Illalla kävellessä raitiovaunulle meinaan ensin oksentaa, koska maailma heiluu. Sitten tajuan: heiluu on väärä sana. Maailma korkeintaan helluu. Käy kuin elokuvassa, jossa ääniraita ja kuva eivät synkkaa: tasapainosynkka on pielessä. Ja samalla tavalla kuin elokuvassa, jossa lähikuvan henkilön kasvolihakset liikahtelevat väärään aikaan kuultuun ääneen nähden, on äärimmäisen helppoa havaita synkan menneen poskelleen, mutta vaatii runsaasti keskittymistä sen määrittämiseen, laahaako jäljessä ääni vai kuva. Tai nyt: tasapainoaisti vai näkymä.
Kun keksin synkan metaforan, raitiovaunulta perille käveleminen ei enää tunnu niin pelottavalta ja kuvotus lievittyy. Ajattelen aivojani, jotka kärsivällisesti yhdistävät tasapainohermoston ja näköhermojen välittämää informaatiota. Reppanat! Ja kumma kyllä, huomaan, että minussa tapahtuu se sama, josta olen lukenut gradua tehdessäni ja etsiessäni todistusaineistoa synnynnäisestä tai ainakin varhain hankitusta, usein tiedostamattomasta uskomuksesta tuntoaistin erehtymättömyydestä (tai ainakin vaikeammin huijattavuudesta) psykologisista kokeista, joiden mukaan visuaalisen osoittauduttua petolliseksi ihmiset turvautuvat sangen nopeasti tuntoaistiinsa. Lakkaan ajattelemasta näkymää jonakin ensisijaisen informatiivisena. Vaikka lääkärin kokeissa hypoteesi oli, että tasapainoaistini on vinksahtanut joksikin aikaa, enkö vain epäilekin näkemääni! Äkkiä kuulen äänet hyvin tarkasti olen varsin selvillä siitä, mitkä kohdat jalkapohjasta koskettavat maata ja miten ilma puhaltaa poskia.
Olisi kiinnostavaa tietää, ohjaako tajuntani tasapainoaistin perusteella silmiä viipeellä vai koettaako se vain sovittaa informaatiota viipeellä. En voi oikein tarkastella asiaa, koska mukanani ei ole peiliä, ja sitä paitsi tällainen tarkka keskittyminen voisi saada tajunnan ujostumaan.
(Se olisikin jotain, jos huimaus loppuisi kuin seinään.)
Kokoontumisen jälkeen kävelen kotiin koko matkan. Se tuntuu paljon vähemmän kuvottavalta ja helluttavalta kuin menomatka. Ehkä vähitellen tajuntani tottuu siihen, että maailma on tällainen. "Kuule", sanon Vompsulle, "ehkä ne ovatkin väärässä tästä koko jutusta. Ehkä korvien kaarikäytävien sakka ei laskeudukaan kallistelun myötä millekään uusille paikoille, vaan aivot vain oppivat." Synkan puute on edelleen selkeä, kun keskityn tarkastelemaan sitä, mutta tuntuu siltä, että odotin sitä enkä siksi huomaa sitä niin läpitunkevasti kuin menomatkalla. Siitä on tullut sellainen so what -tekijä. "Kallisteluharjoituksetkin sopisivat kuvaan", lisään. "Voihan olla, että sillä tavalla vain aktivoidaan tajuntaa sopeutumaan siihen seikkaan, että nykyään maailma tuntuu tältä ja siihen on sopeuduttava." Vompsu miettii hetken hiljaa ja sanoo sitten: "Mitenkä se koe menikään niistä silmälaseista, jotka kääntävät maiseman väärinpäin? Eikö niidenkin kanssa mennyt joku kymmenisen viikkoa, että aivot oppivat kääntämään kuvan?" En muista lukeneeni asiasta, joten kohautan olkapäitäni.
Aivot oppivat, niin. Kallisteluharjoituksissa niille annettaisiin tarkoituksella juuri sitä informaatiota, jota ne oppimisekseen tarvitsevat. Informaatiota annosteltaisiin vieläpä juuri niin kuin tiedetään oppimisen kannalta hyvin tehokkaaksi: harjoite, toisto, toisto, tauko, ja koko homman toisto pari kertaa päivässä. Totisesti, kyllähän nyt aivot oppivat kiertämään yhden jos toisenkin esteen. En ole turhaan lukenut Sachsia ja muutakin tajunnan tutkimusta, on helppoa olla toiveikkain mielin. Ja jotenkin minusta on miellyttävämmän ja luotettavamman tuntuista ajatella, että aivoni oppivat pian synkkaamaan tämän uuden tasapainoaistin antaman informaation muiden aistien infon kanssa. Se kuulostaa niin paljon aktiivisemmalta, toiveikkaammalta ja järkeenkäyvemmältä kuin kaarikäytävien sakka, jota ravistellaan ja jonka toivotaan sedimentoituvan kohtaan, jossa siitä ei olisi harmia. Aivan kuin pää olisi sellainen vesikupla, jossa on valkoista hilettä, joka sataa lumena kaupunkien päälle, kun kuplaa ravistaa.
Tunnen itseni varsin kerettiläiseksi näin ajatellessani. Kiltti lääkäri koettaa kertoa, miten asiat ovat, ja minä sen kuin saan tällaisia pönttöjä ajatuksia. Mutta niin monet asiat potilasohjeessa kuulostavat epävarmoilta. Tarkkaa syytä ei tunneta, ehkäisyä ei tunneta, varsinaista hoitoa ei tunneta, on vain käytännössä huomattu tällaisen kallistelun saattavan nopeuttaa parantumista. Eikähän minun tarvitse uskoa mihinkään teoriaan huimauksen takana tai mallintaa sitä millään tavalla. Riittää, että koen huimauksen ja hellumisen (ja toistaiseksi tästä ei ole mitään epäilystä) ja teen kallisteluharjoitteet, jos ne kerran edes saattavat nopeuttaa parantumista. Jos olisin aihetta tutkiva lääkäri, sitten kenties minulla olisi hyvä olla teoriantynkää rahoittajien tyytyväisenä pitämiseksi, mutta olen vain potilas. Minulle riittää, että synkka palaa.
On aika vaikeaa ajatella näin, kun on ensin kouluttautunut yliopistossa ja liikkunut pitkään piireissä, joissa selittämiseen liitetään paljon tunnetta ja arvoa, ja joissa toisaalta kaikenlaisiin uskomushoitoihin suhtaudutaan avoimen pilkallisesti. (Vaikka minun täytyykin sanoa, etten itse tee niin. En yksinkertaisesti osaa halveksia esimerkiksi plasebovaikutusta, ja jossain vaiheessa koin siitä syvää kauhua, koska tietyissä piireissä se vain on suuri puute. Minusta tuntuu aivan luontevalta, että toiveikkuudella on vaikutusta toipumiseen, ja että joskus saattaa riittää toiveikkuuden kohentaminen C-vitamiinitabletilla, jonka väitetään olevan uusinta ihmelääkettä. Samalla tavalla en osaa halveksia ihmisiä, jotka ovat uskovaisia. Olenhan toki lukenut siitäkin, että ilmoittavat suurempaa koettua tyytyväisyyttä elämäänsä, ja miettinyt, että se voi johtua ihan siitä, etteivät he vaivu epätoivoon. Mikä mieliharmi, ettei voi tuosta noin vain päättää alkaa uskoa siihen, tähän ja tuohon ihmehoitoon tai jumaluuteen. Etenkin, jos ne ovat ihan kohtuuhintaisia.) Syyllisyydentunteet omista ajatuksista täyttävät pian lörpötellen mielen. Mutta sitten hiljennän ne: ei minun tarvitse enää koettaa miellyttää ketään, joka keksii, että ajatukseni ovat vääriä. Kukaan ei pidä ajatuksiani tieteellisesti relevantteina eikä siten koe hinkua tukahduttaa niitä, jos ne eivät sovi hänen näkemyksiinsä. Herramunjee, minähän olen keski-ikäistyvä lehmuksenvihreäpipotäti, joka kärsii hyvänlaatuisesta asentohuimauksesta ja kääntää terapiakirjallisuutta... Jotenkin se on hyvin helpottavaa, koska en ole koskaan oikein oppinut sensuroimaan itse ajatuksiani, ehkä siksi, etten ota niitä niin vakavasti ja etten kuitenkaan elä niiden määräämällä tavalla. (Esimerkiksi en ikinä olisi seurustellut kenenkään kanssa, jos olisin antanut ajatusteni päättää rationaalisesti asioista; hyvä etten ole antanut. Minusta tuntuu, että elämästä oppii paljon enemmän, kun vain antaa mennä ja tekee ihan hullujakin juttuja, jotka vain tuntuvat jotenkin vetoavilta. Tietysti sillä edellyttyksellä, ettei loukkaa samalla toisia.)
Loppumatkan tunnen voimakasta metakognition tason iloa siitä, että ajatukseni pompahtelevat kurittomasti ja ettei minun tarvitse sitoutua niihin millään tavalla, tunnistaa ne vain ja ehkä vähän hihitellä niille. Tuntuu hauskalta myös havaita itsensä aktiiviseksi potilaaksi. Heti, kun saan tehtyä oman kertomukseni tapahtuvasta, asetun siihen sopuisammin. Diagnoosin jälkeinen kohtalonomainen tuntu on kadonnut eikä asia enää itketä. Tasapainosynkka pielessä, ei sen kummempaa.
Ajatusten poistomyyntilaari. Kakkoslaatua ja tuotantoon päätymättömiä mallikappaleita ynnä muita kirjavia rättejä maahantuojan varastoista.
perjantai 28. marraskuuta 2008
keskiviikko 26. marraskuuta 2008
Juoppotesti ja valmistautuminen
En ole kirjoittanut muutamaan päivään, koska olen purrut hammasta ja sietänyt kummallisia oloja. Viime yönä kyllästyin, kun en huimaukseltani pystynyt nukkumaan. Tai on oikeastaan vähän jälkiviisasta kirjoittaa kyllästymisestä, kun oikeasti pidin rystyset valkoisena kiinni patjasta tipahtaessani sillä kolme kertaa sekunnissa lattian läpi ja huusin äitiä. Huimaus oli niin pahaa, etten nukkunut silmänräpäystäkään koko yönä. Ja jos jostain on pidettävä kiinni, sitten unesta. Tiedän, miten tolkuttomaksi käyn unen puutteessa. (Kuten nyt!)
Minulle ei ensin annettu lääkärinaikaa, mutta kuvattuani oireeni terveydenhoitajalle hän myönsi, että voisi olla tarpeen käydä lääkärin pakeilla "jos se kerran estää nukkumisenkin täysin". Se oli onni, koska terveydenhoitajan johtohypoteesi tuntui olevan, että minulla on vatsaflunssa, jonka vatsaoireita en vain huomaa. (Kuulostaa aika siunatulta tilalta, yleensähän vatsaflunssan vatsaoireet ovat varsin keskeisinä tietoisuudessa.) Intin itsepäisesti, ettei vatsassani ole mitään kummallista, ja pääsin lääkäriin.
Lääkärissä teimme kummallisia kokeita ja sain kuulla elimistöstäni taas aivan uusia asioita. Esimerkiksi tärykalvoni ovat aivan täynnä arpia. Lääkäri näkee pelkästään korviini kurkistamalla, että olen sairastanut julmetun monta korvatulehdusta lapsena. Mitään ihmeempää ei löytänyt, mutta testit olivat kyllä hauskoja. Polvia ja kantapäitä näksittiin refleksivasaralla, äänirautaa pidettiin eri kohdissa kalloa. Välillä kallonpohja resonoi sen kanssa ja välillä ei. Minun piti seistä silmät kiinni ja kädet eteen ojennettuina. Sitten minun piti siirtää paino jalalta toiselle silmät kiinni. Hauskin kohta oli, kun lääkäri pyysi minua sulkemaan silmät ja levittämään kädet sivuille. "Ja sitten kosket nenänpäätä ensin toisella, sitten toisella etusormella." Hihkaisin silmät kiinni: "Oo, juoppotesti!" Lääkäri mutisi jotakin nimeämistäni vastaan, ties minkä takia. Suoriuduin hienosti, vaikka tajusin nenätestissä, etten ole harjoitellut sitä ikinä.
Juoppotesti tuntui sikälikin sopivalta nimeltä, että oloni muistuttaa suunnattomasti sitä iloisen illan hetkeä, jolloin maisema alkaa sahata silmissä eestaas ja yrppäys pyrkii kurkkuun ja on myönnettävä, että on hermostuksissaan kumonnut aivan liikaa alkoholia kurkustaan alas. Tämä ei ole enää hauskaa, tässä saa tehdä täysillä töitä, ettei kaatuisi holtittomasti johonkin suuntaan.
Nyt tietysti huimaukseen on sitäkin hankalampi suhtautua, koska sitä ei ole edeltänyt mikään iloinen pikkujoulutunnelma; päinvastoin, riistämällä edellisen yön unet huimaus sai aikaan sen, että päätin olla menemättä kustannustalon pikkujouluihin, jotka alkaisivat tunnin ja kolmen minuutin kuluttua. En tahdo vaikuttaa vahvasti pohjia vetäneeltä. Voin hyvin kuvitella, kuinka kesken jonkin henkevän ajatuksenvaihdon (jonka ajan luultavasti olisin lähinnä kuuntelevana osapuolena) kaatuisin varoittamatta suorin koivin selälleni, PUM. (Se saattaisi näyttää siltä kuin information overload todella olisi tyrmännyt minut.)
Lääkäri tosin evästi minut ohjeella, etten saa antaa huimauksen tai huimauksenpelon invalidisoida itseäni: On vain rohkeasti ja sinnikkäästi mentävä ja tehtävä kaikki, mitä muutenkin tekisin. Jos jossakin asennossa huimaakin, tuota asentoa on koeteltava muutamia kertoja päivässä siten, että huimaavaan asentoon mennään, pysytään siinä, kunnes huimaus katoaa, poistutaan asennosta, ja toistetaan tämä vielä neljästi heti perään. Mutta toisaalta, en ehkä ilman huimaustakaan tuntisi olevani juhlakunnossa yhdet yöunet täysin väliin jättäneenä.
Diagnoosihypoteesin kuultuani (joitakin neurologisia kokeita suoritetaan tulevina viikkoina vakavampien mutta epätodennäköisten syiden poissulkemiseksi) kävelin mäkeä ylös kotiin vollottaen; se rohkeudesta ja sinnikkyydestä. Äitini sairastelee on-off tätä samaa hyvänlaatuista asentohuimausta. Jos tämä nyt on sitä. Äiti parantuu aina muutamiksi kuukausiksi ja sitten vaiva uusii. Ei se häntä näy ihmeemmin pidättelevän, eikä se varmasti pidättele kohta minuakaan, kunhan nyt ensin totun siihen, että uusi tapani olla sisältää olennaisena ainesosanaan saman pyörrytyksen ja oksetuksen tunteen, jonka olen liittänyt lähinnä "TÄTÄ TULEE VÄLTTÄÄ" -lapulla mielessäni varustettuihin venkslottimiin kuten keinuihin ja ketjukaruselleihin.
Kotiin tultuani kävin heti käsiksi huimaukseen. Ohjelapussa lukee:
(Lapussa lukee myös, että vaiva kestää keskimäärin 10 viikkoa - motivaatiota parenemisen vauhdittamiseen luulisi löytyvän - ja että varsinaista hoitoa kallistusharjoitusten lisäksi ei ole, ei liioin ehkäisyä.)
Kun menin huimaaviin makuuasentoihin vapaaehtoisesti, huomasin jännittävän seikan: huimaus ei tunnu ollenkaan niin kamalalta, kun siihen valmistautuu ja altistuu sille tahdonalaisesti. (Vapaaehtoisesti tuntuisi liian vahvalta kannanotolta, koska aistin itsessäni tiettyä pakottamista ja kurinalaisuutta. Valmistautumisen vaikutuksesta tällä tavoin - ahdistusta vähentävästi - on kirjoitettu psykologiassa paljon, mutta en olettanut vaikutuksen sentään ulottuvan huimaukseen. Tavallaan typerää, etten olettanut, koska huomaan kestäväni lääketieteellisiin toimenpiteisiin liittyvän kivunkin paljon paremmin, jos tiedän tarkasti, mihin se liittyy, kauanko se tulee kestämään ja kuinka voimakasta se osapuilleen on. Mutta kenties ajatus huimaukseen valmistautumisesta ei vain tuntunut mahdolliselta.) Kokemus eroaa kovasti satunnaisesta lattian läpi putoamisesta patjoineen päivineen - tästä tahallisesta huimautumisesta puuttuu täysin edelliseen liittyvä kauhu putoamisen tunteen yllättäessä. Niinpä kallistelen rauhallisena ja tunnen huimauksen, tuen käsillä lattiaan, odotan huimauksen katoavan ja sitten koettelen uudelleen tätä tunnetta. En voi kuvata tuntemusta miellyttäväksi, mutta siitä puuttuu se sanaton, nimetön kauhu, joka tekee huimauksesta normaalisti niin karmean tuntemuksen.
Vaikka vaiva tuntuukin ikävältä, siinä on myös hauskoja puolia. Esimerkiksi, kun tarpeeksi poisherkistän itseäni putoamisen ja kieppumisen tuntemuksiin liittyvästä kauhusta, käyköhän lopulta niin, että lakkaan kokemasta silmitöntä kauhua liukastumisissa? (Minusta melkein mikään ei ole niin pelottavaa kuin liukastuminen. Se hetki, jona tajuaa livenneensä ja putoavansa, on täynnä epämääräisiä kirkaisuja ja pelkoa siitä, että kieli menee poikki yhteen naksahtavien hampaiden välissä tai lonkka murtuu tai ranne murtuu tai tapahtuu jotakin vielä kamalampaa, se maistuu tältä, vähän kuin raudalta ja tulitikunpäiltä, se hetki on pidempi kuin mikään muu, mutta sitten kauhu onneksi hellittää samalla hetkellä kun maa ottaa kehon vastaan kovana ja nirhaavana, mutta onneksi se on siinä. Ei mikään ihme sekään, että tunnen tämän maun ja pelon tarkasti - pelkäsin ja maistoin sen ainakin kolme ensimmäistä vuotta ratsastustunneilla, aina sinne saakka, että putosin ensimmäisen kerran hevosen selästä ja totesin, ettei se ole ollenkaan niin kauhistuttavaa kuin liukastuminen. Minusta tuntui ihan hullulta, kun jotkut päivittelivät, eikö minua pelota, että tipahdan. Mitä se heitä saattoi liikuttaa, hehän uskalsivat kävellä talvella kadulla...)
Tämä käy mielenkiintoiseksi. Saapa nähdä, alanko pian hykerrellä ennen uloslähtöä siitä mahdollisuudesta, että ehkä nyt saan liukastua ja testata hypoteesiani. Sitä on vaikeaa uskoa, mutta toisaalta, en olisi uskonut neljä vuotta sitten sitäkään, että menen vapaaehtoisesti veden varaan uimahallissa useita kertoja viikossa.
Jotta elämä ei suistuisi raiteiltaan, ajattelin kokeilla huomenna vesijuoksemista. Siinä kaatuminen ei ainakaan satu.
Minulle ei ensin annettu lääkärinaikaa, mutta kuvattuani oireeni terveydenhoitajalle hän myönsi, että voisi olla tarpeen käydä lääkärin pakeilla "jos se kerran estää nukkumisenkin täysin". Se oli onni, koska terveydenhoitajan johtohypoteesi tuntui olevan, että minulla on vatsaflunssa, jonka vatsaoireita en vain huomaa. (Kuulostaa aika siunatulta tilalta, yleensähän vatsaflunssan vatsaoireet ovat varsin keskeisinä tietoisuudessa.) Intin itsepäisesti, ettei vatsassani ole mitään kummallista, ja pääsin lääkäriin.
Lääkärissä teimme kummallisia kokeita ja sain kuulla elimistöstäni taas aivan uusia asioita. Esimerkiksi tärykalvoni ovat aivan täynnä arpia. Lääkäri näkee pelkästään korviini kurkistamalla, että olen sairastanut julmetun monta korvatulehdusta lapsena. Mitään ihmeempää ei löytänyt, mutta testit olivat kyllä hauskoja. Polvia ja kantapäitä näksittiin refleksivasaralla, äänirautaa pidettiin eri kohdissa kalloa. Välillä kallonpohja resonoi sen kanssa ja välillä ei. Minun piti seistä silmät kiinni ja kädet eteen ojennettuina. Sitten minun piti siirtää paino jalalta toiselle silmät kiinni. Hauskin kohta oli, kun lääkäri pyysi minua sulkemaan silmät ja levittämään kädet sivuille. "Ja sitten kosket nenänpäätä ensin toisella, sitten toisella etusormella." Hihkaisin silmät kiinni: "Oo, juoppotesti!" Lääkäri mutisi jotakin nimeämistäni vastaan, ties minkä takia. Suoriuduin hienosti, vaikka tajusin nenätestissä, etten ole harjoitellut sitä ikinä.
Juoppotesti tuntui sikälikin sopivalta nimeltä, että oloni muistuttaa suunnattomasti sitä iloisen illan hetkeä, jolloin maisema alkaa sahata silmissä eestaas ja yrppäys pyrkii kurkkuun ja on myönnettävä, että on hermostuksissaan kumonnut aivan liikaa alkoholia kurkustaan alas. Tämä ei ole enää hauskaa, tässä saa tehdä täysillä töitä, ettei kaatuisi holtittomasti johonkin suuntaan.
Nyt tietysti huimaukseen on sitäkin hankalampi suhtautua, koska sitä ei ole edeltänyt mikään iloinen pikkujoulutunnelma; päinvastoin, riistämällä edellisen yön unet huimaus sai aikaan sen, että päätin olla menemättä kustannustalon pikkujouluihin, jotka alkaisivat tunnin ja kolmen minuutin kuluttua. En tahdo vaikuttaa vahvasti pohjia vetäneeltä. Voin hyvin kuvitella, kuinka kesken jonkin henkevän ajatuksenvaihdon (jonka ajan luultavasti olisin lähinnä kuuntelevana osapuolena) kaatuisin varoittamatta suorin koivin selälleni, PUM. (Se saattaisi näyttää siltä kuin information overload todella olisi tyrmännyt minut.)
Lääkäri tosin evästi minut ohjeella, etten saa antaa huimauksen tai huimauksenpelon invalidisoida itseäni: On vain rohkeasti ja sinnikkäästi mentävä ja tehtävä kaikki, mitä muutenkin tekisin. Jos jossakin asennossa huimaakin, tuota asentoa on koeteltava muutamia kertoja päivässä siten, että huimaavaan asentoon mennään, pysytään siinä, kunnes huimaus katoaa, poistutaan asennosta, ja toistetaan tämä vielä neljästi heti perään. Mutta toisaalta, en ehkä ilman huimaustakaan tuntisi olevani juhlakunnossa yhdet yöunet täysin väliin jättäneenä.
Diagnoosihypoteesin kuultuani (joitakin neurologisia kokeita suoritetaan tulevina viikkoina vakavampien mutta epätodennäköisten syiden poissulkemiseksi) kävelin mäkeä ylös kotiin vollottaen; se rohkeudesta ja sinnikkyydestä. Äitini sairastelee on-off tätä samaa hyvänlaatuista asentohuimausta. Jos tämä nyt on sitä. Äiti parantuu aina muutamiksi kuukausiksi ja sitten vaiva uusii. Ei se häntä näy ihmeemmin pidättelevän, eikä se varmasti pidättele kohta minuakaan, kunhan nyt ensin totun siihen, että uusi tapani olla sisältää olennaisena ainesosanaan saman pyörrytyksen ja oksetuksen tunteen, jonka olen liittänyt lähinnä "TÄTÄ TULEE VÄLTTÄÄ" -lapulla mielessäni varustettuihin venkslottimiin kuten keinuihin ja ketjukaruselleihin.
Kotiin tultuani kävin heti käsiksi huimaukseen. Ohjelapussa lukee:
Huimauksen paranemista voi nopeuttaa harjoituksilla, joissa päätä kallistetaan useita kertoja päivässä monen kallistuksen sarjana siihen asentoon, jossa huimaus käynnistyy.
(Lapussa lukee myös, että vaiva kestää keskimäärin 10 viikkoa - motivaatiota parenemisen vauhdittamiseen luulisi löytyvän - ja että varsinaista hoitoa kallistusharjoitusten lisäksi ei ole, ei liioin ehkäisyä.)
Kun menin huimaaviin makuuasentoihin vapaaehtoisesti, huomasin jännittävän seikan: huimaus ei tunnu ollenkaan niin kamalalta, kun siihen valmistautuu ja altistuu sille tahdonalaisesti. (Vapaaehtoisesti tuntuisi liian vahvalta kannanotolta, koska aistin itsessäni tiettyä pakottamista ja kurinalaisuutta. Valmistautumisen vaikutuksesta tällä tavoin - ahdistusta vähentävästi - on kirjoitettu psykologiassa paljon, mutta en olettanut vaikutuksen sentään ulottuvan huimaukseen. Tavallaan typerää, etten olettanut, koska huomaan kestäväni lääketieteellisiin toimenpiteisiin liittyvän kivunkin paljon paremmin, jos tiedän tarkasti, mihin se liittyy, kauanko se tulee kestämään ja kuinka voimakasta se osapuilleen on. Mutta kenties ajatus huimaukseen valmistautumisesta ei vain tuntunut mahdolliselta.) Kokemus eroaa kovasti satunnaisesta lattian läpi putoamisesta patjoineen päivineen - tästä tahallisesta huimautumisesta puuttuu täysin edelliseen liittyvä kauhu putoamisen tunteen yllättäessä. Niinpä kallistelen rauhallisena ja tunnen huimauksen, tuen käsillä lattiaan, odotan huimauksen katoavan ja sitten koettelen uudelleen tätä tunnetta. En voi kuvata tuntemusta miellyttäväksi, mutta siitä puuttuu se sanaton, nimetön kauhu, joka tekee huimauksesta normaalisti niin karmean tuntemuksen.
Vaikka vaiva tuntuukin ikävältä, siinä on myös hauskoja puolia. Esimerkiksi, kun tarpeeksi poisherkistän itseäni putoamisen ja kieppumisen tuntemuksiin liittyvästä kauhusta, käyköhän lopulta niin, että lakkaan kokemasta silmitöntä kauhua liukastumisissa? (Minusta melkein mikään ei ole niin pelottavaa kuin liukastuminen. Se hetki, jona tajuaa livenneensä ja putoavansa, on täynnä epämääräisiä kirkaisuja ja pelkoa siitä, että kieli menee poikki yhteen naksahtavien hampaiden välissä tai lonkka murtuu tai ranne murtuu tai tapahtuu jotakin vielä kamalampaa, se maistuu tältä, vähän kuin raudalta ja tulitikunpäiltä, se hetki on pidempi kuin mikään muu, mutta sitten kauhu onneksi hellittää samalla hetkellä kun maa ottaa kehon vastaan kovana ja nirhaavana, mutta onneksi se on siinä. Ei mikään ihme sekään, että tunnen tämän maun ja pelon tarkasti - pelkäsin ja maistoin sen ainakin kolme ensimmäistä vuotta ratsastustunneilla, aina sinne saakka, että putosin ensimmäisen kerran hevosen selästä ja totesin, ettei se ole ollenkaan niin kauhistuttavaa kuin liukastuminen. Minusta tuntui ihan hullulta, kun jotkut päivittelivät, eikö minua pelota, että tipahdan. Mitä se heitä saattoi liikuttaa, hehän uskalsivat kävellä talvella kadulla...)
Tämä käy mielenkiintoiseksi. Saapa nähdä, alanko pian hykerrellä ennen uloslähtöä siitä mahdollisuudesta, että ehkä nyt saan liukastua ja testata hypoteesiani. Sitä on vaikeaa uskoa, mutta toisaalta, en olisi uskonut neljä vuotta sitten sitäkään, että menen vapaaehtoisesti veden varaan uimahallissa useita kertoja viikossa.
Jotta elämä ei suistuisi raiteiltaan, ajattelin kokeilla huomenna vesijuoksemista. Siinä kaatuminen ei ainakaan satu.
lauantai 22. marraskuuta 2008
Tau
Joskus lienee hyvä hieman tauahtaa. (Melkein ottaa tauko, mutta se on aika vaikeaa, koska ajatukset taitavat poistua näkökentästä oikeastaan vasta sitten kun ihminen kuolee tai vaipuu todella syvään uneen, ja unestakin voi herätä, jos kissa esimerkiksi pudottaa tietokoneen lattialle tai muuta katastrofaalista. REM-unista ei muista aina, mutta nekin tapahtuvat, eivätkä ne aina ole kummallisia, eivät lainkaan.)
Tauon tarpeen huomaa esimerkiksi siitä, että päässä pyörii töissä toista tuntia sama kysymys: "Miksi kasvot, ei kasvo?" Ja aluksi: "Onko sellaista sanaa kuin tiehye, yksikkönä sanasta tiehyet?" Sitten muistan, että yksikkö voi kuulua myös tiehyt. Huokaus.
Ja lukee kirjan takakannesta: "Näkevätkö sotkat unia?" kun piti lukea: "Näkevätkö sokeat unia?"
Vaikka kyllä minusta tarkemminkin ajatultuna sotkan unet ovat kiinnostavampi aihe kuin sokean unet.
Tauon tarpeen huomaa esimerkiksi siitä, että päässä pyörii töissä toista tuntia sama kysymys: "Miksi kasvot, ei kasvo?" Ja aluksi: "Onko sellaista sanaa kuin tiehye, yksikkönä sanasta tiehyet?" Sitten muistan, että yksikkö voi kuulua myös tiehyt. Huokaus.
Ja lukee kirjan takakannesta: "Näkevätkö sotkat unia?" kun piti lukea: "Näkevätkö sokeat unia?"
Vaikka kyllä minusta tarkemminkin ajatultuna sotkan unet ovat kiinnostavampi aihe kuin sokean unet.
Meemi
Valkoinen heti Helsingin ulkopuolella hiljentää. Talo vaikuttaa hyvältä. Päätämme tarjota siitä jotakin, mutta on ensin käytävä siellä toistamiseen, koska unohdimme katsoa siitä joitakin aika oleellisia juttuja (kuten mahtuuko jonnekin pyykkikone ja onko mahdollista asentaa suihku; en ole riittävän sissihenkinen luopuakseni näistä ainakaan tuolla myyntihinnalla). Kun seisoin talon pihalla, naapurin hautuumaan kappelin kello läppäsi. Sormeni tapailivat samalla hetkellä hevoskastanjan nuppuja: paljon tahmeaa. Monta omenapuuta, pari luumua. Monta kuusta, jotka kaataisin. Miksi kasvattaa kuusia, kun voi kasvattaa mantsurianvaahteraakin?
Kuuset neulastavat nurmen ja siinä on ikävämpi tassutella.
Nyt on kumma olo, en osaa oikein sanallistaa mitään, koska talo on niin suuri klöntti tietoisuudessani. Koetan odottaa, jotta tietäisin, mitä haluan. Ja samalla tiedän, ettei sellaista voi tietää. No, olemme joka tapauksessa päättäneet jättää tarjouksen, jos toisenkin katsomiskerran jälkeen osaamme edelleen kuvitella itsemme taloon.
Niinpä tässä holopäisyyden tilassa teen meemin, jonka löysin Ruulta ja joka tuntuu epämääräisen tutulta. Hämmennyksen hetkillä strukturoinnista on kummasti apua.
1. Viisi suomenkielistä lempisanaani (ei kuitenkaan erisnimiä tai paikannimiä tms.).
Hullunkurinen, lullu, täsmällinen, kaukaa, vaivihkainen.
2. Suomen kielen sana, joka on mielestäni äänteellisesti kaunein.
Luumupuu. Tai ehkä suopursu. (En saa äänteitä irrotettua kuvista, paitsi kun ajattelen nonsensea, mutta onko se enää suomea? Esimerkiksi lualu nui - väännös unilaulusta.)
3. Viisi sanaa, joita tulen käyttäneeksi eniten työssä, arjessa tms.
Okei, ei, mutta, on, joo.
4. Sanonta, sananlasku tai aforismi, joka merkitsee minulle eniten.
Traditionaalisista ehkä edelleen eniten: Ei mitään uutta auringon alla. Ja sitten niistä, jotka eivät ole ehkä ihan näin luokiteltavissa, mutta tärkeämpiä: Se, mikä tapahtuu, tapahtuu, eikä minun tarvitse olla siitä mitään mieltä tai koittaa nyt muuttaa sitä. Voin vain panna sen merkille.
5. Viisi suomenkielistä sanaa, joita eniten inhoan.
Soiro, ottaa haltuun, tuunata, täydellisesti, tehokas.
6. Puhkikulunut fraasi, jonka tilalle pitäisi keksiä jotain uutta.
"Kauneus on katsojan silmässä." - Se saa ajattelemaan, että mielipiteen muuttumiseen johtava suostutteleminen ja perehdyttäminen tarkoittaisi silmän irti repimistä, vaikka voisihan sen toki ajatella silmien avaamisena silmälaputtomammalle tai oikeastaan eri tavalla silmälaputetulle maailmalle...
7. Sana, jonka haluaisin kuulla useammin.
Pysähdy.
8. Uusin nykykielen sana, jonka olen oppinut.
Häpypunos. (Luin raitiovaunussa matkalla töihin - jalkani on edelleen kipeä ja koetan lepuuttaa sitä - kirjaa nimeltä Seksuaalisuus.
Kuuset neulastavat nurmen ja siinä on ikävämpi tassutella.
Nyt on kumma olo, en osaa oikein sanallistaa mitään, koska talo on niin suuri klöntti tietoisuudessani. Koetan odottaa, jotta tietäisin, mitä haluan. Ja samalla tiedän, ettei sellaista voi tietää. No, olemme joka tapauksessa päättäneet jättää tarjouksen, jos toisenkin katsomiskerran jälkeen osaamme edelleen kuvitella itsemme taloon.
Niinpä tässä holopäisyyden tilassa teen meemin, jonka löysin Ruulta ja joka tuntuu epämääräisen tutulta. Hämmennyksen hetkillä strukturoinnista on kummasti apua.
1. Viisi suomenkielistä lempisanaani (ei kuitenkaan erisnimiä tai paikannimiä tms.).
Hullunkurinen, lullu, täsmällinen, kaukaa, vaivihkainen.
2. Suomen kielen sana, joka on mielestäni äänteellisesti kaunein.
Luumupuu. Tai ehkä suopursu. (En saa äänteitä irrotettua kuvista, paitsi kun ajattelen nonsensea, mutta onko se enää suomea? Esimerkiksi lualu nui - väännös unilaulusta.)
3. Viisi sanaa, joita tulen käyttäneeksi eniten työssä, arjessa tms.
Okei, ei, mutta, on, joo.
4. Sanonta, sananlasku tai aforismi, joka merkitsee minulle eniten.
Traditionaalisista ehkä edelleen eniten: Ei mitään uutta auringon alla. Ja sitten niistä, jotka eivät ole ehkä ihan näin luokiteltavissa, mutta tärkeämpiä: Se, mikä tapahtuu, tapahtuu, eikä minun tarvitse olla siitä mitään mieltä tai koittaa nyt muuttaa sitä. Voin vain panna sen merkille.
5. Viisi suomenkielistä sanaa, joita eniten inhoan.
Soiro, ottaa haltuun, tuunata, täydellisesti, tehokas.
6. Puhkikulunut fraasi, jonka tilalle pitäisi keksiä jotain uutta.
"Kauneus on katsojan silmässä." - Se saa ajattelemaan, että mielipiteen muuttumiseen johtava suostutteleminen ja perehdyttäminen tarkoittaisi silmän irti repimistä, vaikka voisihan sen toki ajatella silmien avaamisena silmälaputtomammalle tai oikeastaan eri tavalla silmälaputetulle maailmalle...
7. Sana, jonka haluaisin kuulla useammin.
Pysähdy.
8. Uusin nykykielen sana, jonka olen oppinut.
Häpypunos. (Luin raitiovaunussa matkalla töihin - jalkani on edelleen kipeä ja koetan lepuuttaa sitä - kirjaa nimeltä Seksuaalisuus.
torstai 20. marraskuuta 2008
Pulpettikatto
Pulpettikattoisessa talossa on jotakin somaa. Yhtenäinen luiska, saumattomuus. Vettä tippuu vain toisaalle.
Talo maksaa oikeastaan enemmän kuin meillä on varaa tai ainakin siitä pyydetään enemmän. "Enemmän kuin meillä on varaa" tarkoittaa, että saamme kyllä sen suuruisen lainan, mutta minua epäillyttävät nämä summat. Mutta ruokailuryhmä kylpee valossa, kuvittelen siihen kohtaan työpöydän. Kummallinen ujostus täyttää minut ja kysyn mieheltä, voisimmeko laittaa välittäjälle hänen puhelinnumeronsa, koska pelkään, etten muuten uskalla vastata puhelimeen. (Ajatus tulee yllättäen mutta tuntuu relevantilta.) Mies nauraa hermostukselleni ja suostuu.
Menemme huomenna katsomaan taloa. Neljä kilometriä juna-asemalta. Onnun edelleen, jokin nilkan alla on turvonnut ja pielessä, en saisi varsahyppiä, mutta välittäjä on luvannut kyyditä meidät. En osaa kuvitella kuvista, missä päin on iso tie ja missä päin merenlahti ja miltä ne viereiset mäet näyttävät. En halua kuvitella, haluan auton pysähtyvän pihaan. Haluan kokeilla kepillä, kuinka syvälle tien perustus on tehty, saako sen muokattua rautakangella.
Tai sitten kokeilunhalu pihahtaa kasaan heti. Niinkin on käynyt joidenkin talojen kohdalla. Jos ostaisimme talon nyt, muuuttaisimme sinne ensi vuoden alussa. Se tarkoittaisi monia pulmia. Niistä voisi voimaantua tai lannistua.
Muistan enimmäkseen voimaantuneeni pulmista, koska jossain vaiheessa kuitenkin raivostun niihin ja teen jotakin niille ja sitten opin osaavani tehdä kaikkea sellaista mitä en ole aluksi uskaltanut kuvitellakaan.
Jokin talossa saa ajattelemaan, että sitä olisi mukavaa käydä katsomassa. Se näyttää hyvän tuulen talolta, onnentalolta. Se ei ole mummonmökki, maalaistalo eikä liioin moderni. En onnistu luokittelemaan sitä miksikään muuksi kuin taloksi, ja se tuntuu hyvältä ennusmerkiltä. Vielä parempaa: talon luona on hautausmaa. Heti vieressä! Hautausmailla viihtyy usein lintuja ja oravia. Ja jos talossa asuisi vaikkapa loppuelämän, ei tarvitsisi muuttaa pitkälle kuollessaankaan. Se, joka kuolisi myöhemmin, voisi raihnaisilla kintuillaan käydä haudalla usein. Tai eihän sellaista voi tietää.
Katsotaan nyt kuitenkin ensin, miltä talo näyttää. Huomenna on herättävä aikaisin, jotta ehdimme ensimmäiseen junaan. Ehkä tiedän jo ennen pihaan astumista, että talo on väärä. En ehkä tiedä, miksi, mutta tiedän. Tai että se on hyvä ja oikea.
En tiedä, kumpi olisi parempi tässä tilanteessa. Mutta olen jokseenkin varma, että onnistun selittämään kummankin paremmin päin. Tai jos en onnistu, sitten voimme varmasti muuttaa takaisinkin.
Päivät istun käännöksen ääressä, etenen. Olen sivulla kahdeksankymmentäkaksi. Yksi päivä luin ensimmäistä toimittamaani kirjaa ja huomasin, että uskaltaisin nykyään toimittaa sitä paljon tarmokkaammin ja rohkeammin. Vai röyhkeämmin? Sitten tuijotin raitiovaunun ikkunasta ulos enkä osannut päättää, onko tuo rohkeampi ote etupäässä hyvä vai huono ominaisuus, ja lopulta päätin, että ehkä kuitenkin hyvä, ja huomasin, että on kummallista tehdä tällaista työtä, jolle ei oikeastaan ole kauhean selkeitä kriteereitä vaan jossa joutuu haparoimaan epämääräisyydessä aivan kaiken suhteen. Kummallista kyllä, pidän juuri tuosta muodottomuudesta. Pidän siitä blogin kirjoittamisessakin. Pidän kovasti kommenteista ja ihmisistä, koska ne ja he ovat niin yllättäviä. Jopa kissat onnistuvat yllättämään minut päivittäin. Pintapuolisesti ottaen ne vain loikoilevat, pesevät itseään, syövät ja käyvät vessassa ja välillä hakevat hellyyttä. Mutta kun katson tarkasti, voin huomata pienessä kissassa välillä epäröintiä, välillä päättäväisyyttä. Lohen korvat sojottavat välillä uteliaasti unestakin, välillä se tahtoisi sulkea minut ulos asunnosta, jos laulan.
Oikeastaan sillä ei ehkä edes ole väliä, onko otteeni työstä parantunut vai huonontunut. Muistan elävästi ne kirjeet, joita olen kirjoittanut, palautteen kääntäjille. Että tätä lisää, tämä oli omaperäinen ja hauska tapa ilmaista asia, että tässä on rohkeutta ja että nyt hissuttelulle vielä lisää kyytiä. Minusta tuntuu, että heistä oli hauska saada tuollaista palautetta, tai ainakin minusta olisi saada. Ehkä kirjoitinkin palautteen myös itselleni. Miten pyörryttävä ajatus.
Tuntuu kummalliselta kiirehtiä aamulla juna-asemalle sen sijaan että jatkaisin käännöstä siitä hauskasta kohdasta, jossa käsitellään, miten elämänsä älyllistäjiä voi auttaa huomaamaan, ettei analysointi ole sama asia kuin tarkkaileminen ja ettei ajattelu vasta havainnointia. Mutta luulen, että käännökselle tekee hyvää levätä sen aikaa, kun hurisemme Vompsun kanssa junassa. On jännittävää, ettei voi lainkaan ennakoida, millä mielellä on seuraavana iltapäivänä. Tarkoitan: käännöksen kanssa on niin turvallista. Voi vain istua ja jyskyttää eteenpäin. Vaihdoin eilen vaatteet ensimmäistä kertaa sitten lauantain. Paidankaulus oli muuttunut valkoisesta harmahtavaksi, ja ajattelin ystävää, joka kuvasi työminäänsä farkkuiseksi ja villapaitaiseksi. Minä taas näytän juurtuvan vaihteeseen, jossa en ota edes pyjamaa päältä vaan vedän vain sen päälle verkkarit käydäkseni kaupassa.
Ei ihme, että minua kiukuttaa työssä, jossa joku viitsii nurista siitä, etten ole laittanut puuteria.
Mutta katsoin sentään talojen ilmoituksia ja löysin pulpettikattoisen. Katselin kuvia ehkä kymmenen sekuntia ja sanoin: "Minusta täällä on yksi jota me voitais mennä katsomaan."
Haluan nähdä, en kuvitella.
Talo maksaa oikeastaan enemmän kuin meillä on varaa tai ainakin siitä pyydetään enemmän. "Enemmän kuin meillä on varaa" tarkoittaa, että saamme kyllä sen suuruisen lainan, mutta minua epäillyttävät nämä summat. Mutta ruokailuryhmä kylpee valossa, kuvittelen siihen kohtaan työpöydän. Kummallinen ujostus täyttää minut ja kysyn mieheltä, voisimmeko laittaa välittäjälle hänen puhelinnumeronsa, koska pelkään, etten muuten uskalla vastata puhelimeen. (Ajatus tulee yllättäen mutta tuntuu relevantilta.) Mies nauraa hermostukselleni ja suostuu.
Menemme huomenna katsomaan taloa. Neljä kilometriä juna-asemalta. Onnun edelleen, jokin nilkan alla on turvonnut ja pielessä, en saisi varsahyppiä, mutta välittäjä on luvannut kyyditä meidät. En osaa kuvitella kuvista, missä päin on iso tie ja missä päin merenlahti ja miltä ne viereiset mäet näyttävät. En halua kuvitella, haluan auton pysähtyvän pihaan. Haluan kokeilla kepillä, kuinka syvälle tien perustus on tehty, saako sen muokattua rautakangella.
Tai sitten kokeilunhalu pihahtaa kasaan heti. Niinkin on käynyt joidenkin talojen kohdalla. Jos ostaisimme talon nyt, muuuttaisimme sinne ensi vuoden alussa. Se tarkoittaisi monia pulmia. Niistä voisi voimaantua tai lannistua.
Muistan enimmäkseen voimaantuneeni pulmista, koska jossain vaiheessa kuitenkin raivostun niihin ja teen jotakin niille ja sitten opin osaavani tehdä kaikkea sellaista mitä en ole aluksi uskaltanut kuvitellakaan.
Jokin talossa saa ajattelemaan, että sitä olisi mukavaa käydä katsomassa. Se näyttää hyvän tuulen talolta, onnentalolta. Se ei ole mummonmökki, maalaistalo eikä liioin moderni. En onnistu luokittelemaan sitä miksikään muuksi kuin taloksi, ja se tuntuu hyvältä ennusmerkiltä. Vielä parempaa: talon luona on hautausmaa. Heti vieressä! Hautausmailla viihtyy usein lintuja ja oravia. Ja jos talossa asuisi vaikkapa loppuelämän, ei tarvitsisi muuttaa pitkälle kuollessaankaan. Se, joka kuolisi myöhemmin, voisi raihnaisilla kintuillaan käydä haudalla usein. Tai eihän sellaista voi tietää.
Katsotaan nyt kuitenkin ensin, miltä talo näyttää. Huomenna on herättävä aikaisin, jotta ehdimme ensimmäiseen junaan. Ehkä tiedän jo ennen pihaan astumista, että talo on väärä. En ehkä tiedä, miksi, mutta tiedän. Tai että se on hyvä ja oikea.
En tiedä, kumpi olisi parempi tässä tilanteessa. Mutta olen jokseenkin varma, että onnistun selittämään kummankin paremmin päin. Tai jos en onnistu, sitten voimme varmasti muuttaa takaisinkin.
Päivät istun käännöksen ääressä, etenen. Olen sivulla kahdeksankymmentäkaksi. Yksi päivä luin ensimmäistä toimittamaani kirjaa ja huomasin, että uskaltaisin nykyään toimittaa sitä paljon tarmokkaammin ja rohkeammin. Vai röyhkeämmin? Sitten tuijotin raitiovaunun ikkunasta ulos enkä osannut päättää, onko tuo rohkeampi ote etupäässä hyvä vai huono ominaisuus, ja lopulta päätin, että ehkä kuitenkin hyvä, ja huomasin, että on kummallista tehdä tällaista työtä, jolle ei oikeastaan ole kauhean selkeitä kriteereitä vaan jossa joutuu haparoimaan epämääräisyydessä aivan kaiken suhteen. Kummallista kyllä, pidän juuri tuosta muodottomuudesta. Pidän siitä blogin kirjoittamisessakin. Pidän kovasti kommenteista ja ihmisistä, koska ne ja he ovat niin yllättäviä. Jopa kissat onnistuvat yllättämään minut päivittäin. Pintapuolisesti ottaen ne vain loikoilevat, pesevät itseään, syövät ja käyvät vessassa ja välillä hakevat hellyyttä. Mutta kun katson tarkasti, voin huomata pienessä kissassa välillä epäröintiä, välillä päättäväisyyttä. Lohen korvat sojottavat välillä uteliaasti unestakin, välillä se tahtoisi sulkea minut ulos asunnosta, jos laulan.
Oikeastaan sillä ei ehkä edes ole väliä, onko otteeni työstä parantunut vai huonontunut. Muistan elävästi ne kirjeet, joita olen kirjoittanut, palautteen kääntäjille. Että tätä lisää, tämä oli omaperäinen ja hauska tapa ilmaista asia, että tässä on rohkeutta ja että nyt hissuttelulle vielä lisää kyytiä. Minusta tuntuu, että heistä oli hauska saada tuollaista palautetta, tai ainakin minusta olisi saada. Ehkä kirjoitinkin palautteen myös itselleni. Miten pyörryttävä ajatus.
Tuntuu kummalliselta kiirehtiä aamulla juna-asemalle sen sijaan että jatkaisin käännöstä siitä hauskasta kohdasta, jossa käsitellään, miten elämänsä älyllistäjiä voi auttaa huomaamaan, ettei analysointi ole sama asia kuin tarkkaileminen ja ettei ajattelu vasta havainnointia. Mutta luulen, että käännökselle tekee hyvää levätä sen aikaa, kun hurisemme Vompsun kanssa junassa. On jännittävää, ettei voi lainkaan ennakoida, millä mielellä on seuraavana iltapäivänä. Tarkoitan: käännöksen kanssa on niin turvallista. Voi vain istua ja jyskyttää eteenpäin. Vaihdoin eilen vaatteet ensimmäistä kertaa sitten lauantain. Paidankaulus oli muuttunut valkoisesta harmahtavaksi, ja ajattelin ystävää, joka kuvasi työminäänsä farkkuiseksi ja villapaitaiseksi. Minä taas näytän juurtuvan vaihteeseen, jossa en ota edes pyjamaa päältä vaan vedän vain sen päälle verkkarit käydäkseni kaupassa.
Ei ihme, että minua kiukuttaa työssä, jossa joku viitsii nurista siitä, etten ole laittanut puuteria.
Mutta katsoin sentään talojen ilmoituksia ja löysin pulpettikattoisen. Katselin kuvia ehkä kymmenen sekuntia ja sanoin: "Minusta täällä on yksi jota me voitais mennä katsomaan."
Haluan nähdä, en kuvitella.
tiistai 18. marraskuuta 2008
Maailmanloppu
Ulkona kävellessä nauran itsekseni ääneen. Liikun yksin, joten muutama vastaantulija näyttää hieman kiusaantuneelta.
Se osoittaa oivallisesti, etteivät he kykene lukemaan ajatuksiani. Tai sitten he kiusaantuvat oudoista jutuista kuten omituisesta huumorista, joka tuskin loukkaa ketään.
Olen ennen ulos lähtemistä sulkenut tekstinkäsittelyohjelman, ja koska olen ollut yhtäjaksoisesta työstä jo vähän sanapöpi, olen lukenut tietokoneen yläpalkista: "QUIT WORLD" ja valinnut sen.
Se osoittaa oivallisesti, etteivät he kykene lukemaan ajatuksiani. Tai sitten he kiusaantuvat oudoista jutuista kuten omituisesta huumorista, joka tuskin loukkaa ketään.
Olen ennen ulos lähtemistä sulkenut tekstinkäsittelyohjelman, ja koska olen ollut yhtäjaksoisesta työstä jo vähän sanapöpi, olen lukenut tietokoneen yläpalkista: "QUIT WORLD" ja valinnut sen.
maanantai 17. marraskuuta 2008
Esimerkilauseet, osa kaksi
Muistan kirjoittaneeni esimerkeistä ennenkin. Sekä kääntäessä että toimittaessa törmää esimerkkilauseisiin, jotka tuntuvat tolkuttavan ja aivopesevän tietylle kannalle. Etenkin näin tuntuu käyvän, kun lukee amerikkalaisia tietokirjoja, ja katsokaapa huviksenne, mistä aika monet kirjat tulevat... vissiin kaikki toimittamani käännökset ovat olleet peräisin yhden tietyn valtameren tuolta puolen. (Ehei, en kaukokaipaa sinne, en näiden lauseiden perusteella.)
On ehkä huvittavaa ärsyyntyä lauseista, mutta toisaalta tiedän, että kun samaa lausetta jankkaa tarpeeksi monta kertaa, alkaa helposti ajatella, että valas ON kala. (Kannattaa lukea kirja nimeltä Välähdys, se on ärsyttävän amerikkalainen mutta sentään tietoinen siitä ja käsittelee hauki on kalastuksen voimaa... joku voisi muuten intoontuessaan oikolukea tuon wikisivun, minun pitäisi nyt kääntää, joten en ryhdy, koska jo tämä bloggaaminen on ylimäärää mutta en osaa olla purskahtamatta julkisesti.)
Nyt sitten kääntäessäni tulen sellaiseen esimerkkiin, jossa käsitellään positiivista pintatason muuttumista. Nainen oppii uusia viestintätaitoja, joiden avulla hän saavuttaa sopuisamman suhteen tyttäreensä. Mies oppii pitämään puoliaan pomonsa kanssa. Niskakarvat nousevat pystyyn. (Se ei enää ole esimerkkilause pintatason muuttumisesta... se on kehollinen reaktio, muutosta toki sekin, mutta sitä en lue vaan tunnen.)
Ehkä osa reaktiosta johtuu siitä, että Välähdyksessä yksi alitajuisen päättelyn esimerkeistä, jonka vaikeudesta en ollenkaan saanut kiinni, perustui sille, ettei lukija olisi saanut ajatella, että lääkäri voisi olla nainen. Teksti ilkkui: Etkö tajunnut? Lääkäri on NAINEN! NAINEN! Minun kohdallani se ei toiminut, koska minusta lääkärit nyt ensisijaisesti ovat naisia ja ehkä joskus harvoin ja hämmästystä aiheuttavasti miehiä. (Ehkä tästä voi lukea, missä käyn lääkärissä. Lisäksi pidän enemmän naislääkäreistä, mitäpä sitä salaamaan. Ei minusta ole mukavaa, että joku vieras mies kuuntelee selkää stetoskoopilla. Siinä on jotakin puoliseksuaalisen puoliuhkaavaa. Rintakehän kuuntelu etupuolelta ei tunnu niin epämukavalta, koska miestä voi silloin sentään kosjauttaa, jos hän heittäytyy epäasialliseksi. On tietysti hieman hullua epäillä lääkäriä virantoimituksessaan, mutta yhtäkaikkisesti valitsisin naislääkärin, jos saisin valita. Ei-lääkärintoiminen nainen ei ole koskaan lyönyt minua tai muutenkaan satuttanut minua fyysisesti, ja silloinkin kun naislääkäri on satuttanut minua jonkin kokeen tai toimenpiteen myötä, he ovat kuunnelleet mieskollegoitaan paremmin, kun olen antanut itseni käyttöohjeet, kuten että haluan tietää, mitä minulle tehdään, koska sillä tavoin minun on helpompaa suhtautua kipuun tyynesti. Ehkä se johtuu siitä.)
Minusta tuntui järkyttävältä ajatella, että pohjoisamerikkalaisista suuri osa olisi jotenkin solmussa naislääkärin ajatuksen kanssa.
Käännettävät esimerkkilauseet saavat niskakarvat nousemaan osittain siksi, koska ne vahvistavat entisestään sitä ajatusta, että koti on naisen ja työ miehen aluetta. Kuinkahan kauan tätä paskaa tuutataan mieleemme säännöllisinä mikroannoksina? Toinen raivostuttava seikka on, että tuota vinoumaa pönkittäessään nämä lauseet tuntuvat vihjaavan, ettei mikään muutukaan. Naisten on edelleen oltava enemmän huolissaan tyttäristään ja miesten pomoistaan.
Mutta kun oikein tarkasti mietin niitä ihmisiä, jotka tunnen, minusta tuntuu, että enimmäkseen lauseiden pitäisi olla ihan toisin päin. Eikö naisten juuri pitäisi oppia jämäkkyyttä työneuvotteluihin ja uskaltaa pyytää palkankorotusta samalle tasolle kuin mieskollegoilla? (Vaikka muistan kyllä hämärästi lukeneeni jostakin, että työnantajat eivät pidä siitä, että perheelliset naiset uskaltavat jättää - tietysti palkattomat - ylityöt tekemättä, koska he kokevat ensisijaiseksi velvollisuudekseen lapsen tarhasta hakemisen, eivät oman uraintonsa osoittamisen. Olisikohan tällainen puolensa pitäminen mahdollista myös niissä tapauksissa, jossa tarhalasta ei ole? Olisi kiinnostavaa kuulla myös muista töissä puolensa pitämisen ulottuvuuksista kuin palkkakehityksestä, palkankorotuksen pyytäminen kun ei ole kovin radikaalia. Esimerkiksi, ketkä käyttävät enemmän tutkimusvapaita ja uskaltavat vaatia oikeutta etätyöhön ja niin edelleen.) Ja eikö, totta vie, monelle isälle tekisi oikein hyvää hieman lukea temperamentista, hoivasta ja tyttöydestä tullakseen paremmin toimeen ja tukeakseen empaattisemmin tyttärensä naiseksi kasvamista? Senhän täytyy olla heille jokseenkin vieras alue, vaikka se on heidän tyttärelleen ainoa todellisuus, jonka tämä tuntee ja jonka siinä iässä oikeastaan voikaan tuntea. On aika vaikeaa luottaa miesten ymmärrykseen, jos oma isä leimaa joka tilanteessa naiseuden ja tyttöyden joksikin hankalaksi ja käsittämättömäksi sen sijaan, että ottaisi selvää ja osoittaisi kiinnostuneensa ja pyrkivänsä ymmärtämään.
Eh, toivottavasti kukaan ei ota tätä henkkoht. Ymmärrän kyllä, miten hankalaa on tehdä asioita, jotka eivät tunnu kuuluvan minulle. Ja juuri siksi minua raivostuttavat lähinnä nämä esimerkkilauseet, eivät perhekeskeiset tädit ja uraansa identifioituneet sedät.
No, enhän minä tietysti voi muuntaa esimerkkilauseita miksikään.
Kirjoja ei vain käännetä, toimiteta eikä kustanneta sillä viisiin. Se taitaisi kuulostaa hieman liikaa Isonveljen valvonnalta, vai kuinka? Ei minustakaan olisi hyvä idea kirjoittaa kaikkea uuskielellä. Etenkin ikävän historian on syytä olla muistettavissa, jotta edistysaskeleista voi iloita ja ammentaa voimia seuraaviin muutoksiin ponnistelemiselle. Mutta tunnen lievää pettymystä siitä, ettei alkuperäiskäsikirjoituksen toimittaja ole kysynyt tästä asiasta mitään kirjoittajalta. Ehkä hän ei ole oikein nähnyt lauseita tai on pitänyt niitä vaarattomina tai ajatellut niitä vain näinä kahtena pikku lauseena, pari hassua sanaa sinne tänne.
Minä rakastan sinua. Minä vihaan sinua. Miksi sinun pitää aina olla noin ääliö? Ihanaa, että muistit.
Aivan kuin sanoilla ei olisi vaikutusta meihin ja ikään kuin ne eivät kaikuisi meissä vuosikausia senkin jälkeen kun vannomme päässeemme niiden ylitse ja käsitelleemme asian jo.
On ehkä huvittavaa ärsyyntyä lauseista, mutta toisaalta tiedän, että kun samaa lausetta jankkaa tarpeeksi monta kertaa, alkaa helposti ajatella, että valas ON kala. (Kannattaa lukea kirja nimeltä Välähdys, se on ärsyttävän amerikkalainen mutta sentään tietoinen siitä ja käsittelee hauki on kalastuksen voimaa... joku voisi muuten intoontuessaan oikolukea tuon wikisivun, minun pitäisi nyt kääntää, joten en ryhdy, koska jo tämä bloggaaminen on ylimäärää mutta en osaa olla purskahtamatta julkisesti.)
Nyt sitten kääntäessäni tulen sellaiseen esimerkkiin, jossa käsitellään positiivista pintatason muuttumista. Nainen oppii uusia viestintätaitoja, joiden avulla hän saavuttaa sopuisamman suhteen tyttäreensä. Mies oppii pitämään puoliaan pomonsa kanssa. Niskakarvat nousevat pystyyn. (Se ei enää ole esimerkkilause pintatason muuttumisesta... se on kehollinen reaktio, muutosta toki sekin, mutta sitä en lue vaan tunnen.)
Ehkä osa reaktiosta johtuu siitä, että Välähdyksessä yksi alitajuisen päättelyn esimerkeistä, jonka vaikeudesta en ollenkaan saanut kiinni, perustui sille, ettei lukija olisi saanut ajatella, että lääkäri voisi olla nainen. Teksti ilkkui: Etkö tajunnut? Lääkäri on NAINEN! NAINEN! Minun kohdallani se ei toiminut, koska minusta lääkärit nyt ensisijaisesti ovat naisia ja ehkä joskus harvoin ja hämmästystä aiheuttavasti miehiä. (Ehkä tästä voi lukea, missä käyn lääkärissä. Lisäksi pidän enemmän naislääkäreistä, mitäpä sitä salaamaan. Ei minusta ole mukavaa, että joku vieras mies kuuntelee selkää stetoskoopilla. Siinä on jotakin puoliseksuaalisen puoliuhkaavaa. Rintakehän kuuntelu etupuolelta ei tunnu niin epämukavalta, koska miestä voi silloin sentään kosjauttaa, jos hän heittäytyy epäasialliseksi. On tietysti hieman hullua epäillä lääkäriä virantoimituksessaan, mutta yhtäkaikkisesti valitsisin naislääkärin, jos saisin valita. Ei-lääkärintoiminen nainen ei ole koskaan lyönyt minua tai muutenkaan satuttanut minua fyysisesti, ja silloinkin kun naislääkäri on satuttanut minua jonkin kokeen tai toimenpiteen myötä, he ovat kuunnelleet mieskollegoitaan paremmin, kun olen antanut itseni käyttöohjeet, kuten että haluan tietää, mitä minulle tehdään, koska sillä tavoin minun on helpompaa suhtautua kipuun tyynesti. Ehkä se johtuu siitä.)
Minusta tuntui järkyttävältä ajatella, että pohjoisamerikkalaisista suuri osa olisi jotenkin solmussa naislääkärin ajatuksen kanssa.
Käännettävät esimerkkilauseet saavat niskakarvat nousemaan osittain siksi, koska ne vahvistavat entisestään sitä ajatusta, että koti on naisen ja työ miehen aluetta. Kuinkahan kauan tätä paskaa tuutataan mieleemme säännöllisinä mikroannoksina? Toinen raivostuttava seikka on, että tuota vinoumaa pönkittäessään nämä lauseet tuntuvat vihjaavan, ettei mikään muutukaan. Naisten on edelleen oltava enemmän huolissaan tyttäristään ja miesten pomoistaan.
Mutta kun oikein tarkasti mietin niitä ihmisiä, jotka tunnen, minusta tuntuu, että enimmäkseen lauseiden pitäisi olla ihan toisin päin. Eikö naisten juuri pitäisi oppia jämäkkyyttä työneuvotteluihin ja uskaltaa pyytää palkankorotusta samalle tasolle kuin mieskollegoilla? (Vaikka muistan kyllä hämärästi lukeneeni jostakin, että työnantajat eivät pidä siitä, että perheelliset naiset uskaltavat jättää - tietysti palkattomat - ylityöt tekemättä, koska he kokevat ensisijaiseksi velvollisuudekseen lapsen tarhasta hakemisen, eivät oman uraintonsa osoittamisen. Olisikohan tällainen puolensa pitäminen mahdollista myös niissä tapauksissa, jossa tarhalasta ei ole? Olisi kiinnostavaa kuulla myös muista töissä puolensa pitämisen ulottuvuuksista kuin palkkakehityksestä, palkankorotuksen pyytäminen kun ei ole kovin radikaalia. Esimerkiksi, ketkä käyttävät enemmän tutkimusvapaita ja uskaltavat vaatia oikeutta etätyöhön ja niin edelleen.) Ja eikö, totta vie, monelle isälle tekisi oikein hyvää hieman lukea temperamentista, hoivasta ja tyttöydestä tullakseen paremmin toimeen ja tukeakseen empaattisemmin tyttärensä naiseksi kasvamista? Senhän täytyy olla heille jokseenkin vieras alue, vaikka se on heidän tyttärelleen ainoa todellisuus, jonka tämä tuntee ja jonka siinä iässä oikeastaan voikaan tuntea. On aika vaikeaa luottaa miesten ymmärrykseen, jos oma isä leimaa joka tilanteessa naiseuden ja tyttöyden joksikin hankalaksi ja käsittämättömäksi sen sijaan, että ottaisi selvää ja osoittaisi kiinnostuneensa ja pyrkivänsä ymmärtämään.
Eh, toivottavasti kukaan ei ota tätä henkkoht. Ymmärrän kyllä, miten hankalaa on tehdä asioita, jotka eivät tunnu kuuluvan minulle. Ja juuri siksi minua raivostuttavat lähinnä nämä esimerkkilauseet, eivät perhekeskeiset tädit ja uraansa identifioituneet sedät.
No, enhän minä tietysti voi muuntaa esimerkkilauseita miksikään.
Kirjoja ei vain käännetä, toimiteta eikä kustanneta sillä viisiin. Se taitaisi kuulostaa hieman liikaa Isonveljen valvonnalta, vai kuinka? Ei minustakaan olisi hyvä idea kirjoittaa kaikkea uuskielellä. Etenkin ikävän historian on syytä olla muistettavissa, jotta edistysaskeleista voi iloita ja ammentaa voimia seuraaviin muutoksiin ponnistelemiselle. Mutta tunnen lievää pettymystä siitä, ettei alkuperäiskäsikirjoituksen toimittaja ole kysynyt tästä asiasta mitään kirjoittajalta. Ehkä hän ei ole oikein nähnyt lauseita tai on pitänyt niitä vaarattomina tai ajatellut niitä vain näinä kahtena pikku lauseena, pari hassua sanaa sinne tänne.
Minä rakastan sinua. Minä vihaan sinua. Miksi sinun pitää aina olla noin ääliö? Ihanaa, että muistit.
Aivan kuin sanoilla ei olisi vaikutusta meihin ja ikään kuin ne eivät kaikuisi meissä vuosikausia senkin jälkeen kun vannomme päässeemme niiden ylitse ja käsitelleemme asian jo.
sunnuntai 16. marraskuuta 2008
Juonielämä
Päivällisillä ystävien luona tapahtuu hieman kiusallisia asioita. Ei mitään katastrofeja, mutta joitakin lipsautuksia. Isäntäperhe kyselee ystävältä asioista, joista minulle ei ole kerrottu mitään ja sitten ystävä joutuu kääntymään puoleeni ruokapöydässä ja sanomaan: "Siis niin, nythän asia on niin, että...", mihin nyökkään.
En hämmästy asioista enkä siitä, ettei minulle ole kerrottu niistä. Tiedän olevani hermostuttava ihminen toisinaan. Olen hieman pahoillani, että ystävä näin joutuu avaamaan minulle sellaisia elämänsä puolia, jotka hän ehkä olisi mieluummin pitänyt sisällään. Arvelen, että tapa kertoa niistä tuntuu hänestä väärältä, mutta voihan olla, että olen väärässäkin. Toivottavasti olen. Minusta on mukava ajatus, että ihmiset olisivat hiukkasen häpeämättömämpiä ja rajojaan paremmin puolustavia ja sen myötä yksinkertaisempia.
No, ainahan voin olla toiveikas. Tosin kun ottaa huomioon, miten solmussa välillä olen itse ja miten solmuton välillä, ehkä toiveikkuudessa pysytteleminen vaatii sinnikkyyttä.
Yksi asioista, jotka lipsahtavat, on ystävän romaanihanke. Nyökkään siihenkin ikään kuin se olisi maailman luontevin asia. Tavallaan se kai onkin; ystävä lukee romaaneja ja on opiskellut kirjoittamista. Ennen kaikkea olen helpottunut kuullessani asiasta, koska olen hetken ollut tyrmistynyt siitä, onko hän tosissaan niin innoissaan uudesta työstään, joka kuulosta ihan okeilta, muttei vielä mielestäni selittänyt hänen olemuksensa säteilyä. Mutta ei, siihen onkin toinen syy. Kysyn hieman asiasta, mutta hän ei tahdo puhua. Nyökkään. Jeps, ei näytä helpolta. Romaaneja kehittelevät ihmiset ovat kuin kivuliaat odottavat äidit. Joko he oksentelevat ympäriinsä sotkuisesti tai sitten eivät enää mahdu mihinkään järkeviin tiloihin ja asentoihin. (Minusta siinä on jotakin kammottavaa, ajattelen nyt sanaa hideous, ja soisin, että saisin pidettyä itseni molempien tilojen ulkopuolella samalla täsmällisyydellä ja tarmolla, jolla olen syöksynyt käännöksen kimppuun.)
Toivottavasti ystävän kirja julkaistaan, koska ehkä sen lukemalla opin tuntemaan häntä paremmin. Kirjan aihe jää silti pyörimään mieleeni - ystävä ei kommentoi kysymykseeni. Kysyn aiheesta siksi, että minulle on aina jäänyt suureksi mysteeriksi, mistä ihmiset keksivät aiheen johonkin niin pitkään kuin romaani. Mitä sitten ajattelenkin, en onnistu keksimään yhtään aihetta, joka tuntuisi riittävän relevantilta saattaa keho puhkurimaiseen tilaan kenties vuosiksi asian täsmälliseksi ilmaisemiseksi. Lievästi kiinnostavia aiheita voisivat olla teuraaksi kasvatettavien eläinten tuntemukset ja sitten ehkä elämän juonettomuus, mutta ainakin jälkimmäisestä on ihan hyviä esityksiä jo, enkä todennäköisesti osaisi lisätä asiaan kovinkaan kummoisia pointseja.
Juonielämä juolahtaa mieleen sikäli, että totta kai alan heti arvuutella mielessäni, kirjoittaako ystävä juoniromaania vai jotakin kiinnostavampaa. (Toki, suhtaudun puolueellisesti - minusta juonet ovat usein ihan turhaa höttöä ja siksi kai luen enimmäkseen muuta kuin juoniromaaneja.) Kotona sitten pitkään käännettyäni makaan eräässä iyengar-joogan venytyksessä, jotta selkäparka palautuisi lepopituuteen lysypituudesta, ja silmäilen samalla naapurin postiluukustamme tipauttamaa naistenlehteä, jossa kehotetaan luomaan suunnitelma unelmansa toteuttamiseksi. "Haaveen muuttaminen tavoitteeksi vaatii rohkeutta, itsekuria ja kärsivällisyyttä." Ja: "Luo kokonaiskuva siitä, mitä toteuttaminen vaatii ja mistä osista se muodostuu. Tee suunnitelma ja kirjaa se kalenteriisi."
Pieni juttu on minusta ihan hurjan hassu, koska siinä tunnutaan olettavan, että ihmiset elävät juonielämää. Voi toki olla, että moni elääkin, opiskelevathan monet itselleen järkevän ammatin ja harrastavat sellaisia asioita, joista he toivovat myöhemmin saavan elantonsa. Mutta minun elämäni ei kyllä ole koskaan alistunut mihinkään juoneen. Jos olen oikein kovasti puskenut itseäni jonkin tavoitteen suuntaan, ovet ovat naksahdelleet edessäni kiinni. Ei tullut kaunokirjallisuuden tutkijaa, ei kaupunkitutkijaa, ei fysioterapeuttia, niin kovasti kuin tavoittelinkin. (Ihmissuhteita ei lasketa mukaan, ne nyt ovat kaikkein vähiten tarinoita ja juonia, ja minä nyt olen niin monta kertaa päättänyt semmoisen juonen, että olen itsellinen nainen enkä tahdo seurustelutaakkoja vaan vain hetken hurmioita mutta sitten kuitenkin kiinnyn naksahtaen ja näemmä asun koko ajan miehen kanssa ja se tuntuu ainakin tällä hetkellä oikein mainiolta.) Sen sijaan olen ajautunut mielenkiintoisiin asioihin ja välillä sanonut jotakin puolileikilläni ja siitä on lähtenyt jokin merkittävä juopa. Mutta harvemmin naistenlehdissä käsitellään tällaista elämäntapaa, mikä tekee niistä jotenkin valheellisen oloisia.
Minusta etenkin suunnitelman kirjaaminen kalenteriin kuulostaa kammottavalta. Kuinka lyhyitä tavoitteita lehti oikein odottaa ihmisillä olevan? Okei, on minulla haave-tavoite. Esimerkiksi se, että jaksaisin venytellä päivittäin karsean kireät takareidet. Mutta en oikein usko, että sen kalenteriin laittaminen auttaisi mitään. (Olen joskus yrittänyt aloittaa kielenopiskelunkin kirjaamalla kalenteriin tunnit, mutta ei se estänyt minua lopettamasta tunteja heti alkuunsa, kun totesin käyväni sittenkin mielummin päiväunille kuin moiseen raadantaan sillä puhutaanhan siellä englantia anyways ja sanattakin saa viestittyä paljon. Myöhempinä viikkoina minua harmitti, että kalenterissa oli turhia, vääriä merkintöjä kurssista, jonka olin dumpannut aikaa sitten.) Sitten on isompia tavoitteita, kuten pysyä talven yli hyväntuulisena ja liikaa mökkihöperöitymättä käännöksen kanssa. (Toistaiseksi olen pitänyt työstä niin että meinaan unohtaa syödä, juoda ja pissiä. Näemmä aavikkovertaus on ottanut minut valtaansa, mutta horisonttiin tähyävän Lawrencen sijaan kuvittelenkin itseni kameliksi. Ja kun kuukautiset alkoivat, vain kuljin automaattina vessaan ja tungin kupin sisään ja vasta sitten muistin, että apua, kierukan langat ovat siellä pitkinä myös, olin ajatellut sinnitellä sitein vielä nämä kuukautiset, vaikka MIKÄÄN TÄSSÄ UNIVERSUMISSA EI VOI OLLA NIIN KAMALAA KUIN TERVEYSSITEET, sellainen märkä kutittava kylmä lätkä, yök, mutta se on myöhäistä nyt, ja oikeastaan hyvä niin, koska nyt ei tarvitse laittaa ällöä sidettä, mutta mitenhän saan kupin pois vetämättä langasta, apua.) Ja sitten on tosi pitkiä tavoitteita kuten saada se omenapuun alinen tuoli. Ja vanheta kehittämättä ihmeempiä katkeruuksia ja pelkoja. (Ehkä pitäisi kirjoittaa "lisää pelkoja".) Eh, mihinkähän kalenteriin ne kirjaisin...
Jotkut ovat kyllä juoni-ihmisempiä kuin itse olen ja heille varmaan tuollaiset kalenteritemput voivat toimiakin. Olen nähnyt monen stressaavan esimerkiksi valmistumisen viivästymisestä ja siitä, ettei heidän elämänsä ole noudattanut tarkasti heidän lukioiän kuvitelmiaan. (Itse olen tyytyväinen, ettei ole! Jotain sentään lienen oppinutkin lukion jälkeen.) Jotkut myös tykkäävät hekotella sitä, miten kovasti he ovat muuttuneet. Sosiaalisessa julkisivussa toki muutoksia onkin tapahtunut. Mutta minusta tuntuu, että kuitenkin muutosta enemmän pysyttelee näkyvissä se, ettei se sisimmäinen itse, se jonka kasvot saavat rentoutua yksin ollessa, muutu juuri miksikään. Sen nautinnot ovat aika samat nyt ja viisivuotiaana, mikseivät sitten kuudenkympin toisellakin puolen. Outoa oikeastaan, että kirjoitin "nautinnot", kun ajattelin kysymyksiä tai kyselevää perustilaa. Vaikka ehkä kysyminen ja kuvittelu on nautintoa sekin. Sellainen, että makaa selällään silokalliolla tai lattialla (minusta selän pehmusteet kuten jumppamatot ovat viheliäisiä ja tarraavat selkään mutta kantapäiden alle on suotavaa tunkea jotain pehmustetta) ja tuntee, miten hitaasti kinesteettinen tunto alkaa pyöriä itsensä ympäri tekemisen puutteessaan ja voi tunnustella veren sykähtelyä lihasten ja suonten lävitse ja osaa kuvitella luukalvojen tunnon ja ojentuu ja sulaa pitkäksi ja maailma pyörii pienenä kivenmurikkana taivaan valtavassa kirnussa, vuodet kuluvat, elämästä ei voi muodostaa kokonaiskäsitystä, voi vain palata makaamiseen ja ihmetykseen, kysyä mitä tämä on, kauanko tämä vielä jatkuu, tuntuuko tämän loppuminen miltään. Ne kysymykset ovat hyvin rauhallisia, niiden avoimuus miellyttää. Tai kun joku toinen koskettaa kevyesti olkavartta takaa päin ja pitää kääntää pää tietääkseen, että tämä se on, tämä on siinä, on parempi että hän koskettaa kuin on koskettamatta, siitä tulee tiettyä rauhallisuutta. Tai lukee jonkin lauseen ja sulkee silmät ja ajattelee: juuri näin se menee! Ja sekin on kuin kosketus, varovainen turvantönäisy kaukaa. Ja sitten huomaa ihmettelevänsä, miten tuo toinen on osannut kokea asian juuri näin, samalla tavalla, ja kun kerran on löytänyt hyvän sanallistuksen, ei siitä asiasta enää huvita puhella eikä kysellä. Kuten simpukankuorissa vuoksen veet, illan hämyt ja ruskotteet tai itse on tyyni, itse on kesä ja yö, itse on lukija kumarassa myöhään lukemassa.
On kiinnostavaa edetä käännöstä ja tarkkailla, missä vaiheessa nytkuttelu vaihtuu sitkutteluksi. Koska jos sitä ei tule, voi olla, että on tullut kuolleeksi istualleen.
Se olisikin aika absurdi käänne!
Toivon kovasti, että ystävän romaanissa olisi enemmän huumoria kuin osaan odottaa.
En hämmästy asioista enkä siitä, ettei minulle ole kerrottu niistä. Tiedän olevani hermostuttava ihminen toisinaan. Olen hieman pahoillani, että ystävä näin joutuu avaamaan minulle sellaisia elämänsä puolia, jotka hän ehkä olisi mieluummin pitänyt sisällään. Arvelen, että tapa kertoa niistä tuntuu hänestä väärältä, mutta voihan olla, että olen väärässäkin. Toivottavasti olen. Minusta on mukava ajatus, että ihmiset olisivat hiukkasen häpeämättömämpiä ja rajojaan paremmin puolustavia ja sen myötä yksinkertaisempia.
No, ainahan voin olla toiveikas. Tosin kun ottaa huomioon, miten solmussa välillä olen itse ja miten solmuton välillä, ehkä toiveikkuudessa pysytteleminen vaatii sinnikkyyttä.
Yksi asioista, jotka lipsahtavat, on ystävän romaanihanke. Nyökkään siihenkin ikään kuin se olisi maailman luontevin asia. Tavallaan se kai onkin; ystävä lukee romaaneja ja on opiskellut kirjoittamista. Ennen kaikkea olen helpottunut kuullessani asiasta, koska olen hetken ollut tyrmistynyt siitä, onko hän tosissaan niin innoissaan uudesta työstään, joka kuulosta ihan okeilta, muttei vielä mielestäni selittänyt hänen olemuksensa säteilyä. Mutta ei, siihen onkin toinen syy. Kysyn hieman asiasta, mutta hän ei tahdo puhua. Nyökkään. Jeps, ei näytä helpolta. Romaaneja kehittelevät ihmiset ovat kuin kivuliaat odottavat äidit. Joko he oksentelevat ympäriinsä sotkuisesti tai sitten eivät enää mahdu mihinkään järkeviin tiloihin ja asentoihin. (Minusta siinä on jotakin kammottavaa, ajattelen nyt sanaa hideous, ja soisin, että saisin pidettyä itseni molempien tilojen ulkopuolella samalla täsmällisyydellä ja tarmolla, jolla olen syöksynyt käännöksen kimppuun.)
Toivottavasti ystävän kirja julkaistaan, koska ehkä sen lukemalla opin tuntemaan häntä paremmin. Kirjan aihe jää silti pyörimään mieleeni - ystävä ei kommentoi kysymykseeni. Kysyn aiheesta siksi, että minulle on aina jäänyt suureksi mysteeriksi, mistä ihmiset keksivät aiheen johonkin niin pitkään kuin romaani. Mitä sitten ajattelenkin, en onnistu keksimään yhtään aihetta, joka tuntuisi riittävän relevantilta saattaa keho puhkurimaiseen tilaan kenties vuosiksi asian täsmälliseksi ilmaisemiseksi. Lievästi kiinnostavia aiheita voisivat olla teuraaksi kasvatettavien eläinten tuntemukset ja sitten ehkä elämän juonettomuus, mutta ainakin jälkimmäisestä on ihan hyviä esityksiä jo, enkä todennäköisesti osaisi lisätä asiaan kovinkaan kummoisia pointseja.
Juonielämä juolahtaa mieleen sikäli, että totta kai alan heti arvuutella mielessäni, kirjoittaako ystävä juoniromaania vai jotakin kiinnostavampaa. (Toki, suhtaudun puolueellisesti - minusta juonet ovat usein ihan turhaa höttöä ja siksi kai luen enimmäkseen muuta kuin juoniromaaneja.) Kotona sitten pitkään käännettyäni makaan eräässä iyengar-joogan venytyksessä, jotta selkäparka palautuisi lepopituuteen lysypituudesta, ja silmäilen samalla naapurin postiluukustamme tipauttamaa naistenlehteä, jossa kehotetaan luomaan suunnitelma unelmansa toteuttamiseksi. "Haaveen muuttaminen tavoitteeksi vaatii rohkeutta, itsekuria ja kärsivällisyyttä." Ja: "Luo kokonaiskuva siitä, mitä toteuttaminen vaatii ja mistä osista se muodostuu. Tee suunnitelma ja kirjaa se kalenteriisi."
Pieni juttu on minusta ihan hurjan hassu, koska siinä tunnutaan olettavan, että ihmiset elävät juonielämää. Voi toki olla, että moni elääkin, opiskelevathan monet itselleen järkevän ammatin ja harrastavat sellaisia asioita, joista he toivovat myöhemmin saavan elantonsa. Mutta minun elämäni ei kyllä ole koskaan alistunut mihinkään juoneen. Jos olen oikein kovasti puskenut itseäni jonkin tavoitteen suuntaan, ovet ovat naksahdelleet edessäni kiinni. Ei tullut kaunokirjallisuuden tutkijaa, ei kaupunkitutkijaa, ei fysioterapeuttia, niin kovasti kuin tavoittelinkin. (Ihmissuhteita ei lasketa mukaan, ne nyt ovat kaikkein vähiten tarinoita ja juonia, ja minä nyt olen niin monta kertaa päättänyt semmoisen juonen, että olen itsellinen nainen enkä tahdo seurustelutaakkoja vaan vain hetken hurmioita mutta sitten kuitenkin kiinnyn naksahtaen ja näemmä asun koko ajan miehen kanssa ja se tuntuu ainakin tällä hetkellä oikein mainiolta.) Sen sijaan olen ajautunut mielenkiintoisiin asioihin ja välillä sanonut jotakin puolileikilläni ja siitä on lähtenyt jokin merkittävä juopa. Mutta harvemmin naistenlehdissä käsitellään tällaista elämäntapaa, mikä tekee niistä jotenkin valheellisen oloisia.
Minusta etenkin suunnitelman kirjaaminen kalenteriin kuulostaa kammottavalta. Kuinka lyhyitä tavoitteita lehti oikein odottaa ihmisillä olevan? Okei, on minulla haave-tavoite. Esimerkiksi se, että jaksaisin venytellä päivittäin karsean kireät takareidet. Mutta en oikein usko, että sen kalenteriin laittaminen auttaisi mitään. (Olen joskus yrittänyt aloittaa kielenopiskelunkin kirjaamalla kalenteriin tunnit, mutta ei se estänyt minua lopettamasta tunteja heti alkuunsa, kun totesin käyväni sittenkin mielummin päiväunille kuin moiseen raadantaan sillä puhutaanhan siellä englantia anyways ja sanattakin saa viestittyä paljon. Myöhempinä viikkoina minua harmitti, että kalenterissa oli turhia, vääriä merkintöjä kurssista, jonka olin dumpannut aikaa sitten.) Sitten on isompia tavoitteita, kuten pysyä talven yli hyväntuulisena ja liikaa mökkihöperöitymättä käännöksen kanssa. (Toistaiseksi olen pitänyt työstä niin että meinaan unohtaa syödä, juoda ja pissiä. Näemmä aavikkovertaus on ottanut minut valtaansa, mutta horisonttiin tähyävän Lawrencen sijaan kuvittelenkin itseni kameliksi. Ja kun kuukautiset alkoivat, vain kuljin automaattina vessaan ja tungin kupin sisään ja vasta sitten muistin, että apua, kierukan langat ovat siellä pitkinä myös, olin ajatellut sinnitellä sitein vielä nämä kuukautiset, vaikka MIKÄÄN TÄSSÄ UNIVERSUMISSA EI VOI OLLA NIIN KAMALAA KUIN TERVEYSSITEET, sellainen märkä kutittava kylmä lätkä, yök, mutta se on myöhäistä nyt, ja oikeastaan hyvä niin, koska nyt ei tarvitse laittaa ällöä sidettä, mutta mitenhän saan kupin pois vetämättä langasta, apua.) Ja sitten on tosi pitkiä tavoitteita kuten saada se omenapuun alinen tuoli. Ja vanheta kehittämättä ihmeempiä katkeruuksia ja pelkoja. (Ehkä pitäisi kirjoittaa "lisää pelkoja".) Eh, mihinkähän kalenteriin ne kirjaisin...
Jotkut ovat kyllä juoni-ihmisempiä kuin itse olen ja heille varmaan tuollaiset kalenteritemput voivat toimiakin. Olen nähnyt monen stressaavan esimerkiksi valmistumisen viivästymisestä ja siitä, ettei heidän elämänsä ole noudattanut tarkasti heidän lukioiän kuvitelmiaan. (Itse olen tyytyväinen, ettei ole! Jotain sentään lienen oppinutkin lukion jälkeen.) Jotkut myös tykkäävät hekotella sitä, miten kovasti he ovat muuttuneet. Sosiaalisessa julkisivussa toki muutoksia onkin tapahtunut. Mutta minusta tuntuu, että kuitenkin muutosta enemmän pysyttelee näkyvissä se, ettei se sisimmäinen itse, se jonka kasvot saavat rentoutua yksin ollessa, muutu juuri miksikään. Sen nautinnot ovat aika samat nyt ja viisivuotiaana, mikseivät sitten kuudenkympin toisellakin puolen. Outoa oikeastaan, että kirjoitin "nautinnot", kun ajattelin kysymyksiä tai kyselevää perustilaa. Vaikka ehkä kysyminen ja kuvittelu on nautintoa sekin. Sellainen, että makaa selällään silokalliolla tai lattialla (minusta selän pehmusteet kuten jumppamatot ovat viheliäisiä ja tarraavat selkään mutta kantapäiden alle on suotavaa tunkea jotain pehmustetta) ja tuntee, miten hitaasti kinesteettinen tunto alkaa pyöriä itsensä ympäri tekemisen puutteessaan ja voi tunnustella veren sykähtelyä lihasten ja suonten lävitse ja osaa kuvitella luukalvojen tunnon ja ojentuu ja sulaa pitkäksi ja maailma pyörii pienenä kivenmurikkana taivaan valtavassa kirnussa, vuodet kuluvat, elämästä ei voi muodostaa kokonaiskäsitystä, voi vain palata makaamiseen ja ihmetykseen, kysyä mitä tämä on, kauanko tämä vielä jatkuu, tuntuuko tämän loppuminen miltään. Ne kysymykset ovat hyvin rauhallisia, niiden avoimuus miellyttää. Tai kun joku toinen koskettaa kevyesti olkavartta takaa päin ja pitää kääntää pää tietääkseen, että tämä se on, tämä on siinä, on parempi että hän koskettaa kuin on koskettamatta, siitä tulee tiettyä rauhallisuutta. Tai lukee jonkin lauseen ja sulkee silmät ja ajattelee: juuri näin se menee! Ja sekin on kuin kosketus, varovainen turvantönäisy kaukaa. Ja sitten huomaa ihmettelevänsä, miten tuo toinen on osannut kokea asian juuri näin, samalla tavalla, ja kun kerran on löytänyt hyvän sanallistuksen, ei siitä asiasta enää huvita puhella eikä kysellä. Kuten simpukankuorissa vuoksen veet, illan hämyt ja ruskotteet tai itse on tyyni, itse on kesä ja yö, itse on lukija kumarassa myöhään lukemassa.
On kiinnostavaa edetä käännöstä ja tarkkailla, missä vaiheessa nytkuttelu vaihtuu sitkutteluksi. Koska jos sitä ei tule, voi olla, että on tullut kuolleeksi istualleen.
Se olisikin aika absurdi käänne!
Toivon kovasti, että ystävän romaanissa olisi enemmän huumoria kuin osaan odottaa.
lauantai 15. marraskuuta 2008
Leijuva jyskyttäjä
Se piste, jossa stressi vaihtuu paikoillaan riehumisesta ja tempoilusta eteenpäin puhaltumiseksi (voima tosiaan tuntuu tulevan muualta), on mielenkiintoinen. Sovimme neuvottelussa keikan - kyse on kääntämisestä, mitä en ole ennen tehnyt. Tuntuu avartavalta huomata, miten on salaa haaveillut vanhoista haaveistaan niiden kuoppaamisen jälkeenkin ja nyt kun on tilaisuus kokeilla tuota työtä, kaikki noiden haaveiden pois heittämisen myötä kadonnut energia palautuu valtavana hyökynä. Istun aloilleni heti kotiin päästyäni (neuvotttelu menee nappiin, totta kai, sillä innon ja tarkkaavaisuuden määrällä), avaan kirjan ja raakakäännän uneen saakka.
En osaa edelleenkään haluta ruokaa, mutta saan aamulla syötyä puolikkaan jugurtin ilman kuvotusta, mikä on sentään edistystä. Nyt huomaan kirjastossa istuessani paineen vähitellen pihisevän ulos. Haukottelen ensimmäistä kertaa muutamaan päivään. Se tuntuu hyvältä. On niin paljon opittavaa, mutta tunnen selviäväni. Olen huomannut illalla, kuinka helppoa on keskittyä jyskyttämään lausetta kerrallaan. Minun on edettävä lauseittain, koska ymmärrän sanat selvästi lausekontekstissa. Jos asia olisi toisin, en varmaankaan pitäisi niin paljon erään toimittamani kirjan lauseesta, jossa verrataan yksittäistä neurokemikaalia sanaan ja tunnetilaa tai minäntilaa kokonaiseen lauseeseen. Se tuntuu hauskalta ajatukselta, vaikka joskus sana voi melkein lauseilla itsekseenkin. Pääskyskesä. Ilo! (Ei tunnu, että voisi kirjoittaa: "Ilo.") Sadeäänet. Myrskyää.
Mietin välittäjäaineita ja niiden lauseita ja sanoja ja muistelen kävellessäni sitä kertaa, kun viisaudenhampaani piti leikata. Olin jo pukenut leikkauskaavun ylleni ja istuuduin tuoliin. Kädet hikoilivat. Tunsin epävarmuutta, pelkoa, nöyryyttä ja toisaalta myös luottamusta rauhallisesti jutustelevaan naislääkäriin. Hän ruiskutti minuun jotakin adrenaliiniyhdistettä. Sitten kävimme vielä perustiedot läpi. Kun kerroin, että äidilläni on verenhyytymisen kanssa ongelmia, hän melkein huusi: "Onko tätä tutkittu sinusta? Emmehän me voi lähettää sinua yksin kotiin, jos alatkin vuotaa!" Hän ei halunnut ottaa riskiä, ja niin minun piti riisua leikkauskaapu, laittaa oma pooloni takaisin päälle ja lähteä kotiin. Yksinäinen adrenaliiniyhdiste toimi hullunkurisesti. Se tärisytti kehoa. Olin äärimmäisen valpas ja tärisevä samalla kun koin epämääräistä helpotusta ja pientä ärtymystä hommien siirtymisestä eteenpäin. Valppaus tuntui täysin väärältä, vähän kuin joku olisi injektoinut lauseeseen kummallisen sanan. Kopiokone kieltäytyi tulostamasta ELEFANTTEJA, esimerkiksi.
Koko kävelyn ajan minua hymyillyttää. Haluaisin hyppiä, tanssia ja laulaa, mutta vain taitan matkaa. Itkuisuus on kadonnut nyt kun voin tehdä käännökselle jotakin, en vain jännittää sen edessä siintämistä. Eufemia evästää minua autiomaavertauksin: käännös on aavikko, ei vuori. Ajattelen elokuvaa Arabian Lawrence ja sitä, mitä hän naksahti aavikkoon. Eikö hän ollutkin, siis se oikea Lawrence, myös kääntäjä? Kun katsoimme Vompsun kanssa elokuvan ja sitten haimme siitä ja sen henkilöistä tietoa, muistan olleeni nyreissäni siitä, ettei Lawrencen kirjallista taipumusta tuotu sen paremmin esiin elokuvan alussa. Häntä olisi ollut jotenkin helpompi ymmärtää sen kera. (Ehkä tämä johtuu vain siitä, ettei sotaukkous ole koskaan tuntunut minusta sympaattiselta tai vetoavalta ominaisuudelta, ja siitä, että huolimatta karvaistakin kokemuksista en ole vielä suostunut uskomaan, ettei kirjallisuus noin ylipäänsä vaikuttaisi näköpiiriä laventavasti, jos sitä ei käytetä pelkkään egon pönkitykseen tai lyömäaseena tyyliin: "Mitähh, etkö muka ole lukenut tätä teosta?")
Autiomaa tai ei, kävelyllä onnistun jyskyttämään sellaista vauhtia, että kirjastossa huomaan kipeyttäneeni nilkan. No, ei täältä tietysti tarvitse liikahtakaan ennen neljää. Sitten menen ystävien lapsiperheeseen illalliselle tapaamaan vanhoja tuttuja. Vapaapäivä käännöksestä, siis. Muuten autiomaa levittäytyy edessäni houkuttaen ja hiekanpyörteisenä helmikuun loppupuolelle saakka.
Sinne on aikaa. Ja paljon tehtävää. Ei vain käännös, vaan yritysneuvoja, yrityksen perustaminen, kaikkea tuollaista askarruttavaa käytännön asiaa. Mutta ainakin voin tehdä jotakin nyt, ja se saa olon leijuvaksi sinne saakka, että havaitsen lintanneeni innoissani nilkkaa vinoon. No, enköhän nyt taas hetken muista, että kävellessä on ajateltava jalkojen linjauksia, jos aion kävellä näillä koivilla. Onpa hyvä, että jalat osaavat purnata silloinkin, kun lauseet käyvät liian imeviksi.
En osaa edelleenkään haluta ruokaa, mutta saan aamulla syötyä puolikkaan jugurtin ilman kuvotusta, mikä on sentään edistystä. Nyt huomaan kirjastossa istuessani paineen vähitellen pihisevän ulos. Haukottelen ensimmäistä kertaa muutamaan päivään. Se tuntuu hyvältä. On niin paljon opittavaa, mutta tunnen selviäväni. Olen huomannut illalla, kuinka helppoa on keskittyä jyskyttämään lausetta kerrallaan. Minun on edettävä lauseittain, koska ymmärrän sanat selvästi lausekontekstissa. Jos asia olisi toisin, en varmaankaan pitäisi niin paljon erään toimittamani kirjan lauseesta, jossa verrataan yksittäistä neurokemikaalia sanaan ja tunnetilaa tai minäntilaa kokonaiseen lauseeseen. Se tuntuu hauskalta ajatukselta, vaikka joskus sana voi melkein lauseilla itsekseenkin. Pääskyskesä. Ilo! (Ei tunnu, että voisi kirjoittaa: "Ilo.") Sadeäänet. Myrskyää.
Mietin välittäjäaineita ja niiden lauseita ja sanoja ja muistelen kävellessäni sitä kertaa, kun viisaudenhampaani piti leikata. Olin jo pukenut leikkauskaavun ylleni ja istuuduin tuoliin. Kädet hikoilivat. Tunsin epävarmuutta, pelkoa, nöyryyttä ja toisaalta myös luottamusta rauhallisesti jutustelevaan naislääkäriin. Hän ruiskutti minuun jotakin adrenaliiniyhdistettä. Sitten kävimme vielä perustiedot läpi. Kun kerroin, että äidilläni on verenhyytymisen kanssa ongelmia, hän melkein huusi: "Onko tätä tutkittu sinusta? Emmehän me voi lähettää sinua yksin kotiin, jos alatkin vuotaa!" Hän ei halunnut ottaa riskiä, ja niin minun piti riisua leikkauskaapu, laittaa oma pooloni takaisin päälle ja lähteä kotiin. Yksinäinen adrenaliiniyhdiste toimi hullunkurisesti. Se tärisytti kehoa. Olin äärimmäisen valpas ja tärisevä samalla kun koin epämääräistä helpotusta ja pientä ärtymystä hommien siirtymisestä eteenpäin. Valppaus tuntui täysin väärältä, vähän kuin joku olisi injektoinut lauseeseen kummallisen sanan. Kopiokone kieltäytyi tulostamasta ELEFANTTEJA, esimerkiksi.
Koko kävelyn ajan minua hymyillyttää. Haluaisin hyppiä, tanssia ja laulaa, mutta vain taitan matkaa. Itkuisuus on kadonnut nyt kun voin tehdä käännökselle jotakin, en vain jännittää sen edessä siintämistä. Eufemia evästää minua autiomaavertauksin: käännös on aavikko, ei vuori. Ajattelen elokuvaa Arabian Lawrence ja sitä, mitä hän naksahti aavikkoon. Eikö hän ollutkin, siis se oikea Lawrence, myös kääntäjä? Kun katsoimme Vompsun kanssa elokuvan ja sitten haimme siitä ja sen henkilöistä tietoa, muistan olleeni nyreissäni siitä, ettei Lawrencen kirjallista taipumusta tuotu sen paremmin esiin elokuvan alussa. Häntä olisi ollut jotenkin helpompi ymmärtää sen kera. (Ehkä tämä johtuu vain siitä, ettei sotaukkous ole koskaan tuntunut minusta sympaattiselta tai vetoavalta ominaisuudelta, ja siitä, että huolimatta karvaistakin kokemuksista en ole vielä suostunut uskomaan, ettei kirjallisuus noin ylipäänsä vaikuttaisi näköpiiriä laventavasti, jos sitä ei käytetä pelkkään egon pönkitykseen tai lyömäaseena tyyliin: "Mitähh, etkö muka ole lukenut tätä teosta?")
Autiomaa tai ei, kävelyllä onnistun jyskyttämään sellaista vauhtia, että kirjastossa huomaan kipeyttäneeni nilkan. No, ei täältä tietysti tarvitse liikahtakaan ennen neljää. Sitten menen ystävien lapsiperheeseen illalliselle tapaamaan vanhoja tuttuja. Vapaapäivä käännöksestä, siis. Muuten autiomaa levittäytyy edessäni houkuttaen ja hiekanpyörteisenä helmikuun loppupuolelle saakka.
Sinne on aikaa. Ja paljon tehtävää. Ei vain käännös, vaan yritysneuvoja, yrityksen perustaminen, kaikkea tuollaista askarruttavaa käytännön asiaa. Mutta ainakin voin tehdä jotakin nyt, ja se saa olon leijuvaksi sinne saakka, että havaitsen lintanneeni innoissani nilkkaa vinoon. No, enköhän nyt taas hetken muista, että kävellessä on ajateltava jalkojen linjauksia, jos aion kävellä näillä koivilla. Onpa hyvä, että jalat osaavat purnata silloinkin, kun lauseet käyvät liian imeviksi.
perjantai 14. marraskuuta 2008
Pisteeseen saakka
Melkein ehdin unohtaa, miltä stressi, todella kova stressi, tuntuu. Näkee tuskallisen teräväpiirteisesti, mutta kapeammin. Ei kuule, kun toinen puhuu huolistaan, sanoo vain mmmh ja ajattelee illan neuvottelua, illan neuvottelua, illan neuvottelua. Repii itsensä siitä irti, pakottautuu kuuntelemaan. Ei pysty syömään.
Aamulla pyörittelen leivänpalasta, yhtä pientä palasta, käsissäni kuin se olisi jotakin vaarallista tai tuntematonta alkuainetta. Tällaista... materiaa. Siitä murustuu sänkyyn. Saan ehkä puolet suuhun ja nielaistua, mutta leipä pyrkii välittömästi takaisin ylös. Vatsani ei ole sitä mieltä, että se kerkiäisi huoliltaan sulattaa ruokaa. Rauhoittavaan yrttiteehen se sentään suostuu. En ole oikein saanut syötyä siitä saakka, kun kuulin uutisen. Nälkä ei vain tule, ja jos koetan pakottautua, iskee kuvotus. Mitä kehoni kuvittelee? Että sen pitää pystyä pakenemaan tai taistelemaan, että verta ei riitä vatsan toimintoihin?
Uneen putoan kuin kaivoon ehkä juuri sen takia, että uupumus alkaa iskeä kaiken tämän ruokahaluttomuuden seurauksena. En tunne väsymystä illalla, mutta kun käyn makaamaan Vompsun määräämänä, katoan.
Tänään menemme Vompsun kanssa vesijuoksemaan, koska tahtoisin saada sydämen hakkaamaan edes vähän tarmottomammin. Vesijuostessa tuntuu siltä, että voisin painaa kovaa tahtia useita tunteja, mutta sitten äkisti jalat eivät tahdo liikkua lainkaan ja saunassa pyörryttää ja oksettaa kovasti. Istun pukuhuoneessa taas pitkään pää polvien välissä ja tärisen kylmästä ja pahoinvoinnista. Miten tehokkaasti olenkaan unohtanut tämän tilan! Kolme vuotta sitten vesijuoksin juuri näin, nitistääkseni hermostustani. Mitä sitten tapahtui? Lopetin suhteen, stressi laukesi. Tai osa siitä. Sen jälkeen stressasin uutta työtä, juoksin taas sinne saakka, että jälkikäteen oksetti.
Mutta pisteeseen saakka juoksemisella on funktionsa: sen jälkeen, kun horkka ja oksetus katoaa, tulee nälkä, ja tiedän, että minun on saatava kehoni suostumaan ruokaan. (Jos neuvottelen syömättömyyden tilassa, ties mihin ehtoihin suostun, ja ainakaan en vaikuta mistään työstä selviämään kykenevältä, jos kädet tärisevät ja itkettää.) Kotimatkalla melkein itken nälästä ja janosta. Ostan Alepasta mustikkakeittoa, se tuntuu kauhean kylmältä työntyessään vatsalaukkuun. Kotona keitän täysjyväspagettia, teen tomaattikastikkeen. Nälkä katoaa, mutta olo ei tule täydeksi. Mutta ei enää tunnu siltäkään, että voisin hetki mikä hyvänsä kaatua pitkin pituuttani lattialle, sentään. Otan taas leipää käteen, se pyörii kädessä, en saa vietyä sitä suuhun. Lopulta työnnän leivänpalan takaisin pussiin ja huomaan, että käsi tärisee vähän. Kun tuijotan kättä hämmästyneenä, tärinä lakkaa äkisti.
Onneksi neuvottelu on tänä iltana. Kahden tunnin kuluttua!
En ymmärrä, miksi stressi on näin valtava. En tiedä, kauanko tällaista voi jaksaa. Ruokahalun olisi suotavaa palata. En tahdo, että painoni tipahtaa taas parissa viikossa useita kiloja, ja tiedän, että jos en saa syötyä, en saa pian nukuttuakaan. Ehkä. Ei, en tiedä sitä, mutta viimeksi kävi niin. Nytkin saattaa käydä samoin, tai sitten stressi laukeaa, kun asiat on sovittu ja pääsen tarttumaan toimeen. Pahinta on tämä odottaminen, vuorenkokoinen ja vaativa urakka, jota tarkastelee yhtään tietämättä, miltä kiipeäminen tuntuu ja milloin pääsee kiipeämään. Kun asiaan vähänkin perehtyy, on jo paljon viisaampi, ja ainakin voi tehdä jotakin sen edistymisen hyväksi. Odottaminen sen sijaan tekee hulluksi.
Vompsu lähtee juuri täksi viikonlopuksi pois, joten illalla kukaan muu kuin kissat ei makaa vieressäni hengittämässä minua uneen. Neuvottelun jälkeen olisi ystävän keikka, mutta olen niin heikossa kunnossa, että enköhän neuvottelun jälkeen tule vain kotiin nukkumaan (ja ehkä vähän itkemään, jos jännitys laukeaa). Asioita ei helpota lainkaan, että on kuukautiskierron loppupuoli, jolloin olen tavanomaista itkuisempi, epävarmempi ja onnettomampi. (Kirjastosta lainaamani Seksuaalisuus-kirjan mukaan tämä johtuu siitä, että kuukautisten loppuvaiheessa elimistössä vallitsee serotoniinin puute. Sitä voitaisiin hoitaa masennuslääkkeilläkin, mutta en usko, että sellaiseen on tarvetta, riittää että tiedän mielialan muutoksen hormonaaliseksi ja sinänsä vaarattomaksi. Serotoniininpuutos ilmenee usein kyltymättömänä nälkänä. Mutta ei minulla nyt kyllä ole nälkä, kaukana siitä... olisi vaan.) Vompsua itkettää, kun hän lähtee, mutta en osaa oikein vastata siihen muuten kuin surullisesti hymyilemällä ja halaamalla ja sanomalla poissaolevasti, että varmasti kaikki menee ihan hyvin meiltä molemmilta. (Hän menee viikonlopuksi lapsuudenkotiinsa sisarustensa kanssa, joten luvassa on vaikeaa yhdessäoloa.) En vain veny empatiaan, en tällaisessa tilassa. En saa mitään kosketusta siihen, mitä tunnen tai mitä joku toinen tuntee, ennen kuin saan pudottua itkuun oikein kunnolla.
Haluaisin soittaa äidille uudesta työstä, mutta tiedän, että jos yritän soittaa, en pysty kuin itkemään. Minua se auttaisi, mutta äidille koettelemus voisi olla turhan rankka, hän huolestuu sellaisesta aina niin kovin. Tietysti voisin kävellä hänen töihinsäkin tai ajaa bussilla vanhempieni luokse yöksi, mutta pelkään, että säikäyttäisin heidät perinpohjaisesti tällaisena sotkuisena itkumyttynä. Eihän mitään pahaa ole edes tapahtunut, vaan olen saamassa työn, jota olen toivonut! Eikä siinä ole mitään järkeä! Mutta näin vain tapahtuu, siinä on oma huvittava logiikkansa.
Jotenkin metatasolla kaiken tämän syömättömyyden ja omituisen vireystilan yläpuolella tunnelma on kevyt, hallittavissa, koska tunteet ovat loitontuneet jonnekin omaan akvaarioonsa surisemaan. Muistan syömishäiriöistä lukemani tekstin, jossa esitettiin, että syömättömyys on itse asiassa varsin tehokas tapa kontrolloida tunteiden voimakkuutta. Ilmeisesti kehoni tietää sen ja ottaa tämän keinon käyttöön lupaa tiedustelematta. Kuvotus ja uupumus seisovat tavallaan kaiken muun edessä tai laulavat omaa säveltään niin lujaa, ettei mitään muuta oikein tahdo kuulla. Jos mielestäni ei olekaan siksi ratsastajaksi, joka narraa hevosen esteelle ennen kuin tämä kerkiää ajatella, ettei taatusti pysty loikkaamaan esteen yli, kehosta näyttää olevan. Se järjestää muuta ajateltavaa.
Tai ehkä ajateltava on väärä sana. En erityisesti ajattele mitään eikä minusta oikein tunnukaan miltään. On kuin ajelehtisin kilometrejä kehon yläpuolella, seuraisin lasin takaa sen väsähtämistä ja äkillistä ruoan ihmettelyä. Aivan kuin se olisi unohtanut, mitä ruoan kanssa kuuluu tehdä, miten ruokaan reagoidaan.
Paitsi silloin kun sen juoksee altassa pisteeseen saakka. Se ei tunnu mukavalta, mutta sitten saan sentään syötyä vähän.
En tiedä, ehkä minun pitäisi luottaa kehoon enemmän, hyväksyä se, ettei se nyt vain tahdo syödä. Mutta perheeni syömishäiriöhistorialla en oikein tohdi asennoitua niin, koska olen havainnut, etteivät kehot aina toimi kovin järkevästi ja että jotkut asiat olisi parempi käsitellä kuin etäännyttää ne nälän taakse. Minä en ainakaan tahdo sairaalaan tilanteen pitkityttyä enkä siis aio antaa tilanteen pitkittyä. Mielummin vähän horkkaa ja pahoinvointia, jos se pakottaa nälän esiin. Tavallaan on onnellinen sattuma, että Vompsu lähtee juuri nyt pois, sillä olen surkeaa seuraa vaeltaessani eestaas lasittunein silmin, kädet epäluotettavina, kyvyttömänä tajuamaan vitsejä ja tunteita.
Enää puolitoista tuntia. Ajattelen kotiin palaamista neuvottelusta toisena pisteenä tänään. Piste ei saa tulla kesken neuvottelun eikä sitä ennen. Hengitän, sillä voinko tehdä muutakaan, hengittää ja kestää tätä tilaa? Sisään, ulos, sisään, ulos. Muille ihmisille tehdyt esitteet, aikataulut, tavoitteet, tulkinnat... harmaa kissa peiton alla, jalkojeni luona, tietoisuuteen puskeva pissihätä, hämärtyvä huone. Edith Piaf, kaiuttimissa. Sitten Annie Lennox, se kappale, jota joskus soitettiin huoneessa kauan sitten kerta toisensa jälkeen, miksi, miksi, miksi.
Silloin jo ajattelin, miksi jotkut asiat tapahtuivat kuten tapahtuivat, ja äkisti mieleen tulevat Hurinan kasvot sen jälkeen kun kerroin hänelle jokin pimeä iltapäivä kirjastossa, miten ja milloin kaikki tapahtui, ja mitä psykiatri sen jälkeen arvioi, ja Hurinan ilmeen huolestuneisuus ja sanat: "Ei sellaista pitäisi tapahtua kenellekään." Ja oma kiusaantuneisuuteni, koska minusta tapahtumat, jotka kuvasin, eivät useimmiten tunnu yhtään miltään, vaikka ne välillä iskevätkin tietoisuuteen sellaisella voimalla, että säikähdän. Ja huomaan, että nyt kun kehoni on liian levoton syömään ja näkee ja kuulee kaiken uhkaavan terävästi eikä tahdo kiinnittää mihinkään muuhun huomiota, nyt äkkiä muistan terävästi senkin, miltä tuntui mennä syksyllä kouluun muuttuneena. Muut eivät nähneet sitä selvästi, mutta itse tiesin jonkin menneen sijoiltaan. Olin yksin, täysin yksin. (Enkä edelleenkään pysty järkyttymään koulusurmista ja sensellaisista - minulta karisi usko ihmisiin jossain mielessä jo kauan sitten, varhaisteini-iässä, vaikka minua ei silloin vahingoitettukaan vaan vain löysin väkivallan uhrin, ja vaikka tavallaan olenkin saanut paljon luottamustani takaisin ja enimmäkseen kai vaikutan nykyään aika normaalilta ja pidän ihmisistä. Ei minun ole vaikeaa uskoa, että ne samat ihmiset, joista pidän, ystävät ja perheeni ja minä itse jossakin toisessa tilanteessa, toisessa ajassa, toisessa roolissa, jättäisimme näkemättä hädän ja avunpyydöt ja vain noudattaisimme käskyjä ulko- tai sisäpuolelta. Uskon tavanneeni muutaman ihmisen, jotka hätkähtäisivät aika nopeasti vastustamaan vahingoittamista, mutta hekään eivät heti huomaisi, ja hekin tuntisivat tyytyväisyyttä siitä, etteivät olisi vahingoitettavien puolella. Kuten minäkin. Taatusti olen tyytyväinen siitä, etten ole viljabroileri enkä maitokarjan sonnivasikka.)
En muista, milloin viimeksi olisin ollut näin yksin, yksinäinen ja lohduton kaiken näennäisen etäännytykseni takana. Ja milloin olisin myös halunnut säilyttää tilanteen näin, koska näin saan sentään jähmettyä hengittämään eikä minun tarvitse kokea viiltävää epätoivoa siitä, etten kykene enää, toistaiseksi, stressin laukeamiseen saakka, tunnistamaan toisten ilmeiden ja eleiden pieniä vihjeitä, että toiset ovat muuttuneet kulisseiksi, jotka vain näyttävät ihmisiltä, samalla tavalla kuin itsekin vain näytän ihmiseltä, siellä kaukana, eikä se merkitse mitään.
Aamulla pyörittelen leivänpalasta, yhtä pientä palasta, käsissäni kuin se olisi jotakin vaarallista tai tuntematonta alkuainetta. Tällaista... materiaa. Siitä murustuu sänkyyn. Saan ehkä puolet suuhun ja nielaistua, mutta leipä pyrkii välittömästi takaisin ylös. Vatsani ei ole sitä mieltä, että se kerkiäisi huoliltaan sulattaa ruokaa. Rauhoittavaan yrttiteehen se sentään suostuu. En ole oikein saanut syötyä siitä saakka, kun kuulin uutisen. Nälkä ei vain tule, ja jos koetan pakottautua, iskee kuvotus. Mitä kehoni kuvittelee? Että sen pitää pystyä pakenemaan tai taistelemaan, että verta ei riitä vatsan toimintoihin?
Uneen putoan kuin kaivoon ehkä juuri sen takia, että uupumus alkaa iskeä kaiken tämän ruokahaluttomuuden seurauksena. En tunne väsymystä illalla, mutta kun käyn makaamaan Vompsun määräämänä, katoan.
Tänään menemme Vompsun kanssa vesijuoksemaan, koska tahtoisin saada sydämen hakkaamaan edes vähän tarmottomammin. Vesijuostessa tuntuu siltä, että voisin painaa kovaa tahtia useita tunteja, mutta sitten äkisti jalat eivät tahdo liikkua lainkaan ja saunassa pyörryttää ja oksettaa kovasti. Istun pukuhuoneessa taas pitkään pää polvien välissä ja tärisen kylmästä ja pahoinvoinnista. Miten tehokkaasti olenkaan unohtanut tämän tilan! Kolme vuotta sitten vesijuoksin juuri näin, nitistääkseni hermostustani. Mitä sitten tapahtui? Lopetin suhteen, stressi laukesi. Tai osa siitä. Sen jälkeen stressasin uutta työtä, juoksin taas sinne saakka, että jälkikäteen oksetti.
Mutta pisteeseen saakka juoksemisella on funktionsa: sen jälkeen, kun horkka ja oksetus katoaa, tulee nälkä, ja tiedän, että minun on saatava kehoni suostumaan ruokaan. (Jos neuvottelen syömättömyyden tilassa, ties mihin ehtoihin suostun, ja ainakaan en vaikuta mistään työstä selviämään kykenevältä, jos kädet tärisevät ja itkettää.) Kotimatkalla melkein itken nälästä ja janosta. Ostan Alepasta mustikkakeittoa, se tuntuu kauhean kylmältä työntyessään vatsalaukkuun. Kotona keitän täysjyväspagettia, teen tomaattikastikkeen. Nälkä katoaa, mutta olo ei tule täydeksi. Mutta ei enää tunnu siltäkään, että voisin hetki mikä hyvänsä kaatua pitkin pituuttani lattialle, sentään. Otan taas leipää käteen, se pyörii kädessä, en saa vietyä sitä suuhun. Lopulta työnnän leivänpalan takaisin pussiin ja huomaan, että käsi tärisee vähän. Kun tuijotan kättä hämmästyneenä, tärinä lakkaa äkisti.
Onneksi neuvottelu on tänä iltana. Kahden tunnin kuluttua!
En ymmärrä, miksi stressi on näin valtava. En tiedä, kauanko tällaista voi jaksaa. Ruokahalun olisi suotavaa palata. En tahdo, että painoni tipahtaa taas parissa viikossa useita kiloja, ja tiedän, että jos en saa syötyä, en saa pian nukuttuakaan. Ehkä. Ei, en tiedä sitä, mutta viimeksi kävi niin. Nytkin saattaa käydä samoin, tai sitten stressi laukeaa, kun asiat on sovittu ja pääsen tarttumaan toimeen. Pahinta on tämä odottaminen, vuorenkokoinen ja vaativa urakka, jota tarkastelee yhtään tietämättä, miltä kiipeäminen tuntuu ja milloin pääsee kiipeämään. Kun asiaan vähänkin perehtyy, on jo paljon viisaampi, ja ainakin voi tehdä jotakin sen edistymisen hyväksi. Odottaminen sen sijaan tekee hulluksi.
Vompsu lähtee juuri täksi viikonlopuksi pois, joten illalla kukaan muu kuin kissat ei makaa vieressäni hengittämässä minua uneen. Neuvottelun jälkeen olisi ystävän keikka, mutta olen niin heikossa kunnossa, että enköhän neuvottelun jälkeen tule vain kotiin nukkumaan (ja ehkä vähän itkemään, jos jännitys laukeaa). Asioita ei helpota lainkaan, että on kuukautiskierron loppupuoli, jolloin olen tavanomaista itkuisempi, epävarmempi ja onnettomampi. (Kirjastosta lainaamani Seksuaalisuus-kirjan mukaan tämä johtuu siitä, että kuukautisten loppuvaiheessa elimistössä vallitsee serotoniinin puute. Sitä voitaisiin hoitaa masennuslääkkeilläkin, mutta en usko, että sellaiseen on tarvetta, riittää että tiedän mielialan muutoksen hormonaaliseksi ja sinänsä vaarattomaksi. Serotoniininpuutos ilmenee usein kyltymättömänä nälkänä. Mutta ei minulla nyt kyllä ole nälkä, kaukana siitä... olisi vaan.) Vompsua itkettää, kun hän lähtee, mutta en osaa oikein vastata siihen muuten kuin surullisesti hymyilemällä ja halaamalla ja sanomalla poissaolevasti, että varmasti kaikki menee ihan hyvin meiltä molemmilta. (Hän menee viikonlopuksi lapsuudenkotiinsa sisarustensa kanssa, joten luvassa on vaikeaa yhdessäoloa.) En vain veny empatiaan, en tällaisessa tilassa. En saa mitään kosketusta siihen, mitä tunnen tai mitä joku toinen tuntee, ennen kuin saan pudottua itkuun oikein kunnolla.
Haluaisin soittaa äidille uudesta työstä, mutta tiedän, että jos yritän soittaa, en pysty kuin itkemään. Minua se auttaisi, mutta äidille koettelemus voisi olla turhan rankka, hän huolestuu sellaisesta aina niin kovin. Tietysti voisin kävellä hänen töihinsäkin tai ajaa bussilla vanhempieni luokse yöksi, mutta pelkään, että säikäyttäisin heidät perinpohjaisesti tällaisena sotkuisena itkumyttynä. Eihän mitään pahaa ole edes tapahtunut, vaan olen saamassa työn, jota olen toivonut! Eikä siinä ole mitään järkeä! Mutta näin vain tapahtuu, siinä on oma huvittava logiikkansa.
Jotenkin metatasolla kaiken tämän syömättömyyden ja omituisen vireystilan yläpuolella tunnelma on kevyt, hallittavissa, koska tunteet ovat loitontuneet jonnekin omaan akvaarioonsa surisemaan. Muistan syömishäiriöistä lukemani tekstin, jossa esitettiin, että syömättömyys on itse asiassa varsin tehokas tapa kontrolloida tunteiden voimakkuutta. Ilmeisesti kehoni tietää sen ja ottaa tämän keinon käyttöön lupaa tiedustelematta. Kuvotus ja uupumus seisovat tavallaan kaiken muun edessä tai laulavat omaa säveltään niin lujaa, ettei mitään muuta oikein tahdo kuulla. Jos mielestäni ei olekaan siksi ratsastajaksi, joka narraa hevosen esteelle ennen kuin tämä kerkiää ajatella, ettei taatusti pysty loikkaamaan esteen yli, kehosta näyttää olevan. Se järjestää muuta ajateltavaa.
Tai ehkä ajateltava on väärä sana. En erityisesti ajattele mitään eikä minusta oikein tunnukaan miltään. On kuin ajelehtisin kilometrejä kehon yläpuolella, seuraisin lasin takaa sen väsähtämistä ja äkillistä ruoan ihmettelyä. Aivan kuin se olisi unohtanut, mitä ruoan kanssa kuuluu tehdä, miten ruokaan reagoidaan.
Paitsi silloin kun sen juoksee altassa pisteeseen saakka. Se ei tunnu mukavalta, mutta sitten saan sentään syötyä vähän.
En tiedä, ehkä minun pitäisi luottaa kehoon enemmän, hyväksyä se, ettei se nyt vain tahdo syödä. Mutta perheeni syömishäiriöhistorialla en oikein tohdi asennoitua niin, koska olen havainnut, etteivät kehot aina toimi kovin järkevästi ja että jotkut asiat olisi parempi käsitellä kuin etäännyttää ne nälän taakse. Minä en ainakaan tahdo sairaalaan tilanteen pitkityttyä enkä siis aio antaa tilanteen pitkittyä. Mielummin vähän horkkaa ja pahoinvointia, jos se pakottaa nälän esiin. Tavallaan on onnellinen sattuma, että Vompsu lähtee juuri nyt pois, sillä olen surkeaa seuraa vaeltaessani eestaas lasittunein silmin, kädet epäluotettavina, kyvyttömänä tajuamaan vitsejä ja tunteita.
Enää puolitoista tuntia. Ajattelen kotiin palaamista neuvottelusta toisena pisteenä tänään. Piste ei saa tulla kesken neuvottelun eikä sitä ennen. Hengitän, sillä voinko tehdä muutakaan, hengittää ja kestää tätä tilaa? Sisään, ulos, sisään, ulos. Muille ihmisille tehdyt esitteet, aikataulut, tavoitteet, tulkinnat... harmaa kissa peiton alla, jalkojeni luona, tietoisuuteen puskeva pissihätä, hämärtyvä huone. Edith Piaf, kaiuttimissa. Sitten Annie Lennox, se kappale, jota joskus soitettiin huoneessa kauan sitten kerta toisensa jälkeen, miksi, miksi, miksi.
Silloin jo ajattelin, miksi jotkut asiat tapahtuivat kuten tapahtuivat, ja äkisti mieleen tulevat Hurinan kasvot sen jälkeen kun kerroin hänelle jokin pimeä iltapäivä kirjastossa, miten ja milloin kaikki tapahtui, ja mitä psykiatri sen jälkeen arvioi, ja Hurinan ilmeen huolestuneisuus ja sanat: "Ei sellaista pitäisi tapahtua kenellekään." Ja oma kiusaantuneisuuteni, koska minusta tapahtumat, jotka kuvasin, eivät useimmiten tunnu yhtään miltään, vaikka ne välillä iskevätkin tietoisuuteen sellaisella voimalla, että säikähdän. Ja huomaan, että nyt kun kehoni on liian levoton syömään ja näkee ja kuulee kaiken uhkaavan terävästi eikä tahdo kiinnittää mihinkään muuhun huomiota, nyt äkkiä muistan terävästi senkin, miltä tuntui mennä syksyllä kouluun muuttuneena. Muut eivät nähneet sitä selvästi, mutta itse tiesin jonkin menneen sijoiltaan. Olin yksin, täysin yksin. (Enkä edelleenkään pysty järkyttymään koulusurmista ja sensellaisista - minulta karisi usko ihmisiin jossain mielessä jo kauan sitten, varhaisteini-iässä, vaikka minua ei silloin vahingoitettukaan vaan vain löysin väkivallan uhrin, ja vaikka tavallaan olenkin saanut paljon luottamustani takaisin ja enimmäkseen kai vaikutan nykyään aika normaalilta ja pidän ihmisistä. Ei minun ole vaikeaa uskoa, että ne samat ihmiset, joista pidän, ystävät ja perheeni ja minä itse jossakin toisessa tilanteessa, toisessa ajassa, toisessa roolissa, jättäisimme näkemättä hädän ja avunpyydöt ja vain noudattaisimme käskyjä ulko- tai sisäpuolelta. Uskon tavanneeni muutaman ihmisen, jotka hätkähtäisivät aika nopeasti vastustamaan vahingoittamista, mutta hekään eivät heti huomaisi, ja hekin tuntisivat tyytyväisyyttä siitä, etteivät olisi vahingoitettavien puolella. Kuten minäkin. Taatusti olen tyytyväinen siitä, etten ole viljabroileri enkä maitokarjan sonnivasikka.)
En muista, milloin viimeksi olisin ollut näin yksin, yksinäinen ja lohduton kaiken näennäisen etäännytykseni takana. Ja milloin olisin myös halunnut säilyttää tilanteen näin, koska näin saan sentään jähmettyä hengittämään eikä minun tarvitse kokea viiltävää epätoivoa siitä, etten kykene enää, toistaiseksi, stressin laukeamiseen saakka, tunnistamaan toisten ilmeiden ja eleiden pieniä vihjeitä, että toiset ovat muuttuneet kulisseiksi, jotka vain näyttävät ihmisiltä, samalla tavalla kuin itsekin vain näytän ihmiseltä, siellä kaukana, eikä se merkitse mitään.
torstai 13. marraskuuta 2008
Avoimuudesta
Oikeastaan yöllä minua ei valvoita niinkään kauhu tulevan työn arvaamattomuudesta kuin se seikka, että joudun ilmoittamaan kieltäytyväni siitä työstä, josta olemme sopineet alustavasti suullisesti ja jonka aikataulua en ole saanut. Jotenkin ajatus siitä, että vaikeutan minulle keikan ystävällisesti antaneen ihmisen elämää, tuntuu karmealta kantaa. Koetan toisaalta vakuuttaa itselleni, että kun kerran lupailut ovat vain epämääräisiä "kyllä se tulee ja saat sitten sen kun sen aika on", on tavallaan vielä sallittua perääntyä tilanteesta. Mutta en saavuta varmuutta.
Tilannetta ei helpota, että joudun tekemään oharit juuri sille henkilölle, joka on suositellut minua tähän uudentyyppiseen keikkaan. Se tuntuu yksinkertaisesti valtavan epäreilulta. Jossain vaiheessa nukahdan levottomuudesta huolimatta. Valeriaana vaikuttaa sillä lailla - äkisti laskeutuu rauhallinen huppu. En muista nukahtamista enkä rentoutumista, hermostus vain katkeaa ja putoan pimeyteen. En näe unta.
Aamulla totean, että minun on toimittava tässä asiassa täysin avoimin kortein, koska en pidä salailusta enkä jännittelystä (ja tiedän kuvittelevani todennäköisesti muiden reaktiot omiin toimiini paljon tuomitsevammiksi kuin ne itse asiassa ovat; bloggaaminen on auttanut tähän paljonkin, mutta ei kai tuollaisesta luontumuksesta koskaan täydellisesti vapaudu). Kerron mieluummin heti, kuinka asiat ovat ja otan sillä tavalla selvää, miten toinen reagoi toimiini. Kirjoitan sähköpostin minua suositelleelle henkilölle, kiitän häntä suosituksesta ja pahoittelen sitä seikkaa, että se ehkä tarkoittaa toisen keikan onnistuessa sitä, että joudun vetäytymään seuraavasta yhteisestä proggiksestamme, joka vaikuttaa sekin tavattoman kiinnostavalta. Lupaan laittaa lisätietoa heti, kun tiedän itse enemmän.
Ihminen ottaa sen varsin hyvin, mistä lähetän vielä kiitokset perään. Hänen kanssaan on kiva tehdä yhteistyötä, ja haluan hänen tietävän sen. Onhan hänenkin asemansa hyvin paineistettu ja maailma on joskus aika kitsas kehuissaan. Sitä paitsi, sehän on totuus ja varmaan saa hänet iloiseksi. Olo helpottuu tästä pienestä kommunikaatiosta melko tavalla.
'
En onnistu ajattelemaan työpaikkoja ja firmoja sellaisina hirviöinä kuin ne joskus mielellään esitetään. Sen sijaan, että ajattelisin, että minua riistetään ja pidetään epätietoisuudessa joidenkin hahmottomien jättivarjojen taholta, tai siitäkin huolimatta, että toisinaan ajattelen näin, en osaa unohtaa sitä, että ihmiset, joiden kanssa neuvottelen ja sovin projekteista, elävät kuitenkin hekin omaa elämäänsä, josta työ muodostaa aika suuren osan. Jos äkisti vetäydyn jostakin sovitusta, siitä koituu heille henkilökohtaisesti harmia ja lisävaivaa. Ehkä tämä työnantajasympatia seuraa siitä, miten olen nähnyt äidin tuskailevan, kun joku hänen palkollisistaan (hänellä on yksi kerrallaan, mutta vaihdokset näyttävät olevan erittäin tuskallisia ja uhkaavat koko äidin toiminimen pystyssä pysymistä) käyttäytyykin arvaamattomasti. Äkkiä äidin on omien hommiensa hoitamisen lisäksi etsittävä uutta työntekijää, haastateltava heitä ja aloitettava jonkun uuden opettaminen alusta asti. Äidin rasitus ja pelko eivät pysy hänen sisällään vaan vuotavat perhe-elämään. Sunnuntaina äiti lähtee töihin, sillä hänen on otettava sunnuntaiksi töitä, jotta hän voi pitää vapaata haastatteluilleen, ja niin edelleen. Ei sinänsä ihme, että kurkkuani kuristaa tajutessani olevani tuo hankala, arvaamattomasti käyttäytyvä työntekijä. Tosin minuunhan yritys ei sitoudu edes eläkemaksujen vertaa, eli on tilanteessa eroakin. Mutta silti, kun minua kohtaan kerran käyttäydytään avoimesti ja miellyttävästi, tahdon itsekin toimia niin heitä kohtaan.
En pidä myöskään siitä ajatuksesta, että minun pitäisi koettaa esittää jotakin, mitä en ole, tai väittää osaavani jotakin, mitä en osaa. Niinpä olen päättänyt ottaa huomisen neuvottelussa avoimuuden taktiikan niin ikään. Enhän minä siitä hommasta ymmärrä vielä mitään. Toki voin mainita lukeneeni alan palkkataulukot ja kyselleeni ammattiin vihkiytyneeltä ystävältä työn kulusta, ja onhan niistä nyt jokin kuva muodostunut, mutta en tahdo tiimaakaan lisäpainetta siitä, että esittäisin tuntevani jotakin, mitä en tunne tai tietäväni asioita, joista voin vain arvailla. Ja toisaalta, tiedän tarvitsevani tunneperäistä vahvistusta ja rohkaisevuutta nyt enkä ainakaan tahdo yhtään lisää roolipaineita. Kaikkeen tähän on suhtauduttu kustannusmaailmassa ennenkin oikein hyvin ja se tekee minut aika lojaaliksi siihen suuntaan. On varmasti totta, ettei näillä hommilla rikastu, mutta ei se toisaalta ole koskaan kuulunutkaan henkilökohtaisiin tavoitteisiini. Ennemmin kaipaan työympäristöä, jossa minua ei vain käsketä asennoitumaan hyvätyypisti tai voittajasti. Sen, että teen työni hyvin ja kommunikoin ystävällisesti ja rakentavasti, pitää riittää, ja tähän mennessä se onkin riittänyt. (Tämä "pitää riittää" on toki raja, jonka itse asetan ja josta saatan joutua kärsimään. Mutta olen aika vakuuttunut siitäkin, että minun olisi vaikeaa voida hyvin työssä, jos en asettaisi tätä rajaa. Haluan tämän rajan, asetan sen, ja sillä siisti. En usko, että on vain yhdet oikeat kriteerit työpaikan valintaan. Minusta tärkeintä on, että tuntee sopivansa tähän työhön, että osaa nauttia sen tuottamasta vireysasteesta ja sen erityispiirteistä ja että tietää, ettei työtä käytetä omasta mielestä selkeän vahingollisten päämäärien - esimerkiksi minun tapauksessani kulutuskulttuurin lietsomisen tai eläinten kaupallisen hyväksikäytön - edistämiseen. Jollakin toisella voi olla aivan toisenlaiset kriteerit, ja hyvä näin: olisi kurjaa, jos me kaikki koettaisimme tunkea samoihin pesteihin.)
Olen huomannut, että joillakin aloilla avoimuutta hätkähdetään. Ehkä koska se on niissä jotakin uutta? Esimerkiksi myyntityössä avoimuus ei selvästi ollut tervetullutta, ei myöskään naulakkotyttönä työskennellessä. Sen seurauksena nuo työnkuvat karistivat yltään melkoisen osan cooliuttaan minun silmissäni. (Vaikka ehkä se, ettei avoimuutta odoteta, on jostakusta toisesta suoranainen hyve. Tunnen itsekin monia ihmisiä, joiden mielestä avoimuudessa on jotakin hyvin uhkaavaa. Ehkä se ei ole edes tietoinen asenne vaan jostakin, ehkä kotoa tai muiden huonojen kokemusten myötä, opittua säikähtämistä.) Minusta avoimuuden torjunta tuntui noissa töissä kurjalta, koska ilman avoimuutta työ latistuu helposti mekaaniseksi suorittamiseksi ja tuntuu paskaduunilta, vaikka asiakaspalvelutyössä olisi potentiaalia vaikka mihin. Ystävällinen ja läsnäoleva myyjä tai neuvoja on usein pelastanut kokonaisen päiväni, ja mielelläni tekisin (ja kirjastotöissä voin tehdäkin) saman jollekulle toiselle. Se vain käy vaikeaksi, jos on koko ajan sellainen olo, että seisoo tai istuu oikeastaan ihan väärässä paikassa ja että tekee työkavereiden olon vaikeaksi ja vaivautuneeksi erehtymällä toisinaan sanomaan avoimesti jotakin omasta vaikeudestaan suoriutua tietystä tehtävästä tai ymmärtää tuon määräyksen sisäinen logiikka, kun vaihtoehtoinen tapa tuntuisi paljon huomaavaisemmalta laajemmassa katsannossa. Eiväthän asiakkaat kuitenkaan ole vain asiakkaita vaan ihmisiä, samoin henkilöt tiskin toisella puolen.
Ohhoh, harhauduinpa kauas. Näemmä tässä riittää möykkyä vielä pitkiksi ajoiksi. Nyt voin todeta vain yhden seikan: olen tyytyväinen ja onnellinen siitä, etten joutunut jouluapulaiseksi tänäkin jouluna, sillä en pitänyt kirjakaupan kiireestä enkä persoonattomuudesta. Mieluummin stressaan uudenlaiseen työhön opettelua, mahdollisuutta aikatauluttaa uutta ja vanhaa päällekkäin. Työtilanteeni näytttää selkeytyvän moneksi kuukaudeksi kertaheitolla, mikä on uutta ja tuntuu siksi kai sekin ensisijassa stressaavalta. Tilanne tarkoittanee myös sitä, että minun on nyt virallisesti tosiaan ryhdyttävä yrittäjäksi, koska ammatinharjoittajan tuloni ensi vuonna ylittänevät alvirajan. (Tähän mennessä olen selvinyt oman yrittäjäneläkkeeni maksamisella; se on mahdollista y-tunnuksettomalle freelancerillekin.)
Mietin asiaa paineisesti pihisten parikymmentä minuuttia, totesin, että ennemmin tai myöhemmin minun on ilmeisesti kuitenkin alettava pitää kirjaa itse, kirjoitin ystävälle avunpyynnön, ja kun hän ei vastannut parin tunnin sisään, tutkin nettiä ahdistuksessani ja löysin ilmaista neuvontaa yrittämisen perustamiseen. Toisin sanoen, käy juuri kuten ammatinvalintapsykologi ennusti tiiviin tapailujaksomme päätteeksi: perustan yrityksen ennemmin tai myöhemmin. (Hänen toinen ennusteensa, että teen jotakin työtä, jota ei ole vielä keksittykään, toteutui siinä vaiheessa kun bloggasin maksusta Suomen Kuvalehdelle. Saa nähdä, jääkö se mullistavimmaksi toimekseni.) Varasin yritysneuvojalta henkilökohtaisen ajan kahden viikon päähän. Saa sitten nähdä, mitä se keskustelu poikii. Kuten Hurina joskus minulle totesi naureskellen, kun tilanteisiin menee avoimesti ja unohtamatta kaikkien osapuolten inhimillisyyttä, kommunikaatio saattaa saada yllättäviä muotoja. Hänen elämässään se epäilemättä näkyy vielä raisummin kuin omassani, minä sentään saatan arkuuttani olla aika hiljainen vieraassa seurassa, etenkin jos en ole lääkinnyt itseäni teellä tai kahvilla.
Huh, miten nopeasti asiat etenevät. Silti tunnen oloni jo rennommaksi kuin eilen illalla, koska voin tehdä asioita, jotka minusta tuntuvat hyvin tärkeiltä, kuten kertoa avoimesti, että minusta tuntuu kurjalta tehdä oharit, ja hakea apua vaikealta tuntuviin käytännön järjestelyihin. (En ymmärrä oikein mitään kirjanpidosta, verotuksesta enkä sellaisesta ja kaikki uuden yrittäjän oppaat tuntuvat olettavan, että niiden lukija tietää itsestään, missä järjestyksessä mainitut toimenpiteet pitää tehdä.) Tuntuu helpottavalta saada olla epätäydellinen ja kysellä asioita. Niin monta vuotta kuvittelin, ettei sellainen ole sallittua tai ainakaan suotavaa. Ehkä nykyään kysyn liiankin nopeasti, mutta suhtaudun siihen lempeydellä: tasapainon hakeminen ottaa oman aikansa. Ei auta kuin harjoitella!
On kyllä vähän pelottavaa ajatella, että saatan olla yrittäjä ensi vuoden alussa. Kuten isäni aikoinaan, ja äiti ja sisko nykyisin. Sitten koko lapsuudenperheeni on yrittäjiä. Kodista saamani mallin perusteella minun on vaikeaa ajatella yrittäjyyttä minään hohdokkaana, mutta kas vain, näin maailma heittää.
Tilannetta ei helpota, että joudun tekemään oharit juuri sille henkilölle, joka on suositellut minua tähän uudentyyppiseen keikkaan. Se tuntuu yksinkertaisesti valtavan epäreilulta. Jossain vaiheessa nukahdan levottomuudesta huolimatta. Valeriaana vaikuttaa sillä lailla - äkisti laskeutuu rauhallinen huppu. En muista nukahtamista enkä rentoutumista, hermostus vain katkeaa ja putoan pimeyteen. En näe unta.
Aamulla totean, että minun on toimittava tässä asiassa täysin avoimin kortein, koska en pidä salailusta enkä jännittelystä (ja tiedän kuvittelevani todennäköisesti muiden reaktiot omiin toimiini paljon tuomitsevammiksi kuin ne itse asiassa ovat; bloggaaminen on auttanut tähän paljonkin, mutta ei kai tuollaisesta luontumuksesta koskaan täydellisesti vapaudu). Kerron mieluummin heti, kuinka asiat ovat ja otan sillä tavalla selvää, miten toinen reagoi toimiini. Kirjoitan sähköpostin minua suositelleelle henkilölle, kiitän häntä suosituksesta ja pahoittelen sitä seikkaa, että se ehkä tarkoittaa toisen keikan onnistuessa sitä, että joudun vetäytymään seuraavasta yhteisestä proggiksestamme, joka vaikuttaa sekin tavattoman kiinnostavalta. Lupaan laittaa lisätietoa heti, kun tiedän itse enemmän.
Ihminen ottaa sen varsin hyvin, mistä lähetän vielä kiitokset perään. Hänen kanssaan on kiva tehdä yhteistyötä, ja haluan hänen tietävän sen. Onhan hänenkin asemansa hyvin paineistettu ja maailma on joskus aika kitsas kehuissaan. Sitä paitsi, sehän on totuus ja varmaan saa hänet iloiseksi. Olo helpottuu tästä pienestä kommunikaatiosta melko tavalla.
'
En onnistu ajattelemaan työpaikkoja ja firmoja sellaisina hirviöinä kuin ne joskus mielellään esitetään. Sen sijaan, että ajattelisin, että minua riistetään ja pidetään epätietoisuudessa joidenkin hahmottomien jättivarjojen taholta, tai siitäkin huolimatta, että toisinaan ajattelen näin, en osaa unohtaa sitä, että ihmiset, joiden kanssa neuvottelen ja sovin projekteista, elävät kuitenkin hekin omaa elämäänsä, josta työ muodostaa aika suuren osan. Jos äkisti vetäydyn jostakin sovitusta, siitä koituu heille henkilökohtaisesti harmia ja lisävaivaa. Ehkä tämä työnantajasympatia seuraa siitä, miten olen nähnyt äidin tuskailevan, kun joku hänen palkollisistaan (hänellä on yksi kerrallaan, mutta vaihdokset näyttävät olevan erittäin tuskallisia ja uhkaavat koko äidin toiminimen pystyssä pysymistä) käyttäytyykin arvaamattomasti. Äkkiä äidin on omien hommiensa hoitamisen lisäksi etsittävä uutta työntekijää, haastateltava heitä ja aloitettava jonkun uuden opettaminen alusta asti. Äidin rasitus ja pelko eivät pysy hänen sisällään vaan vuotavat perhe-elämään. Sunnuntaina äiti lähtee töihin, sillä hänen on otettava sunnuntaiksi töitä, jotta hän voi pitää vapaata haastatteluilleen, ja niin edelleen. Ei sinänsä ihme, että kurkkuani kuristaa tajutessani olevani tuo hankala, arvaamattomasti käyttäytyvä työntekijä. Tosin minuunhan yritys ei sitoudu edes eläkemaksujen vertaa, eli on tilanteessa eroakin. Mutta silti, kun minua kohtaan kerran käyttäydytään avoimesti ja miellyttävästi, tahdon itsekin toimia niin heitä kohtaan.
En pidä myöskään siitä ajatuksesta, että minun pitäisi koettaa esittää jotakin, mitä en ole, tai väittää osaavani jotakin, mitä en osaa. Niinpä olen päättänyt ottaa huomisen neuvottelussa avoimuuden taktiikan niin ikään. Enhän minä siitä hommasta ymmärrä vielä mitään. Toki voin mainita lukeneeni alan palkkataulukot ja kyselleeni ammattiin vihkiytyneeltä ystävältä työn kulusta, ja onhan niistä nyt jokin kuva muodostunut, mutta en tahdo tiimaakaan lisäpainetta siitä, että esittäisin tuntevani jotakin, mitä en tunne tai tietäväni asioita, joista voin vain arvailla. Ja toisaalta, tiedän tarvitsevani tunneperäistä vahvistusta ja rohkaisevuutta nyt enkä ainakaan tahdo yhtään lisää roolipaineita. Kaikkeen tähän on suhtauduttu kustannusmaailmassa ennenkin oikein hyvin ja se tekee minut aika lojaaliksi siihen suuntaan. On varmasti totta, ettei näillä hommilla rikastu, mutta ei se toisaalta ole koskaan kuulunutkaan henkilökohtaisiin tavoitteisiini. Ennemmin kaipaan työympäristöä, jossa minua ei vain käsketä asennoitumaan hyvätyypisti tai voittajasti. Sen, että teen työni hyvin ja kommunikoin ystävällisesti ja rakentavasti, pitää riittää, ja tähän mennessä se onkin riittänyt. (Tämä "pitää riittää" on toki raja, jonka itse asetan ja josta saatan joutua kärsimään. Mutta olen aika vakuuttunut siitäkin, että minun olisi vaikeaa voida hyvin työssä, jos en asettaisi tätä rajaa. Haluan tämän rajan, asetan sen, ja sillä siisti. En usko, että on vain yhdet oikeat kriteerit työpaikan valintaan. Minusta tärkeintä on, että tuntee sopivansa tähän työhön, että osaa nauttia sen tuottamasta vireysasteesta ja sen erityispiirteistä ja että tietää, ettei työtä käytetä omasta mielestä selkeän vahingollisten päämäärien - esimerkiksi minun tapauksessani kulutuskulttuurin lietsomisen tai eläinten kaupallisen hyväksikäytön - edistämiseen. Jollakin toisella voi olla aivan toisenlaiset kriteerit, ja hyvä näin: olisi kurjaa, jos me kaikki koettaisimme tunkea samoihin pesteihin.)
Olen huomannut, että joillakin aloilla avoimuutta hätkähdetään. Ehkä koska se on niissä jotakin uutta? Esimerkiksi myyntityössä avoimuus ei selvästi ollut tervetullutta, ei myöskään naulakkotyttönä työskennellessä. Sen seurauksena nuo työnkuvat karistivat yltään melkoisen osan cooliuttaan minun silmissäni. (Vaikka ehkä se, ettei avoimuutta odoteta, on jostakusta toisesta suoranainen hyve. Tunnen itsekin monia ihmisiä, joiden mielestä avoimuudessa on jotakin hyvin uhkaavaa. Ehkä se ei ole edes tietoinen asenne vaan jostakin, ehkä kotoa tai muiden huonojen kokemusten myötä, opittua säikähtämistä.) Minusta avoimuuden torjunta tuntui noissa töissä kurjalta, koska ilman avoimuutta työ latistuu helposti mekaaniseksi suorittamiseksi ja tuntuu paskaduunilta, vaikka asiakaspalvelutyössä olisi potentiaalia vaikka mihin. Ystävällinen ja läsnäoleva myyjä tai neuvoja on usein pelastanut kokonaisen päiväni, ja mielelläni tekisin (ja kirjastotöissä voin tehdäkin) saman jollekulle toiselle. Se vain käy vaikeaksi, jos on koko ajan sellainen olo, että seisoo tai istuu oikeastaan ihan väärässä paikassa ja että tekee työkavereiden olon vaikeaksi ja vaivautuneeksi erehtymällä toisinaan sanomaan avoimesti jotakin omasta vaikeudestaan suoriutua tietystä tehtävästä tai ymmärtää tuon määräyksen sisäinen logiikka, kun vaihtoehtoinen tapa tuntuisi paljon huomaavaisemmalta laajemmassa katsannossa. Eiväthän asiakkaat kuitenkaan ole vain asiakkaita vaan ihmisiä, samoin henkilöt tiskin toisella puolen.
Ohhoh, harhauduinpa kauas. Näemmä tässä riittää möykkyä vielä pitkiksi ajoiksi. Nyt voin todeta vain yhden seikan: olen tyytyväinen ja onnellinen siitä, etten joutunut jouluapulaiseksi tänäkin jouluna, sillä en pitänyt kirjakaupan kiireestä enkä persoonattomuudesta. Mieluummin stressaan uudenlaiseen työhön opettelua, mahdollisuutta aikatauluttaa uutta ja vanhaa päällekkäin. Työtilanteeni näytttää selkeytyvän moneksi kuukaudeksi kertaheitolla, mikä on uutta ja tuntuu siksi kai sekin ensisijassa stressaavalta. Tilanne tarkoittanee myös sitä, että minun on nyt virallisesti tosiaan ryhdyttävä yrittäjäksi, koska ammatinharjoittajan tuloni ensi vuonna ylittänevät alvirajan. (Tähän mennessä olen selvinyt oman yrittäjäneläkkeeni maksamisella; se on mahdollista y-tunnuksettomalle freelancerillekin.)
Mietin asiaa paineisesti pihisten parikymmentä minuuttia, totesin, että ennemmin tai myöhemmin minun on ilmeisesti kuitenkin alettava pitää kirjaa itse, kirjoitin ystävälle avunpyynnön, ja kun hän ei vastannut parin tunnin sisään, tutkin nettiä ahdistuksessani ja löysin ilmaista neuvontaa yrittämisen perustamiseen. Toisin sanoen, käy juuri kuten ammatinvalintapsykologi ennusti tiiviin tapailujaksomme päätteeksi: perustan yrityksen ennemmin tai myöhemmin. (Hänen toinen ennusteensa, että teen jotakin työtä, jota ei ole vielä keksittykään, toteutui siinä vaiheessa kun bloggasin maksusta Suomen Kuvalehdelle. Saa nähdä, jääkö se mullistavimmaksi toimekseni.) Varasin yritysneuvojalta henkilökohtaisen ajan kahden viikon päähän. Saa sitten nähdä, mitä se keskustelu poikii. Kuten Hurina joskus minulle totesi naureskellen, kun tilanteisiin menee avoimesti ja unohtamatta kaikkien osapuolten inhimillisyyttä, kommunikaatio saattaa saada yllättäviä muotoja. Hänen elämässään se epäilemättä näkyy vielä raisummin kuin omassani, minä sentään saatan arkuuttani olla aika hiljainen vieraassa seurassa, etenkin jos en ole lääkinnyt itseäni teellä tai kahvilla.
Huh, miten nopeasti asiat etenevät. Silti tunnen oloni jo rennommaksi kuin eilen illalla, koska voin tehdä asioita, jotka minusta tuntuvat hyvin tärkeiltä, kuten kertoa avoimesti, että minusta tuntuu kurjalta tehdä oharit, ja hakea apua vaikealta tuntuviin käytännön järjestelyihin. (En ymmärrä oikein mitään kirjanpidosta, verotuksesta enkä sellaisesta ja kaikki uuden yrittäjän oppaat tuntuvat olettavan, että niiden lukija tietää itsestään, missä järjestyksessä mainitut toimenpiteet pitää tehdä.) Tuntuu helpottavalta saada olla epätäydellinen ja kysellä asioita. Niin monta vuotta kuvittelin, ettei sellainen ole sallittua tai ainakaan suotavaa. Ehkä nykyään kysyn liiankin nopeasti, mutta suhtaudun siihen lempeydellä: tasapainon hakeminen ottaa oman aikansa. Ei auta kuin harjoitella!
On kyllä vähän pelottavaa ajatella, että saatan olla yrittäjä ensi vuoden alussa. Kuten isäni aikoinaan, ja äiti ja sisko nykyisin. Sitten koko lapsuudenperheeni on yrittäjiä. Kodista saamani mallin perusteella minun on vaikeaa ajatella yrittäjyyttä minään hohdokkaana, mutta kas vain, näin maailma heittää.
keskiviikko 12. marraskuuta 2008
Loistouutinen ja karmea stressi
Ehkä on huono ajatus lukea sähköposti ennen nukkumaanmenoa, ajattelen. Sitten huoahdan, että tuskin siellä mitään on.
Olen väärässä. Sähköpostissa odottaa se työtarjous, jota olen ronkunut ja tiedustellut, siinä se nyt on. Ensimmäinen reaktio on jähmettyminen. Istun ihan hiljaa, tuskin hengitän. Pelkään näkeväni unta. Sitten rentoudun, luen viestiä eteenpäin. Lukitun muutamaan sanaan, en ymmärrä niitä, etsin sanakirjan, tarkistan ne. Luen vielä eteenpäin. Istun ja hengitän. Tunnen pelon valuvan minuun, vaikka kai minun pitäisi nyt tuntea riemua. Mitä roskaa, ei ihmisen pidä tuntea mitään. Minä pelkään ja sillä siisti. Pelkään, koska toive on toteutunut.
Sitten saan sanottua ääneen, mitä on tapahtunut. "Hienoa!" huutaa Vompsu. "Niin on, mutta helvetin pelottavaa myös", vastaan. Äkkiä koen itseni pieneksi ja huonoksi ja ansaitsemattomaksi ja työ tuntuu vuoren kokoiselta. "Totta kai se on pelottavaa", vastaa Vompsu. Niin, totta kai, myönnän auliisti. En ole ennen tehnyt tällaista enkä tiedä, onnistunko. En tiedä edes, pidänkö työstä, vaikka moni onkin kysynyt minulta, miksen tee sitä työtä ja että he kuvittelisivat minun viihtyvän siinä. "Mutta siis tietysti mä haluan sen!" totean sitten.
Jotenkin vain tiedän sen, tiedän etten antaisi itselleni anteeksi, jos pelkkää tietämättömyyttäni ja säikkyyttäni vastaisin kieltävästi. Hitto vie, olen kinunnut mahdollisuutta pitkään. Kaikki tietävät, että tämä on kokeilu. He ovat halukkaita luottamaan minuun. En voi nyt työntää päätäni sängyn alle ja hopottaa, että luottamus on perusteetonta. Eikä se ole, kuten Vompsu sanoo, osa työstäni on ollut juuri tällaista ennenkin. "Mutta vain osa", muistutan. Se on ollut se osa, josta olen ollut vähän peloissani. Voi olla, että saan aikaan katastrofin, se on ihan mahdollista. Mutta todennäköisesti en. "Ehkä saan haukkuja ja voin sitten sanoa, ettei tästä oikein tullut mitään", aprikoin ääneen. "Et voi tietää kokeilematta", lohduttaa Vompsu. "Niin", myönnän.
Oikeastaan puhuminen on turhaa. Jo viestin otsikon nähdessäni tiedän näet, että jos asia minusta riippuu, tämä on seuraava työni. (Toivottavasti en pimahda lopullisesti asiasta neuvoteltaessa, hihittele ja tuijota ulos ikkunasta tai pissi toimistotuolille tai muuta, josta voitaisiin päätellä, etten ole pestin mittainen.) Tarjous tuntuu yhtä aikaa pelottavalta, kutkuttavalta, haastavuudessaan hullulta ja samalla luontevalta. Olen joskus ohimennen kysynyt, liikenisikö minulle joskus tällaista työtä, joskus vähän muistellut toiveestani, ja nyt he tarjoavat sen mukaista pestiä.
Tunnen samaa ambivalenssia kuin rakkaussuhteiden solmimisessa. Tavallaan haluan, mutta olen pelosta kankea eikä pääparkani tunnu toimivan entisenkään vertaa. Itkettää, mutta olen niin jännittynyt, ettei itkuun putoamisesta ole puhettakaan. Mutta tiedän myös, että kaikki lutviutuu jossakin vaiheessa, tai jos ei lutviudu, ei siihenkään kuole. En oikein hahmota edes, millaiseksi ajanjaksoksi olen sitoutumassa ja mitä tämä kaikki merkitsee. On aloitettava taas aivan alusta, opeteltava kääntymään päinmakuulta selälleen ja päinvastoin, kurotettava varpaisiin ja taivaalle, haparoitava, ryömittävä ja kontattava, kunnes vähitellen voi kävellä pelkäämättä kaatuvansa mihin tahansa suuntaan.
Mutta opinhan toki kävelemäänkin, se oli katastrofi, olen kävellyt jalat hajalle enkä oikein osaa kuvitella itseäni istumatyöhön. Enkä osaa katua, en osaa katua tällaisia hetkiä, joina myrskyän sisältäkäsin sanoessani asian kuin itsestäänselvyyden ja muut sanovat "hienoa" ja tunnen putoavani vinhasti, kohta puidenlatvojen tasolle, ja istun rauhallisesti sängyllä ja sydän hakkaa ja tuntuu siltä, että yöksi on mahdotonta nukahtaa ilman VALTAVAA kupillista valeriaanaa. Ja toivon, ohimenevästi, että olisin sittenkin syntynyt hevoseksi, sillä hevosena minulla olisi ratsastaja, joka ohjaisi minua vaivihkaa ohi pelottavan esteen niin monta kertaa, että rentoutuisin, ja sitten äkisti kääntäisi minut esteelle ja ennen kuin olisin ymmärtänyt, olisin loikannut sen yli ja puhkuisin hämmästystä ja tyytyväisyyttä. On jotenkin rasittavaa olla molemmat, koska enimmäkseen identifioidun hevosensäikkyyteen, en juonimiseen ja "kaikki menee ihan hyvin" -rimssuun.
Vaikka jälkikäteen tietysti kaikki tuntuu juuri siltä: minä vain jotenkin humpsahdin sellaiseen asiaan, mihinlie, yliopistoon ja valmiiksi ja työhön ja toisenlaiseen työhön, suhteista nyt puhumattakaan. Suhteiden alussa on aina sellainen olo, että on marraskuu, mutta ei aurinkoinen päivä kuten tänään, vaan vihmainen, piiskaava, lehdet lentävät ja on märkää, silmille on kiedottu side ja takin kaulus on aika auki eikä ole kaulaliinaa. Ja on edettävä kokonaisen kaupungin halki sillä tavalla, sokkona, ehkä jopa takaperin. On unohtanut perustelut, miksi ajatteli haluavansa jotakin, mutta epäilee, että asia on edelleen niin, ja siten ei jähmety paikalleen, vaikka liikenteen läpi luoviminen takaperin ja vielä side silmillä ja liukkaalla kelillä ei voi mitenkään olla turvallista eikä järkevää. Samalla tavalla kuin hevosen selkään kapuaminen ei koskaan voi olla täysin turvallista eikä järkevää, eikä juokseminen portaissa, eikä edes hathajooga, lempeä hathajooga, jossa heti onnistuin venäyttämään selkäni liialla tehokkuusfiksaatiolla. Elämä ei noudattele turvallisuustoiveita.
Ja näissä tilanteissa on itsepäinen pieni hevonen, pieni tynnyrivatsainen hevonen, joka tuijottaa keltavalkoista puomia vauhkona otsatukkansa alta ja jonka silmät pyörähtelevät ja joka sivuuttaa esteen viimeisen kerran hypätäkseen sen yli seuraavaksi, hevonen joka ei kuollakseenkaan myöntäisi, että se itse on tämän keksinyt, itse se itseään tässä suostuttelee, puhuu puomin putoamisesta jonakin ei-vaarallisena. En minä niin tahtonut! Paitsi että tahdoin! Niin, mutta se oli eilen! Mutta tahdothan sinä edelleen tai siis tahdonhan minä edelleen! Niin mutta minua pelottaa myös! Mutta sinua tylsistyttää ei vaan minua tylsistyttää myös pelkkä uran kiertäminen, eikö vaan! Niin, mutta! Mutta! Mutta! Mitä vaan mutta ei tuota estettä ja juuri tuon esteen minä aion nyt seuraavaksi hypätä, kolisivat kaviot puomiin tai eivät.
Ottavatkohan muut työkeikkoja vastaan jotenkin pienemmällä tohinalla ja kohinalla? Tuntevatko hekin repeävänsä ainakin kahteen palaseen, jotka kinaavat kireällä äänellä niin ettei uni lähesty? Voisinko joskus ja jossakin asiassa tuntea itseni varmaksi, päteväksi, kelpoisaksi, epäröimättömän innokkaaksi (vaikuttamatta silti saivartelevalta, pompöösiltä tai jankuttavalta hemulien tyyliin, kuten joskus kasviasioissa käy tai ainakin pelkään käyvän)? Onko se liikaa pyydetty? Edes jossakin? Tai jos edes sydämeni hakkaisi sen verran laimeammin, ettei se tuntuisi sijaitsevan yhtä aikaa poskihampaissa ja jokaisessa sormenpäässä?
Luultavasti tanssin tulisten hiilten steppiä sinne saakka, että kaikki on varmistunut tai en vain jaksa hermoilla ja siihen voi mennä kuukausia. Luojan kiitos ostin Espanjasta suuren pussin valeriaanaa. Ja onneksi on kirkasvalolamppu ja D-vitamiinitabletit ja tämä asunto ja Vompsu ja kissat, onneksi tänä perjantaina alkaa rentoutumiskurssi. Arvelin, että siitä saattaa olla marraskuun pimeydessäkin hyötyä. Hämmentävää, miten oikeaan osuin sokolla arvauksella. Sillä sain tämän pestin tai en (tyypillistä, etten osaa kuvitella, että se voisi olla varmaa, minun pitänee raivostua omaan kyvyttömyyteeni sen parissa varmasti oikein kunnolla ennen kuin koen sijaitsevani jämerällä todellisuuden maaperällä), molemmissa tapauksessa tohisen ylikierroksilla jokseenkin varmasti.
Ellen sitten yön aikana vaihdu joksikin toiseksi tai kohta herää tutulta futonilta. Hmm, en muista kyllä ikinä kirjoittaneeni unessa blogia... jotenkin minusta tuntuu, että olen valveilla enkä unessa, mutta en oikein osaa asettua uutiseen. En ole ehkä tottunut siihen, että tärkeät toiveeni noin vain toteutuvat. Niin, sitä se varmasti on. Monet asiat ovat tapahtuneet toivomatta, useimmat asiat, itse asiassa. Viimeksi kai olin näin täpinöissäni, kun sain ensimmäisen kustannustoimituskeikkani. Siitä on nyt kolme vuotta.
Pelkään tukehtuvani pulssiini. Samaan aikaan tahtoisin nauraa ääneen tai itkeä, mutta olen kadottanut nuo kyvyt. Kissat eivät huomaa mitään erityistä tapahtuneen.
Olen väärässä. Sähköpostissa odottaa se työtarjous, jota olen ronkunut ja tiedustellut, siinä se nyt on. Ensimmäinen reaktio on jähmettyminen. Istun ihan hiljaa, tuskin hengitän. Pelkään näkeväni unta. Sitten rentoudun, luen viestiä eteenpäin. Lukitun muutamaan sanaan, en ymmärrä niitä, etsin sanakirjan, tarkistan ne. Luen vielä eteenpäin. Istun ja hengitän. Tunnen pelon valuvan minuun, vaikka kai minun pitäisi nyt tuntea riemua. Mitä roskaa, ei ihmisen pidä tuntea mitään. Minä pelkään ja sillä siisti. Pelkään, koska toive on toteutunut.
Sitten saan sanottua ääneen, mitä on tapahtunut. "Hienoa!" huutaa Vompsu. "Niin on, mutta helvetin pelottavaa myös", vastaan. Äkkiä koen itseni pieneksi ja huonoksi ja ansaitsemattomaksi ja työ tuntuu vuoren kokoiselta. "Totta kai se on pelottavaa", vastaa Vompsu. Niin, totta kai, myönnän auliisti. En ole ennen tehnyt tällaista enkä tiedä, onnistunko. En tiedä edes, pidänkö työstä, vaikka moni onkin kysynyt minulta, miksen tee sitä työtä ja että he kuvittelisivat minun viihtyvän siinä. "Mutta siis tietysti mä haluan sen!" totean sitten.
Jotenkin vain tiedän sen, tiedän etten antaisi itselleni anteeksi, jos pelkkää tietämättömyyttäni ja säikkyyttäni vastaisin kieltävästi. Hitto vie, olen kinunnut mahdollisuutta pitkään. Kaikki tietävät, että tämä on kokeilu. He ovat halukkaita luottamaan minuun. En voi nyt työntää päätäni sängyn alle ja hopottaa, että luottamus on perusteetonta. Eikä se ole, kuten Vompsu sanoo, osa työstäni on ollut juuri tällaista ennenkin. "Mutta vain osa", muistutan. Se on ollut se osa, josta olen ollut vähän peloissani. Voi olla, että saan aikaan katastrofin, se on ihan mahdollista. Mutta todennäköisesti en. "Ehkä saan haukkuja ja voin sitten sanoa, ettei tästä oikein tullut mitään", aprikoin ääneen. "Et voi tietää kokeilematta", lohduttaa Vompsu. "Niin", myönnän.
Oikeastaan puhuminen on turhaa. Jo viestin otsikon nähdessäni tiedän näet, että jos asia minusta riippuu, tämä on seuraava työni. (Toivottavasti en pimahda lopullisesti asiasta neuvoteltaessa, hihittele ja tuijota ulos ikkunasta tai pissi toimistotuolille tai muuta, josta voitaisiin päätellä, etten ole pestin mittainen.) Tarjous tuntuu yhtä aikaa pelottavalta, kutkuttavalta, haastavuudessaan hullulta ja samalla luontevalta. Olen joskus ohimennen kysynyt, liikenisikö minulle joskus tällaista työtä, joskus vähän muistellut toiveestani, ja nyt he tarjoavat sen mukaista pestiä.
Tunnen samaa ambivalenssia kuin rakkaussuhteiden solmimisessa. Tavallaan haluan, mutta olen pelosta kankea eikä pääparkani tunnu toimivan entisenkään vertaa. Itkettää, mutta olen niin jännittynyt, ettei itkuun putoamisesta ole puhettakaan. Mutta tiedän myös, että kaikki lutviutuu jossakin vaiheessa, tai jos ei lutviudu, ei siihenkään kuole. En oikein hahmota edes, millaiseksi ajanjaksoksi olen sitoutumassa ja mitä tämä kaikki merkitsee. On aloitettava taas aivan alusta, opeteltava kääntymään päinmakuulta selälleen ja päinvastoin, kurotettava varpaisiin ja taivaalle, haparoitava, ryömittävä ja kontattava, kunnes vähitellen voi kävellä pelkäämättä kaatuvansa mihin tahansa suuntaan.
Mutta opinhan toki kävelemäänkin, se oli katastrofi, olen kävellyt jalat hajalle enkä oikein osaa kuvitella itseäni istumatyöhön. Enkä osaa katua, en osaa katua tällaisia hetkiä, joina myrskyän sisältäkäsin sanoessani asian kuin itsestäänselvyyden ja muut sanovat "hienoa" ja tunnen putoavani vinhasti, kohta puidenlatvojen tasolle, ja istun rauhallisesti sängyllä ja sydän hakkaa ja tuntuu siltä, että yöksi on mahdotonta nukahtaa ilman VALTAVAA kupillista valeriaanaa. Ja toivon, ohimenevästi, että olisin sittenkin syntynyt hevoseksi, sillä hevosena minulla olisi ratsastaja, joka ohjaisi minua vaivihkaa ohi pelottavan esteen niin monta kertaa, että rentoutuisin, ja sitten äkisti kääntäisi minut esteelle ja ennen kuin olisin ymmärtänyt, olisin loikannut sen yli ja puhkuisin hämmästystä ja tyytyväisyyttä. On jotenkin rasittavaa olla molemmat, koska enimmäkseen identifioidun hevosensäikkyyteen, en juonimiseen ja "kaikki menee ihan hyvin" -rimssuun.
Vaikka jälkikäteen tietysti kaikki tuntuu juuri siltä: minä vain jotenkin humpsahdin sellaiseen asiaan, mihinlie, yliopistoon ja valmiiksi ja työhön ja toisenlaiseen työhön, suhteista nyt puhumattakaan. Suhteiden alussa on aina sellainen olo, että on marraskuu, mutta ei aurinkoinen päivä kuten tänään, vaan vihmainen, piiskaava, lehdet lentävät ja on märkää, silmille on kiedottu side ja takin kaulus on aika auki eikä ole kaulaliinaa. Ja on edettävä kokonaisen kaupungin halki sillä tavalla, sokkona, ehkä jopa takaperin. On unohtanut perustelut, miksi ajatteli haluavansa jotakin, mutta epäilee, että asia on edelleen niin, ja siten ei jähmety paikalleen, vaikka liikenteen läpi luoviminen takaperin ja vielä side silmillä ja liukkaalla kelillä ei voi mitenkään olla turvallista eikä järkevää. Samalla tavalla kuin hevosen selkään kapuaminen ei koskaan voi olla täysin turvallista eikä järkevää, eikä juokseminen portaissa, eikä edes hathajooga, lempeä hathajooga, jossa heti onnistuin venäyttämään selkäni liialla tehokkuusfiksaatiolla. Elämä ei noudattele turvallisuustoiveita.
Ja näissä tilanteissa on itsepäinen pieni hevonen, pieni tynnyrivatsainen hevonen, joka tuijottaa keltavalkoista puomia vauhkona otsatukkansa alta ja jonka silmät pyörähtelevät ja joka sivuuttaa esteen viimeisen kerran hypätäkseen sen yli seuraavaksi, hevonen joka ei kuollakseenkaan myöntäisi, että se itse on tämän keksinyt, itse se itseään tässä suostuttelee, puhuu puomin putoamisesta jonakin ei-vaarallisena. En minä niin tahtonut! Paitsi että tahdoin! Niin, mutta se oli eilen! Mutta tahdothan sinä edelleen tai siis tahdonhan minä edelleen! Niin mutta minua pelottaa myös! Mutta sinua tylsistyttää ei vaan minua tylsistyttää myös pelkkä uran kiertäminen, eikö vaan! Niin, mutta! Mutta! Mutta! Mitä vaan mutta ei tuota estettä ja juuri tuon esteen minä aion nyt seuraavaksi hypätä, kolisivat kaviot puomiin tai eivät.
Ottavatkohan muut työkeikkoja vastaan jotenkin pienemmällä tohinalla ja kohinalla? Tuntevatko hekin repeävänsä ainakin kahteen palaseen, jotka kinaavat kireällä äänellä niin ettei uni lähesty? Voisinko joskus ja jossakin asiassa tuntea itseni varmaksi, päteväksi, kelpoisaksi, epäröimättömän innokkaaksi (vaikuttamatta silti saivartelevalta, pompöösiltä tai jankuttavalta hemulien tyyliin, kuten joskus kasviasioissa käy tai ainakin pelkään käyvän)? Onko se liikaa pyydetty? Edes jossakin? Tai jos edes sydämeni hakkaisi sen verran laimeammin, ettei se tuntuisi sijaitsevan yhtä aikaa poskihampaissa ja jokaisessa sormenpäässä?
Luultavasti tanssin tulisten hiilten steppiä sinne saakka, että kaikki on varmistunut tai en vain jaksa hermoilla ja siihen voi mennä kuukausia. Luojan kiitos ostin Espanjasta suuren pussin valeriaanaa. Ja onneksi on kirkasvalolamppu ja D-vitamiinitabletit ja tämä asunto ja Vompsu ja kissat, onneksi tänä perjantaina alkaa rentoutumiskurssi. Arvelin, että siitä saattaa olla marraskuun pimeydessäkin hyötyä. Hämmentävää, miten oikeaan osuin sokolla arvauksella. Sillä sain tämän pestin tai en (tyypillistä, etten osaa kuvitella, että se voisi olla varmaa, minun pitänee raivostua omaan kyvyttömyyteeni sen parissa varmasti oikein kunnolla ennen kuin koen sijaitsevani jämerällä todellisuuden maaperällä), molemmissa tapauksessa tohisen ylikierroksilla jokseenkin varmasti.
Ellen sitten yön aikana vaihdu joksikin toiseksi tai kohta herää tutulta futonilta. Hmm, en muista kyllä ikinä kirjoittaneeni unessa blogia... jotenkin minusta tuntuu, että olen valveilla enkä unessa, mutta en oikein osaa asettua uutiseen. En ole ehkä tottunut siihen, että tärkeät toiveeni noin vain toteutuvat. Niin, sitä se varmasti on. Monet asiat ovat tapahtuneet toivomatta, useimmat asiat, itse asiassa. Viimeksi kai olin näin täpinöissäni, kun sain ensimmäisen kustannustoimituskeikkani. Siitä on nyt kolme vuotta.
Pelkään tukehtuvani pulssiini. Samaan aikaan tahtoisin nauraa ääneen tai itkeä, mutta olen kadottanut nuo kyvyt. Kissat eivät huomaa mitään erityistä tapahtuneen.
AU!
Varvasvenytys on yksi niistä asennoista, jotka totisesti haastavat tahdon. Sekä varpaiden etu- että takaosan venyttäminen on tuskallista siinä mittakaavassa, että hiki alkaa valua spontaanisti ja kämmen puolapuulla käy likomäräksi ja liukkaaksi. Hermotus toitottaa: vaihda asentoa, nyt! Ja mieli vastaa: tämä on sinun parhaaksesi.
Koetan rentoutua venytykseen. Mitä se sitten tässä tapauksessa tarkoittaa? Ehkä sitä, etten juokse karkuun.
Seuraavana päivänä, tänään, käveleminen tuntuu kummalliselta. Kipeältä, itse asiassa. Kaipa se tarkoittaa vain sitä, että lihakset ja hermot tuolla alueella ovat tottumattomia venytykseen ja kapinoivat nyt raivokkaasti. En usko, että mitään vahinkoa on tapahtunut. Kehottihan jalkoihin erikoistunut fysioterapeuttikin minua venyttämään varpaat säännöllisesti. No, nyt olen venyttänyt ne, mutten säännöllisesti.
Huomaan haaveilevani pienemmästä lihastonuksesta. Haluaisin, että selällä maatessa sormet suoristuisivat lattian lähelle sen sijaan että ne kannattelevat näkymättömiä kuppeja. (Venytän sormet melkein päivittäin, mutta se ei ole muuttanut lepoasentoa kuinkaan.)
Jossain vaiheessa päivää juon kupillisen vihreää teetä ja järkytyn taas siitä, kuinka voimallisen kemikaalin kanssa leikin identiteettiä. Ilman teetä olen rauhallinen, kivulloinen, vuodenajanmukaisen väsynyt, ja teen juotuani äkisti saan tarmoa ja ylitän kivun.
Ehkä se on tänään tarpeen.
Koetan rentoutua venytykseen. Mitä se sitten tässä tapauksessa tarkoittaa? Ehkä sitä, etten juokse karkuun.
Seuraavana päivänä, tänään, käveleminen tuntuu kummalliselta. Kipeältä, itse asiassa. Kaipa se tarkoittaa vain sitä, että lihakset ja hermot tuolla alueella ovat tottumattomia venytykseen ja kapinoivat nyt raivokkaasti. En usko, että mitään vahinkoa on tapahtunut. Kehottihan jalkoihin erikoistunut fysioterapeuttikin minua venyttämään varpaat säännöllisesti. No, nyt olen venyttänyt ne, mutten säännöllisesti.
Huomaan haaveilevani pienemmästä lihastonuksesta. Haluaisin, että selällä maatessa sormet suoristuisivat lattian lähelle sen sijaan että ne kannattelevat näkymättömiä kuppeja. (Venytän sormet melkein päivittäin, mutta se ei ole muuttanut lepoasentoa kuinkaan.)
Jossain vaiheessa päivää juon kupillisen vihreää teetä ja järkytyn taas siitä, kuinka voimallisen kemikaalin kanssa leikin identiteettiä. Ilman teetä olen rauhallinen, kivulloinen, vuodenajanmukaisen väsynyt, ja teen juotuani äkisti saan tarmoa ja ylitän kivun.
Ehkä se on tänään tarpeen.
tiistai 11. marraskuuta 2008
Helppo, vaikea tyytyväisyys...
Lueskellessani (ensin aamulla työt kasaan mätettyäni) päivän mittaan Dalailaman ajatuksia työstä ja onnellisuuden taidosta työelämässä huomaan kutovani kysymysten verkkoa. Se on suunnilleen tämän muotoinen: Onko mitään helpompaa kuin olla tyytyväinen? Onhan talossa katto ja patterikin toimii, vaikka väännän sen pois päältä, etteivät kasvit kuolisi talveen. On paljon ihmisiä, joilta puuttuu raaja tai seksuaalinen itsemääräämisoikeus tai kodiksi nimetty koppero. On paljon ihmisiä, jotka eivät kestä maailmaa selvin päin. Tai joista tuntuu kaiken aikaa, että heidän pitää ponnistella vielä paljon kovemmin voidakseen pysähtyä ja hengähtää. Tai jotka tuijottavat kaiken aikaa muita ja purnaavat, miksi heille ei ole suotu sitä ja tätä. Asiat voisivat olla tosi huonosti. Entä jos olisin saanut AIDSin, esimerkiksi? Tai jäänyt auton alle niinä monina kertoina, kun olen melkein tehnyt niin? Tai olisin polttanut koko kerrostalon unohdettuani levyn päälle ulkoilun ajaksi? Tai olisin tässä tilanteessa kuin nyt, mutta opintoni olisivat kesken ja kokisin sen vuoksi syvää kauhua ja kyvyttömyyttä tarttua jäljellejääneisiin liuskoihin?
Ja samalla: Onko mitään vaikeampaa kuin olla tyytyväinen? Sillä enkö pullaa leipäkoneesta nostaessani ajattelekin, että olisi kiva, jos sen voisi kumota pöydälle sängyn sijaan. (Pullanmurut kovettuvat uneen mennessä kiusallisiksi petikumppaneiksi.) Mitenkä tiskit ovat edelleen tuossa, tiskaamatta? Miksi Vompsu vie töitä tehdessään koko pöydän? (Mutta nämä tuntuvat aika laimeilta huoliksi, ne vain häivähtävät ja mieli vastaa niihin puoliautomaattisesti: vielä viisikymmentä vuotta sitten tässä huoneessa eli kokonainen perhe, ajattele sitä.) Kun teen maltillisesti työtä ja maksan vain vähän veroja, olenko vastuuton vapaamatkustaja? (Toisaalta, en ole hakenut työttömyyskorvausta niistä kuukausista joina en ole saanut työtä, vaan olen elellyt isojen keikkojen säästöillä. Enkä keksi, mihin ihmeeseen rahat tunkisin, jos minulla olisi niitä vaikka kaksi kertaa sen verran kuin nyt, ja tiedän senkin, että jos niin olisi, minulla ei olisi oikeastaan juurikaan aikaa tunkea rahaa muuhun kuin johonkin eläkerahastoon tai vastaavaan.) Enkö tuota äiti- ja isäparalle kärsimyksiä, kun en lunasta kaikkia peruskoulun ja lukion hyviä arvosanojani ja ryhdy menestymään työelämässä?
Mutta mitä ihmettä, jos kaikki vakavammat tyytymättömyyden aiheen mahdollisuudet ovat ulkopuolisten hälyä ja purnausta, voinko kohauttaa niille harteitani? Onko se vastuutonta ja siten syy tyytymättömyyteen luonteeni epäempaattisuuden vuoksi?
Joskus haluaisin sopeutua joukkoon paremmin, mutta jos se tarkoittaa kampaajalla käymistä ja moitteettoman tahrattomia vaatteita ja mustia silmänalusia työstressistä, enpä sittenkään tiedä.
Dalailaman lukeminen saa kyllä ajattelemaan hetkeksi, että ehkä tosiaan on hyvä pysyä tyytyväisenä ja harjoittaa tyytyväisyyttä tietoisella tasolla. Dalailama käyttää monissa kohdin hyvin samantapaisia argumentteja, joilla itsekin olen palponut mieltäni. Se tuntuu hauskalta, koska minua riivaa epävarmuus siitä, onko oikeutettua ajatella siten kuin ajattelen ja pitäisikö minun suhtautua elämään tavoitteellisemmin, haluavammin ja neuroottisemmin.
Toisaalta en ole varma, onko oma mielen harjoittamiseni millään tavalla tuottoisaa työtä, johon Dalailama lukee tuottoisan meditaationkin. Hänen kriteerinsä tuottoisuudelle on meditaation kohdalla, että meditaatio ei saa olla pelkkää eskapistista irrottautumista vaan sen pitää aktiivisesti pyrkiä muokkaamaan mielialaa siten, että ystävällisyys, myötätunto ja tyytyväisyys kävisivät helpommiksi tuntea vaikeissakin tilanteissa.
Toisaalta, eikö vaikea tilanne tarkoita juuri sellaista tilannetta, jossa menee jotenkin lukkoon omaan epätoivoonsa ja pelkoonsa, eikä silloin kerkiä oikein keskittymään vaalimaan myötätuntoa ja ystävällisyyttä, ja tyytyväisyyskin tuntuu toisesta universumista reväistyltä?
Dalailaman ohjelma kuulostaa aika paljon tunteen ja asenteen erottamiselta. On vaikeaa olla tuntematta kiitollisuutta, kun ajattelee kaikkea hyvää, mitä on tapahtunut. Kun sen vain muistaisi niinä hetkinä, jolloin kaikki tuntuu kaatuvan niskaan. Koska ei kaikki kaadu, kaatuu vain yksi tilanne, so what.
Luulen myös, että Dalailama on oikeassa sanoessaan, ettei onnellisuus ole niin paljon kiinni ympäristöstä kuin sisäisestä tilasta, omasta asennoitumisesta, mikäli perustarpeet ovat kunnossa. Päätän koettaa vaalia tyytyväisyyttä marraskuussa.
Aloitan olemalla tyytyväinen uuvakseen olemukseeni. Saa nähdä, mitä siitä vielä kumuloituu pilatestunnin kuluessa... pitäisi jaksaa pitää keskivartalo tiukkana tai sitten olla tyytyväinen siihen, ettei oikein jaksa yrittää. Jännittävä koe!
Ja samalla: Onko mitään vaikeampaa kuin olla tyytyväinen? Sillä enkö pullaa leipäkoneesta nostaessani ajattelekin, että olisi kiva, jos sen voisi kumota pöydälle sängyn sijaan. (Pullanmurut kovettuvat uneen mennessä kiusallisiksi petikumppaneiksi.) Mitenkä tiskit ovat edelleen tuossa, tiskaamatta? Miksi Vompsu vie töitä tehdessään koko pöydän? (Mutta nämä tuntuvat aika laimeilta huoliksi, ne vain häivähtävät ja mieli vastaa niihin puoliautomaattisesti: vielä viisikymmentä vuotta sitten tässä huoneessa eli kokonainen perhe, ajattele sitä.) Kun teen maltillisesti työtä ja maksan vain vähän veroja, olenko vastuuton vapaamatkustaja? (Toisaalta, en ole hakenut työttömyyskorvausta niistä kuukausista joina en ole saanut työtä, vaan olen elellyt isojen keikkojen säästöillä. Enkä keksi, mihin ihmeeseen rahat tunkisin, jos minulla olisi niitä vaikka kaksi kertaa sen verran kuin nyt, ja tiedän senkin, että jos niin olisi, minulla ei olisi oikeastaan juurikaan aikaa tunkea rahaa muuhun kuin johonkin eläkerahastoon tai vastaavaan.) Enkö tuota äiti- ja isäparalle kärsimyksiä, kun en lunasta kaikkia peruskoulun ja lukion hyviä arvosanojani ja ryhdy menestymään työelämässä?
Mutta mitä ihmettä, jos kaikki vakavammat tyytymättömyyden aiheen mahdollisuudet ovat ulkopuolisten hälyä ja purnausta, voinko kohauttaa niille harteitani? Onko se vastuutonta ja siten syy tyytymättömyyteen luonteeni epäempaattisuuden vuoksi?
Joskus haluaisin sopeutua joukkoon paremmin, mutta jos se tarkoittaa kampaajalla käymistä ja moitteettoman tahrattomia vaatteita ja mustia silmänalusia työstressistä, enpä sittenkään tiedä.
Dalailaman lukeminen saa kyllä ajattelemaan hetkeksi, että ehkä tosiaan on hyvä pysyä tyytyväisenä ja harjoittaa tyytyväisyyttä tietoisella tasolla. Dalailama käyttää monissa kohdin hyvin samantapaisia argumentteja, joilla itsekin olen palponut mieltäni. Se tuntuu hauskalta, koska minua riivaa epävarmuus siitä, onko oikeutettua ajatella siten kuin ajattelen ja pitäisikö minun suhtautua elämään tavoitteellisemmin, haluavammin ja neuroottisemmin.
Toisaalta en ole varma, onko oma mielen harjoittamiseni millään tavalla tuottoisaa työtä, johon Dalailama lukee tuottoisan meditaationkin. Hänen kriteerinsä tuottoisuudelle on meditaation kohdalla, että meditaatio ei saa olla pelkkää eskapistista irrottautumista vaan sen pitää aktiivisesti pyrkiä muokkaamaan mielialaa siten, että ystävällisyys, myötätunto ja tyytyväisyys kävisivät helpommiksi tuntea vaikeissakin tilanteissa.
Toisaalta, eikö vaikea tilanne tarkoita juuri sellaista tilannetta, jossa menee jotenkin lukkoon omaan epätoivoonsa ja pelkoonsa, eikä silloin kerkiä oikein keskittymään vaalimaan myötätuntoa ja ystävällisyyttä, ja tyytyväisyyskin tuntuu toisesta universumista reväistyltä?
Dalailaman ohjelma kuulostaa aika paljon tunteen ja asenteen erottamiselta. On vaikeaa olla tuntematta kiitollisuutta, kun ajattelee kaikkea hyvää, mitä on tapahtunut. Kun sen vain muistaisi niinä hetkinä, jolloin kaikki tuntuu kaatuvan niskaan. Koska ei kaikki kaadu, kaatuu vain yksi tilanne, so what.
Luulen myös, että Dalailama on oikeassa sanoessaan, ettei onnellisuus ole niin paljon kiinni ympäristöstä kuin sisäisestä tilasta, omasta asennoitumisesta, mikäli perustarpeet ovat kunnossa. Päätän koettaa vaalia tyytyväisyyttä marraskuussa.
Aloitan olemalla tyytyväinen uuvakseen olemukseeni. Saa nähdä, mitä siitä vielä kumuloituu pilatestunnin kuluessa... pitäisi jaksaa pitää keskivartalo tiukkana tai sitten olla tyytyväinen siihen, ettei oikein jaksa yrittää. Jännittävä koe!
maanantai 10. marraskuuta 2008
Käänne
Ilo kannattelee. Löydän kirjaston hyllystä Dalailaman ja Howard C. Cutlerin kirjan Työn ilo. Onnellisuuden taito työssä ja tartun siihen ilahtuneena. Katselin kirjaa kirjamessuillakin, mutta ajattelin varata sen mieluummin kirjastosta. Sitten unohdin koko asian - tänne saakka. Tässä kirja nyt on, Dalailama myhäilee sen kannessa.
Kirja kädessä kotiin tarpoessani mietin alitajuista altistamista. Jos ympäröin itseäni jatkuvasti lempeydellä (ainakin itseni osalta, enhän voi määrätä toisia lempeiksi) ja luen sellaisia sanoja, jotka auttavat minua tarkastelemaan maailmaa jotenkin muutettavampana ja merkityksellisempänä, ehkä siitä heijastuu iloa ja tarmoa tekemisiini? Sillä olen aivan varma siitä, että niinä viikkoina, kun olen lueskellut esimerkiksi Spinozaa tai Gerald Durrellia, huomaan tarkemmin positiivisia vivahteita maailmassa.
Syöksyn Dalailaman haastatteluun heti. Hän vaikuttaa tässäkin kirjassa hauskalta tyypiltä. Esimerkiksi kun hänelle esitetään kysymys, mitä hän vastaisi, jos häneltä kysyttäisiin, mitä hän tekee päätyökseen, hän miettii tovin ja sanoo sitten:
Dalailamaa on mukava lukea. Hän "hälventää järkeillen mielestään pettymyksen ja hämmennyksen" ja etenee maanläheisesti, tyytyväisyyden tärkeyttä korostaen (koska kaunaisuus ja pettymys eivät tee onnellisemmaksi, eivät paranna ihmissuhteita eivätkä saa suoriutumaan paremmin työssä). Terveen järjen ääntä työelämäsuhtautumiseen tosiaan tarvitaankin. Joskus tuntuu siltä, että ilmiöille sokeutuu, kun niitä tuijottaa tarpeeksi kauan ja tarpeeksi läheltä. Tai jos ei sokeudu, ainakin tuntee helposti syyllisyyttä ja oman mielenterveyden epäilyä sen vuoksi, että kokee asiat niin toisin kuin moni muu. Minusta on esimerkiksi hyvin loukkaavaa, miten paljon työntekijöiltä vaaditaan monissa paikoissa joustamista. Joustaminen tarkoittaa sitä, että kaikki muu on huiskaistava syrjään, jos työnantaja niin toivoo. Vuorolistoihin ei saa mielellään esittää toiveita (esimerkiksi harrastusta ei pidetä hyvänä syynä pyytää vapaata tietyksi illaksi vaan hyväksi syyksi kelpaa ainoastaan lääkäriaika tai se, että on töissä jossakin muualla jonkin aikaisemman sopimuksen nojalla; tähän kummallisuuteen törmäsin itse viime joulusesonkina, vaikka etukäteen minulle väitettiinkin, että työvuoroja suunniteltaessa otetaan mielellään huomioon toiveet) ja työntekijää saatetaan kuormittaa liikaa. Tuntuu helpottavalta lukea, että myös Dalailama ajattelee työntekijän jatkuvan ylikuormittamisen kunnioituksen puutteena.
En usko, että minulla silti on mitään itse työn tekemistä vastaan, minua harmittavat ainoastaan olosuhteet ja jotkut oletetut "kirjoittamattomat säännöt" (joita en ole allekirjoittanut enkä allekirjoittaisi, jos ne printattaisiin eteeni). Nytkin tuntuu hyvältä, että oikoluen ja kielenhuollan tekstiä tauon jälkeen. Herään paljon iloisempana, kun tiedän, että minulle on ainakin muutaman tunnin hyödyllisyyksiä tässä maailmassa. Miten harmillista, ettei täällä ole samanlaista järjestelmää, josta Kimmo Helistö kirjoitti kunnallisvaalilehdessään: että kaupunki tarjoaisi pientä käteisenä maksettavaa rahapalkkiota vastaan vaikkapa kadunlakaisutöitä, ja keikan saisi kävelemällä aamuseitsemäksi kokoontumispisteeseen. Niinä kausina, jolloin odotan seuraavaa keikkaa, tuollainen mahdollisuus tuntuisi mukavalta. Joka päivä ei kuitenkaan tee mieli kääntää palstaa tai vain lojua ja lukea. Pidempiin ja laajempiin vapaaehtoistyöprojekteihin sitoutuminen taas tuntuu tällä hetkellä huonolta ajatukselta, koska sitten kun keikka lävähtää päälle, on vaikeaa sanoa vapaaehtoishommille ei, jos niihin on jo sitoutunut, mutta toisaalta levolle ja ystävillekin pitäisi jättää tilaa.
Ja kirjoille, sellaisille kuin Dalailaman haastatteluista koostuva kirja.
Siteeraan vielä palasen, jossa äänessä on Cutler. Kerrassaan briljantti kohta, jonka kartoittaman ilmiön ainakin itse tunnen ihan liian hyvin:
Niin tuttua! Hullunkurisinta on, että huomaan itse valittavani sellaisissa tilanteissa, joissa minusta tuntuu, etten pääse toisen kanssa varauksettomaan yhteyteen. Ikään kuin valittaminen sen takaisi... Jos taas olen tyytyväisellä ja varmalla mielellä (eh, varmuus, parasta lukea se suhteellisena) ja minusta yhteys toimii sen kummemmin kipristelemättä, saatan hihitellä huvittuneesti noille samoille seikoille. Tai ehkä se ei ole niin hassunkurista, sittenkään. Ehkä tietty minäntila nostaa asioista esiin tietyn kantin. Jos tunnen itseni kroonisen epäonnistuneeksi jonkun seurassa, koska heidän elämänsä kuvitellulla mittataulukolla (toiset ihmiset näyttävät jotenkin minusta aina niin määräisiltä; en osaa sanoa, johtuuko se siitä, että näen heidät kokonaisina, toisin kuin itseni, itseni kun näen aina ilman päätä, jos peiliin katsomista ei lasketa, vai johtuuko se siitä, etten näe kaaosta heidän mielessään yhtä tuskallisen tarkasti kuin oman mieleni ryntäilevyyden, sotkuisuuden ja kumman satunnaisgeneraattorimaisuuden) en nyt vain näytä saavan aikaiseksi yhtikäs mitään järkevää tai inspiroivaa, tuntuu aika loogiselta, että muistoissani korostuvat ne seikat, jotka sopivat senhetkiseen muistamisen kehyksen sävyyn. Mutta jos minusta tuntuu, että voi auttaa jotakuta katselemaan asioita useammasta näkökulmasta ja ehkä vähän suvaitsevammin, vaikeudetkin tapaavat näyttäytyä jotenkin kujeellisina sormina, jotka heiluvat ongelman suuntaan niin kauan, että lopulta tajuan käydä itse ongelman solmun kimppuun, ja siksi niille tuntuu helpolta hymyillä.
Valtaosa vuorovaikutuksesta vaan tuppaa tapahtumaan ensin mainitsemallani tavalla, eli että minun on vaikeaa ajatella tuon toisen ihmisen pitävän minusta varauksetta. En silti anna tämän tuntemuksen estää minua tapaamasta ihmisiä, koska ainakin minä pidän heistä ja uskon, että jossain vaiheessa rentoudun sen verran, että ymmärrän heidän hyväksyvän kummallisen keskeneräisyyteni.
Huh. On niin paljon tekemistä.
Mutta se ei tunnu musertavalta, ei iloisella mielellä. Tuntui hyvältä tavata äiti ja isä kaikesta etukäteisstressistä huolimatta, ja sisko myös, vaikken häntä samalla tavalla jännitäkään. Äiti näytti selvinneen pahimman kriisinsä ylitse ja se jotenkin huojentaa oloa, vaikken ajattelekaan, että velvollisuuteni olisi auttaa häntä kriiseissään tai edes että mitenkään voisin pystyä siihen. Ehkä voin pystyä hivenen, äänittää muutamat levyt rauhallista musiikkia ja viedä ne hänelle.
Musiikki vaikuttaa ihmeellisen voimakkaasti, hieman kuin meressä uiminen. Se tukee jäseniä, saa ne keinahtelemaan, kimmeltää.
Kirja kädessä kotiin tarpoessani mietin alitajuista altistamista. Jos ympäröin itseäni jatkuvasti lempeydellä (ainakin itseni osalta, enhän voi määrätä toisia lempeiksi) ja luen sellaisia sanoja, jotka auttavat minua tarkastelemaan maailmaa jotenkin muutettavampana ja merkityksellisempänä, ehkä siitä heijastuu iloa ja tarmoa tekemisiini? Sillä olen aivan varma siitä, että niinä viikkoina, kun olen lueskellut esimerkiksi Spinozaa tai Gerald Durrellia, huomaan tarkemmin positiivisia vivahteita maailmassa.
Syöksyn Dalailaman haastatteluun heti. Hän vaikuttaa tässäkin kirjassa hauskalta tyypiltä. Esimerkiksi kun hänelle esitetään kysymys, mitä hän vastaisi, jos häneltä kysyttäisiin, mitä hän tekee päätyökseen, hän miettii tovin ja sanoo sitten:
"En mitään. Minä en tee mitään."
Ei mitään? Vastaukseksi tyrmistyneeseen tuijotukseeni hän sanoi: "Jos minulle yhtäkkiä esitettäisiin tuollainen kysymys, vastaisin todennäköisesti niin. En mitään."
...
"Ei mutta tosissaan", minä intin. "Mitä jos joku ei tyytyisi siihen vaan kysyisi uudestaan?"
Dalailama nauroi. "No, siinä tapauksessa sanoisin ehkä, että huolehdin vain omista asioistani, pidän vain huolta itsestäni." Ehkä vaistoten, miten turhauttavalta tuollainen luistelu minusta tuntui, hän hymyili ja jatkoi: "Ehkei tällainen vastaus ole tarkoitettu aivan vakavasti otettavaksi. Vaikka niinhän se tarkemmin ajatellen on. Tosiasiassa jokainen tämän maapallon kuudesta miljardista ihmisestä pitää huolta 'numero ykkösestä'. Eikö niin? Joten olipa ihminen miten ammattitaitoinen tahansa, tekipä hän millaista työtä hyvänsä, syntymästä kuolemaan asti jokainen meistä työskentelee pitääkseen huolta itsestään. Se on meidän tärkein tehtävämme."
Dalailamaa on mukava lukea. Hän "hälventää järkeillen mielestään pettymyksen ja hämmennyksen" ja etenee maanläheisesti, tyytyväisyyden tärkeyttä korostaen (koska kaunaisuus ja pettymys eivät tee onnellisemmaksi, eivät paranna ihmissuhteita eivätkä saa suoriutumaan paremmin työssä). Terveen järjen ääntä työelämäsuhtautumiseen tosiaan tarvitaankin. Joskus tuntuu siltä, että ilmiöille sokeutuu, kun niitä tuijottaa tarpeeksi kauan ja tarpeeksi läheltä. Tai jos ei sokeudu, ainakin tuntee helposti syyllisyyttä ja oman mielenterveyden epäilyä sen vuoksi, että kokee asiat niin toisin kuin moni muu. Minusta on esimerkiksi hyvin loukkaavaa, miten paljon työntekijöiltä vaaditaan monissa paikoissa joustamista. Joustaminen tarkoittaa sitä, että kaikki muu on huiskaistava syrjään, jos työnantaja niin toivoo. Vuorolistoihin ei saa mielellään esittää toiveita (esimerkiksi harrastusta ei pidetä hyvänä syynä pyytää vapaata tietyksi illaksi vaan hyväksi syyksi kelpaa ainoastaan lääkäriaika tai se, että on töissä jossakin muualla jonkin aikaisemman sopimuksen nojalla; tähän kummallisuuteen törmäsin itse viime joulusesonkina, vaikka etukäteen minulle väitettiinkin, että työvuoroja suunniteltaessa otetaan mielellään huomioon toiveet) ja työntekijää saatetaan kuormittaa liikaa. Tuntuu helpottavalta lukea, että myös Dalailama ajattelee työntekijän jatkuvan ylikuormittamisen kunnioituksen puutteena.
En usko, että minulla silti on mitään itse työn tekemistä vastaan, minua harmittavat ainoastaan olosuhteet ja jotkut oletetut "kirjoittamattomat säännöt" (joita en ole allekirjoittanut enkä allekirjoittaisi, jos ne printattaisiin eteeni). Nytkin tuntuu hyvältä, että oikoluen ja kielenhuollan tekstiä tauon jälkeen. Herään paljon iloisempana, kun tiedän, että minulle on ainakin muutaman tunnin hyödyllisyyksiä tässä maailmassa. Miten harmillista, ettei täällä ole samanlaista järjestelmää, josta Kimmo Helistö kirjoitti kunnallisvaalilehdessään: että kaupunki tarjoaisi pientä käteisenä maksettavaa rahapalkkiota vastaan vaikkapa kadunlakaisutöitä, ja keikan saisi kävelemällä aamuseitsemäksi kokoontumispisteeseen. Niinä kausina, jolloin odotan seuraavaa keikkaa, tuollainen mahdollisuus tuntuisi mukavalta. Joka päivä ei kuitenkaan tee mieli kääntää palstaa tai vain lojua ja lukea. Pidempiin ja laajempiin vapaaehtoistyöprojekteihin sitoutuminen taas tuntuu tällä hetkellä huonolta ajatukselta, koska sitten kun keikka lävähtää päälle, on vaikeaa sanoa vapaaehtoishommille ei, jos niihin on jo sitoutunut, mutta toisaalta levolle ja ystävillekin pitäisi jättää tilaa.
Ja kirjoille, sellaisille kuin Dalailaman haastatteluista koostuva kirja.
Siteeraan vielä palasen, jossa äänessä on Cutler. Kerrassaan briljantti kohta, jonka kartoittaman ilmiön ainakin itse tunnen ihan liian hyvin:
Vastoin kaikkia odotuksia kävi ilmi, etteivät ne, joilla on tärkeä työ, ole elämässään sen onnellisempia kuin ne, joiden työ on vähemmän tärkeä. (Oma huomautus: mitenhän tämä nyt voidaan mitata muka? Esimerkiksi ilman siivoojia, roskakuskeja ja kielenhuoltajia, tutkijoita ja taiteilijoita, perhepäivähoitajia ja ties ketä - kukin kai määrittää "ei-tärkeän työn" omasta maailmankuvastaan käsin joten ehdokkaita on moneen junaan - maailma olisi kurja paikka.) Samaan tulokseen on tultu... muissakin otokseltaan laajoissa tutkimuksissa, ja ne kaikki muistuttavat, että elämäntyytyväisyyteen tosin kuuluu tyytyväisyys työssä, mutta se mitä työtä tekee, onko se ruumiillista vai henkistä, ja työn ammatillinen arvostus vaikuttavat hyvin vähän siihen, miten tyytyväinen ihminen on elämäänsä.
On myös eräs lisäsyy siihen, miksi meille asenteiden ja suhtautumistapojen muovaaminen, tavanomaisten todellisuuden havaitsemismallien uusiminen ja minkä tahansa tilanteen tai tapahtuman totunnaisen tulkitsemis- tai kokemistavan muuttaminen saattaa olla hyvin pitkä ja vaikea prosessi. Mikä tämä syy on? Tiukan paikan tullen moni meistä ei haluakaan luopua kärsimyksestään - tämän inhimillisen käyttäytymisen raivostuttavan piirteen sain usein havaita potilaissani siihen aikaan kun vielä toimin psykoterapeuttina. Niin onneton kuin olikin moni sai tiettyä perverssiä mielihyvää siitä omahyväisestä suuttumuksesta, jota ihminen tuntee, kun häntä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti. Me takerrumme omaan tuskaamme, kannamme sitä kuin rintamerkkiä, siitä tulee osa meitä emmekä halua luopua siitä. ... Omaan kaunaan, kateuteen ja tyytymättömyyteen takertumisessa on tietysti vielä se lisäetu että ainaisella valituksella saamme muilta sympatiaa ja ymmärrystä osaksemme. Tai ainakin luulemme, ainakin toivomme että saamme. Toisinaan tämä toimiikin. Ystävämme tai työtoverimme liittävät kuoroon omat itkuvirtensä, ja yhteenkuuluvuuden tunne liittää meidät toisiimme kun heittäydymme ikiomien tuskafestivaaliemme pyörteisiin elämän puolueellisuutta ja työnantajamme syntejä juhlien.
Niin tuttua! Hullunkurisinta on, että huomaan itse valittavani sellaisissa tilanteissa, joissa minusta tuntuu, etten pääse toisen kanssa varauksettomaan yhteyteen. Ikään kuin valittaminen sen takaisi... Jos taas olen tyytyväisellä ja varmalla mielellä (eh, varmuus, parasta lukea se suhteellisena) ja minusta yhteys toimii sen kummemmin kipristelemättä, saatan hihitellä huvittuneesti noille samoille seikoille. Tai ehkä se ei ole niin hassunkurista, sittenkään. Ehkä tietty minäntila nostaa asioista esiin tietyn kantin. Jos tunnen itseni kroonisen epäonnistuneeksi jonkun seurassa, koska heidän elämänsä kuvitellulla mittataulukolla (toiset ihmiset näyttävät jotenkin minusta aina niin määräisiltä; en osaa sanoa, johtuuko se siitä, että näen heidät kokonaisina, toisin kuin itseni, itseni kun näen aina ilman päätä, jos peiliin katsomista ei lasketa, vai johtuuko se siitä, etten näe kaaosta heidän mielessään yhtä tuskallisen tarkasti kuin oman mieleni ryntäilevyyden, sotkuisuuden ja kumman satunnaisgeneraattorimaisuuden) en nyt vain näytä saavan aikaiseksi yhtikäs mitään järkevää tai inspiroivaa, tuntuu aika loogiselta, että muistoissani korostuvat ne seikat, jotka sopivat senhetkiseen muistamisen kehyksen sävyyn. Mutta jos minusta tuntuu, että voi auttaa jotakuta katselemaan asioita useammasta näkökulmasta ja ehkä vähän suvaitsevammin, vaikeudetkin tapaavat näyttäytyä jotenkin kujeellisina sormina, jotka heiluvat ongelman suuntaan niin kauan, että lopulta tajuan käydä itse ongelman solmun kimppuun, ja siksi niille tuntuu helpolta hymyillä.
Valtaosa vuorovaikutuksesta vaan tuppaa tapahtumaan ensin mainitsemallani tavalla, eli että minun on vaikeaa ajatella tuon toisen ihmisen pitävän minusta varauksetta. En silti anna tämän tuntemuksen estää minua tapaamasta ihmisiä, koska ainakin minä pidän heistä ja uskon, että jossain vaiheessa rentoudun sen verran, että ymmärrän heidän hyväksyvän kummallisen keskeneräisyyteni.
Huh. On niin paljon tekemistä.
Mutta se ei tunnu musertavalta, ei iloisella mielellä. Tuntui hyvältä tavata äiti ja isä kaikesta etukäteisstressistä huolimatta, ja sisko myös, vaikken häntä samalla tavalla jännitäkään. Äiti näytti selvinneen pahimman kriisinsä ylitse ja se jotenkin huojentaa oloa, vaikken ajattelekaan, että velvollisuuteni olisi auttaa häntä kriiseissään tai edes että mitenkään voisin pystyä siihen. Ehkä voin pystyä hivenen, äänittää muutamat levyt rauhallista musiikkia ja viedä ne hänelle.
Musiikki vaikuttaa ihmeellisen voimakkaasti, hieman kuin meressä uiminen. Se tukee jäseniä, saa ne keinahtelemaan, kimmeltää.
sunnuntai 9. marraskuuta 2008
Yksinkertainen ilo
Ihmeitä tuntuu tapahtuvan. Isä laulaa mukana Puppini Sistersiä ja jopa äiti jammailee ja alkaa kaihota tätä levyä mukaan töihin. "Oho, pidätkö sinä tästä musiikista?" kysyn hämmästyneenä. (Tämä on ensimmäinen kerta elämässäni, kun äiti suhtautuu musiikkiin muuten kuin metelinä muustakin kuin kohteliaisuussyistä.) Äiti nyökkää. "Tämä voisi tehdä hyvää asiakkaille", hän sanoo. "Ne eivät pälpätä niin paljon, kun pistää musiikin päälle, ja rentoutuvat helpommin." Paljastuu, että äidillä on töissään new age -henkinen rentoutuslevy, jonka tarkemmin ajatellen muistan itsekin rekisteröineeni. Viime päivinä joku asiakkaista oli huokaissut oikein rasittuneesti, että on se kumma, kun tuolla alakerran kampaamossa soitetaan tuota hautajaismusiikkia aamusta iltaan. Äiti oli pitänyt suunsa kiinni siitä, että kyseessä oli se ainut rentoutuslevy, jota hän kestää kuunnella.
Pyydän äitiä kuvailemaan, millaista musiikkia hän tahtoisi soittaa, ja arvioin, että minun kovalevyltäni sitä löytyy ainakin nelisen ceedeellistä. Ihanaa, voin jotenkin auttaa! Onkin tuntunut karmaisevalta koettaa kuvitella, millainen olisi maailma ilman musiikkia. Mutta kyse on vain ollut siitä, ettei äiti ole jaksanut eikä ehtinyt etsiä rauhallista, rentouttavaa ja silti positiivisen kuulasta musiikkia.
Kun hän kuvaa haluamansa musiikin, tajuan sen yllättäen muistuttavan juuri sitä samaa muotoa, jota itsekin näyn hakevan asiaa sen kummemmin muotoilematta.
Pyydän äitiä kuvailemaan, millaista musiikkia hän tahtoisi soittaa, ja arvioin, että minun kovalevyltäni sitä löytyy ainakin nelisen ceedeellistä. Ihanaa, voin jotenkin auttaa! Onkin tuntunut karmaisevalta koettaa kuvitella, millainen olisi maailma ilman musiikkia. Mutta kyse on vain ollut siitä, ettei äiti ole jaksanut eikä ehtinyt etsiä rauhallista, rentouttavaa ja silti positiivisen kuulasta musiikkia.
Kun hän kuvaa haluamansa musiikin, tajuan sen yllättäen muistuttavan juuri sitä samaa muotoa, jota itsekin näyn hakevan asiaa sen kummemmin muotoilematta.
Isänpäiväaskartelua
Askartelen isälle cd-koteloa Puppini Sistersin levyyn. Kotelossa on kirkkaat värit ja sydämiä. Samalla ajattelen, miten monenmoisia isäsuhteita tiedän. Omianikin on ainakin kaksi, karkeistettuna, sekä toki monia välimuotoja ja vaiheita, jotka eivät sovi täysin kumpaankaan tiloista. Ajattelen ystävää, joka voi sytyttää enää kynttilän isäsuhteelleen ja sitten tuota samassa tilassa kanssani asuvaa miestä, joka soittaa isänsä kännykkään tietäen, ettei tämä vastaa, ja kun vastaaja naksahtaa päälle ja käskee persoonattomalla äänellä jättämään viestin numerolle, hän sanoo, kirjakielisesti ja pingoittuneesti (kuten aina isälleen puhuessaan): "Hyvää isänpäivää Sinulle, isä." (Ison äSsän kuulee.)
Annan isälle Puppini Sistersiä, koska isä kaipaa varmasti iloa ja energiaa. Puppineille ei oikein voi olla hymyilemättä. Ja isä pitää Andrews Sistersistä, Puppinien esikuvasta, joten voisin kuvitella hänen pitävän Puppineista. Mutta en nyt ryhdy kuvittelemaan mitään ja painan mielestäni ajatuksen äidistä, joka ei pidä musiikista vaan pitää sitä kaikkea melskeenä, ja hänen harmistuksestaan, kun isä kuitenkin haluaa uteliaisuuttaan ja ehkä hieman kohteliaisuuttaankin kuunnella levyn heti. Pahinta äidin kannalta on, jos isä pitää musiikista. Silloin isä saattaa soittaa levyn useampaan kertaan ja riite ritisee huoneen poikki. Mutta siitä selvitään, tämä näytelmähän on toistettu jo kymmenet kerrat ja ne ovat edelleen naimisissa ja äiti on kuitenkin normaalisti töissä kuutena päivänä viikossa yli kymmentuntisia päiviä, joten isä voi enimmäkseen kuunnella musiikkejaan äitiä ärsyttämättä. (Niin, minäkin ounastelen, että äidin eläkkeelle jääminen saattaa tuntua aluksi hieman tanakamman ydinlatauksen räjähtämiseltä.)
Minun on joskus vaikeaa suhtautua isään, koska eihän minulla ole vain yhtä isää. (Eikä asiaa helpota, ettei ole myöskään vain yhtä minua, tietynlaista, tietyin tavoin reagoivaa tytärtä.) Kun isä ajaa autoa, hän suoltaa naiskuskeja halventavia kommentteja ja muutenkin haukkuu muut tiellä liikkujat pataluhaksi. Hänen mielestään on oikeutettua ajaa vanhoilla vihreillä, koska liikenteen sujuvuus tarkoittaa, ettei tarvitse pysähtyä "turhaan". Tällaisina hetkinä pelkään hieman isää ja tunnen suurta vastenmielisyyttä, koska tajuan kuuluvani monin tavoin hänen halveksimiinsa luokkiin: ensinnä, olen nainen (joskin hän myöntää, että minulla on "naiseksi poikkeuksellisia ominaisuuksia" kuten ajoissa lähteminen, meikeistä hössöttämättömyys ja suorapuheisuus), ja toiseksi, olen niitä hankalia tyyppejä, joiden takia tarvitaan liikennevalot muuallekin kuin risteyksiin: kävelen ja pyöräilen. Sitten on se isä, jonka muistan lapsuudesta: isä, joka soimaa milloin mistäkin ja kiihtyy hetkessä valtavaan äkeyteen ja vihaan. Sen isän kanssa tunsin aina olevani este, tiellä ja epäonnistunut, paitsi niinä harvoina hetkinä, kun hän keksi haluta leikkiä kanssani. Silloin hän osasi olla hurmaava, mutta niitä hetkiä oli vain harvoin ja leikit toteutettiin isän ehdoilla. (Huomaan itse toistavani kaavaa tuttavien lasten kanssa, ellen pidä varaani, ja se saa minut ajattelemaan, että on järkevintä olla hankkimatta itse lasta.) Eritoten muistan ne sen isän, joka suuttui, kun olin saanut äidin itkemään epäonnistumistaan kasvattajana. (Ja se ei ole vaikeaa, koska äidillä on aina läsnäoleva pelko tästä seikasta ja hän tarttuu helposti pieneenkin erimielisyyteemme todisteena siitä, että hän on epäonnistunut kasvattajana. Aikaa myöten olen käynyt vähän säikyksi asian suhteen ja mietin, tarkoittaako hän epäonnistumisellaan kasvattajana myös sitä, että olen epäonnistunut kasvatettavana. Ei välttämättä, vaikka se häivähtääkin mieleen ja on vaikeaa ajatella näyttävänsä onnistuneelta vanhempien silmissä, kun he kerran järkyttyvät jostakin minusta ihan positiivisesta tai neutraalista seikasta niin kovin.) Se isä sanoi varsin suoraan, että olisi parempi, ettei minua olisi koskaan syntynytkään. Kun sitten olin riittävän suuri kysymään, eikö olisi ollut parempi olla hankkimatta lasta, jos sitä ei kerran halunnut, isä vastasi (vihaisena, tietysti), että kyllähän he halusivat lapsen, kovastikin, mutta että jos he olisivat tienneet etukäteen, millainen minusta tulee, hän ainakin olisi perääntynyt hankkeesta. Tämä kaikki kitkaa edelleen sen isän kanssa, jota menen tänään tapaamaan.
Nykyään isä on nimittäin kuin toinen ihminen. Laman aikana hän joutui myymään osuutensa firmasta ja jäi työttömäksi. Äkkiä se kiireinen, stressaantunut ja räjähdysherkkä ihminen vain makasi sohvalla, nukkui suurimman osan vuorokaudesta ja kävi hidaspuheiseksi ja - se tuntuu tosiaan sopivalta sanalta - vanhaksi. Hän ei enää juossut kilometrien lenkkejä. Jokin hänessä murtui. Äiti oli huolissaan, mutta minusta isä tuntui turvallisemmalta näin. Jälkeenpäin olen ajatellut, että hän varmasti jotenkin pysähtyi samalla tavalla kuin itse pysähdyin edellisen suhteen loppumisen jälkeen. Koko vanha arvostusten rakennelma kaatui, ja jäljellä oli pelkkää tomua. Isää eivät kiinnostaneet myöskään ne tähtitieteen ja fysiikan opinnot, joista hän tapasi haaveilla ääneen vielä tehdessään yli kuusikymmentuntista viikkoa (ja sivulauseessa tuoda esiin, että hän olisi ryhtynyt niihin, ellei meitä lapsia olisi ollut hankaloittamassa arkea). Äkisti hänellä oli aikaa vaikka mihin, eikä hän halunnutkaan mitään. Kiire oli lakannut.
Meni silti vielä kauan ennen kuin isä alkoi vaikuttaa levänneeltä. Kauanko? Vaikeaa sanoa. Ehkä kolme, neljä vuotta. Vähitellen hän nousi kuopastaan ja muuttui siksi isäksi, joka hän enimmäkseen on siellä vieraillessani. Tästä isästä lapset ovat hänen oikeastaan ainut ilonaiheensa ja tätä isää harmittaa, ettei hän ehtinyt olla enemmän meidän kanssamme silloin kun asuimme kotona. Tämä isä myhäilee ja kertoo vitsejä. Kun kysyin häneltä jokin aika sitten, eikö meistä ollut kauheasti harmia ja huolta, hän melkein suuttui. "Lapsista on pelkkää iloa ja he ovat ainoa todellinen ilo maailmassa!" hän julisti. Koska muistan toisenlaisen isän, kiireisän ja tämän todellisuuden ilmeisesti paremmin kuin isä itse, en kykene vakuuttumaan hänen sanoistaan aivan samalla tavalla. Uskon kyllä sen, että hänestä tuntuu nyt siltä. Mutta myös se toinen isä, se varhaisempi, on aivan yhtä todellinen.
Kun luen stereotypioiden valloilleen tulvahtamisesta päättelyssä, joka suoritetaan kiireessä tai ylikiihtyneessä tilassa, en voi olla ajattelematta isän monisärmäisyyttä. Miten uskomattomasti elämän tahdin hidastuminen vaikuttikaan häneen! Äkkiä hänellä oli aikaa antaa itsensä rauhoittua tilanteissa, jotka tuntuivat ongelmallisilta, odottaa ja katsoa, josko tilanne jotenkin leppyisi itsestään. Ennemmin hän selvästi halusi ratkaista kaiken kerralla, nyt ja heti. Ikään kuin ihmissuhteissa sellainen ratkaisumalli voisi toimia. Tunnistan kiireen ja suorituspaineiden vaikuttavan itseeni hyvin samalla tavalla: minustakin tulee helposti kärsimätön ja äreä, ja kaikesta jännittämäni ponnistuksen hidasteista tulee äärettömän vastenmielisiä, ellen pakota itseäni pysähtymään ja vetämään henkeä ja miettimään asioita. Se on kumma äilähdys: Hitto, että senkin ihmisen pitää olla niin saatanan hankala. Pitää nyt jotkut helvetin tuparit. Miksi juuri tällä viikolla? Nyt sitten pitäisi jaksaa ja laittautua ja varmasti ne ihmiset on kaikki ihan tuntemattomia ja jaksankohan edes olla ystävällinen niitä kohtaan. Ehkä pitäisi jäädä kotiin ja vain nukkua. Ei auta kuin pysähtyä tuohon ajatukseen ja pakottaa itsensä tunnistamaan se tosiseikka, että saadessaan kutsun oli siitä iloinen ja että jonakin toisena viikkona tupareita varmasti odottaisi päivätolkulla ja että nytkin sinne tulee varmasti monta ihmistä, joiden näkemisestä tulee hyvälle tuulelle. Ja ainakin on hetkeen jännittämättä suorituksiaan. Jos päättää mennä; joskus päätän ja joskun en, mutta en pidä siitä, että ärisen mielessäni ystävällisyyden osoituksille. Se ei vain ole reilua ja tahdon ainakin tunnistaa tämän seikan, vaikka päättäisin sitten jäädäkin kotiin.
Isällä ei tietenkään ollut aikaa tuollaisiin pohdintoihin ennemmin. Kun muutin kotoa, ajattelin hänen olevan ikionnessaan päästessään minusta eroon. Hämmennyin kovasti, kun isä tapasi tulla soittamaan ovikelloani ja tuomaan torilta ostamansa leivän tai hedelmiä. Hän ei halunnut puhua sen kummemmin, ojensi vain tuomisensa ja hymyili ujosti ja lähti. Kun kysyin asiasta äidiltä, äiti kertoi isän olevan hurjan huolissaan siitä, osasinko laittaa ruokaa ja söinkö tarpeeksi ja heräsinkö ajoissa luennoille. Se tuntui hassulta, koska olin kokannut vanhemmille jo monta vuotta.
Ilman äitiä olisi suuttunut isälle varmasti paljon pahemmin. Äiti on kaiken aikaa jaksanut vetää minut syrjään ja muistuttaa kerran toisensa jälkeen, että vaikka isän palaute saattaakin olla valtapuolin negatiivista ("Ajattele nyt sen äitiä, mitä muutakaan se voisi olla!" - vaikka minua ihmetytti ja ihmetyttää edelleen, että sitten äiti kuitenkin jätti minut päiviksi tuon saman mummun hoiviin, ilmeisesti luottaen johonkin ihmeenkaltaiseen voimaan, joka onnistuisi kannattelemaan minun päätäni tuon kiukuttelun ja moitteiden ropinan yläpuolella; minusta on ihan selvää, miksi kukaan meistä neljästä mummun kotona hoitamasta serkuksesta ei ole koskaan onnistunut sopeutumaan erityisen hyvin ryhmiin ja miksi meitä kaikkia luonnehtii kumma surumielisyys), hän kuitenkin tarkoittaa hyvää ja rakastaa minua ja siskoa enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ja jotenkin, niin kummallista kuin se onkin, äiti on näyttänyt näin sanoessaan puhuvan totta, ja vaikka välillä minusta tuntuikin, että hänen tapansa tulkita isän käytöstä ja motiiveita oli aivan käsittämätön, jollakin tasolla uskoin äidin olevan oikeassa. He - sekä äiti että isä - vain selvästi ymmärsivät hyvän tarkoittamisen ja rakastamisen jotenkin aivan eri tavalla kuin minä (silloin ja nyt).
Isän ajatteleminen on vaikeaa, koska samalla on ajateltava äitiä, enhän tunne heitä erikseen, eivätkä he tee asioita erikseen. (Isä hermostuu, jos äiti yrittää vähänkään harrastaa jotakin omin päin, käy vaikka astangajoogassa tai pilateksessa tunnin, pari viikossa, ja erikseen matkustamisesta nyt ei voi edes puhua.) Minusta tuntui pitkään siltä, että ansaitsin vain isän moitteet ja kiireisyyden ja että äidin lempeys ja surullisuus oli liian hyvää, se myötätunto itketti, koska ajattelin, etten ansaitse sitä. Sitten myöhemmin asetelma pyörähti päälaelleen, kun murrosiän tullen aloin vastustaa äidin ajatusta, että "rajat luovat turvallisuudentunnetta" - rajat tarkoittivat tässä tapauksessa kieltämistä "koska minä sanon niin ja oikeasti sinä tarviset tätä kieltoa". Tuossa vaiheessa aloin uskoa isän raivoa, koska se oli kummasti linjassa oman äitiin raivostumiseni kanssa. Äiti näytti hetken kaksinaamaiselta kontrollifriikiltä, joka teki meidät muut hulluiksi. (Jep, on kovin kätevää joskaan ei kovin reilua syyttää toista malttinsa menettämisestä.) Säälin isää, jonka oli kestettävä äitiä. Sitten onnistuin taas kolhimaan itseäni ja huomasin äkisti, etten uskaltanut turvautua kuin äitiin. Isä oli yksinkertaisesti liian arvaamaton. (Nykyään ajattelen, että olin siinä väärässä. Varmasti hän olisi auttanut, mutta minulta puuttui luottamusta.) Nykyään minusta tuntuu, että pystyn tarkastelemaan näitä kaikkia näkökulmia yhtä aikaa ja se tekee jotenkin vanhempien tapaamisesta raskasta. Näen niin paljon hyvää ja niin paljon suhteitamme vahingoittanutta ja on vaikeaa olla tyytyväinen itseensä kun muistaa, miten raivoissaan on välillä ollut vanhemmilleen, vaikka oikeastaan kai heille pitäisi olla pohjattoman kiitollinen niin monesta seikasta.
Mutta se kaikki on tavaton sotku, jo pelkästään yhdenkin vanhemman kohdalla. Isä otti minut kiinni hypätessäni keinusta ja mursi oman sormensa, jotten iskeytynyt asfalttiin. Sitten hän kertoi, että olisi parempi, ettei minua olisi olemassakaan. Siitä huolimatta olen siskon kanssa hänen elämänsä ainoa aito ilo.
Koetan tunkea tätä tursuilevaa tunnemassaa jotenkin rajojeni sisäpuolelle. En voi olla ajattelematta kaiken tämän yhteydessä niitä uutisia, joiden mukaan työviikkoa voisi pidentää. Aivan kuin lapset eivät maksaisi siitä perinteisissä perheissä. Tai ystävyys; se tukirakenne, joka antaa elämälle mielekkyyttä paljon enemmän kuin loistavuus ja suoriutuminen. Eihän elämä nyt mikään loputon resurssikenttä ole. Tai ainakin minusta tuntuu selvältä, että tuollainen 20-30 -tuntinen työviikko on ihanteellinen. Se pitää mielen vireänä ja estää pahimmat masennuspuuskat, mutta ei toisaalta vedä niin venttiin, että sen jälkeen suhtautuisi toisiin ihmisiin pelkkinä ikävinä, huomiota vaativina esteinä. Epäilemättä yksilöllisiä (ja vuodenaika-) eroja työteliäisyydessä esiintyy, mutta minusta näyttää, että neljänkymmenen tunnin työviikko saa useat ihmiset äreiksi ja kuudenkymmenen tunnin viikko vasta tekeekin heistä melkoisia mörköjä.
Tuntuu hauskalta, että vihainen isä alkaa olla yhä enemmän pelkkä muisto. (Etenkin kun en mielelläni astu hänen autonsa kyytiin.) Nykyään hän näyttää huomaavan, jos minua huolestuttaa jokin asia, jos vähän itkettää tai jos selvästi innostun jostakin. Hän pystyy kuuntelemaan näitä pieniä vihjeitä ja ohjaamaan omia vasteitaan myötäkarvaan, ihan kuten minäkin pystyn. En usko olevani väärässä arvellessani, että häneltä puuttui kyky kuulostella toisen tilaa silloin ennen. Eihän ole mitään järkeä huutaa jo valmiiksi pelokkaalle lapselle, esimerkiksi. Kun katsoimme kuvia joitakin vuosia sitten, hän sanoi: "Minua aina ihmetyttää kun katson näitä kuvia, että miksi sinä olet niin kauhean pelokkaan näköinen monissa näistä. Mitä ihmettä sinä oikein näissä pelkäät?" En henno kertoa isälle, että minusta nuo vuodet ovat kätevimmin kiteytettävissä sanalla "helvetti". (Siksi minusta tuntuu hullulta, että Godardin elokuvassa helvetti-osio kuvasi sotaa; sota on vaikeampi kuvitella kuin alle kymmenvuotiaan maailma.) "Jaa, kai minä pelkäsin vaikka mitä. Että minut laitetaan vankilaan tai annetaan pois. Että kaikki tuijottavat äkkiä minuun päin. Jotain sellaista. Etkö muista, miten pelkäsin?" vastaan puolihuolimattomuutta äänensävyssä tavoitellen. (En tahdo säikäyttää isää.) Isä näyttää hämmentyneeltä ja pudistaa päätään. Hän ei muista minun pelänneen. "Et sinä minusta pelännyt. Enkä muistanut, että sinä olisit kuvissakaan näyttänyt pelokkaalta. Olen huomannut sen vasta hiljattain."
Jätän sanomatta, että ehkä hän huomaa muutoksen: etten enää pelkää sillä tavalla. Ehkä muutos on ollut niin vaivihkainen, ettei hän ole huomannut sitä sen tapahtuessa. Ehkä kymmenen vuotta sitten en näyttänyt lapsuudenkuvissa vielä pelokkaalta (senhetkiseen tilanteeseen verrattaessa)? Eihän isäkään aina tuntunut pelottavalta ja vihaiselta - oikeastaan havaitsin nekin piirteet vasta sitten kun hän oli jo muuttunut. Vasta silloin saatoin herpaantua tilanteesta ja tajuta pelänneeni kovasti. Miltä se sitten tuntui? En vain osannut oikein luottaa häneen ja hämmennyin kun heräsin siihen, että itkin, kun hänet oli unessa tapettu väkivaltaisesti, enkä ollut varma, olisiko minun kuulunut itkeä sillä tavalla. (Useimmat kai sanoisivat, että olisi kummallista, jos ei itkisi, mutta ei se minusta tuntuisi kummalta, ollenkaan. Minusta tuntuu ja etenkin tuntui paljon kummallisemmalta, että itkin.)
Isälle on tärkeää, että häntä mennään tervehtimään. Hän on kysellyt asiaa äidiltä niin paljon, että tämä soittaa ja puolittain käskyttää minut vieraisille, vaikka näimme vasta viime viikonloppuna viimeksi ja olin kuvitellut sen kuittaavan isänpäiväasiankin.
Mikäs siinä, ajattelen cd-levylle kuorta askarrellessani. Paljon punaista, isä pitää punaisesta, iloista laulua. Tuntuu hurjalta huomata, kuinka nopeasti isä vanhenee. Mutta luulen, että tämä on silti hänen parasta aikaansa. Hänellä on kerrankin aikaa hymyillä ja hän on voittanut jo monta aiemmin piintynyttä ennakkoluuloaan. Heillä on nykyään palstakin, isä tykkää kaivella mullassa ja haastella niitä näitä naapuripalstojen ihmisten kanssa. Meillä on yhä enemmän puhuttavaa ja tiedän isän ilahtuneen kovasti, kun menin naimisiin. "Se on sellainen romantikko, on aina ollut", kuten äiti asiasta tuhahti. (Äidillä ei selvästi ole liiemmin illuusioita avioliittojen suhteen.)
Tuntuu hauskalta tietää, että minua odotetaan, vähän samalla tavalla kuin tuntuu hauskalta tietää, että minua odottettiin kovasti ennen kuin synnyin tai vähän samalla kuin tuntuu surulliselta, että välillä kaiken piti sujua niin vaikeasti, mutta ei kai se ole niin vakavaa, se on ohi jo eikä tilanne missään vaiheessa kärjistynyt sellaiseksi, että olisi tapahtunut jotakin anteeksiantamatonta.
Annan isälle Puppini Sistersiä, koska isä kaipaa varmasti iloa ja energiaa. Puppineille ei oikein voi olla hymyilemättä. Ja isä pitää Andrews Sistersistä, Puppinien esikuvasta, joten voisin kuvitella hänen pitävän Puppineista. Mutta en nyt ryhdy kuvittelemaan mitään ja painan mielestäni ajatuksen äidistä, joka ei pidä musiikista vaan pitää sitä kaikkea melskeenä, ja hänen harmistuksestaan, kun isä kuitenkin haluaa uteliaisuuttaan ja ehkä hieman kohteliaisuuttaankin kuunnella levyn heti. Pahinta äidin kannalta on, jos isä pitää musiikista. Silloin isä saattaa soittaa levyn useampaan kertaan ja riite ritisee huoneen poikki. Mutta siitä selvitään, tämä näytelmähän on toistettu jo kymmenet kerrat ja ne ovat edelleen naimisissa ja äiti on kuitenkin normaalisti töissä kuutena päivänä viikossa yli kymmentuntisia päiviä, joten isä voi enimmäkseen kuunnella musiikkejaan äitiä ärsyttämättä. (Niin, minäkin ounastelen, että äidin eläkkeelle jääminen saattaa tuntua aluksi hieman tanakamman ydinlatauksen räjähtämiseltä.)
Minun on joskus vaikeaa suhtautua isään, koska eihän minulla ole vain yhtä isää. (Eikä asiaa helpota, ettei ole myöskään vain yhtä minua, tietynlaista, tietyin tavoin reagoivaa tytärtä.) Kun isä ajaa autoa, hän suoltaa naiskuskeja halventavia kommentteja ja muutenkin haukkuu muut tiellä liikkujat pataluhaksi. Hänen mielestään on oikeutettua ajaa vanhoilla vihreillä, koska liikenteen sujuvuus tarkoittaa, ettei tarvitse pysähtyä "turhaan". Tällaisina hetkinä pelkään hieman isää ja tunnen suurta vastenmielisyyttä, koska tajuan kuuluvani monin tavoin hänen halveksimiinsa luokkiin: ensinnä, olen nainen (joskin hän myöntää, että minulla on "naiseksi poikkeuksellisia ominaisuuksia" kuten ajoissa lähteminen, meikeistä hössöttämättömyys ja suorapuheisuus), ja toiseksi, olen niitä hankalia tyyppejä, joiden takia tarvitaan liikennevalot muuallekin kuin risteyksiin: kävelen ja pyöräilen. Sitten on se isä, jonka muistan lapsuudesta: isä, joka soimaa milloin mistäkin ja kiihtyy hetkessä valtavaan äkeyteen ja vihaan. Sen isän kanssa tunsin aina olevani este, tiellä ja epäonnistunut, paitsi niinä harvoina hetkinä, kun hän keksi haluta leikkiä kanssani. Silloin hän osasi olla hurmaava, mutta niitä hetkiä oli vain harvoin ja leikit toteutettiin isän ehdoilla. (Huomaan itse toistavani kaavaa tuttavien lasten kanssa, ellen pidä varaani, ja se saa minut ajattelemaan, että on järkevintä olla hankkimatta itse lasta.) Eritoten muistan ne sen isän, joka suuttui, kun olin saanut äidin itkemään epäonnistumistaan kasvattajana. (Ja se ei ole vaikeaa, koska äidillä on aina läsnäoleva pelko tästä seikasta ja hän tarttuu helposti pieneenkin erimielisyyteemme todisteena siitä, että hän on epäonnistunut kasvattajana. Aikaa myöten olen käynyt vähän säikyksi asian suhteen ja mietin, tarkoittaako hän epäonnistumisellaan kasvattajana myös sitä, että olen epäonnistunut kasvatettavana. Ei välttämättä, vaikka se häivähtääkin mieleen ja on vaikeaa ajatella näyttävänsä onnistuneelta vanhempien silmissä, kun he kerran järkyttyvät jostakin minusta ihan positiivisesta tai neutraalista seikasta niin kovin.) Se isä sanoi varsin suoraan, että olisi parempi, ettei minua olisi koskaan syntynytkään. Kun sitten olin riittävän suuri kysymään, eikö olisi ollut parempi olla hankkimatta lasta, jos sitä ei kerran halunnut, isä vastasi (vihaisena, tietysti), että kyllähän he halusivat lapsen, kovastikin, mutta että jos he olisivat tienneet etukäteen, millainen minusta tulee, hän ainakin olisi perääntynyt hankkeesta. Tämä kaikki kitkaa edelleen sen isän kanssa, jota menen tänään tapaamaan.
Nykyään isä on nimittäin kuin toinen ihminen. Laman aikana hän joutui myymään osuutensa firmasta ja jäi työttömäksi. Äkkiä se kiireinen, stressaantunut ja räjähdysherkkä ihminen vain makasi sohvalla, nukkui suurimman osan vuorokaudesta ja kävi hidaspuheiseksi ja - se tuntuu tosiaan sopivalta sanalta - vanhaksi. Hän ei enää juossut kilometrien lenkkejä. Jokin hänessä murtui. Äiti oli huolissaan, mutta minusta isä tuntui turvallisemmalta näin. Jälkeenpäin olen ajatellut, että hän varmasti jotenkin pysähtyi samalla tavalla kuin itse pysähdyin edellisen suhteen loppumisen jälkeen. Koko vanha arvostusten rakennelma kaatui, ja jäljellä oli pelkkää tomua. Isää eivät kiinnostaneet myöskään ne tähtitieteen ja fysiikan opinnot, joista hän tapasi haaveilla ääneen vielä tehdessään yli kuusikymmentuntista viikkoa (ja sivulauseessa tuoda esiin, että hän olisi ryhtynyt niihin, ellei meitä lapsia olisi ollut hankaloittamassa arkea). Äkisti hänellä oli aikaa vaikka mihin, eikä hän halunnutkaan mitään. Kiire oli lakannut.
Meni silti vielä kauan ennen kuin isä alkoi vaikuttaa levänneeltä. Kauanko? Vaikeaa sanoa. Ehkä kolme, neljä vuotta. Vähitellen hän nousi kuopastaan ja muuttui siksi isäksi, joka hän enimmäkseen on siellä vieraillessani. Tästä isästä lapset ovat hänen oikeastaan ainut ilonaiheensa ja tätä isää harmittaa, ettei hän ehtinyt olla enemmän meidän kanssamme silloin kun asuimme kotona. Tämä isä myhäilee ja kertoo vitsejä. Kun kysyin häneltä jokin aika sitten, eikö meistä ollut kauheasti harmia ja huolta, hän melkein suuttui. "Lapsista on pelkkää iloa ja he ovat ainoa todellinen ilo maailmassa!" hän julisti. Koska muistan toisenlaisen isän, kiireisän ja tämän todellisuuden ilmeisesti paremmin kuin isä itse, en kykene vakuuttumaan hänen sanoistaan aivan samalla tavalla. Uskon kyllä sen, että hänestä tuntuu nyt siltä. Mutta myös se toinen isä, se varhaisempi, on aivan yhtä todellinen.
Kun luen stereotypioiden valloilleen tulvahtamisesta päättelyssä, joka suoritetaan kiireessä tai ylikiihtyneessä tilassa, en voi olla ajattelematta isän monisärmäisyyttä. Miten uskomattomasti elämän tahdin hidastuminen vaikuttikaan häneen! Äkkiä hänellä oli aikaa antaa itsensä rauhoittua tilanteissa, jotka tuntuivat ongelmallisilta, odottaa ja katsoa, josko tilanne jotenkin leppyisi itsestään. Ennemmin hän selvästi halusi ratkaista kaiken kerralla, nyt ja heti. Ikään kuin ihmissuhteissa sellainen ratkaisumalli voisi toimia. Tunnistan kiireen ja suorituspaineiden vaikuttavan itseeni hyvin samalla tavalla: minustakin tulee helposti kärsimätön ja äreä, ja kaikesta jännittämäni ponnistuksen hidasteista tulee äärettömän vastenmielisiä, ellen pakota itseäni pysähtymään ja vetämään henkeä ja miettimään asioita. Se on kumma äilähdys: Hitto, että senkin ihmisen pitää olla niin saatanan hankala. Pitää nyt jotkut helvetin tuparit. Miksi juuri tällä viikolla? Nyt sitten pitäisi jaksaa ja laittautua ja varmasti ne ihmiset on kaikki ihan tuntemattomia ja jaksankohan edes olla ystävällinen niitä kohtaan. Ehkä pitäisi jäädä kotiin ja vain nukkua. Ei auta kuin pysähtyä tuohon ajatukseen ja pakottaa itsensä tunnistamaan se tosiseikka, että saadessaan kutsun oli siitä iloinen ja että jonakin toisena viikkona tupareita varmasti odottaisi päivätolkulla ja että nytkin sinne tulee varmasti monta ihmistä, joiden näkemisestä tulee hyvälle tuulelle. Ja ainakin on hetkeen jännittämättä suorituksiaan. Jos päättää mennä; joskus päätän ja joskun en, mutta en pidä siitä, että ärisen mielessäni ystävällisyyden osoituksille. Se ei vain ole reilua ja tahdon ainakin tunnistaa tämän seikan, vaikka päättäisin sitten jäädäkin kotiin.
Isällä ei tietenkään ollut aikaa tuollaisiin pohdintoihin ennemmin. Kun muutin kotoa, ajattelin hänen olevan ikionnessaan päästessään minusta eroon. Hämmennyin kovasti, kun isä tapasi tulla soittamaan ovikelloani ja tuomaan torilta ostamansa leivän tai hedelmiä. Hän ei halunnut puhua sen kummemmin, ojensi vain tuomisensa ja hymyili ujosti ja lähti. Kun kysyin asiasta äidiltä, äiti kertoi isän olevan hurjan huolissaan siitä, osasinko laittaa ruokaa ja söinkö tarpeeksi ja heräsinkö ajoissa luennoille. Se tuntui hassulta, koska olin kokannut vanhemmille jo monta vuotta.
Ilman äitiä olisi suuttunut isälle varmasti paljon pahemmin. Äiti on kaiken aikaa jaksanut vetää minut syrjään ja muistuttaa kerran toisensa jälkeen, että vaikka isän palaute saattaakin olla valtapuolin negatiivista ("Ajattele nyt sen äitiä, mitä muutakaan se voisi olla!" - vaikka minua ihmetytti ja ihmetyttää edelleen, että sitten äiti kuitenkin jätti minut päiviksi tuon saman mummun hoiviin, ilmeisesti luottaen johonkin ihmeenkaltaiseen voimaan, joka onnistuisi kannattelemaan minun päätäni tuon kiukuttelun ja moitteiden ropinan yläpuolella; minusta on ihan selvää, miksi kukaan meistä neljästä mummun kotona hoitamasta serkuksesta ei ole koskaan onnistunut sopeutumaan erityisen hyvin ryhmiin ja miksi meitä kaikkia luonnehtii kumma surumielisyys), hän kuitenkin tarkoittaa hyvää ja rakastaa minua ja siskoa enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Ja jotenkin, niin kummallista kuin se onkin, äiti on näyttänyt näin sanoessaan puhuvan totta, ja vaikka välillä minusta tuntuikin, että hänen tapansa tulkita isän käytöstä ja motiiveita oli aivan käsittämätön, jollakin tasolla uskoin äidin olevan oikeassa. He - sekä äiti että isä - vain selvästi ymmärsivät hyvän tarkoittamisen ja rakastamisen jotenkin aivan eri tavalla kuin minä (silloin ja nyt).
Isän ajatteleminen on vaikeaa, koska samalla on ajateltava äitiä, enhän tunne heitä erikseen, eivätkä he tee asioita erikseen. (Isä hermostuu, jos äiti yrittää vähänkään harrastaa jotakin omin päin, käy vaikka astangajoogassa tai pilateksessa tunnin, pari viikossa, ja erikseen matkustamisesta nyt ei voi edes puhua.) Minusta tuntui pitkään siltä, että ansaitsin vain isän moitteet ja kiireisyyden ja että äidin lempeys ja surullisuus oli liian hyvää, se myötätunto itketti, koska ajattelin, etten ansaitse sitä. Sitten myöhemmin asetelma pyörähti päälaelleen, kun murrosiän tullen aloin vastustaa äidin ajatusta, että "rajat luovat turvallisuudentunnetta" - rajat tarkoittivat tässä tapauksessa kieltämistä "koska minä sanon niin ja oikeasti sinä tarviset tätä kieltoa". Tuossa vaiheessa aloin uskoa isän raivoa, koska se oli kummasti linjassa oman äitiin raivostumiseni kanssa. Äiti näytti hetken kaksinaamaiselta kontrollifriikiltä, joka teki meidät muut hulluiksi. (Jep, on kovin kätevää joskaan ei kovin reilua syyttää toista malttinsa menettämisestä.) Säälin isää, jonka oli kestettävä äitiä. Sitten onnistuin taas kolhimaan itseäni ja huomasin äkisti, etten uskaltanut turvautua kuin äitiin. Isä oli yksinkertaisesti liian arvaamaton. (Nykyään ajattelen, että olin siinä väärässä. Varmasti hän olisi auttanut, mutta minulta puuttui luottamusta.) Nykyään minusta tuntuu, että pystyn tarkastelemaan näitä kaikkia näkökulmia yhtä aikaa ja se tekee jotenkin vanhempien tapaamisesta raskasta. Näen niin paljon hyvää ja niin paljon suhteitamme vahingoittanutta ja on vaikeaa olla tyytyväinen itseensä kun muistaa, miten raivoissaan on välillä ollut vanhemmilleen, vaikka oikeastaan kai heille pitäisi olla pohjattoman kiitollinen niin monesta seikasta.
Mutta se kaikki on tavaton sotku, jo pelkästään yhdenkin vanhemman kohdalla. Isä otti minut kiinni hypätessäni keinusta ja mursi oman sormensa, jotten iskeytynyt asfalttiin. Sitten hän kertoi, että olisi parempi, ettei minua olisi olemassakaan. Siitä huolimatta olen siskon kanssa hänen elämänsä ainoa aito ilo.
Koetan tunkea tätä tursuilevaa tunnemassaa jotenkin rajojeni sisäpuolelle. En voi olla ajattelematta kaiken tämän yhteydessä niitä uutisia, joiden mukaan työviikkoa voisi pidentää. Aivan kuin lapset eivät maksaisi siitä perinteisissä perheissä. Tai ystävyys; se tukirakenne, joka antaa elämälle mielekkyyttä paljon enemmän kuin loistavuus ja suoriutuminen. Eihän elämä nyt mikään loputon resurssikenttä ole. Tai ainakin minusta tuntuu selvältä, että tuollainen 20-30 -tuntinen työviikko on ihanteellinen. Se pitää mielen vireänä ja estää pahimmat masennuspuuskat, mutta ei toisaalta vedä niin venttiin, että sen jälkeen suhtautuisi toisiin ihmisiin pelkkinä ikävinä, huomiota vaativina esteinä. Epäilemättä yksilöllisiä (ja vuodenaika-) eroja työteliäisyydessä esiintyy, mutta minusta näyttää, että neljänkymmenen tunnin työviikko saa useat ihmiset äreiksi ja kuudenkymmenen tunnin viikko vasta tekeekin heistä melkoisia mörköjä.
Tuntuu hauskalta, että vihainen isä alkaa olla yhä enemmän pelkkä muisto. (Etenkin kun en mielelläni astu hänen autonsa kyytiin.) Nykyään hän näyttää huomaavan, jos minua huolestuttaa jokin asia, jos vähän itkettää tai jos selvästi innostun jostakin. Hän pystyy kuuntelemaan näitä pieniä vihjeitä ja ohjaamaan omia vasteitaan myötäkarvaan, ihan kuten minäkin pystyn. En usko olevani väärässä arvellessani, että häneltä puuttui kyky kuulostella toisen tilaa silloin ennen. Eihän ole mitään järkeä huutaa jo valmiiksi pelokkaalle lapselle, esimerkiksi. Kun katsoimme kuvia joitakin vuosia sitten, hän sanoi: "Minua aina ihmetyttää kun katson näitä kuvia, että miksi sinä olet niin kauhean pelokkaan näköinen monissa näistä. Mitä ihmettä sinä oikein näissä pelkäät?" En henno kertoa isälle, että minusta nuo vuodet ovat kätevimmin kiteytettävissä sanalla "helvetti". (Siksi minusta tuntuu hullulta, että Godardin elokuvassa helvetti-osio kuvasi sotaa; sota on vaikeampi kuvitella kuin alle kymmenvuotiaan maailma.) "Jaa, kai minä pelkäsin vaikka mitä. Että minut laitetaan vankilaan tai annetaan pois. Että kaikki tuijottavat äkkiä minuun päin. Jotain sellaista. Etkö muista, miten pelkäsin?" vastaan puolihuolimattomuutta äänensävyssä tavoitellen. (En tahdo säikäyttää isää.) Isä näyttää hämmentyneeltä ja pudistaa päätään. Hän ei muista minun pelänneen. "Et sinä minusta pelännyt. Enkä muistanut, että sinä olisit kuvissakaan näyttänyt pelokkaalta. Olen huomannut sen vasta hiljattain."
Jätän sanomatta, että ehkä hän huomaa muutoksen: etten enää pelkää sillä tavalla. Ehkä muutos on ollut niin vaivihkainen, ettei hän ole huomannut sitä sen tapahtuessa. Ehkä kymmenen vuotta sitten en näyttänyt lapsuudenkuvissa vielä pelokkaalta (senhetkiseen tilanteeseen verrattaessa)? Eihän isäkään aina tuntunut pelottavalta ja vihaiselta - oikeastaan havaitsin nekin piirteet vasta sitten kun hän oli jo muuttunut. Vasta silloin saatoin herpaantua tilanteesta ja tajuta pelänneeni kovasti. Miltä se sitten tuntui? En vain osannut oikein luottaa häneen ja hämmennyin kun heräsin siihen, että itkin, kun hänet oli unessa tapettu väkivaltaisesti, enkä ollut varma, olisiko minun kuulunut itkeä sillä tavalla. (Useimmat kai sanoisivat, että olisi kummallista, jos ei itkisi, mutta ei se minusta tuntuisi kummalta, ollenkaan. Minusta tuntuu ja etenkin tuntui paljon kummallisemmalta, että itkin.)
Isälle on tärkeää, että häntä mennään tervehtimään. Hän on kysellyt asiaa äidiltä niin paljon, että tämä soittaa ja puolittain käskyttää minut vieraisille, vaikka näimme vasta viime viikonloppuna viimeksi ja olin kuvitellut sen kuittaavan isänpäiväasiankin.
Mikäs siinä, ajattelen cd-levylle kuorta askarrellessani. Paljon punaista, isä pitää punaisesta, iloista laulua. Tuntuu hurjalta huomata, kuinka nopeasti isä vanhenee. Mutta luulen, että tämä on silti hänen parasta aikaansa. Hänellä on kerrankin aikaa hymyillä ja hän on voittanut jo monta aiemmin piintynyttä ennakkoluuloaan. Heillä on nykyään palstakin, isä tykkää kaivella mullassa ja haastella niitä näitä naapuripalstojen ihmisten kanssa. Meillä on yhä enemmän puhuttavaa ja tiedän isän ilahtuneen kovasti, kun menin naimisiin. "Se on sellainen romantikko, on aina ollut", kuten äiti asiasta tuhahti. (Äidillä ei selvästi ole liiemmin illuusioita avioliittojen suhteen.)
Tuntuu hauskalta tietää, että minua odotetaan, vähän samalla tavalla kuin tuntuu hauskalta tietää, että minua odottettiin kovasti ennen kuin synnyin tai vähän samalla kuin tuntuu surulliselta, että välillä kaiken piti sujua niin vaikeasti, mutta ei kai se ole niin vakavaa, se on ohi jo eikä tilanne missään vaiheessa kärjistynyt sellaiseksi, että olisi tapahtunut jotakin anteeksiantamatonta.