Avaan anatomian kirjan siinä vaiheessa kun olen onnistunut jumittamaan alavatsan sivustan. Kai se syksyn pänttäyksiin valmistautuminen sitten näinkin käy. Lannesuoliluulihas on helppo paikantaa, koska se kramppaa ja oikein säteilee paikkaansa koko elämiseeni. Iso lannelihas, suoliluulihas, siinäpä ne. Myöhemmin kuvio haalistuu, koska ympärillä olevat lihakset alkavat kompata kramppaajia. Sitten nukahdan ja kun herään, kaikki on ohitse.
Tässä kohden toivoisin olevani mies. Jos olisin, olisi helppoa attribuoida kipu treeniin, pelkkään treeniin. Mutta mistä sen voi tietää, kun ei ole mies? Ehkä tämä on vain näitä kivuliaita ovulaatioita, joita tapahtuu silloin, kun villiinnyn jostakusta. Silloin on aiemminkin tullut kummallisia alavatsan kramppauksia, tuntuu kuin munasarjojen puu ravisisi tuulessa, oikein viskoisi munasoluja eestaas ja raastuisi irti kiinnikkeistään...
Anatomian kirjassa sanotaan, että jotkut naiset tuntevat ovulaation "pienenä nipistyksenä vatsanpohjassa". Muistaakseni myös kierukan laittamiseen ja pois kiskaisemiseen liittyvää kipua kuvataan "pieneksi nipistykseksi". Olen onnekas, koska omat kuukautiseni eivät ole kivuliaat niin kauan kuin kierukka on asennettu oikein, ja nyt se taas on. Mutta ovulaatio sattuu joskus, jos olen ihastunut johonkuhun tai muuten vain villissä tilassa. Eikä se ole mikään pieni nipistys. (Myös kuukautisten rytmi nopeutuu: keho tekee kaikkensa hedelmöityäkseen. Paitsi kääntää mielen. Se on sille liian vaikea pala, mieli joka alkaa voida pahoin heti lapsiperheissä, jotka ovat kuolettavaa seisovaa vettä, samaa uhkaa kuin koko myöhäislapsuus, ehkä varhainenkin, sama seisahtunut sisäpäivähämämä, television ääni, möröt komeroiden ovien takana, ainaväsyneet illansuuvanhemmat, "etkö leikkisi hetken itseksesi, en nyt just jaksa".) En ymmärrä kipukynnyspuhetta: toiset lääkärit väittävät, että minulla on mahdottoman korkea, toiset, että mahdottoman matala kipukynnys. Koko kipukynnys alkaa tuntua vähitellen huonolta konstruktiolta. Eikö vain voisi sanoa, että tämä sattuu ja tämä taas ei? Jotkut hermoston osat tuntuvat suvaitsevan enemmän kudosvauriota alueellaan kuin toiset.
Anatomian kirjassa ei puhuta juurikaan koskettamisesta. Muistelen lukemaani tiedeuutista, jossa kevyt kosketus peitti kivun, vaikka toisin luulisi, jos ajattelisi, että voimakas tuntu jyrää hennon, ja toisaalta, miten ei erehtyisi luulottelemaan, jos muistelisi omaa kokemusta siitä, miten paljon kipeänä auttaa se, että joku silittää selkää tai halaa. Etenkin kuumeisena se tunne tulvahtaa ylitse kuin lämmin harso: en ole pulassa, joku välittää, joku pitää huolen nyt kun en oikein itse pysty. (En meinaa ensin löytää sen tutkimuksen linkkiä, mutta törmään muutamaan muuhun kiinnostavaan kyllä - esimerkiksi tutkimukseen hieronnan käyttämisestä vakavissa syövissä kivun lievittäjänä ja mielialan nostajana; minusta tietysti hierontaan olisi hyvä liittää meditaatiota ja syvähengittämistä ja voisin kuvitella itseni varsin mainiosti hieromaan saattohoitopotilaita, koska en sillä lailla kavahda tai sure kuolemaa kuin useimmat tuttavani.)
Kirja on kai suunnattu lääkäriksi opiskeleville, koska siinä kerrotaan, miten lihakseen tehdään viilto ja niin edelleen. Äkkiä hätkähdän siihen seikkaan, että tosiaan, harkitsin yläasteella ryhtyväni lääkäriksi, mutta pidin tarkasti kiinni siitä, että kouluttautuisin siinä tapauksessa patologiksi tai aivokirurgiksi, niin ettei minun tarvitsisi oikeastaan kohdata ihmisiä niinkään kuin heidän kudoksiaan. (Se olikin aika jäsennelty ammattisuunnitelma verrattuna useimpiin muihin epämääräisiin kuvitelmiini. Annoin lopullisen päätöksen muotoutua lukioratkaisun mukaan: jos pääsisin taidelukioon, minusta tulisi taiteilija, ja jos en, sitten lääkäri. Pääsin kuvataidelukioon ja se lääkärihaaveista. Kuvataidelukiossa tajusin hyvin selkeästi, ettei minusta nyt ainakaan kuvataitelijaksi olisi. Arvokas tieto sekin...) Mutta miksi juuri näin? Miksi juuri ammatti, jossa ei tarvitse kohdata ihmisiä? Ehkä se on se kuva, jota kotona eteeni projisoitiin: kuva itsestäni jonakin ihmisten kanssa surkeasti toimeen tulevana otuksena, joka toisaalta on kyllä hyvin tarkka ja järjestelmällinen, jotenkin konemainen olento. Vanhempieni on selvästi edelleenkään vaikeaa nähdä minua muunlaisena, koska äiti on hyvin huolissaan siitä, että hierojana joudun keskustelemaan ihmisten kanssa ja sietämään heidän läsnäoloaan. Hänen mielestään en tule kestämään sitä. No, se jääköön nähtäväksi. Äiti on muutenkin ollut väärässä monessa asiassa, mitä minun kestämisiini tulee. On tietty taso, jota hän ei ymmärrä eikä edes halua ymmärtää, koska se jotenkin kauhistuttaa häntä. Se on vain liian vieras, hän ei halua kuulla siitä mitään. Osaan vaieta siitä hänelle.
Jokin on muuttunut, ajattelen kuvia katsellessani. Jokin... en halua enää leikellä ihmisiä palasiksi, haluan koskettaa heitä rikkomatta heidän ihoaan. Uskon, että sellaisellakin, pienemmällä ja ohimenevämmällä teolla, voi silti olla väliä. Vaikkei se muuta mitään radikaalisti. Ja toisaalta: Eikö toisen mielialan vaihdos muka ole radikaali, vaikkei se olisikaan erityisen pitkäkestoinen muutos? Jos hymyilen ja toinen vastaa siihen ja näkee hetken valoisammin, eikö se muka ole radikaali muutos maailmassa? Tai jos kosketan jotakuta, silitän jotakuta, joka tuntee itsensä yksinäiseksi ja ehkä jotenkin saastaiseksi, toisille ikäväksi koskettaa? Eikö esimerkiksi se muutos, joka poikaystävissä tapahtuu, ole hämmentävä? Se, kun he alkavat uskoa, että ovat ihania minusta. Sen näkee asiaan perehtymättömämpikin: ryhti ja perusilme muuttuvat. Ja sama muutos itsessäni: ei lääkkeitä eikä viiltoja, pelkästään hyväksyvää koskettamista, ja vähitellen syntyvä mielikuva siitä, ettei oma keho ole jotakin saastaista tai suttuista tai epäselvää ruumismuhjua, ei mitään hävettävää näöltään, tarpeiltaan eikä toiminnoiltaan, vaan ihmeellinen, jokin ainutkertainen, elävä, tunteva, herkkä prosessi, jota on mahdollista rakastaa.
Ehkä olen vähitellen työntämässä kauemmaksi tämän ihmismaailman käsittämätöntä fiksaatiota kaikkeen pysyvään ja suorastaan (haaveissa) ikuiseen, ja hyväksymässä ohikiitävän, lyhytkestoisen ja keveän kuitenkin olennaisemmaksi. Sama suunta toteutui opinnoissanikin, jossa aloitin jyhkeillä ja yleispätevillä asioilla ja etenin sitten niistä vähitellen kohti estetiikkaa, jossa oikeastaan vain tällä hetkellä ja näillä tuntemuksilla tässä ja nyt on väliä. Miten hirvittävän hidasta tämä kääntyminen onkaan. Kääntyminen raskaasta keveään, pompöösistä vaivihkaiseen, silpovasta hipaisevaan. Mistä siinä on kyse? Siitäkö, ettei usko, että asiat kuitenkaan muuttuisivat lopullisesti, ei ainakaan hyvään suuntaan? Onko se vain vanhenemisen oire? (En huomaa sitä kaikissa ikätovereissa.) Vai jokin kiero, puolivihainen vastareaktio jossakin tiedostamisen takana?
Yksi asia ei ole muuttunut: kiinnostus kehoon. En voi mitään sille, että minusta kehot ovat mieliä kiinnostavampia ja että oikeastaan ajattelen mieliäkin kuin kehojen osina tai oikeammin toimintoina... Sinänsä aika kummallista, että opiskelin ensiksi jotakin niin ajatuksellista kuin filosofia. Mutta ehkä siitäkin on vielä jotakin hyötyä. Ehkä siitä on jo ollutkin, en osaa arvioida. Ei minusta ainakaan ole kammottavaa olla kiinnostunut asioista, joista ei ole varmaa, kaikkien (tai jonkun imaginaarisen "kaikkien järkevien ihmisten joukon") jakamaa mielipidettä. Sellainen asenne tuntuisi aika hankalalta eikä ole kauhean harvinainen. Onpahan ainakin tullut vältyttyä siltä.
Anatomian kirjaan on palattava vielä monta kertaa kesän aikana. Ja syksyllä ja talvella.
Tuntuu hullunkuriselta tietää niin pitkälle eteenpäin, mitä ammatinhankkimisen suhteen aikoo tehdä.
Kipukynnys terminä on ollut musta aina tavattoman kapea ja typistävä. Kivut koetaan yksilöllisesti, eri tavalla. Itse en esimerkiksi ole kokenut juurikaan kipua minkään gynekologisen operaation aikana (paitsi kierukan laitto sattui jonkin verran mutta ei ihan tajuntaaräjäyttävästi) MUTTA mulla oli nuorempana saatanalliset menkkakivut. Tuosta "korkeasta kipukynnyksestä" on joskus ihan kehaistu juuri gynellä, mikä on saanut aina mussa aikaan lähinnä nolostumista aiheettomasta kannustuksesta ja sellaista outoa syyllisyyttä siitä, että hämään gyneparkaa vaikuttamalla kivuttomalta vaikka yleensä mua sattuu herkästi mutta just nyt ei.
VastaaPoistaMerkillepantavan moni äiti on kertonut, että avautumisvaiheessa supistuskipuihin auttaa alaselän silittely. Toivottavasti näin on, mulla on paha tapa olla kuin talviunilta herätetty rantapiru aina kun sattuu jonnekin ja työntää pois kaikki myötätunto (vaikka muuten siitä tykkäänkin) ja nuolla haavoja yksin. Ehkä on niin, että fyysinen kosketus kipeänä on laukaissut vielä vahvemmin tunteen kaiken surkeudesta ja saanut itkemään, erityisesti kun on ensin ollut äksynä ja torjuvana, siinä on sitten itkenyt omaa kohtuuttomuuttaan toista, hyvää tarkoittavaa ja rakastavaa ihmistä kohtaan.
No, tässä on tilaisuus muuttaa tuotakin luontumusta, niitäkin voi tosiaan muuttaa. Oonhan mä käynyt hierojallakin tänä vuonna säännöllisesti vaikka vielä vuosi sitten tuntui koko ajatus ihan kummalliselta. Nyt se on suorastaan osa elämää, se hieronta!
Sanavahvistus "sperms" :D
Vai että sperms. Jahaa, jahaa.
VastaaPoista:D
Juu tuo kipukannustaminen menee tosiaan usein ihan hassusti päin: kehutaan siitä, kun jokin ei satu, ikään kuin se olisi jotenkin omaa ansiota, ja sitten toisaalta, kun sattuu helskatasti, mutta puree vaan hammasta ja pysyy paikallaan kyyneleet valuen ja epämääräisiä nyyhkäyksiä päästellen, asenne on ennemminkin toruva kuin lohduttava: "Nyt pitää rauhoittua, ei tämä satu niin paljon." Miten niin ei satu?
Ihan hassua oikeastaan.
Pystyn eläytymään tosi paljon tuohon kiinnostukseen KEHOON.. On muuten aika jännä juttu, että ihmiset jotka eivät ole tyytyväisiä kehoonsa (ovat esim. sairaalloisen liikapainoisia, sairaita tms.) usein vähättelevät kehon merkitystä kun taas monet sen kanssa sinut olevat tunnustavat sen suuren merkityksen!
VastaaPoistaMun mielestä keho vaikuttaa KAIKKEEN, siihen millaisina näemme itsemme ja miten käyttäydymme. Ja jokainen keho on ansainnut hyväksyvän kosketuksen! Joskus se hyväksyvä kosketus voi muuten avata kokonaan uuden suhtautumisen suhteessa itseen.. sitä alkaa rakastaa ja hoitaa itseään, kun huomaa olevansa sen hyväksyvän kosketuksen arvoinen!
Mun mielestä hieroja tekee juuri siinä mielessä uskomattoman arvokasta työtä. Lääkäri voi parantaa fyysisen vaivan mutta antaako hän ihmiselle sen hyväksyvän kosketuksen? Lääkärikään ei voi parantaa ihmistä, joka ei koe olevansa parantumisen arvoinen!
Toivottavasti sun äitisi ei koskaan puhu susta tyyliin "sinä nyt et ainakaan tule kestämään sitä ja tätä ja tuota". :( Juuri sellainen EHDOTTOMUUS palautteen tai mielipiteen antamisessa on mun mielestä kauheaa. :( Sitä tekee meidän Äetmuorimme. Miksi ei voi vaikka sanoa, että "musta tuntuu että sun mielestä voisi olla hankalaa kestää jne.." Siinä olisi jo iso ero, se olisi KESKUSTELEVAMPAA palautetta kuin vain tokaista, että sä nyt et ainakaan...
Itse olen oikein tietoisesti parisuhteessa pyrkinyt tuohon keskustelevuuteen.. eli välttämään tokaisuja tyyliin näinhän se ON..
Hih, Suklis, me ollaan aika samoilla linjoilla tuon keho- ja kosketusasian kanssa. Hauskaa.
VastaaPoistaKyllä mun äiti välillä pudottelee suustaan sammakoita yllätettynä, mutta niin teen kyllä minäkin... ;) Se on vain ensimmäinen reaktio, onneksi. Myöhemmin voi tehdä korjausliikkeitä!