Ilmoittaudun kolmannen kerran yin-joogan kurssille. Se on tänä viikonloppuna. Kahdella edellisellä kerralla on toiseksi päiväksi tullut aina jokin este (häät ja hautajaiset), ja vielä eilen olin ihan jipoissa siitä, että kerrankin pääsen koko kurssille.
Eilen potkaisin myös vasemman pikkuvarpaani kipeästi maahan heilutellessani vasempaan jalkaan liikkuvuutta lonkasta saakka. Varvas kyllä särkyili jo heti vamman jälkeen, mutta useinhan varpaat särkevät aika kipeästi eikä se ole mitään vakavaa. (Itse asiassa minullahan ne ovat kaiken aikaa hieman kipeät, en enää muista miltä tuntuu elää ilman jalkakipuja.) Menin siten kävelylle ja saunaan ystävän kanssa ihan kuten olin suunnitellutkin ja koetin tarkasti kävellä sillä lailla, etten turhaan koeta varoa varvasta, siitä kun tulee vain kipuja muualle. Kyseessähän on kuitenkin vain pehmytkudosvaurio; minulta on murtunut kaksi varvasta oman potkaisuni takia, toisella kertaa potkaisin uppotukkiin ja toisella kertaa ystävän sääriluuhun koettaessani tähdätä futispalloon, ja siksi tiedän, ettei tämä ole murtuma. Murtuma tuntuu ihan eriltä. (Huvittavaa kyllä, tuon toisen murtuman yhteydessä tutkittiin luuntiheys, kun lääkäri ei ollut uskoa, että olisin omin voimin potkaisemalla pystynyt murtamaan luuni. Tiheys oli ihan normaali, joten ilmeisesti jaloissani on vain muulin potkuvoimat... :P)
Aamulla varvas tuntui aika hyvältä, mutta kaihoilin kuitenkin kokeilemaan pientä kävelyä kauppaan ja takaisin, täyttämään astianpesuainepulloa, kun on niin kaunistakin. Kuvittelin vielä, että pääsen joogaan. Kun olimme edenneet korttelin, kipu kävi repiväksi enkä enää pystynyt pitämään itkua, koska tajusin, että nyt kyllä joogat menivät sivu suun ja samoin aurinkokävelyt. Tuntuu kauhean tyhmältä itkeä sillä tavalla keskellä katua ja ihmisten vapaapäivää kivusta ja pettymyksestä kirkkaan kauniissa säässä, jossa pitäisi kai tuntea onnea. Onneksi Vompsu oli mukana, muuten olisin ehkä joutunut pyytämään jotakuta vierasta taluttamaan minut kotiin. Jalka on yksinkertaisesti niin kipeä, etten oikein pystynyt astumaan sille enää. En meinannut uskaltaa ottaa kenkää jalasta, mutta sitten totesin, etten kyllä aio maata kenkäjalkaisena sängyssä jalka koholla koko päivää. Ja jos jalka turpoaa yhä enemmän, kenkähän on tietysti koko ajan vain vaikeampi saada revittyä jalasta...
No, tässä sitä nyt ollaan. Koetan tointua maanantaiksi, jotta saisin onnuttua keskustelupiirin tapaamiseen. Jalka on ainakin selkeä ohjeissaan: jos sillä kävelee kymmenkuntakin askelta, turvotus alkaa taas vaivihkaa kohota ja kipu viiltää ilkeästi. Mutta kun makaan jalka koholla, jomotus on vaimeaa, laajempaa.
Ei auta kuin odottaa. Huomaan käyväni aika sarkastiseksi ja vähän vihamieliseksi Franklin suhteen tässä tilassa: toki joo aion odottaa kiltisti, että jalka parantuu, eihän siihen ole oikein vaihtoehtoa, mutta en kyllä koe erityistä kiitollisuutta mistään, en edes urheudestani riuhtaista kenkä jalasta pois. Ajatus kiitollistumisesta ei siis nyt helpotakaan oloa, vaan päinvastoin: olen äkäinen, kun en osaa sitä tuosta noin vain ja minusta tuntuu, että minun kuitenkin pitäisi osata. Minun on vaikeaa myöskään käsittää tätä miksikään muuksi oppimiskokemukseksi kuin kärsivällisyyden ja asioihin alistumisen harjoittelemiseksi. Koska itselläni on ollut paha tapa alistua kaikkeen ihan turhaankin, en ole oikein varma siitä, onko harjoitteesta nyt niin kauheasti hyötyä. (Ellei sitten siinä mielessä, että käsitykseni siitä, mihin voin itse vaikuttaa, tarkentuu.) Alistumisopintoja enemmän tarvitsisin itseni mielestä aktivoitumisopintoja, puolensapitämisopintoja, rajojen asettamisen opintoja... ehkä tämän voi kääntää sellaiseksi. Silloin kun makasin edellistä kertaa jalkojeni takia vaaterissa, tajusin selkeästi, miten tärkeää liikkuminen on mielenterveyden ja mielialan kannalta. Olen kuunnellut tuota oivallusta oikein kiitettävästi. Mielestäni en olisi tarvinnut ihan vielä kertausta tuosta opista... en, vaikka olenkin tietysti ihan käsittämättömän kömpelö, kun telon varpaani tuolla tavalla.
Minusta tuntuu jostakin syystä helpommalta hyväksyä tämä jalan rikkoutuminen tarkoituksettomana sattumana, josta voin ehkä muovata jotakin, kuin jotakin perimmäistä tarkoitusta ilmaisevana. Huomaan äkisti, miten ajatus perimmäisestä tarkoituksesta kytkeytyy huudahduksiin: Reilua! Epäreilua! Sattuma sen sijaan ei ole reilu eikä epäreilu, se on kasvoton ja tarkoitukseton, siihen on helpompi suhtautua neutraalisti, katsoa, miten kävi ja sopeutua siihen. Yhdistän tämän jotenkin mielessäni siihen, mitä luin kärsimyksestä hoitotieteen oppikirjasta kirjastossa viime lauantaina: kärsimykseen voi suhtautua monin tavoin, sen kestämiseen on eri vaiheita: siltä voi tingata, miksi juuri minä, olla siitä vihainen, lannistunut, kaivata hyviä aikoja... Yksi tavoista tai vaiheista on "miksei se sattuisi minun kohdalleni". Suunnilleen näin koen sen, että ajattelen tapahtuneen kasvottomana sattumana. Kukaan ei ole pistänyt minua kärsimään minkään opetuksen tai oivalluksen takia, sillä ei ole mitään väliä, että se satuin olemaan juuri minä, näin nyt vain kävi, ja on oma asiani, mitä tästä kokemuksesta muokkaan. Ehkä jonkun toisen kohdalla on toisin, ehkä joku toinen ajattelee, että sattuman kasvottomuus ja tarkoituksettomuus tekevät siitä karmeamman, mutta itse huomaan ehkä osittain yllätyksekseni, että minun kohdallani homma meneekin toisin päin. Se tarkoittaa minulle suurempaa vapautta ja vastuuta, kouriintuntuvampaa kontrollia siihen, mitä jostakin tilanteesta teen.
Niin, olisikohan oivaltanut tätä, jos en olisi turiloinut varvastani juuri logoterapian luku-urakan keskellä? En silti suostu ajattelemaan, että tämä on tapahtuman perimmäinen tarkoitus. Tämä on vain yksi sen tuotoksista.
Onneksi valo on kääntynyt sillä tavalla että alkaa kohta paistaa huoneeseen. Tulee lämpimämpi! Kasvit huoneen vasemmassa nurkassa kylpevät jo kultaisessa paisteessa. Ja pilvet matkaavat taivaskankaan sinistä pintaa hahtuvaisina, keveinä. Haluan varpaan parantuvan, jotta pääsen kylvöaikaan ja kesään ontumatta. On levättävä.
Hähää! Minun oikea käteni, joka on ollut kuukausia kipeänä, on tänään ensimmäistä kertaa niin hyvässä kunnossa, että pystyn heittämään sillä tikkoja uuteen darts -tauluuni. Tähän päivään saakka olen joutunut heittämään vasurilla, ja mikä nautinto onkaan saada käyttää oikeaa kättä, jolla tikan saa lentämään siihen suuntaan kuin haluaa.
VastaaPoistaOi, onpa mukavaa! Onneksi useimmat kudosvauriot parantuvatkin ihan kiltisti!
VastaaPoistaOlen kahden vaiheilla. Mieli tekisi vielä kirjoittaa jatko tähän sinun viikon isoon juttuun lapsettomuudesta, mutta kuljet juokusjalkaa eteenpäin (vaikka jalka kipeänä), ja olen vasta opettelemassa näitä blogietikettejä. Kuten, jos vaikka lähettää kommentin johonkin vanhaan kirjoitukseen, näetkö heti, että jaaha, joku on lukenut näköjään 2 vuotta vanhaa blogiani... Tällaista tämä on kun täytyy elää muiden armolla, kun oma blogi on vasta pilkkeenä silmäkulmassa.
VastaaPoistaNiin, kirjoitan lapsettomuudesta sitten, kun haluat asiaa uudelleen käsitellä.
Luen Homerosta, jossa välillä käydään Olympos-vuoren kuolematonten luona. Aika pikkumaisia ja kostonhimoisia ovat, ei muuta yli-ihmismäistä kuin voimat. Kuten se, että kun joku urhea sotilas osoittaa toisia ovelampaa soitataitoa ja julmuutta “Ilian” taistelukentällä, katsoo joku näistä nektarin hörppijöistä velvollisuudekseen astua alas ja tönäistä tämän kuoliaaksi (“ei ollut pitkään aikaan grillannut minulle lihaa”). Kirjoitit haluavasi uskoa sattumukseen. Minä taas olen yhä enemmän alkanut nähdä asioiden kulun sellaisena, että erityisesti sellaisena päivänä, kun joku “pieni” asia menee väärin, vaikka on laittavinaan kengännauhan kaksoissolmuun, ja sitten 5 minuutin päästä huomaa lonksuttavansa löysää kenkää, ja vetävänsä perässä kahta märkää kengännauhan päätä, ja perään tulee joku vähän isompi, alkaa ajatella, että ehkä minä juuri nyt ärsytän jotain Olympos-vouren jumalista (tai Kristusta tai Isää, mitä näitä onkaan), ja sitten “Ilian” sotatarinoiden opettamana uhraan tällä jumaluudella, alistuneena, ajatuksen: “sinähän et tarvitse kuin pienen puhalluksen, niin saat minut kumoon vaikka lopullisesti”.
Eikös meillä ihmisillä olekin, vaikkei kaikki oltaiskaan mitään kokoomukselaisia nuoria leijonia, sellainen ajatus syvällä, että: “OK, potkaisin varpaani kipeäksi, mutta olen liikunnallinen ja itsestäni huoltapitävä, ja siksi pysyin välttämään, ettei kaikki jalkapöydän luut ole murskana. Yritän siis nyt sanoa: ajattelemme, että ne ihan hirveimmät jutut, joita me nähdään ainakin lehtien otsikoissa, sattuu kuitenkin jotenkin sellaisille ihmisille, joilla on jotain muutakin enemmän vinossa. Olisko nuo tuollaiset pienet sattumukset, joilla on oikeasti merkitystä päiviä, tai viikkoja, mutta jotka unohtuvat kunnes sitten joko palaavat tai palaavat toisenlaisina, olisko niiden tarkoituksena hioa meistä pois “kypsymättömän nuoren leijonan ominaisuuksia”.
No varmasti ne hiovat, mutta se, onko se niiden tarkoitus... Mikä ettei, jos se auttaa arjessa, mutta jos ei, siitäkin voi tehdä johtopäätöksensä. ;)
VastaaPoistaEhkä muutenkin on vähän niin, luulen, ettei elämää voi opettaa. Sitä voi kyllä kuulostella ja oppia, mutta se on vähän sama juttu kuin mitä Martha Nussbaum on kirjoittanut rakastumisesta: se on niin ensimmäisen käden tietoa, että motot pitää oivaltaa itse, niitä ei voi vain kopsata ja hopottaa päähän "hauki on kala":lla.
Juha, näen kyllä vanhemmatkin kommentit kommenttienhallinnasta, mutta en yleensä katso kuin kolmen viimeisen tekstin kommenttien lukumäärää... joskus aina jää jotakin huomaamatta.kommentit voisi tilata sähköpostiinkin, jolloin ne eivät unohtuisi, mutta olen huomannut, että joskus kun olen kuormittunut, se johtaa siihen, etten uskalla/jaksa/pidä parhaana avata sitten sähköpostiakaan. :D Se on vähän ongelma, kun kommunikoin työasiat kuitenkin sitä kautta. Koetan rauhoittaa tämän blogiasian sellaiseksi kerran tai kaksi päivässä tarkastettavaksi, ettei levottomuus ihan karkaa handuista. ;) Kirjoitan kuitenkin yleensä sellaisista aiheista, joista olen levoton ja jotka kaihertavat siinä suhteessa, että lieköhän nyt yhtään järkevää ajatella näin, ja apua, kohta tulee joku ja lyttää, ja ehkä sitten olen vain eksyksissä enkä uskalla ajatella enää mitään. Hassu pelko, ei auta kuin jatkaa jumppaamista sen kanssa. Olen onneksi jo huomannut, etten mene siitä liian rikki. Mutta sen verran kuitenkin, etten halua niitä asioita omaan sähköpostiini...
Ja ai niin, Juha, yksi konsti on aina hyvä: jos kommentoi johonkin vanhempaan juttuun, voi laittaa uusimman kommenttiluukkuun siitä huomautuksen... sillä lailla ne löytää kyllä :)
VastaaPoistaToki olen huomannut, että vuodatat ihan sydänvertasi meidän muiden luettavaksi. Mutta teet seen kuitenkin niin paljon hallitummin, kuin monet muut, että blogisi on hyvin kiinnostavaa luettavaa. Sanoisin jopa, että se on osa sitä “suurta keskustelua”, jota moni meistä paljon kaipaa ja liian harvoin saa esimerkiksi lukemalla ja kirjoittamalla blogeja; ja vielä useampi ei osaa edes kaivata.
VastaaPoistaKirjoitat samalla hieman eri tavalla, kuin itse olen ajatellut tehdä (kunhan saisin sen pykättyä kokoon). Tarkoitan, että sinä valitset aiheet, ja tahdin millä aiheet myös vaihtuu, jolloin samalla ehkä riskeeraat sitten kommenttien kautta syntyvää keskustelua. Se on tietenkin oikeutesi, ja toisaalta sinulla myös ilmeisesti on pidempi kokemus “blogikeskusteluista”, kuin minulla.
Se ero meillä siis on, että sinä alat kirjoittaa ajatuksiasi ulos (ja ilmeisesti pysyt lähes kirjoittamaan samaan tahtiin ajatustesi kanssa), kun taas minä, lukijasi, luen päivän aiheesta, ehkä luen toiseenkin kertaan, ja alan miettiä, voisinko tuohon jotakin sanoa. Sitten tulee silmiin unihiekkaa, tai alan kuunnella musiikkia, ja yhtäkkiä, ehkä yön pimeydessä muodostuu päässäni lause kirjoituksesi pohjalta. Ajattelen kirjoittaa sen heti huomenna vastauksena sinulle, mutta sitten sinä olet jo “lennättämässä ajatustesi leijaa” jollekin toiselle asialle, ja sen perään on käyty keskustelua (tapahtumakuvaus).
Eli täytyy siis jatkaa lukemistasi. Ei sinullakaan voi aina olla jotain uutta aihetta, kun palaat uudella kierroksella, on minulla kommentti valmiina;)
Kuulostaa mainiolta strategialta ;)... Juu, en sillä lailla odota ajatusteni olevan erityisen kiveen kirjoitettuja, tiedän niiden muuttuvan ja tämä on osa niiden muutoksen tarkastelemista.
VastaaPoistaHöhöö, sydänveri... :D
Minusta on mukavaa huomata, miten sydänveren maku suussa jostakin kirjoittaminen saa aikaan sen, että aiheen suhteen pontevoituu eikä sitä tarvitse enää säikähdellä. Jotenkin mua jurppii se, miten toiset asiat on niin painavia ja pelottavia, ettei niitä oikein uskaltaisi hipaistakaan, ja sitten toisaalta, että iso osa elämisestä jää miltei merkityksettömäksi näiden möykkyjen imiessä niistä voimaa. Tahtoisin tasapainoa niidne välille... kirjoittaminen on siihen yksi keino.
Juha, odotan mielenkiinnolla, että pullautat ulos ajatuksiasi myös blogissasi. :)