Hoiva ja rauha

Tajuan sen lukiessani erästä kämpänhakuilmoitusta: haluaa asua yhteisöllisesti, mutta tarvitsee rauhan. Niin, sitä minäkin kyllä haluan. Täytyy olla aika, jolloin hiljaisuus on taattu. Omat haasteeni kaikessa yhteisasumisessa liittyvät paljon siihen, että itse alan laskeutua jo iltakahdeksan maissa vähitellen löysempään, unta edeltävään tilaan, johon ei voi kuulua väittelyä, tunteenkuohahduksia, ei mitään sellaista, mikä valvottaisi puolet yöstä. Aamulla herätys on kuitenkin heti kuuden jälkeen, jotta ehdin syödä rauhassa, halkaista kantakaupungin ja odottaa käteni pesseenä ja hoitopöydän valmistelleena kello kahdeksalta, päivän parhaaseen aikaan, kun ajatukset eivät takkua. Jos toiset heräävät vasta kolme, neljä tuntia myöhemmin, kahnausta meinaa syntyä.

Onneksi saan kohta huoneen, jossa on ovi. Hiljaisuus ei kuitenkaan laskeudu kymmeneltä, vaikka niin on puhuttu, ja minun on vaikea pidätellä tuskastumista, kun valot eivät sammu ja puhutaan kovalla äänellä. Ja kun tuskastun, en saa nukahdettua pitkiin aikoihin. Käsittämätöntä, miten nopeasti pulssi nousee, koko keho kihisee, raivostuttaa, haluttaa paeta. Saa tehdä kovasti töitä, että pysyy makuulla ja yrittää luottaa siihen, että pian jo hiljenee.

Jotta voin hoivata, minun on pysyttävä rauhallisena, ei, sekin on väärin sanallistettu - minulla on oltava rauha. Se tarkoittaa riittävästi hiljaisuutta ja venyttelyä ja kävelemistä. Ja sitä, että saan nukahtaa, kun kehoni niin alkaa vihjailla. Nyt kun teen tätä uuden tyyppistä työtä, ymmärrän selkeämmin joitakin äidin vaatimuksia hiljaisuudesta ja rauhasta ja omasta tilasta. Hoivatyö on hyvin erityyppistä kuin älyllinen työ, jossa kierrosluvuista on usein enemmän hyötyä kuin haittaa ja jossa pieni stressi jäsentyy yleensä myönteisesti työpuhdiksi ja innostukseksi eikä taitu samalla tavalla suruun. Pidän tästä seikasta, tästä tavallaan melkein pakosta tarkkailla omaa jaksamista. Ehkäpä se hieman pidättelee aiempaa kiihdyttämisen, täysillä painamisen, tahdin omasta tahdosta riippumatta jatkumisen ja sitten itkuisen romahtamisen ja kuolemanväsyneisyyden ja itsensä vähitellen uuteen kiihdytykseen kokoamisen kaavan uusiutumista. Ei niin etteikö se kaava tavallaan sopisi minulle. Sopii se minulle paremmin kuin useimmille tuttavilleni, mikäli olen yhtään oikein tulkinnut keskusteluja. Mutta pitäisin kyllä siitä, etten kiihtyisi ihan entisiin lukemiin.

En kyllä usko, että kiihdynkään. Kuuntelen nyt päivittäin sitä, miten ihmiset rentoutuvat luonani. Enkä osaa reagoida siihen muuten kuin rentoutumalla heidän kanssaan. En edes osannut haaveilla tällaisesta. Vai osasinko? Ehkä jollakin sanallistamattomalla tasolla. Onneksi uskalsin seurata epämääräistä kuvaa siitä, että voisin hieroa ihmisiä yhtenä työnäni. Rentoutumisessa on jotakin hyvin lohdullista ja armollista. Nimetöntä, persoonatonta myönteisessä mielessä. Jaettavaa.