaiseksi huomaan joutuvani tietoisesti ponnistelemaan, etten näyttäisi koiralle jähmeää kehonkieltä joka ikinen kerta, kun jäämme kahden ja se jököttää eteisessä keskellä kulkureittiä ja tuijottaa kulmiensa alta. Laulan, se rauhoittaa minua ehkä enemmän kuin koiraa. Ripustaudun sanoihin ja melodiaan ja peukaloin liikekieltäni niiden kautta. Mutta jokin minussa on edelleen hyvin varautunut, varuillaan. Vaikka minun pitäisi olla meistä kahdesta se, joka osaa säädellä tunnetilojaan niin hyvin, että mahdolliset ristiriidat puretaan ennakolta. Ehkä pitäisi taas aloittaa säännöllinen valeriaanakuuri itselle, ihan kuten tein Nasunkin kanssa. Luultavasti kaikki asettuu, kun muutto alkaa lutviutua ja stressitasot lasehtivat. Sinne saakka on vain hillittävä itsensä, koetettava kiertää pelkoa laulaen ja toivoa, ettei sudenkokoinen rontti satuta. Pidettävä itsensä aisoissa sen verran, ettei vain ilmoita suoralta kädeltä muuttavansa jonnekin missä ei tarvitse pelätä.

Toistaiseksi koiraa on pidetty huoneeseen suljettuna sen aikaa kun sen emäntä on töissä, mutta ei se voi jatkua ikuisesti. Koiran emäntä haluaisi laskea jo koiran kulkemaan vapaasti koko huoneistossa. On raskasta olla ainoa, jolla on kanta asiaan, muut kun ovat aina päivät kokonaan töissä ja vain minä liikun täällä kotona päivisin, piipahdan heittämässä kamoja ja hakemassa uusia. Sitä paitsi koira ei ole uhkaillut muita kuin minua ja yhtä kämppistä, joka on vasta tuonut kamansa tänne ja viettää nyt aikaa residenssissä joitakin viikkoja. Tuntuu kurjalta olla niin osaamaton, ettei haldaa koiran kanssa kaikkea siten kuin sen emäntä olisi toivonut. Kuulemma koira on hyväksynyt ennen vaikka ketkä lähelleen ja minulla nyt vielä pitäisi olla kokemusta pelkopurijasta. Tavallaan kyllä - se pelkopurija on vain puolet pienempi ja sekin talvi, jolloin se puri, oli täyttä helvettiä enkä missään nimessä halua sellaiseen enää ikinä uudelleen.

Joogatunnilla nukahdan hengitysharjoitukseen. Se käy tuosta noin vain, koska makaan selälläni eikä siellä tarvitse yrittää erityisesti mitään. Myös oikeudessa olo tuntuu oudon turvalliselta ja kotoisalta, huomaan istuvani rauhallisemmin kuin aikoihin ja tuntuu jotenkin surumieliseltä ja vähän pelottavalta palata takaisin asuntoon. Koti se ei ainakaan vielä ole.

Miten tänne tulee asettumaan, kun viikot kuluvat? Parantuuko vasen käsi, jonka pikkurilliä nyt särkee parven painavan lankun pudottua sen päälle? Milloin viimeinenkin muuttolaatikko on purettu?

Miten uusi asumisjärjestely vaikuttaa teidän suhteeseenne, kysyy yksi ystävä, johon sattumalta törmään kadulla ja jonka kanssa menen kahvilaan hetkeksi välttyäkseni palaamasta kämpille ihan niin pian. Mihin suhteeseen, meinaan kysyä. Pääni on täynnä ruuvaamista odottavia hyllyjä, pestäviä tyynyjä, valosuunnitelmia, pelkoa siitä ettei kaikki käännykään hyväksi tuosta noin vain.