Parasta Diva Cupissa on mitta-asteikko. Nyt pystyn kertomaan gynpalle ensi kerralla, miten kuukautisteni runsauden laita on. Aina ennen kysymys on tuottanut runsaasti päänvaivaa. "Ja entäs kuukautisten runsaus?" Epäselvää muminaa, ettei oikein ole vertailukohteita. Eihän minulla ole ollut niin monen ihmisen kuukautisia, että osaisin sanoa, olenko niukka-, normaali- vai runsasvuotoinen. Gynppa vain kohottaa kulmakarvojaan moiselle otosanalyysille. Kun koetan luonnehtia, että joo, super plus tamponi kestää niin ja niin kauan vuodon toisena päivänä jos ei naura, hän äkämystyy. Kierukan kanssa kun ei suositella käytettävän tamponeita. Haa, ensi kerralla pistänkin kampoihin.
Ilmoitan runsauden objektiivisesti millilitroina! Ilmeisesti ennenkin oikea vastaus olisi ollut "runsaat", koska kuukuppikunnan sivun mukaan keskimääräisen naisen vuoto yksien kuukautisten aikana on yhteensä 90-120 ml. Sain pelkästään toissapäivänä 110 millilitraa! Se on kuulkaas yli desilitra vuorokaudessa. Meikäläinen on hurjan tehokas! No, kyllä kuparikierukallekin kuuluu osa krediiteistä. Eipä siis haaveiluita siitä, että kupin voisi tyhjentää kuuden tunnin välein toisena tai kolmantena päivänä. Parin tunnin väli näyttää kakkos- ja kolmospäivinä realistiselta, jottei verta sitten pulpsahtele reunan yli nauraessa. Kuukuppikunnan sivulla naurattaa lause "Empiiriset kokemukset osoittavat keskivertovuodolla kupin täyttyvän noin 7,5 millilitralla kuuden tunnin aikana."
Keskivertovuoto... huh. Nämä empiiriset kokemukset taitavat olla just ja just parikymppisten empiirisiä kokemuksia. Ehkä mukana on myös särkylääkkeiden käyttöä (vähentävät vuodon määrää, jos ette vielä tienneet) tai peräti e-pillereitä (jolloin on teknisesti väärin puhua kuukautisista, oikeampi termi olisi poistovuoto.) "Tekemäni empiiriset kokeet antavat toisenlaisen tuloksen kuin teidän empiiriset kokemuksenne..."
Objektiiviset millilitrat ovat tuoneet kuukautisiin aivan uudenlaisen tieteellisen havainnoinnin aspektin. Perverssiä kyllä, se ilahduttaa minua suunnattomasti. Voin kirjata millilitrat muistiin ja karehtia huolellisuuden ja täsmällisyyden tunteissa.
Eilinen Olennainen välittyy sähköisti minut varmasti monien muiden lailla. Annajuulia kertoo siinä kissastaan, joka on ollut kaksi vuotta kateissa ja nyt kenties löytynyt.
Hänen kuvaamansa tunnetila - ei pysty olemaan toivomatta, vaikka toivominen tuottaakin tuskaa - on niin tuttu jokaiselle, jolla on kissoja, jotka ovat joskus lähteneet lätkimään.
Kolme kesää sitten Arttu karkasi ollessaan juhannuksen hoidossa Kissan vanhempien möksällä, entisellä kansakoululla. Juhannuspäivänä meille soitettiin, että Arttu oli kiemurtanut paniikissa ulos ulkoiluvaljaistaan ja vilistänyt metsän reunaan. Lähdimme Padasjoelle tuolta seisomalta. Arttu oli kuitenkin tuolloin jo neljäntoista ja vasta toista kertaa ulkoilemassa valjaissa, ensimmäistä kertaa Padasjoella. Huhuilimme vanhaa kissaa sieltä täältä, lopulta löysimme sen halkopinoon kaivautuneena, kauhusta kankeana. Kaivoimme sen esiin halkojen seasta. Se oli aivan liikkumaton, tuskin uskalsi hengittää. Kannoin sitä talolle, kun Mobutu loikkasi takajaloilleen etukäpälät lantiotani vasten, haistelemaan Arttua. Oli kuin sylissä olisi räjähtänyt pommi. Kynsiä lenteli eestaas, sähinä täytti ilman, käteni eivät pystyneet pitelemään vengurtavaa kehoa, mustat salamat panikoiva Arttu ja leikkisästi haukahteleva Mobutu kiisivät metsään. Sen jälkeen emme enää löytäneet Arttua, vaikka tulimme monena viikonloppuna ilman tilanteen vakavuutta ymmärtämätöntä koiraa, kahlasimme pitkissä metsäruohoissa ja kisitimme. Se tyhjyys, kauhu ja painajaisten määrä on käsittämätön. Yöt tuntuivat ontoilta, kun Arttu-rukki ei enää hyrissyt Kissan rintakehän päällä keränä, jota vasten otsa oli hyvä painaa. Kissan vanhemmat pitivät maalla ollessaan paikalliselta eläinsuojeluvalvojalta lainattua loukkua virissä ja kuivamuona- ja vesitarjoilu oli talon kuistilla jatkuvasti, jotta Arttu takaisin uskaltautuessaan voisi jäädä talolle hengailemaan. Paikallinen eläinsuojeluvalvoja ei antanut paljonkaan toivoa: metsät ovat täynnä supikoiria ja kettuja, jotka ottavat helposti vanhan, kokemattoman kissan ruoakseen. Heinäkuun lopulla Arttu alkoi näyttäytyä. Kissan isä löysi sen linturetkillään ensin maantien laidasta, auton töytäisystä kuolleen supikoiran ruumista riepomasta, ja pystyi lopulta paikantamaan sen asuvan viereisen talon sikolätin raunioissa. Arttu paistatti päivää lätissä ja mulkoili leuhkasti Kissan isää. Kun tämä yritti lähestyä sitä, se puikahti lätin romahtaneiden hirsien välistä pakoon. "Se ei ehkä haluakaan tulla enää sisäkissaksi", arveli Kissan isä. Mutta eihän ohutturkkinen, puoliksi angoraa oleva vanha kissaukko osaisi enää syksyllä ja talvella elää omin avuin. Kun lentämään opettelevien linnunpoikasten määrä pieneni ja joku muu vei supikoiranruhon, alkoi Arttukin vierailla talolla, aluksi öiseen aikaan, sitten iltapäivälläkin. Kaikki ruoka siirrettiin loukkuun ja elokuun lopulla Arttu jäi kiinni. Mennessämme sitä hakemaan se käveli sisällä meidän luoksemme, hyrisi ja puski ja oli kuin ei olisi koskaan muualla ollutkaan. Istui hiljaa ja rauhassa, kun suihkuttelin sen turkin läpi ulkoloishäätö Frontlinella, kapusi taas heti ensimmäisenä yönä Kissan rintakehälle hyrisemään unilaulua.
Lohen karkuretki vuotta myöhemmin oli vielä kamalampi. Se karkasi rapun kautta ollessamme palaamassa mökkiretkeltä myöhään yöllä ja nostellessamme kamoja sisään. Siinä tohinassa sen katoamista ei edes huomattu. Luultavasti se hipsi rapussa yläkertaan ja pääsi sitten aamulla jonkun asukkaan ovenavauksella ulos. Sen karatessa oli elokuu. Olen kertonutkin, miten etsimme sitä, miten saimme avaimen takapihaltamme alkavaan siirtolapuutarhaan, kuinka syksyn kiristyessä, pakkasten tullessa, lumen tullessa harhailimme joka yö tuntikausia tuolla siirtolapuutarha-alueella, joka oli tyhjä, talviteloille laitettu, ripotellen lainatun loukun lähelle ja sen sisään kalanpalasia, lämmitettyjä nakkeja, vesiastioita, kuivamuonaa. Kuinka Lohi, joka normaalisti laulaa vastauksen ja tulee luokse kutsuttaessa, ei sanonut mitään, kuinka kaikki sanoivat, että se on varmasti jo kuollut, jäänyt auton alle, mutta en pystynyt luopumaan toivosta vaan itkin joka ilta ulkona sitä huhuillessani sitä, että sillä on kylmä ja se pelkää. Kuinka päivätkin olivat yhtä sumua ja epätoivoa, kuinka mitään ei jaksanut tehdä, unirytmi aivan sekaisin. Kuinka tuli ensilumi, ja kuinka lumessa näimme, minkä siirtolapuutarhamökin alla asuu kissa, joka ei uskalla paljon liikkua. Kuinka siirsimme loukun tuolle mökille. Emmekä uskaltaneet toivoa, että se kissa olisi Lohi, sillä tiesimme, ettei se ollut ainoa katti kadokas näillä seuduin. Tuntui myös uskomattomalta, ettei se vastannut meille, jos se oli Lohi. Kuinka jäljet katosivat toisaalle, mutta palasivat sitten takaisin ja menivät lopulta loukkuun. Lohi, joka meille palasi, oli laihtunut karkureissun aikana kaksi ja puoli kiloa. Kissalla se on paljon. Kun Kissa tuli eräs talviaamu sisään huutaen: "Minulla on se, minulla on se!", loukku kädessään, ja kurkistin loukkuun, ja sieltä katsoi harmaa, laiha kissa, ja melkein sanoin: "Tuo ei ole kyllä meidän Lohi!", kun kissa päästi käheän pienen maun ja ulos loukusta päästessään kapusi syliini laihana, takkuisena, vereltä ja pissalta haisten - se oli saanut loukussa muutaman tunnin ollessaan kunnon paniikit ja koettanut päästä sieltä ulos, repinyt etukynnet irti, kynsien paikalla oli vain veriset tyngät, se oli pissinytkin loukkuun, repinyt loukkua sisäkulmissa tukevista kakkoskakkosista paksuja puunsäleitä irti. Se kiipesi syliin, puski, teki itseään tykö, seisoi luottavaisena suihkussa pestessäni sen koiransampoolla, ei harannut lainkaan vastaan, antoi kuivata itsensä. Tuli yöksi tuttuun tapaan kerälle polvitaipeeseen, peiton alle. Tietysti se oli Lohi. Jos kohta en itse meinannut tunnistaa sitä, se kyllä tunnisti meidät, ja Arttu ja Negaatio ja Nasu ja Mobutu tunnistivat sen vaikeuksitta.
Kissa voi katsoa kuninkaaseen, niin. Lohen silmät tavatessani tajusin, että kyllä se sittenkin on Lohi, kellään muulla ei ole niin kauniita silmiä. Lohessa on samaa arvokkuutta kuin kissassa Maija Poppasen tarinassa, jossa kissa katsoo kuninkaaseen (kirjassa Mary Poppins opens the Door). Tuossa tarinassa kuningas on unohtanut valvoa alamaistensa etua ja rakastaa kuningatartaan, sillä hän koettaa tulla kaikkitietäväksi. "He thought all night and he thought in the morning. He thought at mealtimes, he thought in his bath. He never noticed what was happening in front of his nose because, of course, he was always thinking about something else. And the thing he thought about were not, as you might imagine, the welfare of his people and how to make them happy. Not at all. His mind was busy with other questions. The number of baboons in India, for instance; and whether the North Pole was as long as the South; and if pigs could be taught to sing."
Tarinassa kissa katsoo kuningasta, joka kysyy maireasti hymyillen, mitä kissa hänestä ajattelee. "Not much", kuuluu vastaus, sillä "all kings are pretty much alike". Kissa väittää myös tietävänsä kaiken. Kuninkaan ja kissan esittäessään toisilleen kolmen kysymyksen setin selviää, että kissan ja kuninkaan käsitys tiedosta on perinpohjin erilainen. Kuningas haluaa faktoja, mitattavuutta, kissa myyttejä, loruja, commonsensea. Kuningas ei osaa vastata yhteenkään kissan kysymykseen.
"And who are you, I'd like to know, to speak to a King like that!"
"Oh, just a cat", the Cat replied. "Four legs and a tail and a couple of whiskers."
Lopuksi ei vain kissa katso kuningasta, vaan myös kuningas kissaa. Kissan katseesta kuningas löytää itsensä. Millaisen itsen? Lukekaa kirja. En minä kaikkea kerro.
Jotain aion kuitenkin vielä kertoa. Lohen tullessa meille se oli päätynyt jo kerran aiemminkin Helsingin eläinsuojeluyhdistyksen huomaan, eli meidän huushollimme on sen kolmas koti. Lohi valitsi meidät, ei päinvastoin. Menimme löytöeläintalolle silloisen koirani kanssa ja kävelytimme koiraa kissahäkkien käytävää eestaas. Ainoa kissa, joka halusi lähestyä sitä ystävällisesti ja uteliaasti, oli Lohi. Heti häkistä päästyään se haisteli koiran suupielet ja takamuksen ja antoi haistella itsensä, käveli sitten luokseni, kellahti selälleen. "Se on kehitysvammainen", voihki Kissa. Mutta Lohi tuli meille, vaikka se oli niin erilainen kuin Kissa oli odottanut. Negaatio, ensimmäinen kissamme, on nimittäin semmoinen perinteinen kissa: epäluuloinen, itsenäinen, ujo. Eikä Lohi ole kehitysvammainen. Se ei vain osaa sähistä eikä pelätä ihmisiä. Heti ensimmäisenä iltanaan meillä se käyttäytyi kuin olisi asunut täällä iät ajat. Negaatio ajoi sitä raivokkaasti yhä uudelleen pois keittiöstä makuuhuoneeseen kahden viikon ajan, ennen kuin alistui siihen, että tuollainen lihava suuri rontti on asettunut hänen asuntoonsa.
Sinä iltana kävin tavallista aiemmin nukkumaan, vai kävikö Kissa tavallista myöhemmin, en muista. Joka tapauksessa, nukahdin oikealle kyljelleni sängyssä, vällyjen alla. Heräsin heikkoon ääneen ja avasin silmäni unenpöppöröisenä. "Onpa Kissa omituisen näköinen", ajattelin, "sen silmät ovat niin... kellanvihreät... sen kasvot niin... pienet, sen korvat..." Sen korvat? Tajuan, että kasvot parin sentin päässä omistani ovat Lohen, eivät Kissan. Kissan olon olohuoneessa todistaa vaimea tietokoneen näppäimistön knapina. Lohi painaa silmänsä raukeasti kiinni, leväyttää ne sitten selälleen, kehrää, tuijottaa pelottomasti, suurin silmin, lypsää tassuillaan pyjamanetumustani. "Kissa, tuletko nukkumaan?" huudan. "Lohikin on jo täällä..."
Mietin nyt niitä kahta perhettä, joilla Lohi on ollut meitä ennen. Sitä, joka on tuntenut sen vain pentuna, ja sitä, joka ei ole halunnut sitä takaisin sen kadotettuaan. En ymmärrä. Kaikista eläimistä juuri Lohi on kaikista liikuttavin luottavaisuudessaan. Nytkin Lovava istuu jalkaterieni päällä ja tuijottaa kasvojani. "Pampula, oletko varma, ettei sinua kaivata muuallakin", kysyn Lohelta. Se kehrää ja nyhjäisee otsallaan säärtäni. Tuijottaa rakastavasti, rakastettavasti.
Toivon, ettei se koskaan enää karkaa. Meillä on parvekkeessa verkko-ovi ja tuuletusikkunoissa verkot, ja rapusta tullessamme vahdimme, ettei se pääsisi livahtamaan, hölmö katti, joka aina kärttää ulos, mutta haluaisi ulos päästyään heti sisään. Jos sen ulospääsyn huomaa heti ja sitä kutsuu, se uskaltaa tulla sisään, mutta jos se saa paniikit, sitä ei enää saa pyytämällä, koska se jähmettyy jonnekin piilimään. Enää se ei varmaan loukkuunkaan mene, arvelivat eläinsuojeluyhdityksessä. Kunpa sille voisi kertoa, että se ei erityisemmin tykkää olla ulkona. Itse se ei sitä muista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti