Nasu ja Mobutu tempoilevat hihnoissaan innokkaina, kumipallomaisina. Eivät käänny yhtään taaksepäin katsomaan, mitä vätystelen, menevät vain. Aurinko paistaa, maaliskuu siivittää niiden menoa. Kumpulan kasvitieteellisen aidassa nuokkuvat edelleen ohotankärhön, Clematis ochotensis, siemenpallot. Kukaan ei näytä olevan kiinnostunut niiden talteen keräämisestä, vaikka ohotankärhö ei olekaan mikään kovin yleinen ja talvehtii kuitenkin Suomessa kiltisti.
Kun olemme edenneet Vallilan puolelle Vallilanlaaksoa, tavarajuna kilkutakalkutakolkuttaa laaksoon huikaten matkallaan siirtolapuutarhan ja Kumpulan kartanon välistä. Ruokintapaikallaan pörräävät tiaiset eivät junasta välitä.
Vastaan tulee taas sama koira, se kiertää omistajansa kanssa samaa lenkkiä toiseen suuntaan. Jälleen koira ja Nasu paljastavat toisilleen hampaansa ja rähisevät muodon vuoksi. Koiran mentyä ohi Nasu tuhahtelee halveksivasti ja vilkuilee taakseen närkästyneenä. Se inhoaa koiran tapaa seisahtua odottamaan, jännittyneenä, silmät uhkaavasti Mobutuun ja Nasuun kiinnittyen. Koirien maailmassa sellainen on kovaa uhoamista, rähiseminen pikemminkin tilanteen laukeamista.
Mobutu tiksuttaa eteenpäin huomaamatta koko välikohtausta. Lähes täydelliseksi edenneessä kuuroudessa on näemmä puolensa. Katseista se ei ole koskaan välittänytkään. Se katsoo vain ohi, rauhanomaisesti, jatkaa matkaansa vauhtia muuttamatta. "Te kaikki muut olette ilmaa", sanoo sen ylväs ryhti ja tanssiva matkanteko.
Siperianhernepensaat näyttävät sieviltä kaljuina. Marjakuuset niin vihreiltä, että melkein itkettää, kaiken tämän sinisyyden keskellä. Syreeninnuput ovat samankokoiset kuin joulukuussa, vai oliko se tammikuun alkua, kun olin niistä huolissani. Ulkona ei tule kylmä, kun on kahdet villakerrastot päällekkäin, islantilaisvillapaita ja paksu toppatakki.
Kotitalon edessä seisoo invataksi, josta valkotakkimies auttaa Kissamummoa ulos. Mummo on entisestään vanhentunut. Jään odottamaan oviaukkoon, päästän koirat valjaistaan ja otan Mobutun toppaloimen pois. "Hei", yritän tervehtiä mummoa, jota mies auttaa sisään. Mummo katsoo vain maahan, kädet tiukasti kävelytuen kahvoissa, ei jaksa tervehtiä koiriakaan.
Kävelemme kakkoskerrokseen mietteliäinä. Koirat ovat hämmentyneitä, kun eivät saakaan mummolta tavanomaista "tui tui, mummon kuuuuuuuulta!" -kiljahdusta. Nasu kurkistaa vielä porraskuilusta alempaan kerrokseen, josko mummo sieltä huudahtaisi sille, mutta ei.
Surullista.
Kissamummo on lempinaapurini. Hän on arviolta kahdeksankymmenen ikäinen, ammatiltaan leipuri, suomenruotsalainen. Kun muutimme taloon, hän oli fyysisesti terve eksentrikko. Hän harrasti kesäisiä ulkoiluja pitsiyöpaidassa ja meikkasi silmiinsä Clockwork Orange -silmäripset kajalilla, tiedättehän, semmoiset piirretyt viivat alaluomeen. "Ai se hullu asuu teidän alakerrassa", päivitteli Kissan täti, joka asuu meistä kahden talon päässä.
Siihen aikaan mummolla oli kissakin, Figaro, siitä nimi Kissamummo.
Muuttaessamme asunto oli aivan karseassa kunnossa ja ensimmäisen kesän remppasimme sitä samalla siellä asuen, nukkuen pöydälle nostetulla patjalla. Sisällä leijui betonipölyä, maalinkatkua, milloin mitäkin. Kaikki ateriat söimme siis parvekkeella, oli kylmä tai ei. Alakerran parvekkeella huusi joku sangen kovalla äänellä ja toistuvasti: "Ruohoa, hyvää ruohoa, tule ottamaan. Tuuuuule maistamaan, hyvää ruohoa... ruohoa, tule ottamaan..." Meidän oli parvekkeellamme vaikeaa pidätellä naurua, etenkin kun keittiöön täystammisia tasoja tekemään tullut puuseppäkaverimme oli vannoutunut pilvipää, jota jopa kutsuttiin ihan yleisesti Möyhyksi. "Teidän alakerrassa asuu maailman oudoin diileri", se nauroi.
Omituinen huutaja oli arvoitus siihen saakka, kunnes tajusimme, ettei mummo huudakaan ohikulkijoille vaan kissalleen Figarolle, jolle kasvatti ruohoa parvekelaatikossa. Kerran tullessani Alepasta näin kissanroikaleen parvekkeella syömässä ruohoa ja mummon sitä paijaamassa. "Ai jai Figaro, ruohoa pitäisi ottaa useammin, ei tarvitsisi oksennella aina karvapalloja", valisti mummo kissaansa.
Meistä mummo kiinnostui vasta Negaation tullessa meille ja mummon bongattua meidät Negaatiota ulkoilemassa. "Tulkaa tervehtimään pikkutytön kanssa Figaroa!" kehotti mummo, ja mehän menimme. Ei sitä joka päivä saakaan kutsua sillä viisiin meikkaavan vanhanrouvan luokse. Mummo oli leiponut havaijinkakun ja tarjosi mehua, ja Negaatio ja Figaro sähisivät toisilleen kiukkuisesti, pysyen mahdollisimman kaukana toisistaan meidän natustellessamme kakkua ja keskustellessamme eläinlääkärien hinnoista ja asiantuntemuksesta.
Vierailun jälkeen mummo kyttäsi ikkunasta meitä, ja tullessa rappuun avasi aina ovensa ja halusi keskustella milloin mistäkin. Keskustelu rapussa saattoi venyä tuntiinkin. Ilmeisesti muilla oli aina kiire, kun mummo niin innostui meidän seurastamme.
Sitten mummo hävisi yhtäkkiä. Asunto oli pimeänä pitkään. Kun valot ja mummo palasivat, kuulimme suru-uutisen: Figaro oli tapettu. Mummo oli tuupertunut parvekkeelleen, lyönyt päänsä eikä pystynyt huutamaan. Hän oli maannut siinä pari päivää, ennen kuin oli onnistunut kiinnittämään ohi kulkevan talonmiehen huomion heiluttamalla pyykkitelinettään. Sairaalassa oli selvinnyt, että mummolla oli diabetes, ja vielä tosi pahana. Se ei kuitenkaan surettanut mummoa samalla tavalla kuin Figaron juttu. Käly oli luvannut huolehtia Figarosta. "Se kissa sitten vihasi kälyä", itki Kissamummo surkeana sairaalasta palattuaan. "Se sähisi aina kälylle kun se tuli käymään. Käly sanoo, että sillä oli kasvain, mutta en minä sitä usko."
Enkä usko minäkään, kälyn rapussa nähtyäni. Luultavasti käly on vienyt Figaron piikille heti.
"Voi kamalaa, olisihan se voinut aina tulla meille", yritän, liian myöhään, tuoda asiaan selvyyttä. Ei ole muuta vaihtoehtoa kuin lainata välillä jotain kissoistamme Kissamummolle, käydä tassuterapeuttien kanssa kylässä ilahduttamassa mummoa.
Ja nyt, Kissamummo tuskin pysyy pystyssä kävelytelineineen. Ei tunnista koiria. Olemme asuneet tässä kohta seitsemän vuotta. Se on pitkä aika vanhuksen elämässä. Me olemme pysyneet paikoillamme kaiken suhteen. Ainoastaan eläinten määrä on lisääntynyt. Mutta mummo ei ole pysynyt samana. Kissamummo on alkanut kadota laitokseen yhä useammin, mutta aina ennen hän on sentään tunnistanut koirat, vaikkei meitä aina enää olekaan tunnistanut. Nyt hän on pelkkä tyhjä kuori.
Maailma näyttää entistä ehdottomammalta ulkona. Vielä hetki rentoutuksen aivokemiallisia ja -fysiologisia vaikutusmekanismeja kirjasta tutkien, sitten on välipalan aika. Tahdon ymmärtää, miksi feldenkrais tuntuu siltä kuin tuntuu. Miten on mahdollista, että polvieni rasitusvammat lakkaavat oireilemasta, kun käyn feldenkraisissa. Miten on mahdollista, että tulen äkkiä täysin tyyneksi ja verenpaine tippuu niin alhaalle, etten meinaa päästä seisomaan tunnin päätteeksi.
En pysty oikein keskittymään aiheeseen. Kunpa pystyisin auttamaan Kissamummoa jollakin tavalla. Tekee pahaa nähdä, kuinka joku palaa kotiinsa ymmärtämättä, että palaa kotiinsa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti