Talvipyöräilyä ja väkivaltaa

Kun on vielä pimeää, pyöränlamppu väräjää kokkareisilla puistonkäytävillä ja jalankuviksi kovettuneilla jalkakäytävien jäätiköillä. Poljen, tunnen selän kostuvan repun alta, oranssin fleecehupparin, norjalaisvillapaidan ja urheilukerraston suojassa. Rinnat hypähtävät pyörän loikatessa kiveyksen reunan yli jalkakäytävälle ja alas. Lisää vauhtia, oikeudesta ei voi myöhästyä.

Nastarenkaat pureutuvat muhkuraiseen jäähän, koetan laskeskella päässäni, paljonko kello mahtaa olla. Ehdinkö oikeuteen ajoissa? Puren hammasta ja lisään kierroksia. Sydän tukkii lyönneillään hengitystiet, pakkasilma tuntuu kuumalta, hiki ja viiman silmistä ajamat kyyneleet valuvat poskia pitkin. Kilistän kelloa pyörätiellä hortoileville jalankulkijoille. Kiidän ohi, lujempaa ja lujempaa.

Entä jos kaadun? Muistan ystäväni, pyörälähetin, jonka käsi katkesi varsin rajusti, ja käden sisään ihon läpi menevät ruuvit, jolla luun tuki oli kiinni. Ne sanat, joilla hän kuvasi onnettomuuden. "Äkkiä tajusi, että se kaatuminen olikin erilainen. Takin hiha oli veressä, käsi ei toiminut, ja kun minä ja ohikulkija saimme käärittyä hihaa ylös, näimme, että jonkun luun pää pisti ihon läpi." Lisää vauhtia. Koetan torjua ajatukset onnettomuuksista, sysään baskerin taaemmas silmiltä, kiinnitän silmät lampun kuvajaiseen lumella. Eteenpäin.

Kun kaarran oikeustalon pihaan, olen pelkkää hikeä ja huohotusta, sykettä, jota tarkastaakseen ei tarvitse painaa etu- ja keskisormea kaulavaltimolle. Bong bong, sanoo sydän korvissa, ja tykyttää tuntoaistimuksena nivelissä, huulissa, pohkeissa, sormenpäissä.

Lukitsen pyörän ja kävelen sisään oikeustalon huutavasta turvaportista näyttäen lautamieskorttiani stevareille. Juoksen lautamiesten vessaan, siihen ainokaiseen, ja kiskon yltäni kaikki vaatteet, ja sullon päälle toiset, kuivat.

Juoksen ylös portaita. Selviää, että istunto alkaakin tunnin myöhemmin ensimmäisen jutun peruunnuttua. Maleksin Ruoholahdessa edestakaisin äkeänä autoteiden monikaistaisuudesta ja talojen mataluudesta. Surkeaa, lähiömäistä aluetta, eikä edes kunnon puistoa. Minä pidän enemmän Itä-Pasilastakin. Ilma on selkeä. Ostan Citymarketista paketin pölypusseja luppoajalla.

Oikeudessa on kummallista. Ei vain nyt, vaan aina. Ihmiset kertovat tapahtumista satuillen, luullen ilmeisesti lautakunnan nielevän ihan mitä tahansa. Osa teoista on niin raakoja, että tulee paha olo. Osa syytetyistä ei kadu, vaan ilmoittaa suoralta kädeltä kurittaneensa vaimoaan "kuten tuollaista naista kuuluukin". Tavalla, joka johtaa usein aivoruhjeeseen. Tuollaista naista, millaista naista? Naista, joka on päättänyt ottaa eron miehen kykenemättä tyydyttämään hänen romantiikan nälkäänsä. Syyttääkö naista vai Harlekiineja, miestä vai kulttuurin miesmallia, jonka mukaan lyöminen on vähemmän hävettävä juttu kuin julkisesti itkeminen?

Osa ihmisistä on ajanut ratin, ja ollut ratissa niin kännissä, että on ihme, että he ovat pystyneet ylipäänsä liikkumaan millään tavalla. Jotkut ovat lyöneet tuopilla kaveria naamaan tämän läikytettyä olutta vahingossa ja kieltäydyttyä pyytämästä anteeksi tätä vahinkoa. Ja sitten on niitä, jotka ovat vetäneet jotain kemikaaleja, jotta "eivät muistaisi mitään, koska on helpoin olla, kun ei muista, kuka tai mikä on". Ihmisiä, jotka ovat kusettaneet verottajaa tai Kelaa ja jääneet kiinni ja sanovat, etteivät tajunneet, etteivät saa nostaa työttömyyskorvausta enää työn saatuaan. Lautakunta nostelee kulmakarvojaan yksimielisinä.

Ja sitten on niitä toisia juttuja. Niitä, joissa mielipide hajoaa. Kun kahdeksantoistavuotiaalla pojalla on suhde viisitoistavuotiaan tytön kanssa ja tytön vanhemmat ovat nostaneet asiasta oikeusjutun lapseen sekaantumisesta ja sekä tyttö ja poika näyttävät siltä, että haluavat vajota maan sisään syyttäjän pyytäessä heitä kuvaamaan tytön vanhempien ja koko vieraan lautakunnan kuullen seksielämäänsä. Kun joku on liimannut tarroja sähkökaappeihin tai tehnyt taidokkaan graffitin sillan alle ja joutuu maksamaan aivan sairaat puhdistuskulut ilman, että hänelle on edes tarjottu mahdollisuutta itse pestä teoksensa pois tai pesettää se edullisemman palvelun tarjoavalla pesufirmalla.

Ambivalenssia. Kun tuomittavana on nuori poika, joka ei älyä ottaa päästään lippistä tai pipoa ja vanhat lautamiehet rutisevat, että sehän koetti tahallaan halventaa oikeutta, koska "kyllähän kaikki tietää, ettei lakkia sisällä pidetä". (Tämä on, kiintoisaa kyllä, vanhan kääkän tunnus. Ystäväni, joka tekee kuvismaikan sijaisuuksia, ei ole tehnyt opetettaviin lapsiinsa vanhaa vaikutelmaa. "Ei voi olla totta et sä oot yli kakskyt", yläastelapset olivat valittaneet. "Ai miten niin?" Ja vastaus: "No kun kaikki semmoset vanhat kääkät aina valittaa, että luokassa ei saa pitää lippistä tai pipoa.") Minusta, joka pidän usein sisällä pipoa tai huivia, moinen narina on aivan käsittämätöntä. Halventaa, hohhoijaa. Minua saa ainakin vapaasti halventaa silläviisiin.

Ja toisenlaista ambivalenssia: eräs istunto, jossa tuomittavana on nuori, komea jätkä, aivan ihanin, pitkin, kiharin hiuksin. Poika oli vittuunnuksissaan hakannut pesäpallomailalla paskaksi parit autot kesäaamuna Kalliossa. Miksi-kysymykseen hän vastasi: "No noi autot nyt vituttaa mua." Olin aivan ihastuksesta pehmeänä, joskin tietysti hieman huvittunut, että poika oli riittävän hölmö viemään autovitutuksen käytännön toimiin saakka. Muut lautamiehet olivat aivan järkyttyneitä: "Mitä kellään voisi olla autoja vastaan?" Selitin heille kepeästi, mitä voisi olla. (Saastuttavat hiilidioksidipäästöineen, tappavat liikenteessä pyöräilijät ja jalankulkijat, laiskistuttavat ihmiset edistäen elintasosairauksien asemaa yhteiskunnassa, muuttavat kaupungin äänimaiseman inhottavan taustameluiseksi... tietysti on vähän höpöä attribuoida autoille se, mikä oikeastaan pitäisi attribuoida niiden käyttäjiin. Mutta yhtä kaikki, auto on voimakkaan negatiivinen symboli ja kieltämättä minäkin välillä hurjimmissa fantasioissani pistän autoa paskaksi oikein urakalla.) He tuijottivat järkyttyneinä. "Vaikka ei se tietenkään mitenkään puolusta tuollaista tekoa", lisään. Ei sanottavaa vaikutusta. He pitävät minua jo aivan tärähtäneenä. "Ja semmoinen tukkakin, ettei tiennyt, onko tyttö vai poika. Kyllä on maailma omituiseksi mennyt." Kerroin heille myös sen, että minusta poika oli huikaisevan kaunis. He eivät ymmärtäneet. Tietäähän tuon. Yli viisikymppiset harvoin arvostavat joidenkin miesten enkelimäistä, hauraanhentoa, kiharaista kauneutta. Heistä miehen pitää olla paksuniskainen pihvinpurija.

Ja vielä yksi ambivalenssi: turkisbisneksen vastainen mielenosoitus Marimekolla. Muut ovat ihan kauhuissaan "ekoterrorismista" vaikka se, mitä mielenosoittajat ovat tehneet, on aika pientä. Puhaltaneet pilleihin, kieltäytyneet siirtymästä pois, huutaneet iskulauseita. Terrorismia? Määritelmän mukaan terrorismiin sisältyy (useimmiten henkeä uhkaava) väkivalta tai väkivallalla uhkaaminen. Sitä ei ole esiintynyt. Kun vielä laukaisen ääneen, että minusta tekoa pitäisi arvostella aika armeliaasti, koska se on tehty tavoittelematta itselle hyötyä ja yrittämättä vahingoittaa mitään, edes omaisuutta, minua tuijotetaan pahasti. "Mutta nämä ovat niitä kettutyttöjä." Kerron lautakunnalle olevani itsekin ruokavalioltani vegaani ja vastustavani turkisbisnestä. Se ei vielä tee kestään kettutyttöä. Suurimmalla osasta mielenosoittajia ei ole mitään rekkarimerkintöjä, joten eiköhän kyse ole tavallisista koululaisista, jotka ovat maailmasta huolissaan. Lautakunta ei tiedä, miten päin istua. Ei voi olla totta, sanovat ilmeet ja eleet, yksi niistä on soluttautunut tännekin. Hymyilen ystävällisesti. "Eikö sinun mielestäsi näitä pitäisi tuomita ollenkaan", kysyy tuomari hermostuneena. "Ei, kyllä heidät voidaan tuomita tietysti, kyllähän heidän laiton mielenosoituksensa täyttää julkisrauhan rikkomisen tunnusmerkit. Mutta ei mitään terrorismilisää, se on mun pointsi."

Oikeudessa on aina omituista. Omituisia ovat sekä asiakkaat että samalla puolen pöytää istuvat.



Neljän lautamiesvuoden jälkeen en ole edelleenkään selvillä, miksi ihmeessä omaisuusrikoksesta saa helposti niin paljon enemmän rangaistusta kuin toisen ihmisen pieksämisestä sairaalakuntoon. Maallikkonäkökulmasta se on käsittämätöntä. Omaisuushan on vain omaisuutta. Siitä huolimatta, että olin minäkin shokissa, kun rakas Raleigh-pyöräni varastettiin. Mutta vielä enemmän olin shokissa silloin, kun senhetkinen poikakaveri kävi käsiksi iskien molemmat silmät mustiksi ja tönäisten portaita alas. Silloin olin niin paskana, etten edes tehnyt rikosilmoitusta ja valehtelin läheisille, että hakkaaja oli joku aivan vieras ihminen kadulla. Enkä mennyt lääkäriin, vaikka päähän sattui aivan sairaasti ja näin pari päivää maailman aivan sameana. Tavallaan onni, ettei juttua ikinä kerrottu viranomaisille. Olisin saanut sätkyn tajutessani, että tuollaisesta teosta sakko on helposti vain pari-, kolmekymmentä päiväsakkoa. Senkö arvoinen on fyysisen koskemattomuuden loukkaus?

Ehkä takana on jokin ajatus, että väkivaltaa tapahtuu joka tapauksessa, mietin pyöräni selässä, siistit oikeusvaatteet ja rintsikat taas vessassa pois päältä revittyäni, urheilukerrastoon, farkkuihin ja jumppereihin sonnustauduttuani, kohti kotia sutkuttaessani, auringon ollessa lakipisteessään, lumisten puiden oksien hehkuessa taivaan turkoosia vasten kuin 60-luvun klassisen musiikin äänitysten levynkansissa. Että aina joku kaatuu pyörällä, katkaisee käden, tai liukastuu, murtaa lonkan. Se, onko tekijä ihminen vai kova asfaltti, on epäolennaista. Mutta voihan omaisuuteenkin kajota muu kuin ihminen. Myrsky voi hakata veneen tohjoksi laituria vasten, karhu ryövätä mehiläispesän, puu kaatua auton päälle. Ei, en keksi mitään selitystä sille, että väkivaltaa ei tuomita kulttuurissamme pontevammin.

Koirat hyppivät minua vasten tullessani kotiin. Halaan niitä. Enää ne eivät pelkää, kun nostan äkisti kättä tai jalkaa. Aluksi ne olivat varmoja, että niitä aiotaan potkaista tai lyödä. Millainen ihminen tekee sellaista koiralle? Oletettavasti sellainen, joka lyö myös lasta, naista ja miestä. Lohi on syönyt Phalaenopsiksen nuppuja tiukkuvan kukkavarren poikki. Suru sydämessäni suukotan sitä niskaan. Voi Lohi, sinä harmaa rontti. Miksi sinun aina pitää tuhota kasveja?

Minä en usko rankaisemisiin silloinkaan kun vituttaa aivan sairaasti.

Jakaessamme tuomioita mietin, mitä hyötyä tästäkin on. Estääkö 400 euksun sakko tuota miestä iskemästä seuraavaakin muijaansa turpiin tämän hymyiltyä väärällä tavalla väärälle miehelle, tekeekö muka kaksi kuukautta lisää istumisaikaa tästä käyttäjästä raittiin kunnon kansalaisen? Saako tämä tuomio aikaan muuta kuin sen, että tuomittu alkaa ajatella poliisien ja stevarien olevan entistä vahvemmin ne, joita vastaan me taistellaan? Ja tämä tuomio, tunteeko kaveri nyt oikeuden tapahtuneen, kun hänen tuopilla sohaissut kaverinsa maksaa valtiolle isot sakot? Ainoastaan jotkut rattijuopot näyttävät katuvan. Mutta he katuvat jo ennen tuomion lukemista. He vain nyökkäävät innokkaasti sakkosummalle. Selvä, aneet kehiin ja sielu puhtaaksi.

Mistä tulevat kaikki nämä ihmiset, jotka eivät onnistu pysymään lain löysissä rajoissa?

Päivän kokeminen sekoittuu Hesariin, joka tulee meille uuteenvuoteen saakka Kissan vanhempien karattua jouluksi Vietnamiin, Laosiin ja Kamputseaan.

"Sunnuntain Hesarin juttu siitä ilmastonmuutoksesta arktisilla alueille on huono juttu", nurisee Kissa. "Nyt kaikki kaupunkilaiset ajattelee, että ilmastonmuutos on poromiesten ja eskimoiden ja jääkarhujen ongelma."

Väsyttää. Kello on kaksi, väsyttää älyttömästi. Asiat ovat liian monimutkaisia. Nurkassa pulputtaa vanhassa lasipullossa satsi kotiviiniä. Nick Drake laulaa niin kauniisti, että tahdon olla hetken ajattelematta oikeustaloa, kaikkea siellä näkemääni ja kuulemaani, tunnetta, että mikään ei koskaan muutu, ihmiset eivät kykene muuttumaan.

Nick Drake kuoli otettuaan yliannostuksen masennuslääkettään. Vahingossa, sanoo levynkannen teksti. Tiedä tuota, mitä uskoa. Miksi kukaan, joka on tehnyt niin kaunista musiikkia ja jonka äänikin on niin lempeä ja hyvä, on ollut masentunut? Maailma ei vastaa hämmennykseeni. Blup, sanoo käymispullo korinsa sisällä kerran toisensa jälkeen, Nick Drakea säestäen.