Sirenillä oli niin hassu meemi, etten osaa olla tarttumatta siihen (etenkin kun olen hyvällä tuulella juotuani käsikirjoituksen ääressä yrttiteetä äidiltä joululahjaksi saadusta Yoga for Cats -mukista. Muki tuottaa hyvää mieltä muutenkin kuin höpöillä asanakissoillaan. Siihen mahtuu kuusi desiä! Juuri oikean kokoinen muki minulle, ei tarvitse koko ajan juosta pannulla.) Katselin Sirenin listaa hämmentyneenä ja totesin, että miesmaut tosiaan voivat erota ratkaisevasti. (En tuntenut listasta kuin Volverinen, enkä ole oikein osannut mieltää häntä kovin kiinnostavaksi. Volverine vaikuttaa vähän liikaa sellaiselta perseenkourijatyypiltä.) Niinpä ajattelin, että voisi olla kiinnostavaa tehdä itsekin tuollainen lista, vaikka olenkin selvästi todella huono fetisoitumaan kaksiulotteisiin, hajuttomiin mieshahmoihin. (Ehkä se on hyväkin piirre? Teininä rakastuin kyllä Mister Minit -pahvikuvaan, mutta se lienee viimeinen hupsu ihastukseni.)
Mietin kiinnostavia valkokankaan miehiä ja naisia muhittaen päässäni eilen ja sitten kysyin suloiselta mieheltäni, ei kai hän pahastuisi, jos meidän suhdettamme sitten tulkitaan tuon informaation perusteella. (Niinhän joka tapauksessa varmaan käy.) Ei se kuulemma haittaa, joten tässäpä näitä, omituisten otusten kerhoa:
Viimeisin vaikuttava mieshahmo on Robin Williamsin esittämä terapeutti Good Will Hunting -elokuvassa.
Toisin kun ilmeisesti monet muut, minä tunnen vetoa samettihousuihin ja villatakkeihin ja inhimilliseen lämpöön ja haavoittuvuuteen. Terapeutilla on myös huumorintajua ja hän on varsin sinnikäs, vaikka onkin kovin rikki vaimon kuoltua. Luultavasti tosin jos tapaisin tällaisen henkilön arkielämässä, en missään nimessä uskaltaisi lähestyä häntä romanttisesti, koska jotenkin se, mitä hän tuntee edesmennyttä vaimoaan kohtaan, luokittuisi päässäni puoliautomaattisesti pyhäksi.
Pidän myös siitä, miten Robin Williams näyttää tässä hahmossa varpuselta, surustaan huolimatta keveältä, hilpeältä ja maanläheiseltä. Pidän myös siitä, miten hänessä on möykkyjä ja miten helposti hän nujertuu hetkellisesti. En oikein ymmärrä kovin hyvin ihmisiä, jotka näyttävät siltä, ettei mikään onnistu koskettamaan heitä kyyneliin tai masentumiseen saakka.
Sitten pitkäaikaisempi miesihanne: Eno!
Jacques Tatin monsieur Hulot tekee kaiken vähän eri tavalla kuin tehokkuusyhteiskunta toivoisi. Hänellä riittää aikaa juoruta kadunlakaisijan kanssa, viihdyttää veljenpoikaa ja lorvailla. Modernin sijaan hän viihtyy ränsistyneessä ja hänen työhaastattelunsa ovat silkkaa slapstickia. Hän on rönttöinen ja täysin konstailematon. Hulot'hon on suunnattoman helppoa ihastua, koska häntä on niin helppo ymmärtää! Olen katsonut Enoni on toista maata varmasti päälle sata kertaa. Joka ikinen kerta minun on vaikeaa olla itkemättä, kun isä ja poika vievät enon autolla lentoasemalle ja tämä lähtee töihin toiseen kaupunkiin. Mutta sellaistahan elämä on... Enolla on myös ihastuttavan pitkät koivet ja söpö polkupyörä. Ja niin kovasti kuin Tati esittääkin kömpelöä ihmistä, enon asennoissa on silti sellaista täsmällisyyttä, joka osoittaa, että eno on sinut kehonsa kanssa siinä täysillä läsnä. Ei ihme, olihan Tati ensin akrobaatti.
Elokuvasta Rain Man en muista paljon mitään muuta kuin sen, että kun kävimme katsomassa sitä teininä tyttöporukalla, muut ihastuivat Tom Cruisen juppiroolihahmoon (minusta Cruise on aina ollut harvinaisen puiseva ja koskettamaton; hän näyttää ihan liikaa kanahaukalta, jotta voisi kiinnostaa) ja minä taas Dustin Hoffmanin esittämään mieheen, jota en ole koskaan päässäni diagnosoinut millään tauti- tai häiriönimikkeellä. (Enkä aio ryhtyä siihen nytkään.) Muistan, miten järkyttynyt olin siitä, miten toiset ihastuivat Cruisen hahmoon. Se tuntui jotenkin luonnonvastaiselta.
Jokin tuossa miehessä, muistan näin ajatelleeni (vaikka onhan siitä kauan, tosiaan), muistutti enemmän tarkkaavaista ja välitöntä eläintä kuin sitä julkisivua, jonka ihmiset niin usein itselleen rakentavat kuvitellen sen olevan jotenkin helpommin hyväksyttävä tai pureksittava.
No, minulle nämä julkisivut näyttävät olevan vain esteitä ja pidäkkeitä. Jotenkin minuun tuntuu vetoavan se, että ongelmat ja perustarpeet ovat aivan pinnassa. Enkä usko, että se tarkoittaisi kunnioituksen puutetta; minun on päinvastoin vaikeaa kunnioittaa ihmisiä, jotka vetävät jotakin selkeää roolia. (Siitä huolimatta koen roolipaineiden kohdistuvan myös itseeni ja epäilen, että useimmat muutkin kokevat näin; oikeastaan kaikki, jotka määritellään "terveiksi".) Houkuttavaksi ja helpostilähestyttäväksi tai vaihtoehtoisesti kylmäksi ja päteväksi tarkoitettu rooli on useammin muuri kuin ovi, ainakin minulle. Se ei ole kutsu vaan varoitusmerkki. Yleensä muurin päällä, jos sinne asti ryhtyy kiipeämään, on vielä karmeaa lasimurskaa, johon repii itsensä silti ikinä toiselle puolelle pääsemättä. Jep, minusta mukava arkirooli ON yksi defensseistä. Ehkä siksi pidän miehistä, joilla on ongelmia ottaa tuo rooli? (Tai ehkä olen vain kotona tottunut siihen, ettei ketään pahemmin kiinnosta ottaa sellaista roolia silloin, jos oikeasti välittää toisesta.) Ainakin näkee aika selvästi heti, mitä möykkyjä on luvassa. Silloin on helpompi päättää, tahtooko toiseen sotkea oman elämänsä vai ei.
Laulavat ja tanssivat iloluontoiset miehet ovat tietysti toinen juonne - kukapa voisi olla rakastumatta esimerkiksi Maija Poppasen Tulitikkumieheen. (Tämä on kyllä kirjoista periytyvä rakkaus enkä olen ihan varma siitä, olisiko elokuvan Bert rakastettava ilman kirjan Bertiä? No, elokuvan Bert tanssii ja laulaa ja pöljäilee niin iloisesti, että onhan hän rakastettava. Sellaiset miehet ovat.) Bertissä on myös se hyvä puoli, että hänen ammattitaustansa on niin mutkaton. Hän on nuohooja-katutaiteilija-tulitikkujen myyjä. Valtavan hyvä juttu. Monipuolisuus ja työhön sylkäisemättömyys on valttia minun maailmassani! Yksi vastenmielisimpiä ilmiöitä ovat ihmiset, jotka pitävät itseään liian hyvinä tai älykkäinä edes satunnaisiin hanttihommiin. Eivätköhän he osaa ajatella, että jonkun on joka tapauksessa hoidettava nuo työt? En ole vielä tavannut ihan niin älykästä tyyppiä, että olisin vakuuttunut siitä, että hänen laittamisensa hetkeksi kokkaamaan tai kaupan kassalle olisi suunnaton maailmantaloudellinen menetys. Sitä paitsi se todennäköisesti avartaisi heidän näköalojaan, joiden koen olevan avartamisen tarpeessa... ;) Ainakin minulle tekee oikein hyvää tehdä välillä jotakin ihan erilaista työtä. Se pitää joustavana ja helpottaa myötätuntoa. (Tosin voi kyllä olla, etten suhtaudu maailman myötätuntoisimmin uraohjuksiin... Ehkä minun pitäisi vain olla ärsyyntymättä heidän ajatuksestaan, että jokin tehtävä on kuin heille luotu ja että kaikki muu on paskaa, johon he eivät tahdo koskea? Ehkä he vain kokevat ahdistavampana hanttitöiden huonot puolet? Ahdistuinhan minäkin myyntityössä, kun minulle vihjattiin, että töihin kannattaisi meikata. Mutta toisaalta, juuri tuollaisen takia minusta on tärkeää, että välillä teen noita hommia. Etten unohda, millaiset käsittämättömät paineet ihmisiin eri asemissa kohdistuvat.)
Naisjutuissa olen saanut sen verran näpeilleni, että olen käytännössä jättänyt sotkeutumatta seksuaalisesti naisiin jo pitkän aikaa. Mutta koska seksuaalinen viehätys liittyy minulla jonkinlaiseen kumppanuuden ja vertaisuuden tuntemukseen, tietysti toisinaan ystävyssuhteet naisten kanssa laukaisevat aika vastaavia tunnemyrskyjä kuin vaikkapa yhdenyönjutut tai pidemmät rakkaussuhteet miesten kanssa; ei minusta näitä alueita voi eikä pidäkään erottaa toisistaan mitenkään ehdottomasti. Aika harvoin syvä ystävyys on irrallaan niistä hellyyden ja välittämisen sävyistä, jotka muodostavat myös seksuaalisuuden perustan (ainakin minulla; en osaa yhdenyönjuttuja ollenkaan, sillä kerran jonkun kanssa maattuani huomaan toistuvasti pohtivani, mitähän tälle ihmiselle kuuluu ja ilahtuisiko hän, jos ottaisin yhteyttä ystävyyden mielessä; enimmäkseen vastaanotto on ollut kalseaa, joten en ole kovin rohkea tarttumaan toimeen ja lisäksi suurimman osan yhdenyönjuttujeni nimiä en joko muista tai en tiennyt alunperinkään ja niistä on jo todella kauan - ja silti ne kaikki raahautuvat mukana huolehdittavinani).
Ei ole yllättävää, että viehättäviä naisiakin on siksi runsaasti. Fellinin elokuvissa on uskomattoman rakastettavia naishahmoja. Kuinka kukaan voisi olla rakastumatta esimerkiksi Anita Ekbergin täysin kevytkenkäiseen ja hilpeään Anitaan? Silti Anitan hahmo ei ole mikään kepeä, lopulta. Hänessä on runsaasti valtapyrkimyksiä ja piittaamattomuutta ja siksi ihastukseni on aika ristiriitaista sorttia. En oikeasti varmaankaan haluaisi olla tällaisen naisen kanssa suhteessa. Dottore Antonionin kärsimyksissä Anitasta paljastuu oikein pirullinenkin puoli. (No, toisaalta vain koska tohtori ei suostu myöntämään seksuaalisia halujaan, mitä muutakaan siitä voi seurata kuin painajaisia?) Jokin tuossa kevytkenkäisyydessä on rakastettavaa. Ehkä se liittyy siihen, etten oikein itse osaa elää sillä tavalla. Mutta miehissä en osaa pitää sitä rakastettavana piirteenä; se ei selvästi kuulu miesominaisuuksien kuvaan vaan yhdistyy mielessäni naisiin. (Ehkä se johtuu siitä, että olen tosiaan naisten kanssa saanut paljon pahemmin näpeilleni. Mutta se taas voi johtua siitä, että olen etsinytkin kevytkenkäisiä naisia ja turvallisia miehiä. Who knows. Tai sitten se kaikki johtuu vain siitä, että tässä yhteiskunnassa on helpompaa elää heterosti.)
Amarcordin Gradisca (kuvassa keskellä) on toinen Fellini-nainen, johon ei voi olla rakastumatta. Tuo hupsu ja turhamainen kampaaja, jota kyllä rakastetaan mutta johon kukaan ei tunnu haluavan sitoutua, on jotenkin hyvin suloinen hahmo. Kaunis tietysti myös sillä lailla vanhan hyvän ajan tapaan, ei mikään anorektinen mallinpuolikas...
Gradiscassa on tyyliä, kepeyttä ja ripaus surumieltä. Kerrassaan vastustamaton yhdistelmä! Hänen seksuaalisuutensa on myös selkeästi hahmotettavissa, mikä on piirre, josta olen aina pitänyt naisissa. (Miehissä se tuntuu hivenen uhkaavalta.) Elokuvaa katsellessa ei voi kuin hämmästellä, miten on mahdollista, ettei Gradiscaa ole naitu (etenkin sen ajan standardein). No, lopussahan hän kyllä meneekin naimisiin. Jos niin ei kävisi, Amarcordista häviäisi roppa-annos uskottavuutta kertatöräyksellä.
Giulietta Masinan hahmot olisivat taas ihan oma lukunsa mutta ehkä kirjoitan niistä joskus erikseen. Giulietta näyttää niin kovasti äidiltäni, että minulla on hänelle aivan oma paikkansa universumissani.
Minua harmittaa, kun en löytänyt parempaa kuvaa Lucile Hadzihalilovicin elokuvan Innocence kiinnostavimmasta tytöstä - tuosta vaaleasta, vasemmalla, jossa on jotakin suunnattoman melankolista. Innocence on valtavan hieno ja sitouttava elokuva, joten ei ihme, että sen hahmot jäävät mieleen. Epäröin kyllä hieman, onko tämä hahmo nyt varsinaisesti romanttisessa mielessä kiinnostava, mutta kun minulla jako ei ole muutenkaan selvä (minusta äitinikin on romanttisesti kiinnostava) niin menköön nyt. Käytännössä olen toki sitä mieltä, ettei lapsiin (eikä omaan äitiin) tule sekaantua seksuaalisesti (se on luultavasti paras tapa vammauttaa toinen loppuiäkseen), mutta toisaalta olenkin sitä mieltä, ettei romanttisella mielikuvituksella (esimerkiksi romanttisessa ystävyydessä) ole aina tekemistä varsinaisen seksuaalisuuden kanssa. Näitä ajatuksia esiintyy toisinaan ja sillä hyvä. Ei niiden tarvitse valua käytäntöihin saakka mutta ei minusta niitä tarvitse kenenkään myös hävetä. Fantasiat ovat fantasioita ja jos ihmisellä on käsitys siitä, mitkä fantasiat tuottaisivat toteutettuina tuhoa, eikä siksi koskaan tuo fantasioitaan asianosaisille julki, tuskin ne satuttavat muuten kuin silloin jos niitä alkaa itsessään kohtuuttomasti häpeillä ja syyllistää. (Itse en osaa ahdistua juuri kuinkaan siitä, että näen äidissä seksuaalisesti viehättäviä piirteitä. Minusta tuntuu puolittain surulliselta ja puolittain hullunkuriselta, miten voimakkaasti toiset ahdistuvat unista, joissa halusivat äitiään. Miten tarpeeton häpeä, unesta!) Joskus jostakin lapsesta tunnistaa sellaisen temperamentin, ettei häneen voi kuin kiintyä voimakkaasti ensitapaamisesta lähtien. (Samoin käy joskus vanhusten kanssa - minusta tuntuu, että sen lisäksi, että näen ihmiset ikäkausivaatimuksineen ja elämänvaiheineen, katson vielä enemmän niiden taakse ja sieltä löytyy yleensä aina lapsen hahmo; ehkä hahmotan muutkin lapsena, kun hahmotan itsenikin sellaiseksi ensisijaisesti.) Ehkä joku toinen puhuisi samastumisesta? Minusta rajat eivät ole niin selkeitä. Jollakin tapaa tuo tyttö kuitenkin kosketti minua kovasti. Hänen liikkumattomat, ilmeettömät ja silti surullisen jähmettyneet kasvonsa ja eleensä. Hänen kömpelyytensä.
Hmm, nyt alkaa ehkä lukijallekin jo selvitä, miksi kysyin mieheltäni, saanko tehdä tämän harjoitteen näkyville. Illalla makasimme pitkään sängyssä vierekkäin ja pohdin asiaa. Sitten tajusin, miten kummallinen tilanne on - paitsi että hän on hyvin haavoittuva ja faktisesti mielenterveyskuntoutuja, sekä sen lisäksi välitön, hassu ja hilpeä, pitää paikkansa myös se, että hänellä on paljon varsin toimivia työkaluja elämänhallinnan suhteen. Hän on selvinnyt vakavimmista oireistaan, saanut paljon itseluottamusta ja kykenee vastaamaan rakkauteen. Hän on älykäs ja saa nopeasti kiinni ideoista. Sen lisäksi hän on minusta vielä suunnattoman komea sellaisella lämpimällä, lempeällä tavalla, jota miehissä rakastan. (Siihen sisältyy se, ettei koeta erityisesti korostaa ulkonäköään varman päälle vaan uskaltaa hassutella epäsovinnaisin vaattein ja kampauksin.) Hän hymyilee ja nauraa paljon mutta uskaltaa näyttää myös surunsa. Hänessä ei ole hitustakaan itseriittoisuutta eikä korskeutta vaan hänellä on hyvä sydän. (Höhhöö, toivottavasti hän ei nyt tästä ylpisty sietämättömäksi...)
Niin ajatellessani tulin niin kiitolliseksi, että melkein aloin itkeä. Ei ihme, että aluksi tuntui vähän vaikealta muistaa fiktiivisiä hahmoja, kun tuossa on tuo käsinkosketeltavakin lähellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti