keskiviikko 12. toukokuuta 2010

Laitostuminen

Jos ehtii istua yksin ilman sen kummempia velvollisuuksia, aika pitenee nauhaksi, josta erottaa yhä selkeämmin kudoksen. Yksityiskohdat piirtyvät. Kaukaa kuuluu hierontapöydän narske lonkan painautuessa sitä vasten ja keventyessä taas, uudestaan ja uudestaan. Istuinluilla on tietty muoto ja halu hakeutua tukea vasten, vasen hieman edemmäs kuin oikea ja jotenkin hetkulamman oloisesti, ja jos istuu pitkään, ero alkaa tuntua räikeältä. Hiljaisia keskusteluita, neljä kappaletta, niiden välillä voi liikahdella, kuunnella niitä erillisinä jutusteluina tai liittää niistä mielen liimalla kokonaisuuden keskustelut tällä hetkellä tässä huoneessa. Verhon takana liikkuu varjo, kun hieroja pujahtaa verhon ja pöydän välistä toiselle puolen asiakasta. Varjo täsmentyy vain kehon äärien hipaistessa kangasta.

Sitten äkisti tässä on neljä ihmistä, jokainen kalenterien kanssa. Kirjoitan nimiä aikaruudukkoon, viivan päättyminen näyttää hoidon päättymisen, ihmiset kirjaavat vastaavat tiedot kalentereihinsa, työntävät ne laukkuun. Jään katselemaan listaa. "Ne voi varmaan viedä jo takahuoneeseen." Nostan katseen listasta. Kellotaulu ei tunnu ilmaisevan mitään tähdellistä. Neljä. Tasan neljä. Ai niin, saa lähteä kotiin. Muut ovat jo käyneet vaihtamassa vaatteet. En osaa jäsentää kiirettä tähän tilaan, tähän tekemiseen. Ei minun ole koskaan tässä kiire eikä hätä.

Johtuuko se kaikista niistä kosketuksista tässä huoneessa ja viereisessä? Makaamisesta ja käsien tunnusta selällä tai raajoissa tai takaraivolla? Vai ehkä siitä, miten mykkiä selät ovat, ja sitten kun niille laskee sormet ja tunnustelee, painaa, kiskoo, vetää, työntää, leipoo, äkkiä ne puhuvatkin samaa kieltä kuin kämmenten päkiät, pehmeävät ja lämpiävät ja huojuvat samaa rytmiä? Neljä, pitää mennä kotiin. Toisilla tuntuu olevan enemmän kiire. He odottavat jotakin, seuraavaa vapaapäivää tai kodin sisätilaa tai jotakin. Minulle illat ovat enimmäkseen kipua, ja voisin aivan hyvin jäädä istumaan tähän. Paitsi että kaipaan kyllä läheisiä omalla hyvin ohuella tavallani. Aika usein unohdan sen, mitä en juuri ole kokemassa.

Kuten kuulemani kesän tulon. Vasta käytyäni pihalle ja aistittuani itse sen, mistä asiakkaat ovat maininneet moneen otteeseen, muistan, että tosiaan, on tullut lämmin. Että aamulla on tuoksunut toisenlaiselta ja puiden silmut ovat haroneet ilmaa. Mutapaikat polulla on voinut kiertää kallioiden kautta.

Niin voi tehdä myös iltapäivän puolella.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti