lauantai 15. toukokuuta 2010

Välähdyksiä

Tuuletusparvekkeen lasioven takana istuu tyttö. Hän on nostanut lasiovea vasten jonkin suorakulmaisen objektin, liekö ehkä jumppamaton yläosa, se peittää hänen vartalonsa. Mustan neliskanttisuuden takaa pistävät esiin takaraivo sekä laihat, alastomat raajat. Kyynärpäät lepäävät koukkupolvilla, jalat ovat kovin harallaan. Pysähdyn ja tuijotan. Ensin tulee mieleen, onkohan tämä joku ekshibitionisti, joka näyttäytyy sisäpihalle ja kadullekin, jos joku älyää vilkuilla ylös, tuuletusparvekkeille. Mutta rapussakulkijat, oman talon asukkaat, hän on rajannut katselijakunnastaan pois. Sitten tajuan, että jos tytöllä on sortsit ja toppi, tai bikinit, en vain näe niitä.

Myöhemmin kun hipsin portaita alas, tyttö makaa parvekkeen lattialla. Hänellä on lyhyet sortsit ja bikinin yläosa. Siitä saisi hauskan kuvan, rappu ja lasiovi ja tyttö ja viereisen talon seinä heijastuksineen, mutta ujostelen ottaa kuvaa.

Puistot kuhisevat ihmisiä. Heidän paljoutensa tuntuu ahdistavalta, samoin heidän nauttimansa alkoholi. Pidän kuumasta ja kesästä, kaikesta tästä, pulahduksesta turkoosiin ystävän kanssa ja poppelien hienoista kevätasuista, magnoliannupuista, mutta en oikein ymmärrä joukkoja. Haluaisin pyöräillä tai kävellä metsässä kaukana tästä kaikesta, mutta en jaksa sinne saakka. Jomotus sulkee minut kivikortteleihin niiden kanssa, jotka eivät kaihoa pidemmälle. En tunne sopivani tänne mitenkään. Katselen ihmisiä nurmilla ja koetan vakuuttua siitä, että heitäkin voi sattua, mutta en jotenkin onnistu uskomaan siihen.

Kävelemme Vompsun kanssa sen kaiken ohitse, tai siis osan siitä ohitse, ja haemme ruokaa pienestä noutopaikasta. Poliisi tilaa jälkeemme, mutta saa ruoan meitä ennen. Poliisilla on raskaat vaatteet ja bodaamisesta notkeuden ja sulokkuuden menettänyt niska. Ravintoloitsija naljailee poliisille, että tämä voi nyt sitten ilmoittaa terveyslautakuntaan, mitkä kaikki asiat ovat jääneet hoitamatta, poliisi ei reagoi mitenkään. Kuuma nousee, wokpannut suhisevat, tilaus tilauksen jälkeen. Miten ne jaksavat? Ravintoloitsija kysyy poliisilta, monta lusikallista chiliä tämä haluaa. Kaksi, sanoo poliisi. Ravintoloitsija lappaa neljä ja puoli lusikkaa ja sanoo, että leikitään, että tässä on kaksi ja puoli. Poliisi punastuu, ottaa annokset ja painelee ulos ovesta.

Kangaskassin päälle eksyy pienenpieni kovakuoriainen. Se näyttää etäisesti tutulta.

Sitten olen takaisin hämärissä huoneissa, vapaapäivä kuluu hitaasti ja vähän kerrassaan kivut rajautuvat yhä selkeämmin, kasvavat, nielevät kesäntuloa. Vompsu ja Fauni ovat molemmat tahoillaan bilestämässä, seison seinän vieressä sininen koirien raakakumipallo takapuolen ja seinän välissä ja annan kullekin kipeälle kohdalle kuudesta kahdeksaan nuljautusta sillä voimakkuudella, että kipuasteikolla päästäisiin arvosanaan kuusi kymmenestä. Kestettävä, imakka kipu. Kaikesta voi tehdä tanssin, sanoo Vompula innoissaan kontakti-impron kurssilla oppimansa periaatteen aiemmin päivällä. Mikä tanssi tämä on, mietin. Rutiini, joka toistuu kuudesti päivässä ja jonka jälkeen on aina hetken helpompi olla.

Haluaisin pidellä iloa, mutta joskus se tuntuu mahdottomalta, olen liian väsynyt ja kivulloinen. Antonio Munoz Molina kirjoittaa hienosti Sefaradissa siitä, miten terveiden ja sairaiden välillä on käymätön kuilu, miten he eivät pääse toistensa maailmaan. Toisaalta, pääsevätkö ihmiset muutenkaan toistensa maailmaan? Emmekö me aina lopulta jää yksin silloinkin kun kosketamme toista tai saamme nukkua jonkun sylissä? Eikö toinen jää aina vieraaksi mantereeksi, hieman vihamieliseksi kaikessa arvaamattomuudessaan? Ja eikö itsekin, eikö oma keho ja mieli ole samalla lailla liukas ja nuljahtele ulos ennakoinneista? Eikö täällä ole mitään omaa, taattua, turvallista? Ei taida olla!

Toinen kohta Sefaradissa saa surulliseksi ja epäileväksi. Siinä kohdassa kerrotaan lapsesta, joka vielä hullaantuu aidosti vuodenaikojen vaihtelun uutuudesta. On vaikeaa uskoa, että olisi joku, joka ei reagoisi tähän äkilliseen kesääntymiseen. Ja kuitenkin kertojanääni toteaa asian ikään kuin aikuiset eivät menisi sekaisin joka kevät. Minusta tämä lämminvalokasvillisuuslinnut vastaa hyvinkin vaikutuksiltaan vastikään syömääni reumalääkettä, mitä kivunsietoon tulee.

Ikävöin äkisti erästä asiakasta klinikalta. Hullunkurisesti ja irrationaalisesti, ikävöin hänen tyyntä katsettaan ja sitä, miten helposti hän huvittuu asioista. Hänen tarmokkuuttaan oman kipunsa kanssa. Tuon ikävän rohkaisemana käyn makaamaan kyljelleni ja koetan tunkea sormia vatsan kerrostumien läpi ulottumaan vasempaan lonkankoukistajaani, jonka erään osan olen tajunnut kiskovan lantiota sille kierrokselle, jolla se on. M. psoas tuntuu kärttyiseltä ja pingottuneelta ja on toivottoman syvällä. Mutta ehkä sen arkuus kertoo siitä, että palpointi tosiaan ulottuu siihen saakka, ehkä jotakin lähtee liikkeelle näin, koska tuon lihaksen venyttämisen yrittäminen tuntuu jäävän yritykseksi. Muualla kehossani ei ole niin voimakkaita lihaksia, että saisin jumittavaan psoakseeni yhtään pituutta nyt kun se on päättänyt puristaa raivokkaasti itseään yhä lyhemmäksi ja äkäisemmäksi.

Pesukoneen rumpu lyö liian nopeasti sydämeksi.

4 kommenttia:

  1. Tuntuu niin kurjalta, että juuri sinä olet kipeä.. :( Kun olet niin liikkuvainen ihminen, joka nauttii uinnista ja pyöräilystä ja kitkemisestä yms. :(

    Jos ajatusenergia voisi parantaa, niin olisit nyt terve!

    Ja kun ajattelee, kuinka pienestä jutusta kaikki lähti liikkeelle ja se kasvoi suureksi kivuksi ja vaivaksi. Elämässä ei oikeasti koskaan tiedä kuinka käy.

    Kevät tosiaan hullaannuttaa aikuiset siinä kuin lapset ja eläimetkin. Itse muistan tosi hyvin kevään 2000, olin silloin ihan m i e l e t t ö m ä n eroottisesti latautunut ja se oikeasti johtui ihan pelkästään keväästä! Siitä seurannutta seksiorgiaa ei edes voinut oikeastaan yhdistää siihen suhteen (?) toiseen osapuoleen, kevät se lumosi ja vei mennessään. Oli tavallaan helpottavaa ja vapauttavaa olla kuin eläin, vaiston varassa..

    Nyt en enää ole sellainen [vaan kuiva kääkkä], mutta silti vain huomaa sellaisen huumaavan ilomielen saapuvan auringon myötä!

    VastaaPoista
  2. Kiitos ajatusenergioista anyways! ;)
    Oikeastaan taitaa kyllä olla hyvä, ettei niillä voi parantaa, koska eiköhän niillä silloin voisi myös vahingoittaa yhtä tehokkaasti, ja huh, se olisi karmea maailma!

    VastaaPoista
  3. Minua kyllä mietityttää, mistä voit TIETÄÄ olevasi kuiva kääkkä. Tiedän tunteen, olen itsekin ajatellut niin, monestikin, mutta aina sitten elämä on osoittanut tuon oletuksen päin mäntyä menneeksi.

    VastaaPoista
  4. Kirjoitit kyllä viisaasti - ei sitä tietysti voikaan _tietää_ onko kuiva käntty.. ainakaan ikuisesti.. Itselläni kai se on sellainen 'tunne' - ehkä se perustuu siihen, kun ei ole pitkään aikaan Tapahtunut mitään siinä mielessä. Niin sitten sitä alkaa ajatella, ettei *koskaan* enää tapahdukaan.

    VastaaPoista