Eilinen meemi ei ollutkaan ihan niin kevyt suorittaa kuin kuvittelin. Ehkä jo se, miten siitä välittömästi innostuin, kieli jotakin siitä, että aiheessa riittäisi tutkittavaa. Päivän mittaan muistin yhä uusia hahmoja, joihin minun olisi pitänyt viitata. Betty Bluen Betty, esimerkiksi. Betty, joka on hyvin onneton ja toimelias ja täysin holtiton. Betty solahtaa vaivatta jälleen luokkaan "oikeasti olisin pississä jos olisin ihastunut tähän". Hyvä siis, että hän sijaitsee elokuvassa.
Betty Blueta katsellessa olen kokenut kaikista voimakkaimmin, että on todellinen harmi, etten ole mies. Olisi jotenkin niin luontevaa olla mies, jolla on oikukas muusa. Jotenkin naisten välisessä suhteessa on vaikeaa kuvitella, että sellainen asetelma saattaisi onnistua. Enkä haluaisi olla kenenkään miehen muusa. En ainakaan pidemmän päälle... jossain vaiheessa alkaisin kuitenkin valittaa, että minut väärintulkitaan.
Toinen, vähemmän holtiton mutta kylläkin melkoisen sitoutumiskammoinen ihastuttava nainen on Lena Olinin näyttelemä Sabina Olemisen sietämättömässä keveydessä. Jostakin syystä nuorempana ihailin tällaista "vahvaa" naiseutta. Ja hitto, että inhosin Juliette Binochen Terezaa, joka paitsi oli niin avuton ja hämmentynyt, myös sellainen sitoutuva, itkeskelevä porsasparka, jollainen saatan itsekin olla. (Ja silloin suutun itselleni monesti tulikivenkatkuisesti - ei kukaan ole luvannut olla aina läsnä minua varten, joten tuntuu niin turhalta pettyä siitä, että koen etäisyyttä ja turvattomuutta. Sallin kyllä tunteen, enhän oikein sitä voi estääkään mitenkään, mutta asenteeksi saakka en soisi sen pääsevän. Silti aina välillä niin käy ja se tuntuu hyperkurjalta.)En nyt jaksa etsiä kuvaa, mutta olen addiktoitunut myös elokuvaan Henry ja June. Sen kaikki keskushahmot ovat hyvin inhimillisiä ja kiinnostavia, ja oikeastaan kai kaikkiin heihin (Henryyn, Juneen, Anais Niniin ja tämän mieheen) on helppoa rakastua. Siksi tuntuu luontevalta, että heidän välillään on jännitteitä: ei voi oikein olla pahoillaan kenenkään puolesta, koska käytännössä kaikki ovat yhtä viehättäviä ja heihin haksahtaminen siten ymmärrettävää.
Luin eilisen tekstini uudelleen ja olisin voinut jyskäyttää otsaani ja kirkua heurekaa tai jotakin muuta suurieleistä, sillä totta puhuen kirjoitan siinä ihan viattomin elein jotakin hyvin askarruttavaa. Nimittäin, en ole oikein koskaan pitänyt kylmistä ja etäisistä miehistä, joista voisi fantasioida silleen fetissitasolla, heihin oikeasti sotkeentua haluamatta, mutta naisten kohdalla on ihan toisin (ja joskus ennen olin myös suunnattoman paljon huonompi hahmottamaan sen, haluanko oikeasti sotkeentua johonkuhun - kai se on kokemuksen kautta tullut jo opittua). Kirjoitan: "...olenkin selvästi todella huono fetisoitumaan kaksiulotteisiin, hajuttomiin mieshahmoihin." Itse asiassa voi olla, että minun on ylipäänsä jokseenkin mahdotonta fetisoitua miehiin. Naisten kohdalla se taas ei ole lainkaan vaikeaa! Kun vielä myöhemmin epäröin kirjoituksessa, olisinko saanut näpeilleni naisten kanssa siksi, että olen etsinyt tietynlaista - sitoutumatonta, holtitonta ja kevytkenkäistä - naista (samalla kun olen oikeastaan etsinyt äitiä, joka pitäisi minusta huolta ja jolla olisi minulle aikaa; halu, jota olin erittäin haluton myöntämään siihen saakka että erosin viime kerran kolme vuotta sitten ja jouduin käsittelemään sitä perinpohjin), ehkäpä se hyvinkin pitää paikkansa.
Minulla on useita ystävättäriä, joilla on tai on ollut hieman samantapainen suuntautumisongelma miesten suhteen. Minullakin on ollut omat ongelmani miesten suhteen, mutta heidän kohdallaan kuva on sentään ollut itselläni tuhannesti järkevämpi kuin naisten tapauksessa. Ehkä siksi miessuhteeni ovat olleet hyvin pitkiä ja monella tapaa antoisia, vaikka niihin on sisältynytkin ristiriitoja ja monenmoisia ahdistuksia. (Kai kaikkiin suhteisiin sisältyy?) Romanttiset ihastukset naisiin taas ovat osoittautuneet katastrofiksi toisen perään.
En osaa arvioida, mikä tässä nyt on takana. Ehkä lapsuudenkodin naiskielteisyys tai naiskuvan yksipuolisuus? (Oikeastaan ne ovat elettynä aika sama asia. Yksipuolinen kielteinen asenne tai myönteinen suhtautuminen, joka hyväksyy vain yhden mallin mukaisen ryhmäjäsenyyden, ei käytännön tasolla tunnu kovin erilaiselta silloin kun tuohon malliin ei oikein onnistu sovittumaan ja kaiken kauhun kukkuroiksi ei edes halua sovittautua minkään muun motiivin puolesta kuin sen vuoksi että haluaisi tulla rakastetuksi ja tämä nyt näytetään vaativan, jotta se kävisi mahdolliseksi.) Ehkä naiset ovat jääneet minulle kuvamaisiksi, kun en ole kovin moneen heistä onnistunut solmimaan lämpimiä suhteita? Tai koska minulle on niin monesti korostettu lapsuudenkodissa, että olen epäonnistunut naiseudessa rankemman kautta? Vai onko kyseessä jokin laajempi piirre, jokin useammin naisten kokema oman sukupuolen esineellistäminen? (Ne valkokangasnaiset, joihin olen ihastunut, ovat melkein kaikki tyyppiä "ei tästä kyllä mitään tulisi". Mitä muuta he siis ovat kuin katseen kohde, jonkun konkretisoitavaksi liian hävettävän ja kipeän halun sijaisruumiillistumia? Halun, joka ei voi enää ikinä tyydyttyä: olla osa toista ihmistä, sulautua hänen kanssaan yhdeksi, jättää kaikki tunteensa ja tarpeensa toisen säädeltäviksi, luovuttaa toiselle kaikki kontrolli teoista ja ajatuksista. Tunnistan sen halun itsessäni kyllä, mutta en halua sen pääsevän asenteeksi saakka. Ja kuinka vihlovaksi halu toisinaan yltyy! Eikö juuri se saa ihmisen sanomaan: HÄN teki minut hulluksi. HÄN sai minut ajattelemaan niin. Ja niin edelleen. Halu luovuttaa kontrolli toiselle, halu luottaa mielenvikaisissa määrin. Valheellisin turvasatama, jonka kuvitella saattaa! Metatasolla en tosiaankaan halua haluta mitään tällaista ja vaikka halu pulpahteleekin esiin, katson sitä tiukkaan ja tarkasti niin kauan, että se huokaisee ja painaa päänsä laputtaa takaisin sinne, mistä tulikin. Ei minulla ole ollut pitkään enää varaa olla lapsi.)
Muistan joitakin repliikkejä ja mielteitä, jotka voivat olla tekemisissä tämän asian kanssa. Isän naisiin kohdistuva ärtymys, äidin lukittautuminen ulkonäköön, äiti ja sisko vs. isä -valtataistelu siitä, saako töistä ja koulusta myöhästyä meikkaamisen takia ja mikä elämässä on oleellista, kyvyttömyyteni asettua taistelussa millekään kannalle, kyvyttömyyteni määrittää itseäni jonkin sukupuoliseksi (ja että keksin pakotieksi eläimen kategorian, kun moni yhdistää juuri eläimiin seksuaalisuuden) ja ylipäänsä allergisoitumiseni koko sukupuolisuuden teemalle sekä poikien ja tyttöjen sukupuolenkesken illoille ja diskursseille. Sopimattomuus, kun naisille ei ole nainen ja kun miehillekään ei kuitenkaan mene miehestä. (Mutta jostain syystä miehille on ollut helpompi antaa anteeksi. Miksi? Siksikö, että on ollut enemmän heidän kanssaan tekemisissä?) Eivätköhän nämä kaikki jotenkin vaikuta siellä taustalla.
En osaa sanoa syytä sille, miksi haluamiseni sukupuolittuu tällä tavalla, ja ehkä se ei ole enää oleellistakaan. Eihän mitään noista asioista, jotka ovat vaikuttaneet tämänhetkiseen tilanteeseen, voida enää muuttaa. Mutta tuntuu tärkeältä huomata tämä ero. Se mahdollistaa eron kiinni kuromisen tulevissa tilanteissa. Entä jos onnistuisin ihastumaan johonkuhun lämpimään, viisaaseen naiseen elokuvassa? Ihastumaan sillä lailla anteeksiantavasti ja täydellisyyttä tavoittelemattomasti?
Tuskin se mahdotontakaan olisi. Onhan Giulietta Masina monine roolihahmoineen. Jokainen niistä heristää minusta itkua esiin. La Stradan surullinen, lempeä ja ehkä hieman yksinkertainen Gelsomina (jasmiini!), Cabirian öiden toiveikas ja pettyvä sinkku-Cabiria (hitto, se on kaikkien aikojen sinkkuelokuva eikä siitä päästä yli sitten millään) ja Giuliettan viettelysten Giulietta, joka kamppailee seksuaalisuutta tursuvien mielikuvien kanssa aviomiehen pettäessä häntä. Minusta on ihan selvää, että pidän näitä hahmoja vetoavina myös siksi, että Giulietta näyttää niin paljon omalta äidiltäni. On monia sympaattisia roolihahmoja, joista ei vain saa kiinni, koska niiden kasvot eivät tunnu sopivan tapahtumiin. Esimerkiksi minun on ihan mahdotonta kuvitella symppaavani Audrey Hepburbnin roolihahmoja - hän on vain aivan liian hentoisenterävä piirteiltään ja eleiltään. Hän jää etäiseksi, enkä voi sille mitään. Esimerkiksi elokuvassa Aamiainen Tiffanylla minua vaivasi se, että hänellä on väärät kasvot, liian sirkeät. Hänen vastoinkäymisiinsä on vaikeaa samastua. Aika monille hän silti näyttää olevan juuri oikea tulkitsija, ja hyvä niin. (Luulen kyllä, että jos tapaisin sen oloisen ihmisen avoimena vastoinkäymistensä hetkellä, minun ei olisi vaikeaa ymmärtää niitä. Huh, toivottavasti olen tämän suhteen oikeassa.)Tämä kuvien tai kasvojen sopivuus on kiinnostava ja askarruttava seikka. Esimerkiksi nykyinen mieheni varoi minua vähän aluksi, koska oli sitä mieltä, että ulkonäköni kieli epäluotettavuudesta. Hänelle oli syntynyt se vaikutelma, että saattaisin leikitellä miesten kiintymyksellä, koska olin hänestä kaunis, ja kauniit naiset kuulemma tekevät sellaista. Olen useammastakin lähteestä kuullut tällaisia uskomuksia milloin kenestäkin lausuttuna. Ongelmahan tässä päätelmässä tietysti on se, etten ainakaan minä osaa jäsentää itseäni kauniiksi (tai naiselliseksi) juuri kuinkaan. Koen itseni epämääräiseksi kokoelmaksi epätyydyttäviä ruumiinosia ja uskomuksia, ellen sitten ajattele itseäni lähtökohtaisesti representoimattomana eläimenä, joka liikkuu ja tutkii maailmaa (mutta toisaalta minun on vaikeaa tajuta, että muut onnistuisivat hahmottamaan minut niin, koska ei heidän puheistaan ole enimmäkseen heijastunut sellaista kuvaa). Epäröin vähän myös sen suhteen, liekö kyse monien muidenkin kohdalla sittenkin väärintulkinnasta.
Varmasti markkina-arvonsa tuntevia (apua, mikä terminologia) ja hyväksikäyttäviä naisia on, mutta kokemukseni mukaan useimmat minun mielestäni säkenöivän kauniit naiset eivät osaa pitää itseään kauniina alkuunkaan. Ehkä he eivät tajua jonkun todella ihailevan heitä ja siksi vastaavat jotenkin ylimalkaisesti? Eiväthän ihmiset yleensä tahallaan loukkaa toisiaan, etenkään seksuaalisuuteen liittyen. Seksuaalisesti loukkaavat todennäköisesti pistävät kiertämään aiemmin kokemansa itseensä kohdistuneet loukkaukset, eikä heitä sen perusteella kai kuuluisi mitenkään tuomita suoralta kädeltä - ehkä he vain pyrkivät suojelemaan itseään ja heistä toinen etenee liian nopeasti? Toki reaktiot saattavat olla jyrkkiä ja tuntua pahalta, mutta lopulta heillä on oikeus pitää kiinni rajoistaan ja asettaa ne siten kuin he haluavat. Heillä on varmasti siihen syynsä eivätkä he kenties hahmota, että asiat voisi jäsentää toisellakin tavalla. Yleensä, kun reaktio tuntuu tilanteeseen täysin ylimitoitetulta, se kumpuaakin jostakin paljon kauempaa. Eikä ainakaan kauniin naisen osa ole helppo, mikäli siskoni elämästä voi yleistää.
Ihmisillä on monet möykkynsä ja salaiset uskomuksensa, jotka vain saavat heidät vaikuttamaan töykeiltä, jos on toivonut ja kenties olettanutkin vastauksen joksikin aivan toisenlaiseksi. Jollekulle halaaminenkin voi jo olla aivan liian vaikeaa. Ja minulle ainakin sellainen tapaus, että joku on minusta kiinnostunut, on sillä lailla vieras, että olen aika harjaantumaton kommunikoimaan briljantisti, missä rajani kulkevat ja mitä itse moisesta tilanteesta ajattelen. (Olen esimerkiksi aivan sokea flirttailulle. En yksinkertaisesti tiedä kenenkään flirttailleen kanssani, vaikka minulle on näin vakuutettu tapahtuneen. Minun on myös vakuutettu flirttailleen jollekulle, vaikka olen itse käsittääkseni puhunut hänen kanssaan jostakin ihan kuivasta aiheesta kuten vaikka tieteenhistoriasta tai kuulumisista, ja niin kepein mielin, ettei se mitenkään olisi mahdollista, jos tuo ihminen olisi kiinnostanut minua romanttisesti - ainakaan tietoisella tasolla. Silloin nimittäin punastelen ja olen aika hiljainen ja säyseä ja koen oloni jotenkin sietämättömän raskaaksi ja hämilliseksi, ellen sitten etene siihen tyyliin, ettei voi jäädä epäselvyyttä siitä, mistä on kyse. Yleensä kaikki vakavampi tulee siis puun takaa, kun en ole hahmottanut mitään kiinnostuksia virittyvän. Minulle on kaksi kertaa sattunut niin, että minua on pyydetty jonnekin ja olen äkisti tajunnut, että toinen ehkä ottaa tämän nyt kylmää vettä niskaan -taktiikkana, mutten oikein osaa kiinnostua tuosta toisesta romanttisessa mielessä ja minusta olisi ollut epäreilua olla sanomatta sitä heti.)
Hmm, ajauduinpa taas kuvien taakse. Jotakin jännittävää tässä kyllä on. Miksi naiset on helpompaa hahmottaa kuvina? - Ja johtuuko siitä, ettei osaa kuvitella itseään kuvaksi? Tai siis naiseksi? (Hitto, että tuossakin vaihdan noin sulavasti paikkaa, kun tarkoitin kirjoittaa heti "naiseksi".)
No, ehkä on aika antaa hiekan laskeutua. Tämä on selvästi liian iso pala pureskeltavaksi kylmiltään.
"Toinen, vähemmän holtiton mutta kylläkin melkoisen sitoutumiskammoinen ihastuttava nainen on Lena Olinin näyttelemä Sabina Olemisen sietämättömässä keveydessä. Jostakin syystä nuorempana ihailin tällaista "vahvaa" naiseutta. Ja hitto, että inhosin Juliette Binochen Terezaa, joka paitsi oli niin avuton ja hämmentynyt, myös sellainen sitoutuva, itkeskelevä porsasparka, jollainen saatan itsekin olla."
VastaaPoistaMitä sitten ajattelit siitä miehestä - Tomasko se oli? En ole nähnyt elokuvaa, mutta kun luin kirjan joskus teininä, Tereza rinnastui mielessäni voimakkaasti äitiini ja Sabina johonkin isäni rakastajattareen. Jollain tasolla tajusin jo silloin, miten paljon parisuhdeasioissa muistutan äitiäni, ja minulle syntyi kirjasta aika voimakas kauhukuva siitä, millaista kärsimystä parisuhde voi nykymaailmassa tuottaa tällaiselle sitoutumishaluiselle naiselle. En omalla kohdallani kuitenkaan tunne, että sitoutumistarve varsinaisesti olisi asenteeksi muuttunut halu... ainakaan halu missään psykoanalyyttisessa mielessä. Kyse on lähinnä mummon viljelemien raamatunlauseiden ja erilaisten kulttuurituotteiden virittämästä toivosta, että olisin olemassa jotakin tiettyä ihmistä varten ja päinvastoin. Mustasukkaisuuttanikaan en osaa hahmottaa miksikään mahlerilaiseksi eroahdistukseksi, vaan siinä on kyse siitä, että elämän tarkoitus murenee, ellei parisuhde vastaakaan odotuksiani. Voi toki olla, etten vain myönnä tai tiedosta psykoanalyyttista taustaani, mutta joka tapauksessa tunteella on omassa mielessäni selvä uskonnollis-elämänkatsomuksellinen pohja. Sen vuoksi en myöskään pysty kovin perusteellisesti tuomitsemaan sitä itsessäni. Asenteen muuttaminen jättäisi minut jollain lailla tyhjän päälle, koska tietyissä vaiheissa en olisi jaksanut elää, ellen olisi uskotellut itselleni, että joku odottaa minua jossain. Varmasti tällä asennoitumisella on myös neurologista pohjaa. Jonkinlainen tunnemuistojen syvällisyys tai uusiin ihmisiin rakastumista helpottavien hormonien niukkuus voisi luoda perinnöllisen alttiuden tällaiseen asennoitumiseen. Minullahan on ylipäätään aika voimakas tarve pitää ulkoinen elämä yksinkertaisena. En esimerkiksi käsitä, miten useimmilla ystävistäni on satoja ystäviä, kun tunnen eläväni sosiaalisesti tosi vilkasta jaksoa jo näinkin, kun on muutaman kymmentä Facebook-frendiä ja muutama muu. Usein tunnen itseni melkoiseksi kummajaiseksi ja ajattelen, että minun olisi pitänyt syntyä viimeistään sata vuotta sitten. Ehkä jokin hormonivalmiste tekisi minusta kevytkenkäisemmän, mutta kammoksun kaikkia psyykenlääkkeitä, kun olen muutenkin niin epävarma itsestäni.
Ei minusta Tomasissa ollut mitään kiinnostavaa, ei yhtikäs mitään. Jotenkin hän näyttäytyi minulle elokuvassa ihan sivuhahmona, kun noiden naisten välille virittyi niin voimakas jännite. (Näyttelijä myös oli jotenkin muovisen oloinen, semmoinen jota en osaa pitää vetoavan oloisena varmaan mitenkään.)
VastaaPoistaKaipa useimmat meistä muistuttavat Terezaa enemmän kuin Sabinaa parisuhdeasioissa. Turvallisessa parisuhteessa on kuitenkin paljon helpompaa pysyä tyytyväisenä ja onnellisena kuin yksin tai epämääräisissä viritelmissä, joissa pitäisi koko ajan olla varuillaan siitä, ettei koko homma paljastu. (Minä en ole lisäksi ikinä ymmärtänyt, millä lailla informaatio siitä, että hlöt x ja y ovat maanneet keskenään, nyt kumpaakaan erityisesti vahingoittaisi, jos kummallakaan ei ole tahollaan jotakin vakavampaa viritystä, ja sikäli olen suhtautunut melko äkäisesti kaikkiin hyssyttelyihin; mukautunut niihin mutta pitänyt niitä jotenkin raivostuttavina ja turhina, koska en ajattele ihmisten saastuvan toisistaan välittämisestä ja hurmaantumisesta)
Kultaseni, minusta sinä olet olemassa ITSEÄSI varten. Jossakin mielessä ymmärrän kyllä, mistä kirjoitat, vaikka oma näkemykseni onkin aika eri planeetalta. Minustakin olisi tavallaan mukavaa, että joku haluaisi minun olevan elossa ja juuri tällainen, etenkin kun olen välillä aina sitä mieltä, etten oikeastaan itse haluaisi olla elossa lainkaan. Mutta ongelma toista varten olemisessa tuntuu olevan se, ettei täysin pyytetöntä toista taida ollakaan. Ja jos luovuttaa kontrollin omasta olemisestaan ja valinnoistaan jollekulle toiselle, sysää hänen harteilleen aikamoisen taakan. Vaikka joku olisikin halukas uhrautumaan ja tekemään päätökset puolestani, tiedän, etten osaisi kuitenkaan olla kiitollinen hänen mielestään oikealla tavalla. Ja sillä lailla meidän välillemme repeytyisi juopa, joka saisi melko pian kummatkin ajattelemaan, että ei, tuo toinen EI ole minua varten ja ainakaan minä en ole HÄNTÄ ja hänen tarkoitusperiään varten.
En osaa sanoa tuosta elämän tarkoituksen murenemisesta mitään muuta kuin että se tosiaan kuvaa hyvin sitä tunnelmaa, joka vallitsee, kun tajuaa menettävänsä tai menettäneensä toisen lopullisesti. (Minä taas en sillä lailla osaa olla mustasukkainen kenellekään, koska tiedän, että se puoli, jonka saan jostakusta esiin, on joka tapauksessa erilainen kuin se, jonka joku toinen saa esiin. Toisen menettämisen lisäksi suren sitä omaa puoltani, jonka vain hän saa esiin ja jonka erossa menetän.) Minun elämäni tarkoitus tai ainakin sen suuri osa on vain murennut jo niin monta kertaa, että luotan jo siihen, että se siitä taas tihentyy ja luutuu uudelleen. Oikeastaan jo siinä vaiheessa kun solmin suhdetta johonkuhun, ajattelen, että tämä on väliaikaista todennäköisesti mutta että me nyt tämän aikaa ja toistaiseksi autamme ja tuemme toisiamme. Muistan kyllä miltä ensimmäinen ero vakavasta suhteesta tuntui. Se oli karmeaa, kun ei voinut vielä luottaa siihen, että kaikkien tuollaisten ulkoisten tekijöiden lisäksi on sellaisia voimavaroja ja tavoitteita, joista ei tiedä yhtään mitään mutta jotka yllättäen astuvatkin ruoriin kaiken romahtaessa.
Tavoite selvitä järjissään yöhön saakka, esimerkiksi. Ja käsittämätön voiman tunne, joka liittyy romahtamisen ja putoamiseen tuntuun: Kaikki on rikki, mutta tässä sitä vain porskutetaan. Ja äkisti kaiken näkee selkeämmin ja kirkkaammin, ilot ja surut tiivistyvät ja käyvät läpitunkevammiksi. Ja on hyvin kevyt olla: tilapäinen merkityksettömyys liittyy myös keveyteen. (Enkä nyt ajattele kevytkenkäisyyttä vaan sitä, että jaksaa kannatella päätään niin pystyssä, että näkee päätöksiä tehdessään kauas.)
Minulle jotenkin soveltuu armeliaampana tällainen käsitys, että olen olemassa monia ihmisiä varten ja että on olemassa monia ihmisiä minua varten. Ehkä siteeraan sinulle samaa kuin joku aika sitten Viiveellekin: jossakin laulussa lauleskellaan, että kukaan ei ole kenenkään elämän suola kaiken aikaa, mutta jokainen on joskus jonkun toisen elämän suola. Se tuntuu minusta armeliaammalta käsitykseltä, koska sallii erehtymiset ja ihmissuhteissa kuin luonnostaan tapahtuvat lähentymiset, loittonemiset ja uudelleenlähestymiset. Minua jotenkin ahdistaa se ajatus, että olisin jokun "se oikea" ja että sen takia me molemmat joutuisimme kärsimään siitä, että välillä haluaisimme etäisyyttä, joka siinä viitekehyksessä saattaisi näyttää "väärältä" tai "epäonnistumiselta" tai "luonnottomalta", tms. kielteiseltä.
Mutta en osaa kyllä ollenkaan arvioida, kokevatko ihmiset yleisemmin näin vai ovatko nämä vain minun ystävyys- ja rakkaussuhteitani luonnehtivia piirteitä.
En usko tuomitsemiseen (etenkään tunteen tuomitsemiseen; sehän on merkki jostakin, eikä viestintuojaa kannata ampua vaan ottaa selvää, mitä hänellä on kerrottavanaan). Elämästä voi selvitä kovin monin tavoin, ei ole vain yhtä tapaa elää ja järjestää asiansa. Kai tärkeintä on koettaa hahmottaa asiat metatasolla, kysyä itseltään, mitä haluja haluaa tukea ja millaisiin tavoitteisiin haluaa pyrkiä ja miten suhtautuu muuttumisen ajatukseen ja mitä pitää omina piirteinään ja mitä sellaisina lainoina, jotka voisi oikeastaan jo palauttaakin sinne, mistä ne aikanaan tuli otettua kantamuksia raskauttamaan. (Välttämistavoitteisiin en oikein itse enää usko luettuani niistä jonkin verran empiiristä tutkimusta; näyttää siltä, että ne virittävät enemmän ahdistusta ja rajoituksia kuin suvaitsevuutta, huumoria ja helppouden tunteita sekä avoimuutta uusille kokemuksille; suvaitsevuus, huumori, keveys, helppouden tunteet ja avoimuus uusille kokemuksille ovat niitä asioita, joita itse haluaisin voimakkaammin elämääni.)
En kyllä tiedä, käytänkö minäkään halun käsitettä minkään koulukunnan mukaisesti... ;) Eroahdistuksenkin olen oppinut lähinnä eläimille suunnatusta käyttäytymisterapiasta. Kerettiläistä, mutta toimivaa... :D
En osaa tuosta neurologiasta ja välittäjäaineiden tasoista niin ottaa kantaa. Mutta varmasti temperamenttieroilla on tekemistä näiden asioiden kanssa. Kai tärkeintä on, että on sinut oman temperamenttinsa kanssa? Kyllä minäkin välillä koen eläväni väärää aikaa ja paikkaa, monenkin asian suhteen. Se tuntuu joskus tosi ahdistavalta.
Mitä FB-ystäviin tulee, pidän ainakin itse heistä säännöllisesti (tyyliin kuukausittain) yhteyttä ehkä noin viidestä kymmeneen. Ystäviin vain kertyy joukkoa, johon on tutustunut opiskeluissa, järjestöissä, työpaikoilla jne. ja jotka tietää ja joiden kanssa on joskus ihan hauskaa vaihtaa lyhyt viesti, kun kuitenkin on oletettavaa, että kumpikin suhtautuu toiseen hyväntahtoisesti ja hyväksyvästi. Se on hyvin matalan kynnyksen tapa säilyä yhteyksissä ihmisiin. Tuttavuus saattaa olla koteloituneena vuosia ja sitten äkisti saada ryytiä, kun vaikkapa kysyy jotakin ja joku vastaa siihen tai voi itse välittää jonkun vanhan tuttavan tarjotaan vuokralle -ilmoituksen jollekin ystävälleen, jonka tietää etsivän asuntoa. Ei kai määrä tässäkään ole olennainen, vaan niiden muutamien läheisimpien suhteiden laatu - että on joku, jolle uskaltaa puhua, ja joka kuuntelee? Tai en minä nyt tietenkään voi muiden puolesta puhua --- :P
Nykyään hahmotan Olemisen sietämättömän keveyden jotenkin paljon surullisempana elokuvana kuin ennen. Ehkä se johtuu siitä, että omien kokemusten kertyessä hahmotkin näyttäytyvät syvempinä ja heidän tuntemuksiinsa on helpompi samastua, muttei kehenkään heistä haluaisi samastua täysin ja toivoo, ettei ulos- eikä sisällepäin näyttäisi keneltäkään heistä.
Minäkin suhtaudun lääkehoitoon hieman epäröiden omalla kohdallani. Toisaalta moni ystäväni on saanut lääkehoidosta apua siihen, että he ovat jaksaneet alkaa setviä vaikeiden olojensa taustoja ja mekanismeja ja ovat onnistuneet virittäneet halunsa muuttua. Minussa muuttumisen halu on hyvin vahvana, vaikka pätkittäin olenkin umpisokea sille, että TÄMÄKIN asia saattaisi onnistua muuttumaan, jos vähän ottaisin selvää ja ponnistelisin. Vähän kerrassan yhä uusi mahdollisuuksia kuitenkin avautuu ja tämäkin tuntuu aika nopealta tahdilta...
Itseä kannattaa kuunnella. Kai olennaista on se, ovatko ahdistavat olot sellaisia, että ne haluaa kestää sellaisenaan vai ei. (Eufemia kirjoitti joskus, että haluaa olla surullinen. En ymmärtänyt sitä silloin, mutta liittyisikö tähän? Itse muotoilisin niin, etten halua olla surullinen, en taatusti, mutta että sitten kun väistämättä ja vääjäämättä välillä tulen surulliseksi, *haluan* sietää tuon tunteen, haluan ymmärtää sen osaksi itseäni ja elämääni, enkä vain joksikin häiriöksi. Käyn mieluummin kiinni merkitysrakenteisin ja ravistelen niitä armotta, ja kun kerran näyn pystyvän siihen lääkityksettä toistaiseksi, vaikka tämä päätös nyt saattaa muuttua milloin hyvänsä, jatkan samaa rataa.
Minua jäi askarruttaamaan tuo uskonnollis-elämänkatsomuksellinen pohja, josta kirjoitat. Tarkoitatko sillä, että on uskomuksia ja näkemyksiä, joita et halua kyseenalaistaa? Hmm, niin varmaan kaikilla on sellaisia. Tarkoitatko jotakin sinne päin, että haluat ennalta päättää, mitkä uskomuksista ovat sellaisia, joita et halua kyseenalaistaa, koska niihin nivoutuu noita syviä tunnemuistoja? En saa tästä oikein kiinni, mutta haluaisin kovasti ymmärtää.
"Minua jäi askarruttaamaan tuo uskonnollis-elämänkatsomuksellinen pohja, josta kirjoitat. Tarkoitatko sillä, että on uskomuksia ja näkemyksiä, joita et halua kyseenalaistaa? Hmm, niin varmaan kaikilla on sellaisia. Tarkoitatko jotakin sinne päin, että haluat ennalta päättää, mitkä uskomuksista ovat sellaisia, joita et halua kyseenalaistaa, koska niihin nivoutuu noita syviä tunnemuistoja? En saa tästä oikein kiinni, mutta haluaisin kovasti ymmärtää."
VastaaPoistaEn tarkoittanut ihan tätä, vaan tietyt ajatukset tekevät elämästä tarinanomaisen, sen sijaan että se olisi pelkkää postmodernia sekasotkua. Esimerkiksi parisuhde on yksi ajatus, jonka kehittelyn aloitin vakavissani joskus ehkä 15-vuotiaana ja joka oli pitkään pelkkää abstraktia runonkirjoittelua, koska en tavannut maalla sellaista ihmistä, josta olisin voinut kiinnostua. Kuinka tämä ajatus voisi uudestaan abstrahoitua, kun se on kerran saanut kasvot ja yksityiskohdat? Sikäli uskon, että päähänpinttymäni voisi liittyä myös aivotoimintaan ja muiston pysyvyyteen. Jos oletetaan, että pitää pystyä tarpeen tullen vaihtamaan seurustelukumppania, skeeman olisi pitänyt olla erilainen alusta lähtien. Vaikka ajatus muuttaa muotoaan, en jaksa uskoa, että voisin äkisti siirtyä aivan toiseen paradigmaan, vaan jos suhde katkeaisi, olisin sitten loppuelämäni eräänlainen leski. Muutenkin olen ehkä tottunut siihen, että minulla on kaikkea yksi - yksi äiti, yksi isä, yksi sisarus, yksi serkku... Sitä ainoaa serkkuakaan en ole tavannut 15 vuoteen, mutta kuitenkin hän on edelleen se ainoa serkkuni ja tulee aina olemaan. Luin jostain kaavan, jonka mukaan naisella on usein kolme miestä: romanttinen nuoruuden rakastaja, arkinen aviomies ja romanttinen vanhuuden rakastaja. Tässä skeemassa on paikka kolmelle miehelle, mutta se on minusta tylsempi kuin yhden miehen skeema, koska se ei saa vahvistusta lukemastani runoudesta vaan jostain haastattelututkimuksesta. Miesten moninaisuutta ei myöskään millään lailla ihannoitu kotonani, vaan mummokin sanoi, että minkä Jumala on yhteen liittänyt, sitä älköön ihminen erottako. Toisaalta parisuhteisiin suhtauduttiin myös hyvin vaatimattomasti, koska suvussani on suunnilleen yhtä paljon vanhojapiikoja ja -poikia kuin avioituneita ihmisiä. Ajateltiin, että on hieno juttu, jos yhdenkin miehen/naisen elämässään löytää, ja minun oli helppo omaksua tämä uskomus poikakuoron kiljuessa, ettei kukaan rahastakaan makaisi kanssani. Ajattelin, että minulla on se yksi sisäinen puhuteltu, joka voi joskus konkretisoitua tai olla konkretisoitumatta. Ihannetila kai olisi jonkinlainen harmonia oman kehollisuuden, sisäisten uskomusten ja vallitsevan kulttuurin välillä, vaikka toisaalta moni asia jäisi ehkä tiedostamatta, jos olisi sinut nykyisyyden kanssa.
Itse asiassa muistan nyt hämärästi 15 vuoden takaa, että Kunderan kirjassa esitettiin eräänlainen teoria uskottomuudesta. Kertoja totesi jotakin sen suuntaista, että sellaista uskottomuutta ei yleensä liiemmin paheksuta, jossa kaikki rakastajattaret edustavat samaa tyyppiä, kuin saman ihanteen ruumiillistumat, kun taas Tomasin tapaa herkutella erilaisilla naisilla on perinteisesti pidetty tuomittavana. Ensiksi mainittu vaihtoehto on kai jonkilainen versio tästä omasta ajatuksen kehittelystäni. Kuitenkin minusta tuntuu kummalta sekin, jos joku intiimisti seurustelee useamman naisen (tai miehen) kanssa tunnustamatta näiden ainutkertaisuutta muuten kuin ehkä kielteisessä mielessä, poikkeamina muuttumattomasta ideaalista. Minulla ajatuksen kehittymiseen kuuluu jatkuva täsmentyminen eikä ruumiillistumisen ja abstrahoitumisen vuorottelu, joka mahdollistaisi seurustelukumppanin vaihtamisen. Toki suhteeseen aina kuuluu etääntymisiä ja lähentymisiä, mutta sitä pidän itsestään selvänä; enhän koskaan ole esimerkiksi asunut samalla paikkakunnalla rakastettuni kanssa. Etääntyminen tuo suhteeseen uuden näkökulman mutta ei mielestäni abstrahoi sitä; kyllä ikävä kohdistuu johonkin hyvin konkreettiseen ja ainutkertaiseen. Toinen uskottomuuden muoto ei luontuisi minulta siksi, että kaikki kohtaamiset jättävät minuun syvän muiston, niin kuin aistihavainnot olisivat merkkejä muista ulottuvuuksista. Psyykkinen kapasiteettini ylittyisi alta aikayksikön, jos yrittäisin viettää sen tyylistä elämää kuin Tomas.
VastaaPoistaHmm, tunnistan tavallaan jotkut ajatukset, joista kirjoitat. Minä vain en osaa ajatella yksi-kerrallaan-avioista maailmaa postmodernina sekasotkuna, koska jossakin mielessä puran itseni ja aloitan aina alusta uuden suhteen alkaessa. Ja käsitän sen ihan selkeänä tarinana kaiken lisäksi.
VastaaPoistaEhkä me kannamme molemmat sukujemme tunnuksia: minun molemmat mummoni olivat eronneita naisia, joille uusien suhteiden solmiminen ja näissä asioissa erehtyminen ei siten ollut vierasta; minutkin on lapsesta asti opetettu ajattelemaan, että erehtyä saa myös rakkausasioissa, kunhan osaa myöntää erehdyksensä ja oikaista ne. Ja kunhan ei tahallaan loukkaa.
Minun on jotenkin vaikeaa ehkä kaiken tämän takia onnistua kuvittelemaan, millaiselta tuntuu kaivata parisuhdetta muuten kuin ihan arkisella tasolla, tyyliin että kunpa joku hakisi mustaherukkamehua kaupasta, kun olen flunssassa. (Unohtamatta toki seksuaalisia tarpeita, jotka ovat kummaa arjen ja pyhän sekamelskaa.)En ole ikinä halunnut oikeastaan seurustella, niin on vain käynyt. (Enemmän kylläkin seksuaalisuuden kuin mustaherukkamehun takia.) Skeemani siitä, että olisin onnellisimmillani yksinäisenä sutena, on siis rikkoutunut. Samoin ne skeemat, joita minulla on ollut siitä, että tämä suhde tässä tulee kestämään kuolemaan saakka (kyllä vain, ajattelin niin, mutta se oli erehdys, koska en osannut aavistaa,mitä kaikkea vaadittaisiin, enkä sitä, miten penseästi suhtauduin noihin vaatimuksiin) ja sitten se toinen skeema, että seurustelusta viis, en tahdo lukita rakkauttani häkkiin vaan annan sen lehahdella puusta puuhun iloisesti laulellen. Siirtymät eivät aina ole helppoja mutta kyllä avaavat silmiä.
Ainakin sille, miten voi muuttua ja silti pysyä jossakin mielessä samana.
Minusta tuntuu,että meidän peruserojamme on suhtautuminen muutokseen. En tiedä, ehkä olen väärässä tai tulkitsen ihan liian hanakasti, mutta minulle jotenkin välittyy sellainen kuva, että sinä pidät tiukasti kiinni ammoin omaksumistasi käsityksistä ja ideaaleista. Minä taas olen valmis heittämään ne roskiin siinä vaiheessa kun ne alkavat kohtuuttomasti kinnata elämääni sellaiseen suuntaan, että minusta tuntuu, että mutkattomamminkin voisi elää. Etsin koko ajan kohtia, joissa voisin muuttua, koska vaikka olenkin toisinaan aika tyytyväinen käsityksiini ja elämisen tapaani,hahmotan ne kuitenkin jotenkin todella karkeina ja osaltaan varmasti harhaisina ja erheellisinä.
Ehkä tämä on temperamenttiero?
Tämä on hauska: "Luin jostain kaavan, jonka mukaan naisella on usein kolme miestä: romanttinen nuoruuden rakastaja, arkinen aviomies ja romanttinen vanhuuden rakastaja." Hmm, lyhytaikaisempia (muttei silti merkityksettömiä, ehei) rakastajia ei ilmeiesti lasketa. Koska minulla on meneillään kolmas VAKAVANVAKAVA mies eli sellainen jonka kanssa on hankittu yhteinen koti (tai siis oikeastaanhan hän muutti luokseni, kuten se nuoruuden romanttinenkin, mikä tavallaan tuntuu epäreilulta, koska molempien olisi hyvä aloittaa puhtaalta pöydältä, mutta toisaalta vuokrataso Hgissä estää tällaisen idealismin käytäntöönpanon JA PIDÄN NIIN KOVASTI NYKYISESTÄ ASUNNOSTA),liekö hän sitten "romanttinen vanhuuden rakastaja"? :D
Ei, en usko enempää yhden kuin kolmenkaan suhteen malliin. Tiedän vain sen, ettei tee hyvää maata saman viikon aikana useiden miesten kanssa ja että on hankalaa olla juhlissa, joiden osallistujista useiden kanssa on ollut seksuaalisia hetkiä. (Tuntuu, että heidät kaikki pitäisi huomioida aivan erityisellä tavalla, mutta eihän se ole samanaikaisesti mahdollista tietenkään ja jos he ovat esittäneet hupsuja vaatimuksiaan siitä,ettei suhteista saa pihahtaakaan eikä niitä saa elein paljastaa, ei voi siltikään olla koskaan oikein varma siitä, etteivät he sittenkin tunne ohjeistuksistaan huolimatta itseään jotenkin ontoiksi ja tyhjiksi ja hellyyttä kaipaaviksi ja loukkaannu, kun itse vain hymyilee ystävällisesti.) Ne ovat jotenkin minulle liian jännitteisiä tilanteita.
Ei kai sitä voi kuin kuunnella kehoaan näissä asioissa, ja eri ihmisille sopivat selvästi huiman erilaiset järjestelyt. Tämä kuulostaakin aika järkevältä ohjenuoralta: "Ihannetila kai olisi jonkinlainen harmonia oman kehollisuuden, sisäisten uskomusten ja vallitsevan kulttuurin välillä"
Kannatan!
Vaikka minun onkin vaikea saada kiinni siitä, millaista olisi ollut helliä jotakin ideaalia ja sitten antaa sen ruumiillistua johonkin tiettyyn henkilöön. Luultavasti haluni ovat paljon konkreettisemmalla tasolla; kosketuksessa niskaan tai käsivarteen, avoimena ja iloisena hymynä, jota kohden juosta, ja niin edelleen. Sen asenteen voi monikin kohdistaa minuun, enkä yleensä osaa olla vastaamatta siihen, jos tajuan sellaisen suuntautuvan. Mutta vain, jos siihen ei liity IDEAALIn vaatimusta. Kieltäydyn ehdottomasti sellaisesta diilistä, koska en halua murtaa kenenkään ideaalia, enkä toisaalta usko, että tosissani voisin vastata kenenkään ideaalia,ainakaan pitkällisesti kehiteltyä sellaista. Eiköhän jo ensimmäinen kiukustumiseni osoittaisi, että noup, olinkin joku toinen kuin kuviteltu. Minusta sellaisessa idealisoinnissa on vain jotakin uhkaavaa, tuntuu, että siinä sysättäisiin niskoilleni sellainen vastuu, jonka ehkä pystyisin kantamaan mutta jota en TAHDO kantaa.
Mutta tiedän kyllä olevani tämän suhteen vähän friikki. Olen monesti huomannut, miten monet tahtoisivat olla toiselle "se ainoa oikea" ja haluaisivat jossain mielessä, ettei toinen tosiaan koskaan toipuisi suhteesta sen loputtua. Minun on vain hirveän vaikeaa saada siitä tilasta kiinni,edes hypoteettisesti.
Minun rakastamiseni on ehkä vain liian toisenlaista. En halua vaatia toiselta mahdottomia enkä taatusti salli, että minultakaan vaaditaan. rakkaus voi kuitenkin olla myös keveää ja iloisensuruista kuin mustarastaan helke.
On harvoja asioita, jotka ovat yhtä palkitsevia kuin se, että intiimiyteen antautumisen jälkeen voi loikoa sängyssä ja kiherrellä ja keskustella täysin avoimesti ja estoitta sellaisen ihmisen kanssa, joka vielä äsken oli epäilevä ja pidättynyt, ja huomata tuon saman vapautumisen itsessä. (Eikä tämä ole kovin erilaista irtosuhteessa ja parisuhteessa, jos irtosuhteiden kanssa on huolellinen.)
Toki myöhemmin tuollaisesta hetkestä joutuu maksamaan siinä hämillisyydessä, kun kohtaa tuollaisen henkilön jossakin ihmisten ilmoilla, etenkin jos toinen on painottanut, ettei tapaaminen saa vuotaa yleiseen tietoon. Mutta ei se ole ahdistavaa eikä ilkeää hämillisyyttä, ainoastaan pientä epävarmuutta siitä, miten osoittaa välittävänsä, kun äkisti intiimi onkin pyyhkäisty näkyvistä mutta sen esiin heristämät olot eivät.
Runot ovat kyllä minullekin tärkeitä, kuten tiedät. Luotan minäkin niihin enemmän kuin haastattelututkimuksiin. Mutta on valaisevaa lukea siitä, miten monin syviä, koskettavia ja selkeän rakastavia runoja kirjoittanut ihminen on sitoutunut ja ihastunut vuoron perään milloin kehenkin.
Olen jotenkin selittänyt sen itselleni näin: hetki, jonka vietän toisen kanssa, on jollakin tapaa ikuinen ja universaali ja pyhä, mutta niitä hetkiä on monta. Niitä on monien kanssa. (Se ei ole tavoite, niin vain tuntuu käyvän. Ihmiset ovat niin ihastuttavia.) Noilla hetkillä me tuomme toistemme elämään ihanan ja pyhän ja välittömyyden. Siitä voi olla ennemmin kiitollinen kuin huolissaan. silloin kun olen jonkun kanssa,olen vain hänen kanssaan ja ajattelen vain häntä ja tätä, tässä, nyt. Tämä tilanne,tuntemukset ja eleet ovat ainutkertaiset, siinä mielessä tälle ei ole vastinetta. Tätä ei mikään koskaan pyyhi pois. Ei ole sitä loukkausta, joka voisi mitätöidä tämän tai tehdä tästä "jotakin iljettävää". tämä on se, mistä runot kirjoitetaan.
En jotenkin kuitenkaan näe mitään ristiriitaa siinä, että näitä kuplia on useita.
Voi tietysti olla,että kyse on vain erilaisesta viriketasosta, johon kehomme pyrkivät. Mutta veikkaisin, että syvätason uskomuksillakin on tässä sormensa pelissä, samoin muutoshakuisuudella. Minä luulen, että muotoilemme aika eri tavalla sen, miltä hyvä elämä näyttäisi, vai kuinka?
"Voi tietysti olla,että kyse on vain erilaisesta viriketasosta, johon kehomme pyrkivät. Mutta veikkaisin, että syvätason uskomuksillakin on tässä sormensa pelissä, samoin muutoshakuisuudella."
VastaaPoistaLuullakseni temperamenttieroissa, syvätason uskomuksissa ja suvun vaikutuksessa on pohjimmiltaan kyse samasta asiasta. Tiettyyn (geneettisesti periytyvään) temperamenttiin juurtuvat tietynlaiset perususkomukset, joita vanhemmat ja isovanhemmat sitten käyttäytymisellään ilmentävät ja sanallistavat. Kuten olemme puhuneet, ainakin toisilla mummoistamme oli kovin vaikea avioliitto, mutta he reagoivat tilanteeseen eri tavoin. Minun mummostani tuntui kaikesta huolimatta luontevammalta pitää siitä kiinni, sinun mummostasi taas eroaminen oli parempi ratkaisu. Varmasti molemmat tunsivat vanhoilla päivillään eläneensä itsensä näköisen elämän ja olivat meille ehkä äitejämme otollisempia esikuvia. Minustakin fyysinen ero on ainoa järkevä ratkaisu, jos mies käyttäytyy väkivaltaisesti, mutta siinäkin tapauksessa pysyisin luultavasti sisäisesti uskollisena koko loppuelämäni ajan. Siksi en olisikaan alkanut seurustella sellaisen miehen kanssa, jonka väkivallattomuudesta en voi olla ehdottoman varma. Ellen olisi ajoissa huomannut, että kaikki miehet eivät ole väkivaltaisia, olisin luultavasti alkanut seurustella naisen kanssa, mutta silloinkin olisin yrittänyt pitää kiinni siitä yhdestä ihmisestä.
Jos tietoisuus viime kädessä perustuu tapahtumisen tunteeseen, kaikki ihmiset ovat varmaan jossain mielessä muutoshakuisia. Minulle nimenomaan sitoutuminen tiettyihin ihmisiin ja paikkoihin tuo tunteen orgaanisesta muutoksesta. Jos matkustelisin paljon ja solmisin uusia kontakteja, kokisin kyllä vaihtelua mutta en muutosta, jonka pystyisin syvemmällä tasolla käsittämään. En pääsisi sille kokemisen tasolle, jota runot ilmentävät. En mitenkään epäile, ettetkö sinä pääsisi, mutta minun olisi mahdotonta haihduttaa mielestäni uusia yksityiskohtia siinä määrin, että pääsisin taas kiinni syvemmästä merkityksellisyyden tunteesta. Tarkoitin huomiollani sitä, että harva rakkausruno vertailee kahta rakastettua toisiinsa; ainakaan minä en ole sellaista runoa nähnyt. Luulen, että minulle syntyisi sellainen vertailutilanne, jos vaihtaisin seurustelukumppania, ja siten kokonainen ulottuvuus putoaisi elämästäni pois. Rakkausrunoja ovat kirjoittaneet sellaisetkin ihmiset, joiden ei ainakaan tiedetä olleen milloinkaan intiimisti kosketuksissa toiseen ihmiseen, omista mielirunoilijoistani esimerkiksi Edith Södergran. Toisaalta koen voimakkaasti myös Marja-Liisa Vartion runot, vaikka hänellä oli monia miessuhteita ennen Paavo Haavikkoa. Ehkä näitäkin läheisempiä minulle ovat Sirkka Seljan rakkausrunot. Hänen miesasioistaan en ole sen tarkemmin selvillä, mutta hänkin vaikuttaa lukemieni haastattelujen perusteella myös ihmisenä hyvin ihastuttavalta ja ehkä helpommin lähestyttävältä kuin nuo edellä mainitut. (Varmaan siksikin, että hän elää vielä.) Olennaista tässä kai on se, että ulkoinen käyttäytyminen sointuu psyykkiseen vastaanottokykyyn. Meillä se vastaanottokyky on selvästi erilainen. Muistan, miten kerran työvuoroista sopimisen yhteydessä kävi ilmi, että sinun mielestäsi eräästä järjestelystä oli sovittu ikuisuus sitten, kun taas minusta siitä oli kulunut vain hetki. (Kalenteriaikaa oli vierähtänyt kai jotakuinkin kuukausi.) Jos ajantaju on näin erilainen, on kai ymmärrettävää, että elämäämme mahtuu eri määrä uusia ihmissuhteita. Lisäksi tähän kaiketi vaikuttaa se, millä lailla kokee intiimin kanssakäymisen. Tuo mitä sanot ihmisten ihastuttavuudesta pätee hyvin siihen, miten koen ystävyyden. Ystäviä on hyvä olla useampia, koska ihmiset ovat eri lailla ihastuttavia. Sen sijaan en osaa ajatella, että esimerkiksi suuteleminen olisi erilaista eri ihmisten kanssa tai että ystävyyssuhteitani jotenkin rikastuttaisi se, jos kokeilisimme myös suutelemista. Minulle tulee tuollaisia pyhyyden kokemuksia jo pelkästään siitä, kun keskustelen ihmisten kanssa, katson heitä ja saavutan hetkellisen yhteisymmärryksen tunteen. Minullakin siis ystävyyteen kuuluu olennaisesti moninaisuus, enkä hahmota ystävyyssuhteitani niin, että yksi olisi ylitse muiden, ellei parisuhdetta oteta huomioon.
Siinä mielessä en ole muutoshakuinen, että yrittäisin määrätietoisesti muuttaa omaa temperamenttiani ja siihen sointuvia perususkomuksia, etkä sinäkään mielestäni ole. Temperamenttisi on sellainen, että pystyt minua huomattavasti paremmin eläytymään vastakkaisiin näkökulmiin, mutta tuossa käsitystavassa itsessään on jotakin muuttumatonta, etkä sinäkään kaikissa asioissa kyseenalaista omia reaktioitasi. Jokaisella temperamentilla lienee omat hyvätkin puolensa. Minä tapaan useimpia ystäviäni kovin harvoin, mutta koska menneisyys on läsnä elämässäni, kaikki kaukaisetkin muistot ravitsevat minua edelleen. Lisäksi vähäinen viriketarpeeni vähentää tarvettani matkustamiseen, kuluttamiseen ja kysyttyjen ihmisten seuran vaatimiseen. Ympäristösyistä olen menneinä vuosina tietoisesti rohkaissut taipumustani asketismiin. Lisäksi hyvänä puolena voisi ehkä pitää sitä, että askeettisuuden kääntöpuolena on voimakas haltioituminen siitä hyvästä, mitä osakseni koituu. Jotkut pitävät tätä hämmentävänä, mutta olen mieluummin kiitollinen kuin nirso. Kuitenkin taipumukseni mustasukkaisuuteen tekee minusta hankalan, enkä tietenkään tuota toisille ihmisille siinä määrin iloa kuin esimerkiksi sinä. Minun elämäntyyliäni voisi ehkä pitää ajan tuhlauksena, koska ehdin tehdä samassa ajassa paljon vähemmän kuin sinä. Ajan tuhlausta voisi pitää myös luonnonvarojen tuhlauksena, koska kalorien tarve ei vähene samassa suhteessa kuin ulkoinen aktiivisuus. Tässä asiassa en kuitenkaan osaa olla kovin ankara itselleni. Tehotonkin elämä on jollain lailla itsessään arvokasta.
Monien hyvien ystävieni kanssa minun on hyvä olla siksi, että heillä on samankaltainen rauhallinen temperamentti kuin minulla. Voin luottaa siihen, että toinen ei kiihdy vastareaktiona omaan rauhallisuuteni ja arkuuteeni, niin kuin koulussa usein kävi. Sinun kohdallasi on vaikea selittää, mistä samankaltaisuuden tunne syntyy. Olet kuin toisenlaisessa kehossa ja toisella aallonpituudella elävä minä. Ehkä itsetutkiskelun kannalta olet kaikkein mielenkiintoisin ystäväni, vaikka en ajattele kenenkään ystäväni olevan muita parempi. Etkä tietenkään temperamentinkaan suhteen ole aivan toisesta universumista. Sellaisiakin ihmisiä on, jotka välittömästi raivostuvat nähdessään minun kaltaiseni "flegun".
Yritin palata töihini, mutta minussa virisi halu kommentoida vielä tätä kohtaa:
VastaaPoista"En tiedä, ehkä olen väärässä tai tulkitsen ihan liian hanakasti, mutta minulle jotenkin välittyy sellainen kuva, että sinä pidät tiukasti kiinni ammoin omaksumistasi käsityksistä ja ideaaleista. Minä taas olen valmis heittämään ne roskiin siinä vaiheessa kun ne alkavat kohtuuttomasti kinnata elämääni sellaiseen suuntaan, että minusta tuntuu, että mutkattomamminkin voisi elää."
Olet sikäli hyvin oikeassa, että pidän harvinaisen itsepäisesti kiinni ideaaleistani, vaikka sosiaaliset paineet vaatisivat muuta. Muutun vasta sitten, kun olen sisäisesti päätynyt siihen, että muutos on perusteltu. Esimerkiksi voisi ottaa asian, johon en tällä hetkellä liitä erityistä ideologista latausta: hiusten leikkaamisen. Kuulin lapsena tarinan Simsonista ja Delilasta, ja sain päähäni, että minunkin voimani on hiuksissa. En antanut enää äidin tasoittaakaan hiuksiani, ja koulussa jouduin vaikeuksiin, kun muotia olivat siistit, lyhyet hiukset. Pojat painostivat minua leikkaamaan ja leiskuttivat usein saksia niskassani, uskaltamatta kuitenkaan katkaista muuta kuin yksittäisiä hiuksia. Koulusta päästessäni pitkä ja tuuhea tukka oli usein täynnä sinne syljeskeltyjä räkäklimppejä, mutta pidin pääni enkä leikannut hiuksia. Ajattelin, että hiusten leikkuu veisi minulta sen lujuuden, jonka turvin kestän päivittäisen väkivallan ja ahdingon. Parikymppisenä minusta kuitenkin alkoi tuntua, että päähäni on pesiytynyt pahoja ajatuksia, ja silloin leikkasin hiukset pois. Sitten tosin annoin niiden taas kasvaa, kun en tottunut lyhyisiin hiuksiin. Olisin totisesti päässyt vähemmällä, jos olisin teini-ikään tullessani leikkauttanut polkkatukan, mutta tunsin tässäkin asiassa tarvetta kulkea omaa tietäni. Suunnilleen tätä tarkoitan orgaanisen ja ulkokohtaisen muutoksen erolla. En osaa innostua yhteisössä vallitsevista normeista vaan teen asioita omaan, verkkaiseen rytmiini. Tämänkin piirteen hyvyys tai huonous on suhteellista. Usein tunnen olevani vain asioiden etenemistä hankaloittava kivi kengässä, mutta enpähän toisaalta menisi mukaan minkään hirmuhallinnon toteuttamiin uudistuksiin, enkä usko, että sinäkään menisit!
Niin, minuakin askarruttaa kummalla tavalla, miksi koen sinut tavallaan hyvin läheiseksi, vaikka välillämme onkin matkaa monissa seikoissa.
VastaaPoistaEhkä kyse on jonkinlaisesta turvallisuuden tunteesta, joka perustuu siihen, että tietää toisen kuitenkin suhtautuvan hyväntahtoisesti ja kunnioittavasti, vaikka tietenkin uteliaasti ja tavallaan aika suorastikin?
Joo, tietenkään en kyseenalaista kaikkia reaktioitani - ei se varmaan ole kerralla mahdollistakaan ;)
Välillä olen niiden suhteen vielä oikein raivostuttavan sokea :D
Jotkut piirteet olen koettanut kyseenalaistaa päätä seinään -metodilla, ja todennut, ettei minulla ainakaan itsekseni toimien ole voimavaroja vängätä niitä hetpaikalla toiseen malliin, vaikka kuinka koettaisin. Esimerkiksi ujous suurissa seurueissa. Se on ihan toivotonta koettaa muuttaa. Jos koetan käyttäytyä kuvitellen, ettei sitä ole, tai oikeammin, kuin sitä ei olisi ja kuin se ei kuristaisi kurkkuani, olen vain jälkeenpäin puhkiväsynyt ja tunnen sanoneeni ääliömäisyyksiä. Toistaiseksi olenkin päättänyt antaa itselleni aikaa tutkia hieman hienovaraisemmin, miten voisin paremmin viihtyä suuremmissa seurueissa. Haluan oppia sen ja saatan olla aika päättäväinen. (Kuten sinäkin!) Voi olla,että vielä hakeudun ryhmäterapiaan tämän asian tiimoilta. Ei siksi, että olisi jotenkin väärin tuntea kuten tunnen, vaan koska haluaisin oppia muutakin.
Hmm, luulen, että vieraasta temperamentista raivostuminen kielii ehkä jonkinlaisesta haluttomuudesta samastua siihen tai tulla samastetuksi siihen. Ehkä se on jonkinlaista maagista tartunnan pelkoa tms? Tai sitten haluttomuutta myöntää, että itsessäkin on sitä muistuttavia piirteitä?
Minun on sikäli helppoa jotenkin etäisesti kuvitella sinun maailmaasi, että se muistuttaa hieman (muttei kyllä monilta piirteiltään lainkaan) yhtä elämänvaihettani. Silloin niukkuus, asketismi ja itsen karaiseminen ikäänkuin pakottavaa ulkopuolista todellisuutta vastaan tuntuivat minusta hyvin tärkeiltä voiman lähteiltä. Aina välillä tämä piirre äilähtää elämässäni, mutta nykyään koetan pitää sen aisoissa, koska asketismi ei selvästi ollut minua varten ja jotenkin vaikeutti huomattavasti saumatonta ja arastelematonta kommunikointia toisten kanssa. Joskus kun luen, mitä kirjoitat, saatan hieman huolestua, josko sinullekin käy niin. Mutta toisaalta, sinulla on käytössäsi niin terävä äly ja paljon kulttuurista erittelykykyä, ja varmasti myös niin erilaiset tavoitteet,ainakin tällä hetkellä, etteivät tilanteet voi mitenkään olla niin yhteismitalliset.
Missään nimessä en pidä sinua flegmaattisena. Huh, ei. Enkä taatusti ajattele, että elämä jotenkin tuhlaantuisi, jos ei koko ajan puuhaa jotakin. Minusta tuntuu,että olen itse flegmaattinen monessakin asiassa, vaikka ehkä eri asioissa kuin sinä. Esimerkiksi olen todella flegmaattinen, mitä rakkausasioiden käsittelemiseen tulee. Jotenkin minusta on luontevaa vain odotella ja katsoa, mitä tapahtuu, enkä tunnu pillastuvan silloin, kun minun odotetaan repivän pelihousuni. En myöskään pidä suurista tunteista, jotka miltei tukehduttavat harkintani. En tietoisesti erityisesti välttele niitä, mutta varmasti jostakusta paljon kuohuvammasta ihmisestä näyttää,etten oikeastaan välitä tippaakaan, miten rakkaussuhteeni kehittyvät. (Ehkä se on joustavuutta, joka syntyy ajatuksesta, ettei ole yhtä oikeaa mallia, josta poikkeamisesta pitäisi suuttua.) Tavallaan olen flegmaattinen myös pintatason puoleni pitämisessä joidenkin ihmisten kanssa - he tuntuvat vaativan minulta asioita, joihin en halua sitoutua, mutta en jotenkin jaksa väittää vastaankaan. Siispä vain ajattelen,että onneksi en kohdista itseeni noita samoja vaatimuksia, koska niiden kanssa olisi raskaampaa elää.
Höp, kommentointi ei ainakaan ole flegmaattisuuden osoitus :)
Tuo ajatuksesi erilaisesta aikakäsityksestä on valaiseva. Minulle tosiaan kuukausi,jopa viikkokin, on käsittämättömän pitkä aika. Se tuntuu mukavalta, koska se tarkoittaa elämän pursuilevan yllättäviä yksityiskohtia... :) - ikäviä yllätyksiähän kalentereihin ei ole koskaan merkitty, ne tulevat arvaamatta ja varoittamatta. Koetan kuvitella, miltä tuntuisi, jos aika kuluisi nopeammin ja olisi läpinäkyvämpää, tai kauemmas näkyvämpää oikeastaan. En oikein osaa kuvitella, mikä on harmillista. Jälkikäteen joskus joku jakso voi tuntua sellaiselta, mutta minulla se yhdistyy siihen, jos olen tehnyt liikaa töitä ja uppoutunut täysin niihin. (NYT on vähän semmoinen jakso,huooh.)
Mietin myös tuota, mitä kirjoitat siitä, miten ajattelet minun rakkauskäsitykseni muistuttavan sinun ystävyyskäsitystäsi. Se on tarkkasilmäinen havainto. Luullakseni voisin aivan hyvin sanoa, etten tee suurtakaan eroa rakkauksieni ja ystävyyksieni välille. Joissain ystävyyksissä vain pidättäydyn seksuaalisista teoista käytännön asioiden sujumiseksi :P - ja tietysti kyse on myös siitä, etteivät kaikki ihmiset vain viehätä minua sillä tavalla. (On kyllä melkoista jumalten arpapeliä, ketkä miellyttävät sillä lailla. Mitään tiedostetulla tasolla ilmeneviä kaikille yhteisiä piirteitä en ole elämäni rakkauksista onnistunut löytämään... vaikka en toki ole paljon etsinytkään, olen vain hämmästellyt, miten varmasti jotkut osaavat ilmoittaa,millaisen rakastajan haluavat.) Puhuimme tästä Vompsunkin kanssa muutama päivä sitten, ja luultavasti kaikki rakkauteni solahtavat aika vaivatta Sternbergin kumppaninrakkauden kategoriaan. (http://fi.wikipedia.org/wiki/Robert_Sternberg - en ole tosin vielä lukenut kirjaa, mutta mikäli nuo termit tulkitsen ollenkaan oikein, sitä se olisi.) Täyteläistä rakkautta - sellaista missä olisi oikein voimakas intohimo, mustasukkaisuutta jne. - en kyllä osaa erityisemmin kaivatakaan. Haluan intohimoa vain juuri sen verran, että viehätyn, mutta säilytän itsehallintakykyni enkä ole jäämässä kenenkään armoille.
Minusta kuulostaa noin ulkopuolisena ja pinnalta raapaisten siltä, että se rakkauskäsitys tai -tarina, jota sinä haet, olisi tuo täyteläinen.
Vai kuinka?
Itse ajattelen syvätason uskomusten ja suvun vaikutuksen olevan about sama joo. Mutta temperamentin ei. Temperamenttiin voi toki suhtautua monella tapaa (joka muuttaa ilmiasua) mutta pohjimmiltaan en usko SEN muuttuvan niin paljon. Syvätason uskomuksia sen sijaan voi muuttaa, vaikka ne istuisivatkin mainiosti yhteen temperamentin kanssa, jos ne muuten tuntuvat hankaloittavan kohtuuttomasti elämää. Se on hidasta ja vaikeaa mutta vaikeuksien arvoista, jos niissä on jotakin pielessä. Esimerkiksi minun saamani syvätason uskomus, että ihmiset eivät välitä toisistaan ja että toisten suhteen on syytä olla varovainen, koska heihin ei voi kuitenkaan luottaa, ovat osoittautuneet varsin virheellisiksi. Ne pätevät vain tietyissä vihamielisissä ympäristöissä, joissa minun ei enää aikuisena tarvitse suostua oleilemaan. (Joku voi ajatella internetinkin kuuluvan näihin vihamielisiin yhteisöihin, mutta olen toista mieltä. Netti on liian laaja yleistettäväksi.) Mutta vaikka nykyään uskonkin ihmisten tarkoittavan yleensä hyvää, jopa silloin kun he jotenkin onnistuvat satuttamaan, ei se ole liikauttanut ujouttani suurissa joukoissa yhtään mihinkään, vaikka hahmotankin nykyään joukot ihan eri tavalla kuin ennen. Siksi epäröin vähän ryhmäterapiankin suhteen, liekö siitä olisi hyötyä. Mutta haluaisin silti tämän muuttuvan. (Itsepäinen mikä itsepäinen.) Enkä ole varma, onko siinä mitään järkeä ;)
"Olet sikäli hyvin oikeassa, että pidän harvinaisen itsepäisesti kiinni ideaaleistani, vaikka sosiaaliset paineet vaatisivat muuta. Muutun vasta sitten, kun olen sisäisesti päätynyt siihen, että muutos on perusteltu."
Hmm, ehkä ero onkin muutostyylissä? Minä en kykene saavuttamaan varmuutta siitä, että muutos on perusteltua, ennen kuin olen jo vähän koettanut, miltä tuntuisi elää kuin muuttunut. (Sitä koetin kuvata tuossa ryhmässä rohkean näyttelemisessäkin.) Tarvitaan aika paljon kokeilua, ennen kuin osaa sanoa, voisiko tästä vieraudesta tulla mielekästä tuttuutta ja miten se itseen vaikuttaisi.
Tietysti harmipuolena on se, että usein joutuu peräytymään kiinnostavalta tuntuneesta suunnasta ja todeta erehtyneensä,että sillä lailla eläminen ei tuntunutkaan mielenkiintoiselta, jne. Mutta jotenkin en saa mielikuvitustani venymään sinne saakka, että osaisin kuvitella, onko jokin muutos perusteltu, sitä kokeilematta, koska joka tapauksessahan (mutta tämä on kyllä jälkikäteen järkeilyä ja ehkä jonkinlainen yritys sanallistaa tuo minusta itsestäänselvyys) se, miltä jokin tyyli omaksuttuna tuntuu, on pääasia, eikä siitä taas voi tietää, ellei tutustu tuohon tyyliin ja kokeellisesti elä sen mukaan.
Ihailen kyllä harkitsevuuttasi tämän suhteen. (Minulle ei ripaus harkintaa tekisi toisinaan lainkaan pahaa, tuppaan vain innostumaan uusista näkymistä.) Toisaalta siinä voi olla kyse siitäkin, että tapaat vähemmän ihmisiä. Heiltä saa niin paljon virikkeitä! Itsekseni en varmasti keksisi mitään. Ja kun virikkeet saa, iskee usein halu kokeilla, olisiko itsestä elämään näin ja näin, toimimaan tuolla lailla. No, enimmäkseen kyllä ei, mutta minusta useimmat kokeilut ovat osoittaneet ainakin sen, etten osaa tarpeeksi hyvin kuvitella outoutta muuten kuin siihen sovittautumalla, sitä läpielämällä.
Ehkä meillä siten onkin vain erilainen muuttumisen strategia.
Hmm, en ole kyllä juuri nyt parhaassa vedossa, kun koetan kääntää oikein vaikeaa kappaletta ja sitten jätin sen sikseen vastatakseni tähän... :P
Työ haittaa tärkeintä, eli ihmissuhteita!
"Hmm, luulen, että vieraasta temperamentista raivostuminen kielii ehkä jonkinlaisesta haluttomuudesta samastua siihen tai tulla samastetuksi siihen. Ehkä se on jonkinlaista maagista tartunnan pelkoa tms? Tai sitten haluttomuutta myöntää, että itsessäkin on sitä muistuttavia piirteitä?"
VastaaPoistaVarmaan noitakin on... sitten siihen liittynee myös yleisempi vierassieluisuuden ongelma. Kerrankin, kun yksi VR tuli yläasteella enkunopettajaa odoteltaessa yksinään potkimaan minua (yleensä poikia oli isompi seurue), yritin puhutella häntä hänen lähestyessään: "Mä en tosiaankaan tajuu, miten joku voi olla noin TYHMÄ, et hyökkää heti kimppuun, ku näkee jotain mikä vähänki ärsyttää." Jotkut hieman toisenluonteiset, epävarmemmat pojat menivät ihan raivoihinsa, jos uskalsi epäillä heidän älynlahjojaan, mutta VR tunnisti äänessäni määrätyn suuttumuksen ja tokaisi voitonriemuisena suunnilleen: "Hyvä, siitä se lähtee. Vielä kun opit kunnolla kiroilemaan, me jätetään sut rauhaan." Keskustelu oli valaiseva: kyseinen jengi siis tulkitsi kiroilemattomuuteni niin, että ärsytyskynnykseni on liian korkea ja että tarvitsen ylimääräistä pahoinpitelyä alkaakseni toimia normaali-ihmisen tavoin. Itse asiassa juuri VR:n kaksossisko nimitteli minua fleguksi; muistan miten ensimmäisellä kerralla yllätyin siitä, että hänen kaltaisensa ihminen on perehtynyt antiikin temperamenttiteoriaan, vaikka en nyt sitten tiedä, miten syvällisesti hän sitä loppujen lopuksi tunsi. Ainakaan temperamentti ei missään tapauksessa tartu potkimalla. Väkivalta ei tehnyt minusta kiroilijaa, jolla on pinna kireällä kuin viulunkieli, vaan synnytti sisältä käsin kalvavaa vihaa, jonka käsittelyyn on huvennut iso osa yläasteen jälkeisestä elämästäni. Niistä antiikin neljästä temperamenttityypistä liitän sinuun lähinnä sangviinisuuden; olet sillä lailla herkkä ja eloisa, etkä kanna yläasteestakaan kaunaa sillä tavoin kuin minä. Kaisu Virkkusen kirjassa Temperamentit, jonka luin joskus 15 vuotta sitten, liitetään eri temperamentteihin eri eläimiä ja kasveja, ja minusta siinäkin sangviinisuuteen yhdistettiin joitakin niistä lajeja, jotka mielessäni assosioin sinuun.
"Täyteläistä rakkautta - sellaista missä olisi oikein voimakas intohimo, mustasukkaisuutta jne. - en kyllä osaa erityisemmin kaivatakaan. Haluan intohimoa vain juuri sen verran, että viehätyn, mutta säilytän itsehallintakykyni enkä ole jäämässä kenenkään armoille."
Mustasukkaisuutta ei kyllä kukaan taatusti kaipaa; tuo kommentti itse asiassa osoittaa, miten kaukana olet siitä tunteesta. Toinen asia on se, että mustasukkaisuuteen voi joskus liittyä oikeutuksen tunnetta, joka vaikeuttaa sen käsittelyä. Kaikki uskollisuuteen liittyvät normit ovat niin suhteellisia. Pitääkö odottaa tosirakkautta vai erottaa toisistaan vakava ihmissuhde ja kokemusten keräily? Kun sulhanen/morsian on löytynyt, pitääkö ennen naimisiin menoa olla uskollinen vai kannattaako häiden edellä maata mahdollisimman monen kanssa, jotta sitten kestäisi jonkin aikaa avioliittoa? Pitääkö aviopuolisolle olla uskollinen vai saako hänen rinnalleen ottaa rakastajia? Saako mies olla naimisissa useamman naisen kanssa samanaikaisesti? Olen ollut tekemisissä kaikkien näiden käsitysten edustajien kanssa, ja kaikki tuntevat vilpittömästi olevansa itse oikeassa. Viime kädessä tässä ei ehkä olekaan kyse moraalista vaan tarpeista ja tahtomisesta. Jollain lailla peli on menetetty jo siinä vaiheessa, kun toinen alkaa vakavissaan haaveilla näyttävämmästä tai salaperäisemmästä kumppanista. Intohimoa pidän sillä lailla tärkeänä, että ajattelen sen vapauttavan sovinnaisuudesta ja saavan ihmisen kiintymään tiettyyn ihmiseen sen sijaan, että haikailisi tosissaan elokuva- tai pornotähtien perään. Intohimoa ilmentää mielestäni esimerkiksi tämä lauseesi: "Ei ihme, että aluksi tuntui vähän vaikealta muistaa fiktiivisiä hahmoja, kun tuossa on tuo käsinkosketeltavakin lähellä." Sitten intohimoon liittyy mielestäni tietty kestävyys, usko siihen, että sydämellään näkee silloinkin, kun ei toinen ole edustavimmillaan. Kerran näin televisio-ohjelman, jossa haastateltiin ranskalaisia omaishoitajia. Keski-ikäinen nainen kertoi itkien, miten joutuu puristamaan kakat ulos aikuisen poikansa takapuolesta, kun ei halvautunut siihenkään pysty, mutta sitten ohjelmassa haastateltiin myös vanhaa naista, joka vastaavasti hoiti halvautunutta puolisoaan ja kertoi säteillen, miten ihanaa on olla vielä vanhanakin kosketuksissa mieheen, jota rakastaa. Suunnilleen tuota tarkoitan intohimolla. Se on toivottavaa, mutta ei siihen voi pakottaa itseään tai muita. Tuollainen intohimo olisi ehkä helpointa saavuttaa, jos eläisi saman ihmisen kanssa lapsuudesta eläkeikään, niin kuin Amélie Nothombin kirjassa Vaitelias naapuri. Sitten toivoisin, että voisimme nyt varhaisessa keski-iässäkin olla mahdollisimman paljon yhdessä, jotta suhde lujittuisi ja voisi vanheta tuntematta katkeruutta elämättä jääneestä elämästä. Pyrin myös eräänlaiseen älylliseen symbioosiin rakastettuni kanssa, vaikka siinä on tähän mennessä käynyt lähinnä niin, että loisin M:n tietovarastoissa. Sitten alkuvaiheessa tavoittelin tietenkin ennen muuta laskeutumista kehooni kaiken väkivallan jälkeen, mikä onnistuikin. Vuosien mittaan toiveeni ovat kiehuneet kokoon aika intensiiviseksi vaateliaisuudeksi, mutta en tiedä, ovatko ne lähtökohtaisesti kovin erilaisia kuin omasi. Ainakin minulla on ollut koko ajan taipumusta asettaa sinun suhteesi esikuvaksi omalleni, ja olen ajoittain jopa välttänyt blogisi lukemista siksi, etten liikaa vertailisi sen kehittymistä omaan, samoihin aikoihin alkaneeseen mutta verkkaisesti edenneesseen suhteeseeni.
Huh, en kyllä pidä itseäni mitenkään esikuvaksi kelpaavana suhteilijana. Koetan suhtautua positiivisesti siihen, etten itse esimerkiksi osaa toivoa eläväni koko elämääni tiiviisti samojen ihmisten ympäröimänä. Sitä olisi äärettömän helppo tarkastella vikana, mutta luulen, ettei sellainen lähestymistapa kuitenkaan tuottaisi hyviä seurauksia.
VastaaPoista"Viime kädessä tässä ei ehkä olekaan kyse moraalista vaan tarpeista ja tahtomisesta." Jotakuinkin näin ajattelen sen olevan. Ja mitä avoimemmin tarpeista ja tahtomisesta pystytään puhumaan, sen vähemmän jää tilaa sanattomille pettymyksille.
Mitä tuohon flegu-sanaan tulee, ainakin itse olen käyttänyt sitä jo varmaan viisivuotiaana, vaikka antiikin temperamenttityypeistä kuulinkin ensi kerran kai yliopistossa.
Joo, intohimon me selvästi miellämme eri lailla. Itse ajattelisin tuota, mitä kuvaat, ehkä päätöksenä kiintymyksen syvenemisen sallimisesta. Jonkinlaisena lupana itselle, siis, kantaa huolta toisesta.
Se on aika hankala kohta kyllä. On niin helppoa lietsoutua tekemään enemmän kuin oikeastaan jaksaa pitkällä aikavälillä, ja helposti sitä alkaa odottaa, että toinen ymmärtäisi nyt edes olla kiitollinen kaikesta tehdystä, ja kun hän ei sitten olekaan, itse saattaa kiukustua - tavallaan aiheetta, koska toinen ei ole koskaan PYYTÄNYT tekemään noita asioita, niihin on vain itse ryhtynyt. (Skeematerapeutit kutsuvat tätä uhrautumisen skeemaksi.)
Minussa se taipumus ei ole niin voimakkaana kuin esim. äidissäni, ja olen tavallaan osannut varoa sitä lapsesta saakka jossakin määrin, vaikka vasta viime vuonna aloinkin hahmottaa, miten sen mekanismi tarkalleen toimii. (kaikki kiitos siitä skeematerapia-kirjalle...)
En usko, että itse esimerkiksi haluaisin olla puolisoni omahoitaja. (Voisin ehkä helposti luiskahtaa sellaiseksi, joten on syytä pitää varansa.) Luulen, että se synnyttäisi sellaista katkeruutta, että pitäisin parhaimpana ulkoistaa ainakin hoidon ikävimmät osat. Läheistensä hoitajien burnoutit ovat aika yleisiä, enkä usko, että minusta olisi tuollaiseen rakastavaan hoitosuhteen kuin kuvaamastasi vanhasta naisesta.
Jokin siinä kuvassa on jopa hieman karmivaa. Ehkä siihen rooliin voisi kasvaa, mutta en tiedä, haluaisinko. Luultaasti sellaisen ehdottaminenkin synnyttäisi melkoisen kriisin. Nytkin olen vihainen isälleni, joka aina välistä vihjaa, että olisi hyvä, että me asuisimme heitä liki, jotta voisin pitää heistä sitten huolta, kun he vielä tuosta vanhenevat. Ongelma on se, että onnistun pitämään heistä, jos välimme eivät ole liian likeiset, mutta jos joudumme enemmän tekemään yhteistyötä, kaikki tulevat vain väsyneiksi ja vihaisiksi ja itkuisiksi. En siten oikein usko, että se olisi hyväksi kellekään. En oikein edes tahdo yrittää, koska en usko sellaiseen proggikseen.
Sinänsä en ole ihan varma, onko kuvaamasikaan intohimo minusta toivottavaa. Se esitetään yleensä toivottavana, mutta en ole ihan varma, onko sitä niin auvoisena olemassakaan. Ainakin tällä erää olen sitä mieltä, etten toivo sitä itselleni. TOisaalta voi olla vain, etten oikein ymmärrä, mistä siinä puhutaan, tarkalleen ottaen. Voin ymmärtää tuollaisen asenteen muita eläimiä kohtaan, mutta toiseen ihmiseen en oikein. En ole varma siitäkään, että tuo asenne olisi toivottava eläintenkään tapauksessa. Toisinaan se tuntuu melkoiselta kiroukselta.
Harva varmaan tunteekaan vanhempiinsa sen laatuista intohimoa, että se helpottaisi omaishoidon hankalimpia puolia. Tällaisena yliseksualisoituneena aikakautena insestin pelko voi pikemminkin vaikeuttaa hoitotoimien suorittamista, jos ajatellaan vaikka alapesun tekemistä omalle isälle. Entistä rakastajaa minusta kuitenkin olisi tuhat kertaa helpompaa hoitaa kuin jotakin vierasta miestä, jos jostakusta pitäisi ruveta huolehtimaan. Verrattuna laitoshoitoon omaishoidossa lienee vaikeinta se, että omaishoitajan pitäisi olla käytettävissä 24 tuntissa vuorokaudessa. Se voi pahimmillaan olla rankempaa kuin huonounisen vauvan hoitaminen. Omaishoitajalla myös yleensä puuttuu alan koulutus ja ammattiylpeys. Laitoshoidossa pahin ongelma on se, että potilaat alkavat helposti näyttää pelkiltä lihakimpaleilta, jotka pitää pestä, vaihtaa kuiviin ja syöttää. Parhaita hoitajia ovat sellaiset, joiden silmissä pelkät kasvonpiirteet riittävät tekemään vieraasta hoidokista ihmeellisen ja hellyttävän, mutta sellaisia ihmisiä ei ole tarpeeksi hoitotarpeiden täyttämiseen. Läheisestä ihmisestä sentään tietää, että häneen kätkeytyy enemmän kuin päälle päin voisi kuvitella. Katkeruutta esiintyy sekä omais- että laitoshoitajissa. Laitoshoitajankin olen kuullut valittavan, että yksityiselämä menee pilalle, kun kädet haisevat muovihanskoista ja jatkuvasta pesemisestä huolimatta koko ajan ulosteelle.
VastaaPoistaUmh, minun hypoteesini taas on, että vanhempiinhan juuri sitä sitoutumista jotenkin on jo ihan henkilöhistorian nojalla aivan LIIKAA. Siitä on jotenkin vaikeaa pyristellä irti tuntematta syyllisyyttä, ja jos vanhemmat ovat kietoutuvaista sorttia, on vaikeaa olla tuntematta, että toimii tosi ikävästi. Ehkä sen vuoksi koetan pysytellä kietoutumatta edes puolisoonikaan, pitää mielessä, että meidän halumme ja tarpeemme ovat erilliset, erilaiset ja joskus ristiriidassa, ja että kukin tarve voidaan tyydyttää monin vaihtoehtoisin tavoin.
VastaaPoistaEli oikeastaan se, mitä koetin jo äskenkin sanoa, mutten oikein onnistunut muotoilemaan selkeästi (pöh, onnistunenko nytkään) oli se, etten kaipaa vanhempieni ja siskoni lisäksi enää yhtään ihmistä, joiden kanssa yhteyteni olisi niin kohtalonomainen. Se, että omaa miestä voisi kuvitella omaishoitavansa vanhempiaan helpommin (tunnistan minäkin tämän tunnepohjaisen preferenssin,tämän helppouden, ja se saa minut varuilleni; tuon varuillaanolon aiheellisuutta on vaikeaa arvioida tarkalleen, mutta joitakin menneitä tilanteita ajatellen luulen, että varuillaanolossa on tiettyä mieltä), voisi kuitenkin johtaa tilanteeseen, jossa miehen kanssa vallitsisivat ihan yhtä tukehduttavat möykyt kuin vanhempienkin kanssa.
Jotenkin ihannetilanteelta tuntuisi se,että toinen saa asiantuntevaa hoitoa, jota sitten voisi itse käydä täydentämässä inhimillisellä lämmöllä. Ja ottaa ystävät mukaan ja ;)
Ymh, en tiedä, onko tämäkään yritys ilmaista sen ymmärrettävämpi... nyt takas töihin. :)