Kiipeää kuuhun auringonläikässä

Ovatko kaikkien muidenkin mielestä maanantait rakastettavia päiviä? Minusta ovat. Herään iloisena, kepeänä, tajuan, kuinka vapauttavan rituaalin olen edellisenä iltana suorittanut. Olen nimittäin päättänyt lakata murehtimasta sitä, ettei kukaan rakasta minua sillä tavalla romanttisesti. Olen suostutellut itseni hyväksymään asian avaamalla keittiön yläikkunan, seisomalla turkoosilla jakkaralla ja heittämällä rahaa pihalle kolikko kerrallaan. Jokaisen kolikon kohdalla olen ajatellut jotakuta, jonka soisin rakastavan itseäni, ja sitten singonnut rahan pihalle aukosta. Lohi on kuikuillut raikasta ilmaa keittiössä.

Minua on naurattanut, sillä onhan tämä teatraalista käytöstä. Ei ollenkaan normaalia tyyni-ja-hillitty-veloenischia. Mutta tällä samaisella metodilla olen aiemmin kesyttänyt vihani: heitä rahaa niin kauan, että homman absurdius alkaa hihityttää. Ja sitten, kun homma on toistettu tarpeeksi usein, vihan kuohahdukseen assosioituukin silmitön huvittavuus, ja raivostumisen sijaan pystyy hihittämään, huvittumaan avoimesti. (Ilves ja Sven taitavat olla ainoat ihmiset, jotka ovat ymmärtäneet, että näin nonsensikaalinen metodi voisi toimia.) Minulla ei ole ollut varaa vihata, eikä nyt varaa unelmoida romantiikasta. Viuh huis, kahdenkymmenen sentin mies, euron nainen, kahden euron mies ja niin edelleen. Kolikot läjähtävät sisäpihalle. Viimeiseksi otan viiden euron setelin, viimeisen rahan. Työnnän nyrkin ikkunasta ulos ja avaan sen. Seteli leijuu lumelle. Hyvästi, Kissaseni, ajattelen, nyt lakkaan muistelemasta meidän hyviä aikojamme, vaikka rakastan sinua edelleen tietysti enemmän kuin äitiäni tai itseäni.

Sitten suljen ikkunan säntillisesti ja hymyilen tyytyväisenä ajatukselle, että pääni on tyhjä haaveista. Ja kuinka ollakaan, herään hyväntuulisena ja murheitta. No, on minulla kuukautisetkin. Sekin vaikuttaa. Kuukautisten aikana maailma on aina kepeä, yhtä aurinkoa ja tanssia, kevättä ja joustavuutta.

Aamulla on tietenkin tarkistettava, ovatko rahat hävinneet. Eivät. Vain seteli on kelvannut. Asun liian rikkaalla alueella. Onneksi pääsen pian Kallioon omieni pariin. Kerään kolikot lumesta takaisin lompakkoon, sormet kohmettuvat vähäsen. Ei sitten, jos ei kelpaa.

Suuntaan kohti kotikontujani, vien matkalla entiselle pomolleni alkukielisen version kirjasta, jota kustannustoimitin. Kun kuulen, että tämä ystävä on myös tuleva pomoni - hän tarjoaa lisää työtä, ja vielä sellaisesta kirjasta, jonka lukisin mieluusti maksuttakin (ups, tätä ei varmaan pitäisi kirjoittaa mutta kun olen kerran ryhtynyt avoimeksi, menköön nyt) - ilahdun niin, että minun on pakko halata häntä. Välittömästi tiedustelen myös, osaako hän käyttää iskuporakonetta, ja saan lupauksen tulla opastetuksi tuossa jalossa taidossa.

Näen kyllä jo sieluni silmin, kuinka asunnon seinät ovat täynnä epämääräisiä poran raapimia kraatereita... mutta ehkä olen kuitenkin riittävän haba painamaan poran seinän lävitse. Varmasti se on enemmän tekniikkalaji. Koetan parhaillaan miettiä, onko kuivaharjoittelu suotuisinta suorittaa vessassa, eteisessä vai huoneen puolella. Olen suunnattoman iloinen pyöräillessäni keittiökaappikauppaan ja muotoilen mainoslauseita tyyliin iskuporavaltaantumisharjoitus ja empowerment by drilling. Surrurterapiaa! Jos onnistun, olen tehnyt taas yhden aluevaltauksen miehisestä. (Ja misogyynisen isän penska, isän tyttö, sanoo tyytyväisenä jossain oikein pienellä äänellä - ja sitten isä on tyytyväisempi minuun! Enhän ole mikään korkokenkätyttö, pitkäkynsityttö, ounou älä kävele noin kovaa -tyttö.)

Oliko se paistetut vihreät tomaatit vai jokin muu elokuva, jossa nainen huusi towanda tai jotain sinne päin, ja hajotti lekalla seinää?

Vähän sellainen olo, pyöräillen Kyläsaareen.



Selviää, että Kaappimaailmalla on valmiiksi oikean kokoisia kaappirunkoja. Sora vierii sydämeltäni kivi kerrallaan, alan uskoa pääseväni huhtikuuksi oikeaan kotiin. Poljen mäen ylös huipulle, kotiini. Tähtitorninmäki on lakannut tuntumasta kodilta, sydämeni on jo toisaalla, pääskysenpesässäni. Avaan asunnon oven, valo ja fasadien laajuus piirtyvät heti esiin, olen onnellinen. Kiipeän ikkunalaudalle, se on kovin kapea, mutta keskivartalon hallinnalla kaikki onnistuu, lantionpohja piukeana, ranka tanssijanpitkänä, nostan kädet vääntämään metalliset sälekaihtimet irti. Hyvästi, bitch-look! Loikkaan lattialle, silmäilen ikkunan avoimuutta. Käyn lattialle, levitän lounaani esiin, istun ja syön ja käyn sitten selälleni, katselen taivasta ikkunan läpi.

Aurinko kutittaa naamaa, olo on hyvä ja levollinen. Tästä tulee totta. Kuinka toivoinkaan, että tämä toteutuisi, ja nyt tämä on toteutumassa. Ajatella, vuosi sitten olin aivan omituinen. Kovin paljon epävarmempi ja ankarampi itseäni kohtaan. Näin eroottisia uniakin. Olen todella ollut aivan toinen ihminen, kylvänyt kasveja neuroottisella tahdilla, täyttänyt ikkunalautoja kasveilla ja käynyt tarkistamassa mullasta nousevia pieniä vihreitä varmaan tunnin välein silkkaa neuroottisuuttani. Toki tänäkin keväänä aion kylvää, mutta levollisemmin, en niin pakonomaisesti. Olen opetellut kuuntelemaan olemistani. Kun paha olo on siivottu pois, voi vain ollakin ilman, että alkaa pelottaa.

Laitan suuhun suklaata palan kerrallaan. Green&Blacksin tumma kirsikkasuklaa on jumalaisen hyvää, tällaista en ole ennen syönytkään. (Olethan muuten huomannut suklaablogin olemassaolon? Loistava idea! Tilasin sen ihan heti.) Suklaan sulaessa suussa ja hapankirsikoiden sitkeiden raatojen pistäessä mausta ihanan kirpeinä ja kirsikkaisina harjoitan vatsalihaksiani suorittamalla usean kerran pilatestunnilla oppimani kiipeää puuhun -liikkeen. (Näin me televisiottomat viihdytämme itseämme.) Tosin minä kuulin sen ensimmäiset kuukaudet itsepäisesti kiipeää kuuhun. Edelleen tuon liikkeen haastavuutta kuvaa paremmin kuuhun kiipeäminen kuin puuhun kiipeäminen.

Makaan auringonläikässä, kiipeän kuuhun kerta toisensa jälkeen, hengittelen kylkiin. Riisun takin, kiipeän kattoon sojottavaa reittäni pitkin käsin kiskoen, ojennun istumaan, sitten laskeudun reidestä roikkuen selkäkontaktiin lattian kanssa huoahtaen sisäänpäin, ja puhallan taas keuhkot lysyyn ja alavatsaan tiukan panssarin, ja kiskon itseäni pystyyn omasta reidestäni, ojennun vatsa jalkaa vasten, katse sirossa nilkassa, viiveen aikana venyn vielä pituutta, sitten alan laskeutua pehmentyen varovasti, lattialla olen yhtä suklaanmakua.

Onni asettuu minuun, pian on kesä, kierrän jalat vatsalle mytyksi, keinun selkärangallani, venyttelen, kierähdän vatsalleni samalla tavoin kuin vauvat, katseen voimalla, makaan auringonläikässä, taitan vielä palasen tummaa suklaata, lasken posken kämmenille, aurinko lämmittää mustan paidan selän.

Illalla on tanssitunti.