Mielialasta

Eräs seikka hämmentää minua kerta toisensa jälkeen. Löytyy edelleen ihmisiä, jotka eivät edes pyri kohentamaan mielialaansa. Tiedän, se ei ole helppoa. Mutta mitä vähemmän sitä harjoittelee, sitä tankeampi siinä tietysti on. Sillä mielialan kohentaminen on tekniikkalaji siinä missä kaikki muukin.

Taisin olla vielä lukiossa, kun luin Tiede 2000 -lehdestä, kuinka joissain kokeissa oli havaittu, että ihan väkisinkin hymyileminen pienentää stressihormonien tasoa veressä ja virtsassa ja aktivoi aivojen mielihyväkytköksiä. Siitä päivästä pitäen olen koettanut hymyillä silmät kyynelissäkin. Samalla tavoin, siitä lähtien, kun luin, kuinka paljon todennäköisemmin liikuntaa harrastamaton sairastuu masennukseen, olen pitänyt henkilökohtaisena velvollisuutenani päivittäistä hikiliikuntaa. Sillä en ole mikään päivänpaiste luonnostaan - olen joskus kirjoittanutkin kai siitä, kuinka lapsena minua kiikutettiin neurologille, koska en tahtonut sosiaalistua vaan purin toisia lapsia, olin mieluummin yksin kuin seurassa, kärsin parista pakkoliikkeestä ja ennen kaikkea näytin jatkuvasti kärsivän hirvittävästä murjotuksesta, joka vain harvoin puhkesi nauruun. Tuo kaikki on tietysti jäänyt taakse jo kauan sitten, palautunut vain muutamana ohimenevänä kautena. (No ei pureminen, sentään.)

Huolestun kuitenkin edelleen helposti ja olen taipuvainen pieneen alakuloon. Siksi juuri minulla ei ole varaa sietää sellaista, vaan on oltava melioristi. Uskottava, että asiat voivat muuttua. Ponnisteltava niiden eteen. Mentävä pyörällä, siinä saa samalla liikuntaa ja auringonvaloa. Soitettava Hurinalle huomattuani, ettei hän ole vielä kävellyt meren jäällä ja sovittava siltä istumalta jääkävely. Autettava jotakuta, joka on umpikujassa ilman apua. Tällainen kaikki kohentaa mielialaa suunnattomasti. En tarkoita tietenkään sitä, että tohottaisin täysin päättömästi surua sietämättä. Ei, sitä tein suhteeni loppuajan. Nyt osaan jo asettua hiljaisemminkin, keveämmin. (Vai onko kuntoni vain kasvanut, en osaa sanoa... ehkä osaan tuottaa hyvää oloa taloudellisemmin, sillä kuten sanottua, se on tekniikkalaji.)

Tosin minua huolestuttaa edelleen, tuotanko ympärilleni enemmän iloa vai surua. Kissalle tuotin iloa, mutta hänpä olikin kerinnyt totutella minuun ja siihen, miten paljon minussa on virtaa. Nyt kun kaikki aiemmin Kissaan suunnattu melioristinen kehitystarmo suuntautuukin toisaalle, pelkään toisinaan olevani hieman vahva tottumattomalle. Zägädäng, joskus tunnen itseni korkeajännitejohdoksi, joka yhdistetään himmeään pikku hehkulamppuun. "Orava, sinun pitää varoa, ettet tee ihmisiä hulluiksi", sanoo Kissa aina kun näemme ja kertoilen kuulumisiani. Jolloin sanon tietysti loukkaantuneesti, että kyllä hänen pitäisi tietää, kuinka hyväntahtoinen olen. Kuulemma hän tietääkin. Mutta että ihmiset eivät ole tottuneet sellaiseen, että joku äkisti keskittyykin täysin heihin ja tutkii heidän onnellisuuttaan kriittisesti, pitäen silmällä heidän mielialaansa ja sen ehtoja, ja esittää kohentamisehdotuksia tuosta noin vain.

"Luuletko, etten pelännyt sinua, kun aloimme seurustella?" kysyy Kissa. Se hänen tarvitsee kysyä vain kerran. Ymmärrän yskän. Elämme maailmassa, jossa toisiin ei saisi ottaa kantaa. Ei saisi auttaa, ei silloinkaan, kun näkee selkeästi, mitä joku toinen tarvitsisi. Se johtuu kenties siitä, että useinkaan ihmiset eivät halua tulla autetuiksi. On paljon turvallisempaa ja tutumpaa maata siinä samassa kuralammikossa, jossa on röhnöttänyt toisten tallattavana vuosikaudet.

Tästä aiheesta tiedän paljon: minäkin makasin siellä vuosikausia surkutellen sitä, että en ole tarpeeksi älykäs ja kaunis pärjätäkseni. Sitten kohtasin tytön, joka kysyi joka ikisellä tapaamiskerrallamme, olenko onnellinen. Hänen ansiostaan aloin miettiä asiaa entistäkin tarkemmin. Siitä pitäen olen koettanut taustoittaa olemiseni siten, että minun on edes jonkinlaiset mahdollisuudet rauhalliseen, pitkäjänteiseen ylävireeseen ja onnellisuuteen. Toki siirtymävaihe meliorismiin oli sekava. Sekoilin aikani, ennen kuin uskoin, että minulla on oikeus ja suorastaan velvollisuus olla onnellinen ja iloinen.

Tämähän on kovin muuta kuin mihin synkällä filosofian laitoksella yleisesti uskottiin. Mutta tavallaan se oli lähellä montaa muuta tuttua seikkaa: tiesin, kuinka eläimet siirtyvät aina parempaan paikkaan eivätkä jää turhaan kitumaan, jos niille annetaan sihen mahdollisuus, tiesin kuinka itsekin eläimenä suuntaan mieluummin mielihyvää kuin tuskaa tuottavaan suuntaan (järjen tehtävä tässä yhteydessä on kai lähinnä ratkoa sitä, tuottaako mielihyväni tuskaa toisille ja sitä, miten pikaista/pitkäkestoista mielihyvää on järkevää tavoitella ja näiden pohdintojen tuloksena toisinaan torjua välitön tarvetyydytys epäeettisenä), lisäksi tiesin, kuinka mieliala tarttuu - iloisen seurassa tulee iloiseksi, surullisen seurassa surulliseksi, ja viha se vasta kiskaiseekin mukaan.

Tuntuu omalaatuiselta kuvata jotakin niin intiimiä kuin oman mielialan kohentaminen. Uskon, että kaikki tekevät sitä tiedostamattaan. Mutta tiedostamatta tehtynä se saattaa johtaa tuhoisiin tuloksiin. Esimerkiksi yhteisöllisyyden tunteen etsiminen viinalla ei ole kauhean hyvä ajatus pidemmän päälle. Eikä oikeastaan turvantunteen hakeminen syömällä, jos syöminen paisuu terveyttä haittaaviin mittasuhteisiin. Toisaalta kontrollimania ja hallinnantunne syömisestä luopumalla tai aivan eksessiivisellä liikuntaharrastuksella tuntuu sekin aika kamalalta asialta. (Tietenkin osa näistä haitallisista luontumuksista voi olla ihan vain kotoa opittua käytöstä, jolle ei hahmoteta vaihtoehtoja. Toisaalta, vaihtoehtojen hahmottumattomuus nykyisen Suomen monikulttuurisuudessa, yhteiskunnassa, jossa lukutaito on jokseenkin normi, tuntuu aika oudolta.) Ylipäänsä, ajatus siitä, että jättää mielialansa sattuman oikkujen armoille, tuntuu hyytävältä.

Mielialan kohentamisprojektia harjoittava voi varautua kohtaamaan kaksi opponoivaa koulukuntaa. Ensimmäisen mukaan mielialaa ei voi de facto kohentaa - se on näistä ihmisistä münchhausenlaista hulluutta, loogisesti mahdotonta ja new age -hömppää. Toisen koulukunnan mukaan mielialaa ehkä voisikin kohentaa, mutta se on eettisesti väärin, koska moinen toiminta tai ainakin siitä puhuminen syyllistää jokaista, joka ei kohenna mielialaansa.

Ensimmäistä koulukuntaa ei voi muuta kuin kehottaa tutustumaan alan kirjallisuuteen. Hyviä hakusanoja ovat tunnetartunta, liikunnan vaikutus mielenterveyteen, säännöllisten elämäntapojen vaikutus mielenterveyteen, onnistumisen elämysten vaikutus mielenterveyteen, läheisten ihmissuhteiden ja toisten auttamisen vaikutus mielenterveyteen, tunteen ja emootion hahmottaminen nimenomaan kehokuvana. (Mieliala ja mielenterveys kytkeytyvät yhteen kiinnostavalla tavalla - horjuva mielenterveys tarkoittaa usein juuri kroonistunutta mielialaa x.) Itseäni kiinnostavat lisäksi eettisen aloitteellisuuden ja mielialan suhde, omien vaikutusmahdollisuuksien hahmottamisen ja mielialan suhde, sekä ihmisen toimintaa koskevan kausaaliselityksen ja mielialan suhde. Näistä en ole löytänyt niin paljon tutkimusta kuin haluaisin lukea. (Toisaalta en ole kyllä oikein ehtinyt systemaattisesti etsimäänkään. Tahdon kuitenkin lukea tutkimusta tai sen populääriesittelyjä, en sellaista avaruuschakra-self-help-huttua.) Minusta, joka olen kouluttautunut sentään kritisoimaan teorioita kovalla kädellä, näyttää varsin selkeältä, että mielialaan voi vaikuttaa useissa tapauksissa. Tietenkin aivokemialliset ja aivojen rakenteelliset häiriöt ovat asia erikseen. Mutta aivokemiakin liittyy monin paikoin siihen, mitä ihminen tekee ja ajattelee. Takaisinkytkennät näyttävät ovat olemassa.

Toinen koulukunta, joka esittää, että yritykset kohentaa mielialaa ovat eettisesti väärin, on jokseenkin tyrmäävä tapaus. (Rinnakkaisia argumentteja näkee milloin mistäkin. Että on eettisesti väärin olla kasvissyöjä, koska silloin pyrkii vain nousemaan toisten yläpuolelle, että on fasistista liikkua tai olla kiinnostunut tieteestä, jne. En suoraan sanoen tiedä, pitäisikö tässä kohden purskahtaa itkuun vain nauruun. Kieltäkäähän nyt samantien Punainen risti ja Greenpeace, Ihmisoikeusliitto ja mikä ettei toisten harrastama seksikin. Kun ne kaikki tekevät niin hyvää, että se on väärin!) Ymmärrän kyllä sen, että on väärin kohentaa mielialaa painamalla muita lokaan. Mutta se, että kohentaa mielialaansa vaikka hymyillen tai juosten parin kilometrin lenkin - ei helvetti, en ymmärrä, keneltä sellainen voisi olla pois.

Tietenkin ymmärrän, että toinen koulukunta aktivoituu nimenomaan siitä, että sanon, että minusta on suoranainen eettinen velvollisuus pyrkiä kohentamaan mielialaansa, koska se tarttuu. Oikeastaan on tässä vaiheessa tietenkin selvennettävä, että yleensäkin puhuessani velvollisuudesta puhun itsestäni. En oleta olevani tarpeeksi älykäs konstruoimaan jotakin universaalia, jokaiselle soveltuvaa mallia elää ja toimia. (Itsestänikään en ole kovin varma, ehh.) Mutta oletan kyllä hataran analogiapäättelyn avulla toisaalta myös, että mielialaansa kohentamalla monenkin elämä voisi muuttua huomattavasti siedettävämmäksi - ovathan hekin biologisia systeemejä, joihin on sisäänrakennettu mielihyvää kohden konvergointi. Ja mistä tiedän, ettei heidän elämänsä ole jo siedettävää? Siitäpä tietysti, että he valittavat. Enkä minä pöljä osaa suhtautua valitukseen neutraalisti vaan riennän paikalle ikään kuin avuksi. Havaitsen pattitilanteen ja ehdotan jotakin mielestäni avaavaa toimenpidettä, tuolla tavalla kevyen hypoteesinomaisesti.

Seurauksena on ilkeää kahnausta. Se ei kohenna kenenkään mielialaa. Paitsi hetken kuluttua, kun tilanteen absurdiudelle voi hihittää. Tai siis, minä voin. En tarkalleen ottaen tiedä, mitä synkistelijät tässä vaiheessa tekevät. Vaikka heitä huvittaisi, he tuskin sitä myöntäisivät. Me emme voineet auttaa toisiamme ja niin edelleen. (Hitto vie, en aio tässäkään kohdin ryhtyä rypemään surussa, asiasta löytynee koomisempikin puoli.) Kärjistetyimmillään tilanne vie siihen, että toinen ilmoittaa haluavansa vain tapella. Näin absurdeja asioita kirjoittavat tietenkin vain miehet.

Mistä johtuu se, että etenkin miehistä mielialan kohentaminen on usein naisellista höpöhöpöä? Ystävä kirjoittaa sähköpostiviestissä, että (nyt on pakko laittaa välihuomautus: meillä on täällä asiakkaana AIVAN GEORGE W BUSHIN NÄKÖINEN MIES!!!) vaikka se, miten käännän asiat positiivisiksi, onkin tavallaan kaunista ja kunnioitettavaa, on se ainoastaan naisille sallittavissa oleva piirre. Hemmetti vie tällaisia käsityksiä. Minusta henkilökohtaisesti miesten negatiivisuus on aika syvältä, aivan samoissa määrin kuin naistenkin. Ei siinä mitään, jos he synkistelisivät johdonmukaisesti, mutta se iäinen valitus, että elämä on helvettiä.

(Se, että minä tässä valitan, on tietenkin vain osoitus siitä, että olen löytänyt kultaisen keskitien iäisen negatiivisuussurkeuden ja ellun kanojen hulvattoman superhymyn väliltä. Usko jos tahdot.)

En keksi mitään niin ravistavaa kopernikaanista käännettä kuin sen tajuaminen, että omaan mielialaan voi vaikuttaa. Ja että kuinka helppoa se on.

Nyt seuraa morbidi läppä: Kun lemmikkikoirien masennusta on tutkittu, on huomattu, että masennuslääkettäkin paremmin (ja kaikkein parhaiden yhdistelmänä sen kanssa) auttaa lajitovereiden seuran lisääminen, ruoan vähentäminen ja liikunnan lisääminen. On tietysti aivan kerettiläistä sanoa, että ihmisellä asia olisi näin yksituumainen. Ihminen masentuu monenlaisista seikoista. Kannatan ajatusta, että merkitysrakenteistakin masennutaan. Mutta osa masennuksesta lienee vain aivan yksinkertaisesti täyttä kyvyttömyyttä eläimenäelämisen perusasiaan: siihen, että hakeudutaan kohti nautintoa. Katsokaa lapsia. Lapset iloitsevat saadessaan hyppiä ja juosta. Mihin se on mennyt joistain aikuisista? Lapset tutustuvat välittömästi (paitsi minä, joka purin; luultavasti olin pelkopurija herraties miksi). He ovat luonnostaan aika nirsoja ruoasta. Vaistot ja vietit ovat vielä melkoisen kohdallaan.

Minua mietityttää yhä enemmän se, miten on mahdollista, että ihmiset vieroittuvat kulttuurissa hyvän olon, hyvän mielialan, suotuisan kehollisen tilan tunnistamisesta ja sen jonakin tärkeänä, oikeaa olosuhdetta indikoivana merkkinä pitämisestä.

Mitkä ovat ne mekanismit, joilla joillekuille meistä on uskoteltu, että he eivät ansaitse hyvää oloa ja onnellisuuden elämyksiä? Tai että ne ovat jopa jossakin mielessä väärin. Tai että ne liittyvät korkeintaan penetraatioon. Ja että ainakaan niitä ei saisi mainita.

Olen pahoillani siitä, että tartutin sinuun nyt ärtyisyyteni. Oli kuitenkin pakko selvittää pääni, kun se ensin tartutettiin minuun. Kas näin, näin mieliala siirtyy.

Koetan ensi kerralla olla positiivisempi, sillä ovathan päivät lähinnä ihania. Tänäänkin olen ollut EEG-kokeessa, pääni täynnä elektrodeja, vastannut kyllä ja ei, vastetta on mitattu. Ja epäillyt, että olen väärä koehenkilö, sillä kokeessa testattiin kausaaliselityksiä. Voiko tekijä x olla tapahtuman y kausaalisyiden joukossa? Filosofiaa opiskellut saattaa suhtautua tähän hieman toisin kuin muut, prosessoinnin tasolla. Luulen, että vastaukset ovat samat, mutta luulen myös, että aivoissa laukeavat useammat releet ja eri paikoissa. Olen lukenut kausaliteetista liikaa ja ajattelen ehkä liian spesifisti sitä, mitkä termit menevät sisäkkäin. Onko ruostuminen ylikuormitusta, voiko ruostuminen olla konevika ja niin edelleen. EEG-anturit teipannut poika oli aika suloinen ja kosketti korvan taakse, mistä kutian. Hmm.

Ihastuttavinta oli, että sain katsella hetken aivosähkökäyrääni ruudulta. Räpytin silmiä, haukottelin, katsoin elektrodien asettajaa. Valtavat purkaukset täristivät ruutua. Erityisen hypyn ne tekivät, kun minua alkoi huvittaa, mitä kaikkea noista värinöistä voikaan lukea. Silloin sieraimeni alkoivat väristä kuten kaniinilla, ja ruudulle piirtyi hurjaa siksakkia.