Kirja kädessä kotiin tarpoessani mietin alitajuista altistamista. Jos ympäröin itseäni jatkuvasti lempeydellä (ainakin itseni osalta, enhän voi määrätä toisia lempeiksi) ja luen sellaisia sanoja, jotka auttavat minua tarkastelemaan maailmaa jotenkin muutettavampana ja merkityksellisempänä, ehkä siitä heijastuu iloa ja tarmoa tekemisiini? Sillä olen aivan varma siitä, että niinä viikkoina, kun olen lueskellut esimerkiksi Spinozaa tai Gerald Durrellia, huomaan tarkemmin positiivisia vivahteita maailmassa.
Syöksyn Dalailaman haastatteluun heti. Hän vaikuttaa tässäkin kirjassa hauskalta tyypiltä. Esimerkiksi kun hänelle esitetään kysymys, mitä hän vastaisi, jos häneltä kysyttäisiin, mitä hän tekee päätyökseen, hän miettii tovin ja sanoo sitten:
"En mitään. Minä en tee mitään."
Ei mitään? Vastaukseksi tyrmistyneeseen tuijotukseeni hän sanoi: "Jos minulle yhtäkkiä esitettäisiin tuollainen kysymys, vastaisin todennäköisesti niin. En mitään."
...
"Ei mutta tosissaan", minä intin. "Mitä jos joku ei tyytyisi siihen vaan kysyisi uudestaan?"
Dalailama nauroi. "No, siinä tapauksessa sanoisin ehkä, että huolehdin vain omista asioistani, pidän vain huolta itsestäni." Ehkä vaistoten, miten turhauttavalta tuollainen luistelu minusta tuntui, hän hymyili ja jatkoi: "Ehkei tällainen vastaus ole tarkoitettu aivan vakavasti otettavaksi. Vaikka niinhän se tarkemmin ajatellen on. Tosiasiassa jokainen tämän maapallon kuudesta miljardista ihmisestä pitää huolta 'numero ykkösestä'. Eikö niin? Joten olipa ihminen miten ammattitaitoinen tahansa, tekipä hän millaista työtä hyvänsä, syntymästä kuolemaan asti jokainen meistä työskentelee pitääkseen huolta itsestään. Se on meidän tärkein tehtävämme."
Dalailamaa on mukava lukea. Hän "hälventää järkeillen mielestään pettymyksen ja hämmennyksen" ja etenee maanläheisesti, tyytyväisyyden tärkeyttä korostaen (koska kaunaisuus ja pettymys eivät tee onnellisemmaksi, eivät paranna ihmissuhteita eivätkä saa suoriutumaan paremmin työssä). Terveen järjen ääntä työelämäsuhtautumiseen tosiaan tarvitaankin. Joskus tuntuu siltä, että ilmiöille sokeutuu, kun niitä tuijottaa tarpeeksi kauan ja tarpeeksi läheltä. Tai jos ei sokeudu, ainakin tuntee helposti syyllisyyttä ja oman mielenterveyden epäilyä sen vuoksi, että kokee asiat niin toisin kuin moni muu. Minusta on esimerkiksi hyvin loukkaavaa, miten paljon työntekijöiltä vaaditaan monissa paikoissa joustamista. Joustaminen tarkoittaa sitä, että kaikki muu on huiskaistava syrjään, jos työnantaja niin toivoo. Vuorolistoihin ei saa mielellään esittää toiveita (esimerkiksi harrastusta ei pidetä hyvänä syynä pyytää vapaata tietyksi illaksi vaan hyväksi syyksi kelpaa ainoastaan lääkäriaika tai se, että on töissä jossakin muualla jonkin aikaisemman sopimuksen nojalla; tähän kummallisuuteen törmäsin itse viime joulusesonkina, vaikka etukäteen minulle väitettiinkin, että työvuoroja suunniteltaessa otetaan mielellään huomioon toiveet) ja työntekijää saatetaan kuormittaa liikaa. Tuntuu helpottavalta lukea, että myös Dalailama ajattelee työntekijän jatkuvan ylikuormittamisen kunnioituksen puutteena.
En usko, että minulla silti on mitään itse työn tekemistä vastaan, minua harmittavat ainoastaan olosuhteet ja jotkut oletetut "kirjoittamattomat säännöt" (joita en ole allekirjoittanut enkä allekirjoittaisi, jos ne printattaisiin eteeni). Nytkin tuntuu hyvältä, että oikoluen ja kielenhuollan tekstiä tauon jälkeen. Herään paljon iloisempana, kun tiedän, että minulle on ainakin muutaman tunnin hyödyllisyyksiä tässä maailmassa. Miten harmillista, ettei täällä ole samanlaista järjestelmää, josta Kimmo Helistö kirjoitti kunnallisvaalilehdessään: että kaupunki tarjoaisi pientä käteisenä maksettavaa rahapalkkiota vastaan vaikkapa kadunlakaisutöitä, ja keikan saisi kävelemällä aamuseitsemäksi kokoontumispisteeseen. Niinä kausina, jolloin odotan seuraavaa keikkaa, tuollainen mahdollisuus tuntuisi mukavalta. Joka päivä ei kuitenkaan tee mieli kääntää palstaa tai vain lojua ja lukea. Pidempiin ja laajempiin vapaaehtoistyöprojekteihin sitoutuminen taas tuntuu tällä hetkellä huonolta ajatukselta, koska sitten kun keikka lävähtää päälle, on vaikeaa sanoa vapaaehtoishommille ei, jos niihin on jo sitoutunut, mutta toisaalta levolle ja ystävillekin pitäisi jättää tilaa.
Ja kirjoille, sellaisille kuin Dalailaman haastatteluista koostuva kirja.
Siteeraan vielä palasen, jossa äänessä on Cutler. Kerrassaan briljantti kohta, jonka kartoittaman ilmiön ainakin itse tunnen ihan liian hyvin:
Vastoin kaikkia odotuksia kävi ilmi, etteivät ne, joilla on tärkeä työ, ole elämässään sen onnellisempia kuin ne, joiden työ on vähemmän tärkeä. (Oma huomautus: mitenhän tämä nyt voidaan mitata muka? Esimerkiksi ilman siivoojia, roskakuskeja ja kielenhuoltajia, tutkijoita ja taiteilijoita, perhepäivähoitajia ja ties ketä - kukin kai määrittää "ei-tärkeän työn" omasta maailmankuvastaan käsin joten ehdokkaita on moneen junaan - maailma olisi kurja paikka.) Samaan tulokseen on tultu... muissakin otokseltaan laajoissa tutkimuksissa, ja ne kaikki muistuttavat, että elämäntyytyväisyyteen tosin kuuluu tyytyväisyys työssä, mutta se mitä työtä tekee, onko se ruumiillista vai henkistä, ja työn ammatillinen arvostus vaikuttavat hyvin vähän siihen, miten tyytyväinen ihminen on elämäänsä.
On myös eräs lisäsyy siihen, miksi meille asenteiden ja suhtautumistapojen muovaaminen, tavanomaisten todellisuuden havaitsemismallien uusiminen ja minkä tahansa tilanteen tai tapahtuman totunnaisen tulkitsemis- tai kokemistavan muuttaminen saattaa olla hyvin pitkä ja vaikea prosessi. Mikä tämä syy on? Tiukan paikan tullen moni meistä ei haluakaan luopua kärsimyksestään - tämän inhimillisen käyttäytymisen raivostuttavan piirteen sain usein havaita potilaissani siihen aikaan kun vielä toimin psykoterapeuttina. Niin onneton kuin olikin moni sai tiettyä perverssiä mielihyvää siitä omahyväisestä suuttumuksesta, jota ihminen tuntee, kun häntä kohdellaan epäoikeudenmukaisesti. Me takerrumme omaan tuskaamme, kannamme sitä kuin rintamerkkiä, siitä tulee osa meitä emmekä halua luopua siitä. ... Omaan kaunaan, kateuteen ja tyytymättömyyteen takertumisessa on tietysti vielä se lisäetu että ainaisella valituksella saamme muilta sympatiaa ja ymmärrystä osaksemme. Tai ainakin luulemme, ainakin toivomme että saamme. Toisinaan tämä toimiikin. Ystävämme tai työtoverimme liittävät kuoroon omat itkuvirtensä, ja yhteenkuuluvuuden tunne liittää meidät toisiimme kun heittäydymme ikiomien tuskafestivaaliemme pyörteisiin elämän puolueellisuutta ja työnantajamme syntejä juhlien.
Niin tuttua! Hullunkurisinta on, että huomaan itse valittavani sellaisissa tilanteissa, joissa minusta tuntuu, etten pääse toisen kanssa varauksettomaan yhteyteen. Ikään kuin valittaminen sen takaisi... Jos taas olen tyytyväisellä ja varmalla mielellä (eh, varmuus, parasta lukea se suhteellisena) ja minusta yhteys toimii sen kummemmin kipristelemättä, saatan hihitellä huvittuneesti noille samoille seikoille. Tai ehkä se ei ole niin hassunkurista, sittenkään. Ehkä tietty minäntila nostaa asioista esiin tietyn kantin. Jos tunnen itseni kroonisen epäonnistuneeksi jonkun seurassa, koska heidän elämänsä kuvitellulla mittataulukolla (toiset ihmiset näyttävät jotenkin minusta aina niin määräisiltä; en osaa sanoa, johtuuko se siitä, että näen heidät kokonaisina, toisin kuin itseni, itseni kun näen aina ilman päätä, jos peiliin katsomista ei lasketa, vai johtuuko se siitä, etten näe kaaosta heidän mielessään yhtä tuskallisen tarkasti kuin oman mieleni ryntäilevyyden, sotkuisuuden ja kumman satunnaisgeneraattorimaisuuden) en nyt vain näytä saavan aikaiseksi yhtikäs mitään järkevää tai inspiroivaa, tuntuu aika loogiselta, että muistoissani korostuvat ne seikat, jotka sopivat senhetkiseen muistamisen kehyksen sävyyn. Mutta jos minusta tuntuu, että voi auttaa jotakuta katselemaan asioita useammasta näkökulmasta ja ehkä vähän suvaitsevammin, vaikeudetkin tapaavat näyttäytyä jotenkin kujeellisina sormina, jotka heiluvat ongelman suuntaan niin kauan, että lopulta tajuan käydä itse ongelman solmun kimppuun, ja siksi niille tuntuu helpolta hymyillä.
Valtaosa vuorovaikutuksesta vaan tuppaa tapahtumaan ensin mainitsemallani tavalla, eli että minun on vaikeaa ajatella tuon toisen ihmisen pitävän minusta varauksetta. En silti anna tämän tuntemuksen estää minua tapaamasta ihmisiä, koska ainakin minä pidän heistä ja uskon, että jossain vaiheessa rentoudun sen verran, että ymmärrän heidän hyväksyvän kummallisen keskeneräisyyteni.
Huh. On niin paljon tekemistä.
Mutta se ei tunnu musertavalta, ei iloisella mielellä. Tuntui hyvältä tavata äiti ja isä kaikesta etukäteisstressistä huolimatta, ja sisko myös, vaikken häntä samalla tavalla jännitäkään. Äiti näytti selvinneen pahimman kriisinsä ylitse ja se jotenkin huojentaa oloa, vaikken ajattelekaan, että velvollisuuteni olisi auttaa häntä kriiseissään tai edes että mitenkään voisin pystyä siihen. Ehkä voin pystyä hivenen, äänittää muutamat levyt rauhallista musiikkia ja viedä ne hänelle.
Musiikki vaikuttaa ihmeellisen voimakkaasti, hieman kuin meressä uiminen. Se tukee jäseniä, saa ne keinahtelemaan, kimmeltää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti