Räy räy

Pidän Franklin näkemyksistä sinne saakka, jossa hän erehtyy kirjoittamaan viattomasti eläin- ja jumalasuhtautumistaan auki. Tietysti kirja on 1970-luvulta, jolloin eläimistä puhuttiin sivistyneissä piireissä vielä ihan toiseen tapaan, mutta silti. Hän käyttää eläimen ja ihmisen suhdetta mallintaessaan, millainen saattaisi olla ihmisen ja jumalan suhde. En tiedä, kumpi on pahempaa: hallussaan oleviin eläimiin suhtautuvan ihmisen lailla mallinnettu jumala vai jumalan kaikkivoipaisen vallan (muttei kaikkitietävyyden eikä armon) lailla mallinnettu eläinsuhde. Karmivaa joka tapauksessa.

Eläimen maailma sisältyy ihmisen maailmaan. Ihminen voi tavallaan ymmärtää eläintä, mutta eläin ei voi ymmärtää ihmistä. ...

Otetaanpa toinen esimerkki, koira. Jos osoitan jotain sormellani, koira ei katso siihen suuntaan, johon osoitan, vaan se katsoo sormeani ja yrittää toisinaan näykkäistäkin sitä. Se ei kykene ymmärtämään osoittamisen semanttista tehtävää. Entä ihminen sitten? Eikö hänkin ole toisinaan kyvytön ymmärtämään jonkin asian tarkoitusta, vaikkapa kärsimyksen tarkoitusta, ja eikö hänkin ärhentele kohtalolleen ja näyki sen sormea? (Lähde)

Ihminen tosiaan ymmärtää tässäkin esimerkissä omalla tavallaan toisenlajista eläintä. Ei kovin hyvin, sanoisin. Onko koirilla sormet? Osoittelevatko ne sormilla toisiaan? No eivät. Mutta tietääkö koira yleensä, mistä lauman ihmisjäsenet ovat kiinnostuneita, mihin se suuntautuvat? Kyllä vain. Koira seuraa tarkasti, minne laumajäsenet tähyilevät. Jotkut koirat ovat mestareita hankkimaan huomiota: ne vain kävelevät katseen kohteen ja ihmislaumalaisen väliin ja paistattelevat huomiossa. Jos koira on suuri ja teevee pieni, niin voi. Koirat ovat myös erinomaisia kommunikoimaan itse katseella: tiivis katse ruokakuppiin, kaapinoveen, huoltajaan.

Miksi osoittaa sormella, kun voisi vain kääntää katseensa? Eikö jumala vain kääntäisi katseensa, jos haluaisi ihmisen ymmärtävän? Ja jos hän ei halua ihmisen ymmärtävän, mitä hän sitten valittaa, ettei tämä ymmärrä? Jos kirjoittaisin tähän xrgmmmglbyhdrr ja sitten känisisin, että olet sinä melkoinen pölvästi, kun et ymmärrä ilmaisuni semanttista merkitystä, vaikuttaisinko kovin sympaattiselta tai kommunikatiiviselta? Olisiko jumala todella niin pikkumainen, että kun tekisi tietoisesti niin, ettei ihminen sitä ymmärtäisi - vaikka voisi ottaa selvänkin ja tehdä niin, että ihminen voisi ymmärtää todennäköisemmin - hän sitten vielä päälle langettelisi musertavia sanoja ihmisten turhaan räkyttämisestä ja näykkimisestä? Kuka tässä räkyttää ja ärhentelee? Kummalla olisi suuremmat mahdollisuudet asettua toisen asemaan?

Paradoksaalista kyllä, minusta vaikuttaa ihmisiä ja koiria tarkastellessa siltä, että aika usein koira on paljon enemmän läsnä tilanteessa. Ihmisen mielestä koira on hukassa eikä ymmärrä tilannetta, mutta jos asiaa tarkastellaan koiran näkökulmasta, ihminen on usein aivan mielivaltainen (ja usein vieläpä julma ja rankaiseva; sama pätee tietysti myös lapsen ja aikuisen suhteeseen: sinä tottelet, koska voin pistää sinut tottelemaan, mitenniin miksi, vastaus on SIKSI). Minun on vaikeaa kuvitella, että rukoilisin mielivaltaisuuden jumalia. Miksei sitten tyytyä saman tien sattumaan?

Toivon kyllä, että mikäli on kärsimyksiä langettavia jumalia, ne tahtoisivat ymmärtää minua ja muita vähäsen paremmin, enemmän meidän tavallamme.

Toinenkin esimerkki, tai oikeammin ensimmäinen esimerkki, on hankala sulattaa. Siinä poliorokotetta kehitellään koe-eläimellä, apinalla, johon ruiskitaan seerumia kerta toisensa jälkeen. Frankl kirjoittaa, ettei apina voi tajuta kärsimyksensä tarkoitusta, koska "sen rajallinen äly ei pysty tunkeutumaan ihmisen maailmaan, siihen ainoaan maailmaan, jossa sen kärsimys on ymmärrettävissä". Minusta ei ole lainkaan selvää, että ymmärrämme apinan kärsimyksen "perimmäisen tarkoituksen" (johon seuraava lause osoittaa tämänkin selityksen viittaavan) - jos ihmisen kärsimyksen perimmäinen tarkoitus on jotakin, mitä ihminen ei oikein ymmärrä, miksi sama ei pätisi myös toisenlajisen eläimen kärsimykseen? Entä jos en itse täysin ymmärrä tai hyväksy apinan kärsimyksen perimmäiseksi tarkoitukseksi esitettyä "ihmiskunnan hyötyä"? Jos on niin, ettei ihminen ymmärrä kärsimyksensä perimmäistä tarkoitusta, onko oikeastaan hyvä asia koettaa lakaista kärsimystä mahdollisimman paljon pois poliorokotteilla jne.? Voimmeko olla varmoja siitä, ettei tämä ole vain älymme riittämättömyyteen liittyvää hyväksymättömyyttä ja "ärhentelyä"? Vai onko kenties perimmäinen tarkoitus, että jossain vaiheessa ymmärrämme tehneemme virheen, alamme ottaa vakavissamme myös toisenlajisten eläinten kärsimyksen ja hyväksymme sen olevan osa omaa kärsimystämme, jota toki mieluusti vähennämme, oli se sitten perimmäisen tarkoituksen mukaista tai ei?

Entä jos koe-eläimen kärsimys on minulle jo nyt yhtä käsittämätön tai perusteeton olotila kuin kidutettujen kärsimys? (Voitaisiinhan siitäkin sanoa, esimerkiksi, että jotakin tunnustamaan kidutettujen kärsimyksen kohtaaminen saa meidät tajuamaan, miksi valtiolle ei tule antaa täysin vapaita käsiä esimerkiksi rikoksista epäiltyjen kuulustelemisen metodien suhteen. "Ei se ollut turhaa, tiedämme nyt, että tällainen riski on edelleen olemassa ja osaamme puuttua siihen." Ajatteleeko kidutettu näin, kun häntä kidutetaan? Että hän tekee valistustyötä?) Tarkoittaako koe-eläimen kärsimyksen inhimilliseen kärsimykseen samastaminen, että olen astunut tahdonalaisesti alas ihmisstatuksesta ja asettunut samalle viivalle koeapinan kanssa? Vai että minunkaan älyni ei pysty tunkeutumaan ihmisen maailmaan? Kenen ihmisen tuo "ihmisen maailma" on? Kuka sen lait ja tarkoitukset sanelee?

Frankl kirjoittaa myös luottavaisesta koirasta, joka luo omistajaansa kaiken kärsimisen hyväksyvän katseen ja alistuu ulahtamatta eläinlääkärin ronkkimisille. Samalla tavalla ihminen voisi katsahtaa jumalaan... jotkut asiat eläimillekin tehdään anestesiassa, jos ne ovat lemmikkejä. Ja jos ne ovat tuotantoeläimiä, kehen ihmeeseen ne loisivat luottavaisen katseensa?

Tottahan toki olen lukenut paljon siitä, kuinka uskonnollisuus antaa vakauden ja pystyvyyden tunnetta ja auttaa hyväksymään vastoinkäymiset ja säilymään niissä toiveikkaana. En kuitenkaan osaa itse tehdä sellaista uskon hyppyä, että sitoutuisin perimmäiseen tarkoitukseen aivan sellaisenaan. Voin antaa elämälleni ja sen vaikeille kohdille merkityksen, voin koettaa etsiä myönteisiä puolia erilaisten haasteiden ja tuskien läpi sinnittelemisestä, mutta yksi asia on jokseenkin selvä tällä hetkellä: minun on vaikeaa uskoa mihinkään suopeaan jumalaan, joka järjestäisi kaikki asiat hyvin ja järkevästi. Ei, kyllä se on minusta ihmisten tehtävä. Huh, ja ainakaan en tahtoisi palkita uskollani ja luottamuksellani jumalaa, joka suhtautuisi minuun kuten omistaja lemmikkiinsä tai liha- tai siitoskarjaansa.

Niin miellyttävä kuin logoterapian ajatus kiitollisuudesta ja vapaan tahdon käyttämisestä oman asioihin suhtautumisen säätelemisessä onkin, Franklin loppusanoissa kuvaama ylemmän tason jumala tuntuu minusta aika vastenmieliseltä. Räy räy!