Huomenna on jälleen aikainen herätys, joten makaan haukotellen sängyssä yhteentoista. Sitten koirat alkavat venytellä ja haukotella vihjaten, että tästä voisi nousta ylöskin.
Kummallinen päivä. Sen pitäisi olla pidempi kuin eilisen, mutta itse asiassa koko päivämäisyys on paljon lievempää tänään kuin eilen. Lumihiutaleet tippuvat epätahtisesti taivaasta maan päälle raivostuttavaksi sohjoksi, joka tekee talvipyöräilystä suojuoksua.
Toivottavasti valkeaa joulua toivonneet osaavat nyt iloita tästä... minä olen pitänyt peukkuja mustalle joululle, sellaiselle, jossa on pari plusastetta ja maa tuoksuu märältä ja metsäiseltä. Uniselle joululle, jossa saa rauhassa nukkua päikkärit Maija Poppasen lukemisen lomassa. Jossa
Kuningaskobran "Me olemme kaikki samaa ainetta, muistakaa se, me viidakon väki ja te kaupunkilaiset. Samaa ainetta me olemme - puu yllämme, kivi allamme, lintu, peto, tähti - kaikki olemme yhtä, ja päämäärämme on sama. Muista se, kun et enää muista minua, lapseni" voi sekoittua unen läpi kuuluviin ääniin.
Viime päivinä on alkanut tuntua yhä enenevästi siltä, että positiivisia muutoksia tapahtuu ainakin Nasun yhteiskuntaan sopeutumisen taholta. Tänään pelokas koiraneiti uskalsi nuuskia saksanpaimenkoiranarttua rähisemättä epävarmuuttaan, ja pari päivää sitten saimme sen hetken juoksemaan polkupyörän vierellä ilman, että se kävi polkimen mukana villisti pyörivään nilkaan kiinni, kuten aina ennemmin.
Matalapaine, kunpa voisi jäädä kotiin nukkumaan jo nyt. Pakkaan laukkuun tukusta tilattua luomuviiniä, jota vien ystävälle, Kissan kotiin unohtuneen lompakon, steppikengät, urheiluhousut, ostoslistan. Sovimme äidin kanssa, että hankin jouluaatoksi leivänpäällisiä. Äitirassu tekee vähintään kymmentuntista päivää, ei siinä ehdi joulua valmistella. Mutta minkäs teet, kun toinen on rakentanut henkilöidentiteettinsä lähinnä työn varaan; kuinka monta vuotta me olemme sanoneet, että hänen pitäisi vähän hellittää tahtia.
Kaksi vuotta sitten sain sentään äidin käymään astangajoogassa, josta hän oli pitkään haaveillut. Hathaa äiti on aina harjoittanutkin, yksin kotona. Sen seurauksena minäkin venyn lootusasentoon kuin ei mitään, vaikka muuten olenkin jäykkä otus. Lapsena oli mahtavaa istua sunnuntaina, äidin ainoana vapaapäivänä, olohuoneen matolla, äitiä vastapäätä, lootusasennossa ja hengitellä vaan.
Ulkona on hämärämpää kuin tietokoneen ääressä, jossa kirkasvalolamppu valaisee pimeämasennusta tiehensä. Nukuttaa, silti.
Huomenna pääsemme Kotiharjun saunaan. En malttaisi odottaa sinne saakka.
Siinä, että mummola on ollut yleinen sauna, on omituisia seurauksia. Yleiseen saunaan on ihan pakko päästä. Ne löylyt, niin lempeät, ja erilaiset naiset, kaikenikäiset, sen lempeän lämmön sylissä. Saunassa voi melkein uskoa, että vielä tämä maailma tästä kohentuu ja asiat, ihan kaikki asiat, tulevat kuntoon. Niin kuin Helmer Selin kirjoittaa ihanassa Haikusaunan haikuja -kirjassaan, "Lento keveä/etäisyyden äärillä/läheisyydessä" ja "Minun kirkkoni./Liki mullan autuutta/ - vailla torneja." (Selin kirjoittaa tosin savusaunasta, joka onkin vielä yleistä saunaa ihanampi - mutta mistä sellaisen jouluksi saisi?)
Joulusauna on ihana sekoitus talvea ikkunoiden takana ja muistikuvia lapsuuden yleisestä saunasta Varkauden Lehtoniemessä, pukuhuoneiden pitkistä naulakkoriveistä numerolappuineen, apilikosta talon takana, apilikkoon alasti kirmaavista, juuri puhtaaksi itsensä pesseistä veneenalusmiehistä, ukin ryyppykavereista, jotka saivat saunoa kerran viikossa ilmaiseksi, koska kaikki tiesivät, ettei heillä ollut kovin helppoa elämässään. Kotiharjussa naiset juttelevat hiljaa lauteilla, lapset polskuttavat löylyhuoneen lattialla vauvanpaljussa, lämpö avaa lihasten lukot ja jänteiden kireyden. Ja jossain toisaalla, jossain toisessa ajassa, jolloin Lehtoniemen sauna vielä toimi, kitkemme mummon, sukulaisistani rakkaimman, kanssa kanssa kaalimaata ja mummo naureskelee puliukkojen vällykäärmeille ja kertoo, kuinka paljon Inkerissä oli kyitä. "Hus mää kottiis", niin kyille pitää sanoa. Käärmettä ei saa tappaa. "Ja muutenkin kaikelle, mikä elää, pitää olla armollinen, sillä kaikella mikä elää, on sielu", sanoo mummo. "Onko puliukoillakin sielu?" kysyn kiinnostuneena. Äidin mielestä puliukoille ei saa puhua eikä niihin päin saa edes katsoa. "Siksikö ne saavat kylpeä täällä ilmaiseksi?" Mummo huokaisee ja siristää silmiään. Korvissa välkkyvät rubiinikyyneleet.
"Kyllä peseytyminen on jokaisen oikeus."
Huomenna on hyvä päivä. Sauna liikauttelee paitsi jäseniä, myös mieltä. Sitten kestää helpommin joulun sosiaaliset paineet, kun pitäisi olla jatkuvasti kiltti ja iloinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti