tiistai 30. marraskuuta 2004

Aamuangst

Angstinen aamukysymys: ovatko kaikki työt taloustöitä?

Tarkoitan: On ihan selvää, että lumen luominen parvekkeelta ja pyykkien ripustaminen on taloustöitä, mutta entä kirjoittaminen? (Johon bloggaamista ei siis lasketa; bloggaaminen on kirjoitustaidon viihdekäyttöä. Ymmärtäkää, dears, kerrankin ironia.)



Suurin osa kirjoittamisesta taitaa kyllä tapauksessani olla taloustöitä. Teen sitä, jotta saan rahaa ostaa ruokaa. Vai talouden mahdollistamistöitä? Ääh. On liian aikaista ajatella vakavia kysymyksiä. Ehkä riittää, kun totean, että vapaapäivän jälkeen kirjoittaminen tuntuu vähän samalta kuin tulisi komennetuksi tiskivuoroon sadan vieraan kuuden ruokalajin päivällisen jälkeen.


(Hmm, olen kyllä tiskannut maksimissaan viidenkymmenen ihmisen astiat bileiden jälkeen. Mutta eiköhän vitutus ole pääteltävissä, kun kertoo tuolloiset fiilarit kahdellatoista. Näytän tänään olevan puppugeneraattori, joka tuottaa tekstiä, jonka taso on aivan Mariskan hirvittävän "Matematiikkaa" -mainoskappaleen kaltainen. Osaan jopa ulkoa tuon vihailukappaleen sanoja: "Elämä on matematiikkaa ilman logiikkaa/ja jos toiseen kaavaan viittaa/se ei pädekään tässä laskussa/mussa on sekaisin miinus ja plussa/" jne. jne. Ja tällä koetetaan sitten innostaa tytöt matikan kavereiksi jakamalla ilmaissinkkuja yläaste- ja lukioikäisille tai niiden opettajille, kerrottiin miehelleni, kun hän teki juttua yliopiston Luma-keskuksesta. Puistattavaa.)

Nyt pitää mennä ulos koirien kanssa. Näyttää siltä, että lumi sulaa edes hieman, siitä voi olla iloinen. Niin kuin tietysti siitäkin, että voi soittaa stesseissä aivan mitä musiikkia haluaa ilman että kukaan kommentoi. Nyt menossa on Gongin klasari I am your pussy. Ihmeellistä, ettei sitä soiteta enemmän bileissä, joissa ihmiset on tarkoitus saada tanssilattialle.

***

Tässä vaiheessa kaapelimodeemi lakkaa toimimasta ja alan soitella eestaas. Kun olen jo soittamaisillani Welholle, modeemi alkaa toimia aivan kiltisti. Ei se mitään. Huomennahan on jo joulukuu. Joulukuun alku tarkoittaa, että kohta päivät kääntyvät valoisampaan suuntaan. (Vaikka mikä hätä minulla nyt on, onhan minulla Valo-Tainan loistava valohoitotuote, päivänvalolamppu työlamppuna. Ennen sen tuloa huusholliimme olin talvet niin kiukkuinen valveilla pysymisen vaatimuksesta, ettei sitä tainnut kukaan kestää.)

Mutta lunta sen kuin riittää.

Aktiivisuutta...

No niin, piristyneenä Jannen ja Heidin kommenteista edelliseen postiin tein nyt sen PaljasJalkaiset -osion BlogiWikiin. (Tosin en ole mikään koodausmestari vaan tein sen silleen kökösti, taitojeni rajoissa, toisin kuin joillain toisilla sivuilla.)

Jos joku muukin paljasjalkainen lukee tämän, listatkaapa nyt ihmeessä itsenne sinne, niin löydän teidät. Jannen ja Heidin laitoinkin jo sinne.



maanantai 29. marraskuuta 2004

Lunta kaikkialla, taas

Niinä aamuina, jolloin sataa lunta ja matalapaine hyllyy kaupungin yläpuolella, on tajuttoman vaikeaa herätä. Raotan silmiäni ja painan ne takaisin kiinni. Lihastonustani suoraan kuulostelevat koirat tietävät silti minun heränneen; Mobutu ponkaisee lattialle ja alkaa pihistä, Nasu huokaa ja kääntää kylkeä, potkaisee minua kylkiluihin strutsinkoivillaan. Nasukaan ei tahdo herätä.

Iso Kissa ei tiedä minun heränneen. Raotan varoen uudelleen silmiäni. Perse, ulkona sataa lunta.

Jaa-a, pitäisiköhän tänään saada jotain aikaiseksi?

Mobutukin huomaa, etten ole tänään erityisen tarmokas ja kapuaa takaisin sänkyyn, haukottelee ja kiertyy uudelleen mustaksi paimentolaismattomytyksi.

Ison Kissan silmäluomet värähtelevät, joten Kissa nukkuu vielä REM-vaihetta. Nukahdan uudelleen.

Herään myöhemmin Ison Kissan heräämiseen. Yhteinen patja viestittää minulle samoin kuin koirille suoraan, milloin joku toinen herää, kunhan uni on riittävän matalaa (vastakohtana syvälle...) ja läpinäkyvää. Mistä tiedän Kissan heränneen? Hänen silmänsä ovat kiinni. Mutta asento on jännittyneempi ja hengitys kuulostaa aktiiviselta. (Tämä on jälkikäteisanalyysia. Tilanteessa yksinkertaisesti tiedän Kissan heränneen.)

Kuinka ihanaa onkaan herätä jonkun vieressä. Yhden yksin huonosti nukutun yön jälkeen se tuntuu aivan taivaalliselta, olkoonkin, etten mieluiten nousisi lainkaan.

Olen edelleen uuvuksissa sunnuntain huovutustyöpajasta ja siivousurakasta; koko päivä duunia, duunia, duunia; huovutus tosin ei tunnu duunilta, mutta jälkeenpäin paljastuu sellaiseksi.

Huovuttaessa H sanoo: "Kunpa koko elämä voisi olla tällaista. Askartaisi vaan."

Sillä hetkellä olen valmis allekirjoittamaan, nyt en.

Siitä huolimatta villakassit ovat pöydällä ja suunnittelen, että steppitunnin jälkeen voisin jälleen huovuttaa vähän lisää. Koukussa, siis. Päätän, että tänään on lepopäivä, vain koiranulkoilutusta ja kokkaamista, feldenkraisia, steppiä ja kotona venyttelyä, ehkä illalla huovutusta. Tänään en kirjoita. (Bloggaamista ei lasketa kirjoittamiseen koska sillä ei ole mitään päämäärää terapeuttisen itsetutkistelun ohella.)

Lähetän arveluttavan viestin yhdelle lehdelle, jota avustan: Eikös teillä ole pikkujouluja? Laitan kyllä kysymykseen smileyn, etten vaikuttaisi liian ruinaavalta. Joku käsittämätön juhlankaipuu on siis iskenyt. Tänä torstaina on kirjaston pikkujoulut, ja sitten seuraavan viikon perjantaina Vihreiden ja Ylkkärin pikkujoulut. (Ylkkärin pikkareihin minua ei ole kutsuttu, koska en ole tehnyt juttuja tälle uudelle toimitukselle, mutta entäs sitten. Aion vyöryä sinne silti mieheni seuralaisena. Jossainhan minunkin pitää ihmisiä nähdä, eikös?) Dodon pikkujoulut ovat vasta 19. joulukuuta. Sinne on ikuisuus. Turun pikkujoulut 12.12. eivät sovikaan ohjelmaamme, ja minua harmittaa. Pidän kovasti Turusta kaupunkina, ja säännöllisin väliajoin fantasioinkin, josko sinne olisi kiva muuttaa. Naah, ehkä kuitenkin mieluummin Tallinnaan.

Minua haluttaisi laittaa BlogiWikiin uudeksi blogiryhmäksi paljasjalkaisten helsinkiläisten ryhmä, mutta epäröin. Pelkään, että vihaisia maalaisia alkaa sataa niskaan, vissiin. Tai että siinä ryhmässä ainoa blogi on sitten omani. Ainoa toinen potentiaalisesti paljasjalkainen helsinkiläinen bloggaaja, jonka tiedän livenä, on opiskelutoverini Skitso-Janne, enkä kuollaksenikaan muista, oliko hän paljasjalkainen vai ei. Äh. (Ehkä sinne pitäisi perustaa myös dementikkoryhmä... sinne ainakin solahtaisin joukkoon oikein hienosti.)



sunnuntai 28. marraskuuta 2004

Erotiikkaa muumilaaksossa, hullunkurinen perhe

Kirjailijan päiväkirjassa pohditaan eroottista kaunokirjallisuutta. Itse en onnistu keksimään kovinkaan tyylikkäitä esimerkkejä lukuunottamatta Clarice Lispectorin Agua vivaa, Marguerite Durasin kirjoja, Almodovarin Poltetta nivusissa ja Pornotähteä, Will Selfin Suuria apinoita, Peter Hoegin Naista ja apinaa ja Tove Janssonin Muumilaakson marraskuuta. Nuo muut tuskin ketään yllättävät, Muumilaakson marraskuu ehkä jotakuta. Se kohtaus, jossa Mymmeli tanssii - no, ehkä tämä kaikki on Desmond Morrisin syytä. Desmond Morrisin näkemys ihmisestä alastomana apinana on kaiken teoreettisen elämäni alkupiste. Morrisin mukaan tanssiminen simuloi toisille ihmisille seksuaalisia kykyjä tarpeeksi neutraalisti, jotta sitä voidaan harjoittaa julkisella paikalla. Silti tanssi välittää seksuaalista informaatiota: katsoessani jonkun tanssia tiedän suunnilleen, kuinka notkea, rytmitajuinen, vilkasmielikuvituksinen, rutiineihinpitäytyvä, konforminen, senhetkisiin toimiinsa intensiivisesti keskittyvä, ekstaasiin taipuvainen hän on.

(Sivuhuomautus: Ehkä Desmond-sedän pitkäaikainen ja piilossa toimiva vaikutus näkyy myös listan kirjoissa Self & Hoeg.)



Räksytystä Raitilla kommentoi tässä takapäivinä (mistä nämä sanat oikein tulevat---) perhettäni hullunkuriseksi; joo-o, ei tämä nykyinen vielä mitään. Mutta katsokaa tuota kuvaa. Voin paljastaa, että meillä on miehen kanssa kummallakin tallella kaikki karvalelueläimet, vaikkemme aiokaan lapsia hankkia. Ainakin kerran vuodessa ne on otettava esiin ja halattava läpi. Oma rakkain nalleni on Rouva Nalle (lapsena olin erittäin formaali henkilö), kuvan oranssinvärinen, huopaan kääritty lelukarhu, jonka kasvoja sormeilen. Rouva Nallen sain puolivuotiaana, kun kaupassa olin alkanut kiljua keuhkojen koko voimalla ja kurottanut nallea kohti yhä uudelleen, epäuskoisten vanhempien pohtiessa, voiko niin pieni lapsi vielä todella haluta jotain niin kovasti.

Voi.

Rouva Nalle on muuten ainoa syy, jonka takia olen kunnolla suuttunut Nasu-koiratursasporsaalle. Se olisi halunnut syödä Rouva Nallen silmät irti. Nasun takia ne karvaeläimet kaapissa ovatkin. Se on aikamoinen lelunriepottaja, se koira. Ennen Nasun tuloa meille Mobutu, kissat, Iso Kissa ja minä nukuimme karvalelujen väliin ahtautuneina. Suloista ja kotoista.

******

Kello on vasta vajaa seitsemän mutta olen jo aivan neuroottinen, koska tänään pitäisi onnistua nukahtamaan yksin. Kaksikymmentäyhdeksänvuotias (ja 30v-päivään alle kuukausi) ei voi enää oikein soittaa äidille ja pyytää nukuttamaan. Mies on pitkällä, koirat kulmikkaita ja pieniä, niiden hengitys haisee ja kaiken kukkuraksi ne potkivat pitkillä, kovilla koivillaan. Kuuntelen rauhoittuakseni Sueden Coming Upia, The Breedersien Last Splashia, kaikkea vanhaa ja turvallisen koirankorvilla olevaa, Jefferson Airplanea, ja tietysti Gongia. Ehkä yöksi pitäisi laittaa päälle repeat one -toiminnolla Gilli Smythin Mother-albumin satu Taliesin?

(Unitutkijoiden mukaan unettomuudesta ei saisi olla huolissaan. Äääh.)

Mummarit

Siinä, että on mummojen kasvattama, on joitain huvittavia puolia. En pelkää vilauttelijoita tai namusetiä (Tuskin semmoisia mummojen aikaan kyläyhteisöissä olikaan?) mutta kylläkin liukastumista.

Yves Rocherissa, ostamassa yövoidetta naamaan, joka on ärtynyt pakkasesta. Tiskin ääressä seisoo tarmokas, piskuinen mummo, ruttuinen kuin rusina ennen glögiin uppoutumista.

- Tässä naamassa sitä on rutukreemille haastetta, hihittää mummo myyjälle. Parikymppinen kosmetologityttö on vähän vaivaantuneen ja huvittuneen oloinen.

- Ja olikos teillä kanta-asiakaskorttia?

- No totta vie! Teillähän minä aina käyn, odotas hetki, jossain täällä väskyssä se on... niin liukastakin, meinaa lentää nurin.

- Joo, ihan totta. Kiitos. Tästä tuleekin kolme leimaa.

- Mutta katoppas, mitä ostin suutarilta eilen. Tämmöset nastat! Näillä ei niin vaan kaadukaan.

Tyttö kurkistelee tiskin yli, mutta mummo hermostuu:

- Ei niitä nuin kaukaa erota. Etkö voi tulla tänne, no, minä tulen sitten sinne.

Mummo kipittää tiskin taakse ja kiskoo talvisaapikkaistaan irti sellaiset kumirenksulat, joissa on nastat - samanlaiset, kuin minulla on repun etutaskussa.

- Kato, näillä ei mene nurin. Näin hyvät. Eikä maksa paljon.

Kosmetologityttö on jo epätoivoisen lähellä nauruun purskahtamista. Vakoilen tilannetta hyllynreunan takaa. Odota vain, kymmenen vuotta, ja ymmärrät mummoa paremmin kuin itseäsi nyt, ajattelen hiljaa mielessäni. Kymmenen vuotta sitten en itsekään käyttänyt hattua, vaikka olisi ollut kaksikymmentä astetta pakkasta, enkä taatusti farkkujen alla sukkiksia, enkä villaisia aluspaitoja... ja naureskelin niille kumilenksuroille, mummareille, joissa on nastat.



Ja kun maksan ostokseni, hymyilen tytölle iloisesti ja sanon:

- Sulla on näköjään tänään hyvä päivä.

- Ai milleen?

- Noin kiva asiakas, se mummo, joka niin innokkaasti esitteli liukuesteitään...

- Ai joo, oli se aika suloinen. Ne on niin ulkona tästä kaikesta.

Tuijotan hetken kasvoja, joihin rypyt ovat alkaneet muodostua vasta mikro-ohuina urina. Se meillä kaikilla on edessä, haluaisin sanoa, mutten sano. Tyttö on sillä viisiin meikattu, että se ei ehkä pitäisi ajatuksesta, että kurtistuu kokoon ja on kiinnostunut enää lähinnä siitä, mitä eläimille tapahtuu. (Näitä mummoja näkee joka äänestyksessä - vaalikopista kuuluu äkkiä huuto: "Kukas se oli se ehdokas, joka lupasi pitää kissojen ja koirien puolta?")

Tyydyn vastaamaan:

-Niin. Kiitos. Hauskaa viikonloppua...

Ulkona kaikesta... liikkeen ulkopuolella nojaan kädelläni seinään ja kiskon jalkoihini mummarit, ihanat hokit, joiden avulla puurran Porthaninkadun liukasta mäkeä ylös pelkäämättä lankeavani turhamaisuuttani. Mihin minäkin nuoruuteni talvet tuhlasin? Liukkauden manaamiseen ja hitaasti, seinästä kiinni pitäen etenemiseen. Nyt rouskutan eteenpäin varmasti kuin mummoutuminen, täysin pysäyttämättömänä ja kaikkeen iloisen uteliaasti suhtautuvana.

lauantai 27. marraskuuta 2004

Villat

Huomenna pidämme huovutustyöpajaa H:n kanssa. Kaivelen sotkuista "vaatehuonettamme" jonka oikeampi nimi lienisi "vinttikomero WC:tä vastapäätä". Lopulta löydän villat 50-luvun valokuvapaperiprässin ja veistossavinyssäköiden takaa. Onko mikään yhtä suloista kuin villa, ja tietysti lampaat, jotka tuottavat villaa (ja iloa)?

Punaista, oranssia, metsänvihreää, valkoista ja sinistä lampaanvillaa ja sitten aprikoosin ja mustan villakoiran villaa, Tukosta ja Mobutua, karstamyllyllä levyiksi kammattuna.

Upotan kylmät käpäläni villapusseihin. Ihanaa, mikä lämpö! Onko mitään surullisempaa kuin juuri ajeltu lammas? (Niille, jotka eivät muista, on tarpeen muistuttaa, että Hinku ja Vinku -animaatioissa, Käytöskukka-sarjassa, on jakso nimeltään "Sinisilmäisyys", jossa pääosassa on sinisilmäinen lammas. Voi, tuota lampia! Ja kaikkia niitä lampaita ja villakoiria, jotka keritään keskellä kesää kirmauskuntoon.) Villakoirat kyllä tykkäävät kesäturkin saamisesta ja hepuloivat koko päivän, ja kylmä yllättää ne vasta illalla, nukkumaan käpertyessä. Silloin ainakin Mobutu-poika saa päälleen ruudullisen saalin, jonka alta sen pieni, lystikäs pää pilkistää närkästynein ilmein. Vaatteita! Pyh...

Huomenna huovutusta. On hauska nähdä taas H, joka on yllättävä tapaus: meillä kummallakin on pelastetut koirat, ja kumpikin huovuttaa ja tekee keramiikkaa. Niin, ja kumpikin pyöräilee. Muut ystäväni eivät harrasta taideteollisuutta, joten on kivaa nähdä ihmistä, joka ei katso nenänpiitään pitkin tuollaista hassua puuhastelua, aineiden kanssa läträämistä.

Matti ja Mikko

Taannoin jouduimme miettimään lapsuuden vaikuttavinta satua ryhmänä. Tehtävä pöyhi ajatuksia juuri sopivalla tavalla; tajusin äkkiä, kuinka minulle tärkein satu on sellainen, jota kovin moni ei ole kuullut. Eikä se itse asiassa edes ole satu, vaikka se satuna kerrottiinkin, kerta toisensa jälkeen.

Lapsena en käynyt tarhassa, vaan vietin päivät kotona isänäitini kanssa, kuten lienen joskus maininnutkin. Isänäiti ei tykännyt lukea kirjoista satuja, joten opettelin lukemaan itsekseni nelivuotiaana mummun innokkaalla avustuksella. (Mummu änkyttää, ja vaikka hän ei lapsille ja koirille puhuessa änkytäkään, lukeminen saa hänet änkyttämään yhtä pahasti kuin vieraille aikuisille puhuminen.) Mutta totta kai halusin edelleen kuulla satuja, vaikka osasinkin itse lukea ja osasin ulkoakin monta kirjaa, Nalle Puhin ja Kuinkas sitten kävikään ainakin.

Koska mummut ovat mummuja ja kotoisin toisesta maailmasta, myös mummujen lapsenlapsilleen kertomat sadut ovat erilaisia kuin ne, joista voi lukea kirjoista.



Tämä on tarina Matista ja Mikosta.

"Kerran kauan kauan sitten kun minä olin vielä nuori nainen ja minulla oli kaksi ihanaa lasta, Eila ja Seppo, oli kevät. Keväällä yksi sisaruksistamme lähti aina markkinoille. Koko päivän lapset tivasivat, mitä markkinoilta oikein saadaan. Illalla sitten kärryt tulivat pihaan ja niissä oli ajajan pukin takana suuri jauhosäkki. Mikä ihmeellisintä, se säkki, joka oli lähtenyt markkinoille niin litteänä ja elottomana, olikin sätkivä, potkiva ja täynnä jotakin.

'Mikä se on', kysyi Seppo, joka oli silloin kuusi. 'Saanko katsoa?'

Ja sitten minä sanoin, tietämättä, mitä siitä seuraisi, 'Se on sinulle. Ne ovat sinun kavereinasi tämän kesän ja syksyn!'

Avasimme yhdessä narun, jolla säkin suu oli köytetty. Pihalle kirmaisi kaksi possua. Pientä, suloista, vaaleanpunaista possua, joilla oli viisaat silmät ja lystikäs kärsä.

'No, nyt niille pitää antaa nimi', minä sanoin. 'Koska ne ovat sinun, sinä saat päättää, mikä niiden nimi on.'

Seppo katseli hetken possuja, nauroi niiden kohellukselle ja sanoi: 'Matti ja Mikko.'

Niin porsaiden nimeksi tuli Matti ja Mikko.

Siihen aikaan, kauan kauan sitten, lapset eivät vain leikkineet, vaan auttoivat kaikissa talon töissä. Sepon tehtävä oli katsoa possujen perään. Niinpä hän vietti koko kesän Matin ja Mikon kanssa. Hän kulki niiden kanssa helteisillä pientareilla seuraten, kuinka ne tonkivat lystikkäästi maata, kuopsuttivat pienillä sorkillaan ylös herkullisia, meheviä juuria, nuuskivat ja tuhahtelivat hajuille, rapsutti niitä korvan takaa jolloin ne ynisivät nautinnosta ja illan tullen, possujen mennessä lättiin, haki niille vielä kasvimaalta juolavehnää ja savikkaa, ja pientareilta maitohorsmaa, ja possut ottivat heinät kauniisti ja varoen hänen kädestään pienet silmät luottamusta tuikkien.

Seppo oli kiltti poika ja ennen kaikkea isätön poika, joten muut pojat kiusasivat häntä kovasti. Matti ja Mikko eivät kiusanneet, ja niin niistä tuli hänen parhaat ystävänsä. Matti ja Mikko menivät Sepon mukana uimarannallekin ja röhkivät tietäväisinä vesirajassa pientä isäntäänsä odotellen.

Mutta kesä, mikään kesä, kuinka hyvä ja ihana tahansa, ei kestä ikuisesti. Tänäkin kesänä vilja alkoi kypsyä pelloilla, porkkanoita ja perunoita nostettiin jo maasta. Porsaille sadonkorjuu oli juhlaa. Madonsyömät juurekset päätyivät niille, samoin kaikki naatit. Seppo vei niille ruokaa ämpärillä, ja kesyt siat painautuivat häntä vasten rapsutettavaksi.

Tuli syksy. Eräänä iltana Seppo katsoi minuun ja sanoi: 'Äiti, kiitos Matista ja Mikosta. Minulla ei ole vielä koskaan ollut yhtä hyviä ystäviä.' Minä en voinut sanoa mitään, kurkussani oli pala. En voinut kertoa, että Matti ja Mikko olivat meillä muinakin kuin ystävinä.

Lapset odottivat kovasti joulua ja askartelivat sanomalehtipaperista lumitähtiä ikkunaan. Laskivat päiviä suureen juhlaan. Yhtenä päivänä sitten tuli kylältä mies, niin kuin oli sovittu, ja sanoi: 'No niin, missäs ne possut oli?'

Menin lättiin miehen kanssa käskien lapsia pysymään sisällä. Possut teurastettiin, niiden veri valutettiin erilliseen astiaan, veriruokien aineeksi. Mikä määrä verta, sylttyä, paistia, makkaraa...

Vaikka lapsia oli kielletty tulemasta, eihän Seppo voinut pysyä poissa, olihan Matista ja Mikosta puhuttu. Kun mies teki lähtöä ja pesi kirvestään lumessa, Seppo tuli sisältä lumiselle pihalle ja katsoi miehen kirvestä sanomatta sanaakaan. Sitten hän kääntyi ja käveli sisään pää painuksissa. Kenenkään ei tarvinnut kertoa, mitä oli tapahtunut. Seppo ei kysynyt koskaan asiasta mitään, syyttänyt ketään eikä puhunut asiasta kenenkään kanssa. Mutta tokihan minä äitinä näin, että poika itki öisin.

Sinä jouluna Seppo ei syönyt palaakaan kinkkua, veriruokia eikä makkaroita. Eikä sitä seuraavana, eikä sitä seuraavana. Sianliha jäi häneltä aina syömättä. Hän ei myöskään koskaan enää mennyt sikolättiin, vaikka koetin komentaa hänet seuraavan kesän possujen vahdiksi. Hän vain painoi päänsä alas ja pudisti sitä päättäväisesti, vaikkakin itkuun purskahtamaisillaan. Enkä minä voinut pakottaa, vaikka siskoni nauroivatkin, että hemmottelen pojan piloille, ettei miehellä saa tuommoisia tunteita olla.

Ne possut... Matti ja Mikko. Olen usein miettinyt, onko isälläsi koskaan sen jälkeen ollut niin hyvää ystävää. Yhdenkään muun possun nimeä en muista, vaikka joka jouluksihan porsaat otettiin, mutta nämä kyllä muistan."

Kuten arvata saattaa, tästä kuten kaikista muistakin lempitarinoista tuli sellainen, että joka ikistä yksityiskohtaa tivattiin antaumuksella: Mikä ihmeen jauhosäkki? Oliko se mies kylältä teurastaja? Oliko sillä nahkainen esiliina? Millaiset ne kärryt olivat, joilla Matti ja Mikko tuotiin? Kuinka pieniä ne olivat tullessaan?

Meillä ei koskaan jouluna ollut kinkkua. Kinkun kohtasin vasta koulussa, ekan luokan jouluaterialla. Hirvittävä harmaa lätkä. Nieleksin sitä alas, vaikka tiesin, että se oli Mattia ja Mikkoa. "Oottekste jotain ählämeitä sitten?" kysyi ystävä ala-asteella kertoessani, että minusta joulukinkku oli kamalinta, mitä saattoi olla. "Joo kai sitten", arvelin. En tietenkään tiennyt, mitä ählämi tarkoitti. Ajattelin, että se oli ehkä nimi ihmisille, jotka eivät syö kinkkua.

Loogista kyllä, oma sianlihakammoni alkoi juuri joulukinkusta, ja meni aika pitkä aika, ennen kuin tajusin, että Mattia ja Mikkoa oli myös lihapullissa, nakeissa... no, vaikka missä.

"Minun ei olisi pitänyt kertoa sinulle sitä juttua Matista ja Mikosta", kurtisteli mummukin kulmiaan, kun sain sätkyn hänen laittaessaan läskisoossia miehelleen. Kiljuin: "Miten sinä voit? Mattia ja Mikkoa! Etkö yhtään häpeä?" (Lauantaimakkara meni silti alas vaikeuksitta; makkaraa hei, ei sianlihaa...)

Minun kasvissyöntini alkoi siis sianlihasta, siirtyen sitten broileriin ja siitä nautaan ja lampaaseen. Huvittaa aina, kun kuulee argumentin siitä, että nykylapset ovat niin luonnosta vieraantuneita ja pilanneet aivonsa Disneyn puhuvilla eläimillä (unohtamatta urheaa Babe-porsasta), etteivät enää ymmärrä, että kyllähän lihaa nyt kuuluu syödä ja etteivät ne eläimet siinä sen tuotannossa kärsi. (Itse asiassa Aaltolan kirjasta käy ilmi, että samaa argumenttia - "kaupungistuminen ja sisätyöt ovat vieraannuttaneet ihmiset eläimistä, niin etteivät nämä enää ymmärrä, etteivät ne oloistaan kärsi" - käytettiin jo 1800-luvulla, eli roimasti ennen Disney-tuotantoja.) Minun aivoni on sitten ilmeisesti pilattu tarinalla vuodelta 1946, tarinalla siitä, miten kaksi joulukinkkua olivat isäni parhaat kaverit yhden kesän ajan, ja miten ne ovat askarruttaneet mummuni mieltä siitä saakka, kuinka kovasti hän onkaan miettinyt, aiheuttiko isälleni jonkin elinikäisen kammon. Mummun suhde tarinaansa on selvästi ambivalentti: toisaalta läsnä on selvää huolta ja syyllisyyttä lapsen onnellisuuden romauttamisesta, toisaalta tiettyä ärtymystä siitä, ettei pojasta tullut aivan semmoinen kuin muista. Jutun perusvire on ollut jotenkin humoristinen: katsos, näin hassun jutun sinun isäsi keksi... mutta kyllä pinnan alla taitaa jyllätä aikamoinen ristiriitaisten tuntemusten soppa. Mummu syö edelleen sianlihaa; itse asiassa se taitaa olla ainut liha, josta hän erityisemmin välittää. Isä on viime vuosina alkanut taas syödä sikaa vuosikymmenten tauon jälkeen. Tosin ei kinkkua eikä leikkeitä, mutta makkaraa näyttää kuluvan. Äiti ei syö sikaa, sillä se on "punaista lihaa". (Höpötys siitä, kuinka joku syö vain "valkoista lihaa" on kyllä omituista. Ymmärtääkseni valkoinen liha viittaa siipikarjaan ja kalaan. Mikähän yksinomainen "punaisen lihan" välttelyn motivaatio on?)

Siitä on aikaa, kun mummu on kertonut minulle Matista ja Mikosta. Muistaakohan hän enää itsekään? 87-vuotiaana jotkut asiat voi ehkä unohtaakin jo armeliaasti...

Meidän historiamme on niin täynnä eläimiin kohdistuvaa julmuutta, että traumoja lienee suvussa jos toisessakin. Äiti ei halua koiraa, koska hänen 10-vuotislahjansa, Pelle-koira (ihastuttava jackrussellinterrierin näköinen sekarotuinen piski), vietiin vajan taakse ja ammuttiin sen varastettua naapurin voipytyn sisällöt ja nylkytettyä liikaa saunavieraiden jalkoja. Koira, jota ei oltu opetettu lainkaan tavoille... sitten siltä vaadittiin käytöstapoja, itsestäänselvyytenä, ja kun se ei niitä osannut tuosta noin vain, tapettiin. "Äiti, ei sinulta kukaan enää koiraa voisi viedä", sanon surullisena, mutta äiti vain pudistaa päätään surkean näköisenä. "Se kuolisi joskus kuitenkin. En minä enää jaksa", hän sanoo voipuneesti. "Ehkä minä en nytkään onnistuisi opettamaan sitä tavoille ja se pitäisi viedä..." Hiljaisuus.

Ainoa kerta, jolloin olen nähnyt isäni itkevän, oli viedessämme Tukoksen, edellisen koirani, lopetettavaksi. Itse en eläinlääkärillä itkenyt lainkaan, koska olin niin huolissani isästäni. Sitten äkkiä tajusin: tämä ei ole vain tämä koira, tässä on kyseessä koko maailman epäoikeudenmukaisuus, omasta firmastaan ulos ostetuksi tuleminen, työttömäksi jääminen, kaikki kuolleet sukulaiset, oma vanheneminen, isättömyys, minun ja siskoni kaikki loukkaavat tokaisut, riidat äidin kanssa, elämän pohjaton tyhjyys ja ohimenevyys... ja kaiken pohjalla, Matti ja Mikko.

"Isä, anna minä nyt ajan sitä autoa", anelen isän ohjatessa autoa pois Malmin Apex-eläinlääkäriasemalta silmät kyynelistä sumeina ja kädet täristen. Hän ei pysty sanomaan mitään, puristaa vain rattia niin, että pelkään sen hajoavan kappaleiksi. Takapenkillä jätesäkin sisällä on Tukoksen kevyt, veltto ruumis. Viemme säkin miehen vanhempien kasvihuoneeseen. Koetan olla ajattelematta, mitä säkissä on, roikotan sitä kuin mitä tahansa maasäkkiä. Jauhosäkkiä...

Kotoa soitan miehelle, joka on sivarissa tutkijanduunissa. "Tule", saan sanottua, ja sitten en enää sano mitään, koska kykenen vain ulvomaan. Tuntia myöhemmin kaivamme routaiseen maahan kuoppaa lapiolla ja talikolla, väännämme sivuun omenapuiden juuria ja Narcissus poeticuksen sipuleita, nurmiturvetta ja hietaista maata. "Sen pitää olla riittävän syvä, ettei raadon haju houkuta rottia", neuvoo miehen isä puhelimitse mökiltä. Me kaivamme ja hikoilemme. Lopulta kuoppa näyttää aika syvältä. Haen jätesäkin ja pyöräytän sen ylösalaisin kuopan päällä. Koiran ruumis mätkähtää luonnottomaan asentoon kuopan pohjalle. Olen kaikkialta turta, koetan asettaa koiran luonnolliseen nukkuma-asentoon. "Se on vain kuollutta lihaa", sätin itseäni ja käsien tärinää, "ei sen kummempi kuin ne hemmetin nakkikastikkeet ja grillimakkarat, joita, neiti hyvä, olet tietyissä vaiheissa elämääsi syönyt surutta." Koira ei asettaudu kapeaan kuoppaan joten lopulta minun on pakko sulloa se sinne väkivaltaisemmin: astun ruumiin päälle, ja polvia notkauttaen painan sitä kokoon, kasaan omalla massallani. Mies kääntyy poispäin tyrmistyneenä, jalkojeni alla rusahtelee. Astun kuopasta pois katsomatta jälkeeni ja alan lapioida hiekkaa ruumiin päälle.

Illalla soitan isälle, kysyn onko hän kunnossa.

"En tiedä", sanoo isä ja kuulostaa värisevältä.

Huomaan, etten kykene tekemään gradua enkä hoitamaan asioitani, ainakaan viikkoon. Kuljen huoneesta toiseen ja vakuuttelen, että kaikki on kunnossa. Koira oli sentään jo neljätoistavuotias. Eivät ne elä ikuisesti. Minä sentään sain viettää sen kanssa neljätoista vuotta. Isällä oli Matti ja Mikko vain yhden kesän.

perjantai 26. marraskuuta 2004

Huomenna

Hyvänen aika, huomaan huomenna olevan älä osta mitään -päivän.

Joka vuonna päivä on hurahtanut minulta ohi ja jälkeenpäin olen harmikseni todennut ostaneeni jotain oikein isoa ja kallista (siis köyhäilyperspektiivistä; tietenkään en voi koskaan ostaa semmoisia pösöjuttuja kuin autoa, turkkia, untuvatoppatakkia tms. mutta... yksi vuosi ostin UFFista paidan, toisena vuonna jonkun tosi hyvän cd:n, kolmantena Wolfordin kalliit merinovillasukkikset ja niin edelleen).

Nyt olen onneksi jo tänään tajunnut, että kyse on todellakin huomisesta. Eläimille pitäisi ostaa matolääkkeet syksyn rutiinimadotusta varten, mutta odottakoon lauantaihin. Ruokaa näyttää kerrankin olevan tarpeeksi kaapissa, kiitos Punnitse & Tuhlaa -keikan. (20,90 euksua; aika paljon hillitympää meno siis kuin viime viikon melkein viidenkympin saldolla...)

Likoamassa lojuu 7 pavun sekoitus, josta varmaan riittää näreksittävää koko viikonlopuksi, etenkin kun mies on lähdössä viikonloppuekskursiolle exäni luoksi Keski-Suomeen ja kotona olemme vain eläimet ja minä. Kylläpä maailma on pieni ja sisäsiittoinen.

torstai 25. marraskuuta 2004

Toteemieläimet ja kodin saaneet eläimet

Kun ystäväni oli ihastunut nykyiseen mieheeni kymmenen vuotta sitten, meidän ensimmäinen tehtävämme oli tietenkin selvittää, mikä eläin mies oikein oli. Tarkkailimme, pohdimme. Lopulta tulimme tulokseen: kissa. Mies, joka liikkuu hiljaa ja varovaisesti suuresta koostaan liikkumatta ja jonka kasvot eivät koskaan taivu hymyyn, ei voi olla muu kuin kissa. Vakava, katseleva, tohottamaton eläin, joka näyttää aina siltä, että sillä on tärkeitä asioita toimitettavanaan.

Myöhemmin, kun miehestä tulee paras ystäväni, kerron hänelle, että minulle hän on Herra Kissa. "Hassua", sanoo mies, luimistaa aavistuksen verran korviaan ja tuijottaa minua silmiään rauhoittavasti siristäen, "kun olin pieni lapsi, minua sanottiin kissaksi ja uskoin olevani kissa. Pitkiin aikoihin kukaan ei ole tiennyt, että olen kissa."

"Et sinä mikään muukaan voi olla, voisitko? Ihan kuin siinä yhdessä kissarunossa, jossa kissan kasvot ovat sulkeutuneet kuin nyrkki. Sellaiset kasvot sinullakin on", sanon.

"Kuka sinä olet?" kysyy mies.

"Katso tarkemmin." Minä olen se, joka loikkii hangella kuin pieni, punaruskea salama, käpertyy puiden lauluihin myrskyn ylvoessa ja kiitää kaikkea pelottavaa pakoon, ylös, pienet kynnet kaarnaa rapistaen, silmät närkästyksestä tuikahdellen. Se, joka jäkertää kävyt pieniä siemeniä etsiessään ja kuivaa tatteja oksanhankaan. Hyväntahtoinen puuhkahäntä, tupsukorva orava, joka masentuu sisällä istumisesta. Eikä koskaan väsy säkättämään närkästyneesti, kunhan on ensin kirinyt turvaan niin ohuelle oksalle, ettei sinne mikään isompi eläin pääse perässä.

Nuorempana arvuuttelin, mikä olen, ehdokkaita oli paljon. Olen täsmentynyt oravaksi vasta vähitellen. Nyt olen varma.

Kerran olen joutunut selittämään tätä totemismia, vastaamaan kysymykseen, mitä se oikein tarkoittaa, että on jokin muukin eläin kuin Homo sapiens sapiens. Koska selityksen pyytäjä ei ymmärtänyt metaforan käsitettä eikä kaikkien sanojen metaforisuutta, selitys uuvahti heti alkumetreille. Äh, selitykset.

Metaforat toimivat, se on olennaista. Samalla tavoin kuin ryhdin suoristaa ennennäkemättömän kauniisti ja yksinkertaisesti kuvitelma, että joku kiskoo niskahiuksista suoraan ylöspäin, tai venytysharjoittelussa kireään lihakseen hengittäminen ("Vaikka tietenkin ilma menee keuhkoihin", kuten afrotanssin opettaja toteaa) saa aikaan sen, että lihas lakkaa kramppaamasta, kun muistaa hengittää syvään ja keskittyä tietoisuudellaan kuvitelmaan sisäänhengityksestä, joka rauhoittavina maininkeina pidentää ja rentouttaa lihaksen, samalla tavoin tieto siitä, että olen orava, oravana-maailman-katsominen, nostaa maailmasta esiin uusia, vertikaalisia puolia, puiden runkojen ja oksistojen siltoja, välineen käsitellä omaa närkästystä ihmisten ajattelemattomuudesta. Ystäville oravuus on tulkinnan ohjekirjanen: Jos se säkättää, älä hämmästy. Älä ihmettele mielipuolisen oloista säntäilyä äläkä sitä, että sen kaapissa on aina kilokaupalla manteleita ja pähkinöitä. Äläkä sen pelokkuutta - se on pieni eläin, pako on sen puolustus. Äläkä sen tuhovoimaa, sehän on jyrsijä, puuhkahäntäinen, suippukorvainen rottava. Äläkä odota sen kesyyntyvän, vaikka se ottaakin kädestäsi pähkinöitä.

Kerran gallupkyselyssä minulta kysyttiin, mistä saan ravinnossani eniten rasvaa. Mietin hetken ennen kuin nimesin pähkinät, mantelit ja siemenet. Onneton galluptyyppi sanoi: "Ei täällä ole sellaisia vaihtoehtoja. Täällä on voi, margariini, juusto, ruokaöljy, liha ja muu mikä." Pyysin häntä laittamaan vastaukseen "muu mikä siemenet pähkinät".

Mieheni Kissa ei syö lihaa. (Enkä minä, tietenkään. Ajatuskin puistattaa.) Pienet kissat, ne oikeat karvajalat, syövät, samoin koirat, luomulihaa. Minua häiritsee jatkuvasti ajatus, että kissat ja koirat syövät kaloja ja kanoja, joiden tiedetään ahdistuvan ja tuntevan kipua. Okei, luomuolot ovat vähän paremmat, mutta silti. Murheellisuutta tästä kaikesta toistensa syömisestä ja hyväksikäyttämisestä ei voi oikein välttää.

Sitten, kun maailma on siinä pisteessä, ettei ei-toivottuja kissoja ja koiria enää ole, näitä kodittomia rassuja, en aio pitää eläintä luonani. Tuntuu mahdottomalta, että sellaiseen tilanteeseen voisi päästä. Niitä on nyt niin paljon. Helpottaa hiukan ajatella, että sentään viittä niistä on pystynyt auttamaan tarjoamalla niille turvallisen kodin, jossa ne saavat puuhastella ja nukkua ilman, että niille raivostutaan pikkuseikoista. Ei kai sitä voi koskaan kehittyä moraalisesti varteenotettavammaksi ihmiseksi, jos ei tee asioille mitään? Pakko koettaa tehdä kaikkea aivan omituistakin. Harjata koirien hampaita, ostaa matolääkkeet koko konkkaronkalle. Säästää etukäteen joulukuun rokotusrumbaa varten. Viiden eläimen rokotuttaminen vie uskomattoman summan rahaa.

Toisaalta, voisiko sen rahan käyttää jotenkin fiksummin? Käymällä bissellä? Ottamalla tanssitunnin lisää per viikko? Lentämällä viikoksi Marokkoon? Hmm. Ei, kyllä olen varsin tyytyväinen tähän tilanteeseen. Mitä siitä tulisi, jos en voisi sietää itseäni? On psyykkisesti todella raskasta pitää yllä defenssejä, puolustella omia tekojaan, joita ei oikeastaan hyväksy lainkaan. En kyllä kauheasti jaksa stressata asiasta (voitteko kuvitella stressaavan oravan?) vaan totean ja sitten toimin. Ja kas: meillä on viisi kodin saanutta karvatassua ja päätös, ettei yhtään lisää, asunto loppuu kesken, samoin tili. Lisäksi Iso Kissa, joka luimistelee elukoille korviaan, muttei sano mitään, ja sitten, Orava, joka ahmittuaan pinaatti-herne-pastan kiskoo lapsityövoimattomat Viking-talvikävelykengät jalkaansa ja säntää keramiikkatunnille tekemään rakusavireliefiinsä kolme torsoa jyrkässä kulmaperspektiivissä.

Vaiheissa

Ihana päivä, vaikkakin ulkona on edelleen kylmää eikä luvatusta vesisateesta ja suojakelistä ole tietoakaan. Koirat puskevat eteenpäin ulkoillessa ilosta pogoten, höyrypilviä tuprautellen, eikä siihen ihminenkään voi mitään sanoa. Vaikuttavaa, tuo niiden elämänriemu.

Päättelen Nevanlinnan Anteron ja syöksyn päätäpahkaa seuraavaan tehtävääni: olen saanut myytyä arvostelun Elisa Aaltolan kirjasta Eläinten moraalinen arvo. Ihastuksekseni Aaltola jaksaa kirjassaan olla perinpohjainen ja maltillinen ja etsiä yhteistä pohjaa moraaliselle keskustelulle eläinten käytön oikeutuksesta. Pelkäsin etukäteen, mitähän kirja pitänee sisällään, ja vatsaa suorastaan kuumotteli kirjan tullessa kotiovellemme, postimiehen kilistäessä kelloa ja koirien hyökätessä ovelle närkästyksestä ulvoen: taas se häiriköivä ukkeli, joka ei koskaan tule sisään eikä anna meille namua... (Kirjapaketit, joita meille tippuu vähintään kerran viikossa, eivät mahdu postiluukusta sisään kiinni olevan välioven takia. Väliovea on pakko pitää kiinni, koska muuten Nasu, joka pelkää rapun ääniä, on koko ajan aivan onneton ja häntä koipien välissä ja murisee ja irvistelee ovelle.) Niin, ajattelin, toivottavasti tämä ei ole liian poleeminen eikä leimaa niitä - meitä - jotka käyttävät eläimiä (minullakin on nahkakengät, vaikka aikeissa on kyllä hankkia sellaiset pleather- eli keinonahkamaiharit sitten kun Martenseista aika jättää).

Miten ihanaa. Olen aivan sulaa vahaa kirjan kanssa, vaikka siinä sivulauseissa onkin tiettyä löysyyttä ja kielestä puhutaan ikään kuin sen ensisijainen funktio olisi olla työkaluna "muodostettaessa uskomuksia maailmasta". (Oma veikkaukseni: kieli on ensisijaisesti työkalu "Anna se mulle", "Älä, ei saa", ja sen tyyppisille huudahduksille, murauksille ja kiljaisuille. No joo, ehkä vähäsen sofistikoituneemmille kuin noi, mutta sinne päin... Usein uskomuksetkin kielellistettyinä ja ääneenlausuttuina ovat nekin muuta kuin neutraaleja toteamuksia. "Näin elän, tämä on siis mahdollista, äläkä uskalla sanoa muuta...")

Toivottavasti kaikki eläinten ystävinä itseään pitävät malttaisivat lukea Aaltolan kirjan. Se on ainakin 50 ensimmäisen sivun perusteella helppotajuinen, perusteellinen ja provosoimaton. Olen mielissäni. Toisinaan koirapuistossa käydessä kauhistun kuunnellessani ihmisten läppiä koirien koulutuksesta. Ihan yhtä käsittämätöntä paskaa kuin joidenkin naisten jutut "miehen kouluttamisesta" (miesten en ole kuullut puhuvan naisten kouluttamisesta, mutta ehkäpä tätä keskustelua ei käydä naisten läsnäollessa). Ihmiset eivät tunnu lainkaan oivaltavan, että koiran opettaminen (ei kouluttaminen) on yhteistyötä, jossa ei ole kyse vain mekaanisen, tyhmän eläimen käytöksen manipuloinnista muutamin oivallisin kikoin juuri sellaiseksi, kuin sen tahdomme olevan. Aaltola kiteyttää sen kauniisti jo esipuheessa: "Haluaisin sanoa, että olen kouluttanut koirani hyvin, mutta totuus on, että Gilda on itse pyrkinyt ymmärtämään minua mahdollisimman hyvin ja mukautunut elämään kanssani." (Luulen, että koiranomistajat allekirjoittaisivat tämän, jos pysähtyisivät miettimään tarkasti, mutta kuinka moni pysähtyy? Niin monta kertaa sitä näkee, kuinka ihminen läpsäyttää koiraa päähän ja karjuu "Hyi!" sen sijaan, että aidosti vaivautuisi miettimään, miksi koira sai sätkyn ja miten sen voisi totuttaa ajatukseen, että tilanteeseen voisi reagoida toisinkin, ja että silloin saisi jopa kehuja.)

Voi, hyvin koulutetut koirat. Edellinen koirani taisi olla sellainen; en kyllä erityisemmin kouluttanut sitä, Tukos vain seurasi minua kaikkialle lempeänä ja ymmärtäväisenä. Helsingin keskustassa se kulki kauniisti vierelläni ilman remmiä ja suhtautui lempeästi kaikkeen elävään, kastemadoista rottaani Denisiin, joka kiipeili sen selässä. (Tukoksen kuva on postissa "Villakoiraa vai graniittia?")

Nykyiset koikut sen sijaan - no, kumpikin on siis tallinnalaisia, kodittomia katurakkeja. Mobutu oli tullessaan puoliksi kalju, rotanpuremilla (Koerte Varjupaikissa on rottaongelma) ja niin laiha, että ihon läpi näkyi jokainen kylkiluu ja selkänikama. Nasu taas oli hyvässä kunnossa, mutta täysin shokissa. Tarhalla se oli antanut koskea itseensä, mutta laivamatka Suomeen ja pari yötä lapsiperheessä (jonka lapsia se näykki kasvoihin) joka sitten halusikin siitä eroon heti paikalla (eivät ole edes soittaneet kertaakaan kysyäkseen, mitä Nasulle kuuluu...), oli sille selvästi aivan liikaa. Meille tullessaan Nasu oli aivan sekaisin, puri ja näykki, kiukutteli, raivosi ja pissi pelosta alleen. Ensimmäiset pari kuukautta Nasun tulon jälkeen ovat elämäni kamalimmat (osittain myös, koska niihin liittyi muitakin ongelmia - kutsu Linnan juhliin, gradun takkuilu) ja mietin aluksi joka päivä, aivan lopun uupuneena, onko koiran täällä pitäminen edes eläinsuojelullisesti oikein, onko se niin sekaisin, että se pitäisi lopettaa. Juttelin asiasta sekä tuttujen psykologien että koiraterapeutin kanssa. Ei selvyyttä. Koiraterapeutti oli sitä mieltä, että kannattaa yrittää, lisäten tosin, että "Itse en uskaltaisi kyllä tuota koiraa kotiini ottaa." Tajusin, että jos hemmetti soikoon minä en tätä koiraa parsi kokoon, sitä ei kukaan muukaan tee.

Tänään: lepäämme kaikki sängyllä yhdessä, koirat, kissat ja minä. Nasu-pieni on luottavaisena käpertynyt kylkeeni ja painautuu siihen tiukemmin, kun postiluukku kolahtaa. Mietin, lakkaako se joskus pelkäämästä rapun ääniä. Se on peloton jo niin monen muun asian suhteen. Silitän sen kiharaista karvaa, pyörrytän sitä sormilla eestaas, se huokailee ja ummistaa taas silmänsä levollisesti, oikaisee pitkät koipensa ja aivastaa. En ymmärrä, miten ihmiset ovat heittäneet nämä viisi eläintä pihalle. (En usko koskaan pystyväni ymmärtämäänkään tätä. Silti ajatus palaa luokseni sitkeästi, kysyvänä.) Ovatko ne olleet heistä "käyttökelvottomia" lemmikkeinä, vai onko niiden vaatima ruoka ja eläinlääkäri vaatinut sittenkin liikaa rahaa, ovatko ihmiset suuttuneet niiden pissittyä matolle tai raadeltua sohvan?

Tietysti eläimet ovat joskus aikamoinen tuhovoima, ja on kertoja, jolloin olen kotiin tultuani lysähtänyt istumaan ulkovaatteet päällä eteisen lattialle ja jaksanut vain itkeä. Itkeä, koska minua huvittaisi karjua, mikä ei koskaan ole oikea ratkaisu, ihmisten eikä eläinten kanssa. Eläimet ovat hiipineet hiljaa luokseni, Lohi tunkenut itsensä väkisin syliini, Nasu ja Mobutu lorpattaneet märkää naamaa, Negaatio ja Arttu puskeneet ujosti kyynärvarsia. Näillekö minun pitäisi suuttua? En minä voi. "Senkin karvaiset paholaiset", olen murissut ja halannut niitä ja sitten siivonnut jälkiä. Luutunnut pissaa matosta, korjannut raadeltujen ruokapakkausten jämiä, puoliksi syötyjä kuivattuja aprikooseja ja spagettien rapisevaa laumaa.

Jossain blogissa joku kirjoitti (hemmetti, minun pitäisi näköjään lukea blogeja muistivihon kanssa...) lukeneensa, että tytöt läpikäyvät hevos-, runo- ja valokuvausvaiheen. Minun täytyy tunnustaa, että vaikken ikinä ole erityisen tyttömäisenä itseäni pitänytkään, minä elän edelleen noissa kaikissa vaiheissa. Ja monessa muussa. Tanssituntivaiheessa, DocMartens-vaiheessa, "en juo kahvia, sehän on aikuisten juoma" -vaiheessa, eläinten hyväksikäytön kyseenalaistamisen vaiheessa.



Hevosvaihe plus valokuvausvaihe tuottavat yhdessä tällaista.

Mitä sitten Nevski Prospektilta odotinkin löytäväni lukiolaisena? Valokuvattavan hevosen...?

Itse en kyllä liioin luottaisi teoriaan tyttöjen vaiheista. Valokuvaus on sangen nuori keksintö. Hevoset eivät olleet tyttöjen harraste vielä viisikymmentä vuotta sitten. Ja mitä runoihin tulee, no, on runoja ja on runoja.

Niin kuin tämä, Rilkeä:



"Tuhansin silmin katsoo eläimet

avoimeen. Meillä vain on silmät

kuin nurinpäin, kuin niitten ympärillä

ansat, niitten vapaan pääsyn tiellä.

Me ulkopuolisen vain eläimen

kasvoista tiedämme; jo pienen lapsen

käännämme katselemaan taaksepäin,

ei avonaiseen, joka eläimessä

niin syvä on. Niin kuolemasta vapaa.



....



Oi autuus pienen eläimen: se jää

iäksi kohtuun joka sitä kantoi;

oi sääsken onni, häissäänkin se hyppii

sisällä: sillä kohtua on kaikki.

Ja entä linnun puolinainen varmuus:

alkunsa kaksinaisuuden se melkein tietää,

kuin etruskien sielu, vainajan,

kun avaruuteen yhtyneenä kantaa

lepäävän hahmon arkunkannellaan.

Ja kuinka tyrmistyen lentoon lähtee

kohdusta tulut. Niin kuin itseään

säikkyen vavahtaa se ilman halki

kuin särö kuppiin. Näinhän naarmujaan

lepakko rikkoo illan posliiniin.



Ja me: me katselijat, aina, kaikkialla,

kääntyneet kohti, ulospäin ei koskaan.

Täytymme yli. Järjestämme. Kaikki sortuu.

Taas järjestämme, itse sortuen.



Ken käänsi meidät niin, että me aina,

kaikissa toimissamme, muistutamme

pois lähtevää? Kuin viime kukkulalla,

kun laakso viime kerran kokonaan

silmille avautuu, hän empii, viipyy -

noin mekin: alinomaa hyvästellen."



(Rainer Maria Rilke, Duinon elegiat, Kahdeksannesta Elegiasta, suom. Aila Meriluoto)



Pitkiä näkemiintoivotuksia. Kirjoittamisen lopettaminen on aina tuskaisen vaikeaa. Kirjeissä on sentään se hyvä puoli, että postimaksu nousee kolmannen arkin jälkeen. Blogissa ei ole tällaisia rajoitteita.

keskiviikko 24. marraskuuta 2004

Omituiset koreografiat, elähdyttävät anekdootit

Kävelen kohti Mariankadun luentosalia 10, lumi tilsiintyy jaloissa ilkeän tuntuisesti. Sporien kyljissä on erektiomainos jälleen löytänyt hyvän kumppanin: "Erektiohäiriöihin on ratkaisu - Meri Cristmas Viking Line". (Jonkun muun blogissa oli hieno kuva mainospylväästä "Erektiosta voi puhua - Ajattele suklaata". Voi minua, kun en muista, ketä kredata.) Tulee mieleen kaikki teinien laivaromanssitoilailut. Itselleni oli pitkään ylpeydenaiheena se, että vaikken varsinainen siveydensipuli tahdokaan olla, laivalla sentään vastaus on aina ehdoton ei. Eipä silti, että koskaan laivalla olisi ihmeemmin flaksi käynytkään, tilanteet ovat siellä sen verran outoja. Kerrankin istuimme 17-vuotiaina kaverini E:n kanssa kolmen maltalaismiehen hytissä: miehet olivat alasti ja pyysivät meitä arvostelemaan peniksiään silmämääräisesti, eli Miss Penis -kilpailun tuomareiksi päädyimme. Meillä E:n kanssa siis oli kaikki vaatteet päällä ja jopa Suomen armeijan jämämaihinnousukengätkin jalassa. Julistettuamme Miss Peniksen voittajan yksi äijistä alkoi märistä, että miksi suomalaiset naiset on niin estyneitä, kun ovat vaatteet päällä vaikka meno sentään on näinkin siistii. "Jag kunde gå så här till butiken, till disco, till min mamma", mesosi mies huonolla ruotsillaan. "Joo, mee sit hetkeks käytävään", sanoimme Toniolle, joka meni käytävään nakuna kukkoelkein. Luonnollisesti löimme oven lukkoon ja hohotimme sisällä jätkän tullessa ovesta melkein läpi. Tonion kaverit olisivat kernaasti jättäneet tyypin pogoamaan käytävään hädissään koko loppuyöksi, mutta me päästimme poikaparan sisään parinkymmenen sekunnin ovenrummutussoolon jälkeen. "Nu ska jag klä på mig", niiskutti tunteellinen Tonio. Joo. Erektiohäiriöihin on ratkaisu - Viking Line.

(Ei, vakavasti ottaen, hauskaa, että lääketiede helpottaa miesrassujen suorituspaineita.)

Naureskelen itsekseni laiva"romansseilleni" kävellessäni yliopistolle. Älkää ikinä erehtykö luulemaan kilttejä ponnaripäisiä kirjastotätejä vain kirjoissa seikkailleiksi!

Huomenna pitäisi sataa vettä, toivottavasti niin myös tapahtuu. On aivan epistä, että marraskuussa näyttää keskitalvelta. Hartiat ovat jumissa. Sen siitä saa, kun aamulenkin jälkeen vetäytyy sänkyyn eläinten kanssa, lukemaan Tuomas Nevanlinnan kirjaa Antero joutuu luontoon. Olen löytänyt Nevanlinnasta yhden piilotetun filosofivitsin: Jänis Äkäslompolo ja Elina-tyttö kiistelevät siitä, nouseeko aurinko maan pysyessä paikallaan vai kääntyykö maapallo kiertyessään auringon ympäri. Jäniksen (joka edustaa perverssillä tavalla luontoa) osana on fenomenogian luonnolliseksi asenteeksi kutsuma asenne, jossa aurinko siis nousee ja laskee ja maa on pohja, jolla seisomme, ihmisen osana taas tieteellinen asenne, jossa oma havainto alistetaan sille, mitä tiede maailmasta kertoo. Jäniksen perustelut ovat niin mielipuolista adhockeyta, että tulee ihan ikävä niitä aikoja, jolloin vietimme miehen kanssa enemmän aikaa opiskelukaveriemme seurassa. Myös nimi "Äkäslompolo" askarruttaa minua. Ehkä Elimäen tarkoituksessa (jota EN fanita erotuksena monista tuntemistani ihmisistä) Nevanlinna et co. on laittanut sillekin jonkin määreen, joka olisi hyvä intertekstuaalinen viite jäniksen puheita tulkittaessa. No, joskus toiste pitää tarkistaa.

Luennolla lumoudun luennoitsija Ylikosken koreografiasta. Olettehan varmaan tekin huomanneet, kuinka jokaiselle luennoitsijalla on omat sanattomat maneerinsa? Ylikoski pyörittää käsissään näkymätöntä palloa. Välillä hän asettaa pallon niinikään näkymättömälle hyllylle ja poimii sen taas sieltä alas. Välillä hän rullaa palloa vatsaansa vasten ja syöttää sen terhakkaasti näkymättömälle kaverilleen, joka piakkoin palauttaa pallon, jonka Ylikoski jälleen sieppaa omille sanoillee myhäillen. Piristyn silminnähden sedän säännönmukaisuudesta. Miten turvallista! Jos vielä joskus menen hänen luennolleen, tiedän, mitä odottaa koreografiapuolelta.

Pallo on aika kiva teema. Jotkut luennoitsijat kiskovat ideoita suustaan, venyttävät niitä käsivarrenmitan päähän kasvoistaan, ja vippaavat ne sitten huolimattomalla, mutta terävällä ranneliikkeellä kuulijoiden kasvoille. Toiset hierovat partaansa lypsäen siitä ilmiselvästi tarkkoja määritelmiä. Jotkut kävelevät ympyrää mumisten, oikean käden sormet peukaloa lukuunottamatta nappien välistä paidan sisään piilotettuina. Luennoitsija, jonka kurssilta olen saanut kaikkein eniten sysäyksen vaihtaa yleinen kirjallisuustiede, jolla aloitin, teoreettiseen filosofiaan, piti kädet taskuissa ja huojutti yläselkäänsä käppyrälle ja suoraksi, niisti kerran hihaan ja suki jatkuvasti suuhun hakeutuvaa polkkatukkaansa, jota ei näemmä oltu pesty kuukausiin. Joku luennoi ikkunasta ulos katsomatta kertaakaan luokkaan ennen "Se tällä kertaa, tavataan taas ensi viikolla" -toivotustaan, jolloin hän ikään kuin varkain vilkaisee, keitä oikeastaan olikaan kuuntelemassa. Yksi luennoitsija istui ennen luennon alkua minimekossaan pöydällä niin, että kaikki näkivät hänen alushousunsa, pureksi kynsiään ja hihitteli, ennen kuin sitten äkkiä ponnahti pystyyn ja sanoi: "Ei mutta, nyt meidän pitää kyllä aloittaa, ei me enää voida odottaa myöhästyjiä", ja muuttui kuin taikaiskusta viralliseksi, aikuisemman oloiseksi.

Yliopiston luennoijat ovat kyllä muutenkin outoja tyyppejä. Nekin, joilla ei ole persoonallista koreografiaa, kertovat outoja juttuja. "Te katsotte minua kuin paimen katsoo kylää", sutkauttaa logiikan proffa, ja kaikille jää epäselväksi, miten paimen katsoo kylää. Odottavasti? Dosentti S. Albert Kivinen, jolta on ilmestynyt loistavanloistava levy, jossa sekä perinteinen melodia- että rytmikäsitys totisesti saavat huutia, eksyy sivupoluille niin, että muistiinpanoista ei jälkeen päin voi lainkaan päätellä, mikä oli luennon aihe. Ensin lukee jotain Mc Taggartin aikasarjoista, sitten äkkiä jokin matemaattinen kaava, sitten "Feodora on kissa". Hmm. Ylälaidassa lukee kyllä "Parapsykologian filosofiaa", mutta mitä tällä on sen kanssa tekemistä...

Monet kaverit ovat ihmetelleet, miten minä huomaan koreografiat niin tarkasti. Ei se johdu tanssiharrastuksesta, vaan siitä, että ensimmäisenä vuonna yliopistolla en ymmärtänyt luennoista höläsen pöläystä. Suurin osa lauseista oli aivan ylivoimaisia minulle, joka en puhunut edes yleiskieltä sellaisten sanojen kuin "korruptio", "byrokratia", etabloitunut", "invarianssi" tai "konnotaatio" osalta. Kun filosofian perusteissa sitten käsiteltiin ulkomaailmasta tietämisen ongelmaa, ja tilasta/ulottuvuudesta käytettiin termiä "avaruus", minä hyväkäs kuvittelin, että "ulkoavaruuden oliot" viittasivat kysymykseen "Onko ulkoavaruudessa elämää". Ihme kyllä pääsin kursseista läpi ja jaksoin jatkaa filosofiaa. Miten se on mahdollista? Ei sen väliä. Niin kävi.

Joka tapauksessa, muiden keskittyessä itse asiaan, minä mitään tajuamaton otus tuijotin luennoitsijoita ajatellen, että jos oikein kovasti tuijottaa ja tarkkailee, pinnistelee koko olemuksellaan, ehkä ymmärtääkin jotakin. Joo, jotain on ymmärretty. Ihmisillä on kivoja, tiedostamattomia koreografioita.

Katsokaa tuota kättäkin, tuossa kuvassani. Miksi se osoittaa päätäni? Sudinko hiuksia pois suusta vai koetanko keskittää ajatukseni oikein kovasti johonkin? Yritänkö osoittaa muille Talvipuutarhan kävijöille, että täällä viiraa? Täällä, joo, hiusten alla.

Voi meitä, isoja karvattomia ihmisapinoita. Nyt paistamaan joulutorttuja!











maanantai 22. marraskuuta 2004

Lyhyt

Uusi meemi kiertää blogeja. On ihan pakko sanoa siihen jotain lyhykäisesti:

1. Mikä olisi ensimmäinen asia sinussa joka alkaisi ärsyttämään minua?

Todennäköisesti se, etten voisi olla korjaamatta jo kysymystä: "alkaisi ärsyttää", ei "alkaisi ärsyttämään".



Arvasinko oikein?


Tätäkö on arki?

Kaivelen nälkäisenä jääkaappia. Aargh, vain yksi Yosa. Spagettikurpitsan ja vegaanisen peston jämät pitää säästää lounaaksi. Kaaos, kaikkialla. Talvivaatelaatikot on haettu kellarista ja vaatekaappien läpikäynti meneillään. Silmäilen sukkahousujen ja pitkisten kasaa kriittisesti: kaikissa on jotain paikattavaa. Myös miehen kolmissa villakangastalvihousuissa on pyöräilijän kulumat eli joku päivä pitää järjestää parsimis- ja ompelukoneellasuristustalkoot, mennä Kumpulaan miehen vanhemmille, jossa sijaitsee lähin ompelukone.

Masentavaa. Villapaitoja on kiva paikkailla, mutta housujen haarat vaatisivat hieman edistyksellisempää 3D-ajattelua kuin minulla on tarjota...



Hoidettavia asioita on kasapäin. Se tuntuu erityisen julmalta etenkin kun eilen tuli televisiosta Taru Sormusten Herrasta ykkösosa eli toisin sanoin, katsoimme pitkästä aikaa töllöä. Eskapismihenki on iskenyt kyntensä minuun. Ei auta. Seuraavan lehtijutun dedis on viikon päästä eli nyt on vain istuttava alas, läheteltävä sähköpostitse haastattelupyyntöjä, kirjoitettava, kirjoitettava, kirjoitettava, kirjoitettava...

Tahtoisin ryömiä peiton alle. Keittiön sisälämpömittari näyttää 15 ja puoli astetta. Näpit kohmettuvat, mutta vaikka pengon hattuhyllyä, en löydä kynsikkäitäni.

Ulkona Nasu rähjää kahdelle hyväntuulisen hyppelehtivälle oravalle, jotka jähmettyvät kuusessa ja tuijottavat meitä epäluuloisina. "Tule pois", suostuttelen koiraa, mutta se tahtoisi jäädä koko päiväksi seisomaan etunojassa puuta vasten, suuri suu ammollaan kirouksia ja läähätystä, tuijottamaan oravia takaisin, vähintään yhtä epäluuloisina. Siis millaisia eläimiä nuo nyt kuvittelevat olevansa, ei niitä pääse ikinä edes haistelemaan... ( Nasu ei tee millekään mitään, mutta sitä suututtaa aivan hirvittävästi, jos se ei pääse haistelemaan. Kun se viime kesänä löysi Tuusulassa ihan pikkuisen jäniksen poikasen, se haisteli sen ihan nätisti ja alkoi sitten haastaa sitä leikkimään tuolla ihastuttavalla tavalla, jonka koirat osaavat niin hyvin: etupää alas, peppu pystyyn, iloinen virne naamalle, pihinää ja muutama haukahdus, pieni hepuloivan hyppivä juoksulenkki, sitten koko homma alusta uudelleen. "Voi tule nyt ja aja minua edes ihan vähäsen takaa, jooko..." Jäniksenlapsi vaan kirkui hädissään, kunnes ehdimme juosten paikalle ja otimme Nasun kiinni. En tiedä, kumpi tunsi olonsa loukatummaksi: jänis, joka mönki pakoon viljapeltoon, vai koira, joka oli selvästi sitä mieltä, että kyllä se kohta olisi lähtenyt hänen kanssaan hyppimään.)

Maisema ikkunan takana näyttää edelleen väärältä, vaikka ulkona lumessa kävely tuntuukin taas luontevalta.

Nyt pitää alkaa töihin, että ehtii saada jotakin valmiiksi. Kiukuttaa.

Tätäkö on arki?

sunnuntai 21. marraskuuta 2004

Taiteilijoiden kaupungit, maalausten sääilmiöt

Aamu: herään illan sessioiden jälkeen; eilen Tukaani oli meillä kahteen saakka ja sääsi läppäriämme hieman käytettävämmäksi. Söimme uunissa paistettuja luomuperunoiden lohkoja - kaupan Nicolaa ja Tukaanin itse viljelemää Blue Congoa - kahden Tukaanin San Franciscosta tuoman erilaisen chilikastikkeen, Coyote Cocina Chipotle Saucen ja West Indies Creole Hot Pepper Saucen kera. Edellisessä potkii chipotle, eli savustettu Capsicum annuum-lajin jalapenochili, joka kärventää hitaasti ja kytee pitkään, jälkimmäisessä habanerochili, joka on siis Capsicum chinensen lajike, trooppinen ja varsin terävä, mutta lyhyt poltteeltaan. Aah, ruoka. Etenkin tulinen.

Herään iloisena, koska keksin äkkiä, mitä minun on kirjoitettava graduuni lisää. Toisinaan herätessä on täysin valmiita, selviä ja kirkkaita lauseita, jotka ikään kuin aineettomina kelluvat kaiken käytännöllisen tiellä. (Käytännöllinen on muuten käsite, joka ymmärretään aivan liian suppeasti, lyhyen tähtäimen hyötyä ajatellen. Pitkällä tähtäimellä: mikä on käytännöllisempää kuin kokemuksen teoria?)

Maailma ikkunoiden takana on väärä. Lunta kaikkialla. Carl Larsson on tullut idylleeraamaan Koskelantiemme maiseman. Mutta ulkona ei liiku punatumppuisia pentuja puisine vesikelkkoineen, vaan autoja, autoja, autoja. Puut ovat kuitenkin ehtaa Carl Larssonia. Voisiko nykyistä kaupunkia enää kuvata Larssonlaisin ottein maalaustaiteessa?

Säätilat muuttavat kaupunkia eri taiteilijoiden maailman oloisiksi. Lumimuuruinen puukuja on Carl Larssonia, mutta sitten on muutakin: synkkätaivaiset talvipäivät, jolloin äkkiä pilvenraosta lankeaa valosäde kalliolaisen talon rapattuun seinään, on ehtaa Kimmo Pälikköä. Kesän valkoiset yöt hämärine puistoineen on ehtaa Rene Magrittea, yksinäinen puhelinkopissa puhuja vähälumisena talvena Edward Hopperia. (Mainittakoon, että kahdesta jälkimmäisestä mainitusta taiteilijasta pidän, kahdesta ensimmäisestä en.) Joskus humalassa, kun elokuun ilta on oikein kuuma ja mieli hilpeä, voi nähdä miltei Chagallisti.

Ja mitä puolisoni YK:n Johannesburgin huippukokouksen yhteydessä safarilla? "Että siellä on oikeasti samanväristä kuin Gallen-Kallelan Afrikka-tauluissa."

Huomaammeko edes sitä, mikä ei ole kenenkään maalaamaa tai kirjoittamaa? Kuinka kovaa joudumme pinnistämään tavoittaaksemme sen, mille ei ole symboleita? Pitäisikö jonkun olla syklonin kuvaaja, tai betonin konkretisoija (vaikka kyllähän tagit tekevät sen jo, jotkut eivät vain osta niitä osaksi maailmaansa vaan haluavat pestä ne pois)?

Eilen katsoimme Yhdysvaltain karttaa. On käsittämätöntä että niin eteläisissä kaupungeissa voi olla niin kylmää. Eläköön, Golf-virta! Kuinka joku voisi tehdä Golf-virrasta käsitettävämmän?

(Jos jotakuta kiinnostaa aihe "taide havaintojemme järjestäjänä, suosittelen lukukirjaksi iki-ihanaa, järkälemäisen paksua ja taideaiheissa kerrankin tarpeeksi analyyttista ja tarkkaa Gombrichin Art and Illusionia. )





Joulumaisia tunnelmia ja dementiaa

Aamu: herätyskellohirviö herättää. Sudin vaatteet päälle, omenamehussa lionneet kauraleseet suuhun, ulos dösikselle. Liukasta ja lumista, kaikkialla. Sisällä keittiön lämpömittari näyttää 14 ja puoli astetta. Viileää. (En pidä pattereita päällä, koska kasvikokoelmani ja atooppinen ihoni eivät pidä kuivasta patteri-ilmasta. Talvisin meillä on KYLMÄ.)

Istun joukkoliikennevälineessä horroksessa. Kulkuriini ei saa talvirenkaita, koska sen vannekoko on 27 tuumaa, eli liian vanhaa standardia. Enkä ole kerinnyt pyöräkauppaan ostamaan Helkaman Ainotarta, johon saisi nastarenkaat ja jonka vanhemmat lupasivat auliisti yhteiseksi 30-vuotis- ja joululahjakseni. "Muuta et kyllä sitten tule saamaan", nurisee äiti kuultuaan pyörän ovh:n. Hän olettaa minun pettyvän, mutta ehei. Preferoin kunnon kertalahjaa, sillä jos sellaista ei keksi, äiti raijaa joulupaketeissa minulle kauhean kasan liian suuria sukkia - jostain syystä äiti kuvittelee kengänkokoni kaksi numeroa isommaksi kuin se onkaan - liian suuria M-koon alushousuja, jotka liukuvat omaehtoisesti päältä pois kesällä, hamekeleillä, kun mitkään sukkikset eivät pidä niitä ylhäällä ja sitten vielä harmaita villatakkeja ja puseroita "koska harmaa sopii niin hyvin sinulle" - en voi sietää harmaita vaatteita enkä ikinä osta niitä itse (paitsi että kaksi viimeistä talvitakkiani ovat olleet harmaita, koska UFFista on löytynyt koon 36 kauniisti leikattu villakangastakki vain harmaana).

Talvisin, kun on liian aikainen herätys, liukasta eikä vain jaksa kävellä, ei herää kunnolla laisinkaan. Notkuu dösassa ja ajattelee, että elämänlaatu on talvisin aika paljon heikompi, kun matkustaa tällä tavalla tunkkaisessa, kosteanhuuruisessa ja tärisevässä kopissa kuulematta, näkemättä ja haistamatta ihmeellistä lumisadetta.

Lumisade! Oletteko koskaan pohtineet, kumpi on todellisempaa, lumi materiaalisina kappaleina, vai kuviona, jossa kappaleet tanssivat? Oikein kirkkaalla kuutamolla, kun hanki hohtaa ja sataa hiljalleen lunta, lumihiutaleilla on omat pienet, himmeänhohtavat varjonsa. Kun kevyt pakkaslumi vaihtuu äkkiä rännäksi katulampun estradilla, baletti muuttuu konekiväärituleksi. Ja niin edelleen.

Äkkiä kaikkialla on jouluista. Muistan, kuinka monet ihmiset ovat blogissa hehkuttaneet jouluihmisyyttään ja jouluntuloa, kimmelkoristeiden esiinkaivamista, jouluruokien tuoksua ja hilpeitä tontturalleja. (No jaa, tuo viimeinen taitaa olla oma mielikuvitusprojektioni...) Minulle joulu on toisenlainen. Inhoan jouluruokia. Inhoan joulukoristeita. Minulle joulu on hiljaista lumisadetta, kävelyä hiljaisessa, valkoisen peitteen tähtikimmelteiseksi huovuttamassa metsässä, jossa äkkiä linnut helähtävät kuin hilpeät tiu'ut kuusen turkin hämäristä, tuulen pyörtäessä irtolunta lehtipuiden alastomille vartaloille. Aamun hämärää ilman kynttilöitä tai kuusia. Peiton alla pyjamassa istumista ja ikkunasta ulos katsomista ilman kiirettä mennä minnekään. Olen liian hellämielinen halutakseni tapetun puun tai tapetun porsaan juhlistamaan ei-kenenkään-erityisen-tärkeän henkilön syntsää. Tai edes kynttilän. Hämäränhyssy on parempi.

(Ei, tavallaan Jeesus on kyllä tärkeä henkilö, mutta epäkristillisenä ihmisenä en näe hänessä mitään jumalaista. Mielitarinani Jeesuksesta on "Jeesus Temppelissä" jossa Jeesus heittää rahanvaihtajat ja kauppamiehet pyhäköstä ulos. Isomummoni antoi minulle lapsena aihetta käsittelevän fotorealistiseen tyyliin maalatun kuvakirjan - jos fotorealismiin sopii, että lähi-idän puusepällä on läntiset, vaaleat piirteet, kauniit hampaat ja notkea, pitkänhoikka lukumiehen ruumis - ja sanoi: "Tämä on se oikea Jeesus. Niin paljon siitä valehdellaan. Mutta tämä on se oikea." Kovin kristillinen isomummoni, joka oli syntynyt vuonna 1898, oli hänkin siis tavallaan kovin kriittinen lukija.)

(Lisättäköön vielä, että minulla on ollut vahva lapsenusko, jossa on tosin vahvoja pakanallisia piirteitä, kuten se, että uskoin erittäin vakaasti, joskin salaa, olevani itse uudestisyntynyt kristus. Kahdeksanvuotiaana kyllästyin odottamaan Jumalan yhteydenottoa ja ihmevoimia ja haistatin pitkät koko jutulle todeten erehtyneeni. Samalla romahti koko kristillinen korttitalo.)

No mutta, asiaan. Kuljen kengät lipsahdellen dösikselta kohti kirjastoa, lauantaityöpaikkaani ja mietin, mikä joululaulu parhaiten symboloisi joulutunnelmaani. Selvä vastaus: Sylvian joululaulu. Kertaan sanoja mielessäni (minulla on hyvin tarkka laulunsanojen muisti vaikken muuta juuri muistakaan) ja äkkiä liikutun niin, että kyynelet tursuvat poskille, kylmät väreet juoksevat selkäpiitä pitkin, hiukset pörhistyvät päässä, poskille kohoaa punastus. Samalla tavoin, kun usein kauniita kuorolauluja kuunnellessa. Teininä häpesin liikuttumiskykyäni, se oli totally uncoolia. Nykyään osaan arvostaa sitä ja hyväksyn sen yhtenä ominaisuutenani. Siitäkin huolimatta, että liikutun usein vähän höpöistä jutuista. Lauluista Sylvian joululaulun lisäksi varmoja laukaisijoita ovat Maa on niin kaunis, Uusmaalaisten laulu ja Kesäpäivä Kangasalla. Aika hassua, kun en usko Jumalaan enkä ole isänmaallinen.

Mutta minulle noiden laulujen jumalajutut ja isänmaahöpötykset ovat heijastumaa jostain paljon vanhemmasta ja perustavanlaatuisemmasta, jota järjestäytynyt uskonto ja kansallisvaltioaate vain käyttävät hyväkseen: sitoutumisesta maahan, omaan asuinpaikkaan. (Arnold Berleant, kolmas graduni ukkeleista Meadin ja Deweyn ohella, kirjoittaa aiheesta hienosti. Kaikkien kansallisvaltioaatteen kriitikoiden kannattaisi lukea Berleantinsa.) Toisin kuin laulut, en allekirjoita näkemystä, että kukaan voisi omistaa maata. Maata ei voi omistaa sen paremmin kuin toista ihmistäkään. Me olemme maata, yksi sen ilmenemismuodoista. Keho on materian virta, tai pikemminkin, tiivistymä materian virrassa. Mieli on yksi kehollisuuden aspekteista, sekin maata ja maahan sidottu. Ei ole mitään erillistä sielua, joka liihottaisi Jumalan luokse tai mitään itseä, joka tulisi toimeen irrallaan kaikesta tästä. Jos joku tempaisisi hapen pois ilmakehästä, olisi turha julistaa ihmiskunnan suuruutta (ainakaan kovin kauan).

Saavun kirjaston ulko-ovelle syvän liikuttuneena. Tuntuu siltä, että olisin nyt valmis allekirjoittamaan sen ympäristöestetiikan ajatuskokeen, että vaikka olisin maailman viimeinen ihminen, ja minulla olisi kuollessani keino tuhota tämä maailma, se olisi väärin, vaikkei kukaan ihminen asiaa jäisikään murehtimaan, ja ergo: maailmalla on arvoa ihmillisestä perspektiivistä riippumatta. No joo, minusta kyllä esimerkki pitäisi muotoilla niin että "kaikki tuntoiset oliot ovat jo hävinneet, sinä olet viimeinen.." ja "maailmalla on arvoa tuntoisten eliöiden intresseistä riippumatta". (Tuntoisten eliöiden intressien arvoperspektiivin kieltäminen on minulle käsittämätön näkökulma anyway.)

Ongelma koko paskassa vaan on se, että ajatusleikissä ei koskaan pääse eroon inhimillisestä näkökulmasta. Siitä huolimatta, jos olisin viimeinen tuntoinen olio, jättäisin mieluusti kuollessani lumen edelleen satamaan tuuheisiin, eläimettömiin metsiin. (Vaikka kasvaisivatko puut ilman matoja, kovakuoriaisia ja sen sellaisia tuntoisia pikkuötuköitä? Epäilen, etteivät ainakaan kovin pitkään...)

Tunnistaessani oven hahmon muistan, mitä olen unohtanut: työpaikan avaimen. Ei auta kuin seistä lumisateessa, joka loppuu äkkiä, ja katsella ohi pöriseviä autoja, perskärpäsiä maan kamaralla, ja odottaa työparini saapumista päästäkseni jumalaisen kauniista talviaamusta kirjaston masentavaan hämärään.





Lyhyt vihjaus

Voi, käykää katsomassa Kuukauden kuvien eilisen otos kivestä, jolla on avautunut jääkansi!

(Onneksi kohta tämä rahan edestä istuminen loppuu ja pääsee ulos jahtaamaan kärppää ja tärppää.)

perjantai 19. marraskuuta 2004

Lyriikasta, edustusvaimoista ja eriteralleista

Heti ensiksi on sanottava, että minua hävettää, helskutisti. Eilisen illan merkinnästä näkee selvästi, mitä pitkäaikaisten (3 yötä) yövieraiden mukanaan tuoma selibaatti oli aivoilleni tehnyt. Osallistun meemiin! Voisiko olla mitään vähemmän kiinnostavaa asiaa kuin olohuoneen maton väri? Onneksi nyt kaikki on jälleen ennallaan. Vain Nasu ja Mobutu nukkuvat vieraspatjalla, ja psyykkinen tilani on palautettu ennalleen. Tosin asiaintilan muutos havahduttaa minua niin kovasti, että en sitten nukahda ennen aamuyötä vaan zippailen välillä keittiöön, jyrsimään leipää Tsernobyl-kirjan ääressä kyhöttäen.

"Ole vittu hiljaa!" karjuu mies kerran, mutten ole varma, kehen sanat kohdistuvat. En ota niitä itseeni. Varmasti mies tarkoittaa yläkerrasta kuuluvaa outoa nakutusta tai Mobutun häntää, joka rummuttaa keittiön kaapistoja rytmikkäästi takkuisen vanhan karvalankamaton koettaessa lokkia edes pientä leivänmurua silmät toiveikkaasti tuikkien.

Olen leijailevan onnellisessa tilassa. En erityisen selvämietteinen, mutta muuten hyvällä tuulella, keskellä yötä. Äkkiä mieleen palautuu lyriikkapraktikum kymmenen vuoden takaa, ensimmäiseltä yliopistosyksyltä. Praktikumia veti runoilija Jouni Inkala, joka ei tainnut olla paljon meitä lapsukaisia vanhempi. Inkala hössötti, juoksi luokassa eestaas, kirjoitti sanoja taululle ja piirsi esseisiin numeron viereen kukkasen ja marginaalit täyteen innostuneita huutomerkkejä. Selvästi tässä praktikumissa ohjaaja oli saavana osapuolena, koska lyriikkakritiikki jäi ainakin minun osaltani teoreettisesti varsin ilmaan. Inkala sen sijaan tuntui olevan jonkinlaisessa iloisessa käymistilassa. Paras kerta oli, kuin lukukirjana oli ollut Joseph Brodskyn Katastrofeja ilmassa. Se on esseekokoelma, jossa Brodsky kirjoittaa kirjoista, kirjailijoista ja kirjoittamisesta. Inkala oli jo luennon alkaessa aivan tulipunainen kasvoiltaan ja näki selvästi, että jokin kietti setää nyt valtavasti. Hän hymyili meille salaperäisesti, kääntyi taululle ja kirjoitti käsi innosta täristen: "Kirjoittaminen sujuu parhaiten seksin jälkeen." Sitten hän kääntyi meihin päin ja kysyi: "Mitä mieltä olette tästä Brodskyn väitteestä?"

Niin. Tämä ei ole unta. Tällaista on opiskelu humanistisessa tiedekunnassa, parhaimmillaan. Kasa tyrmistyneitä kuulijoita, ja sitten porukan ainoa jätkä, semmoinen epämääräisen oloinen roku, johon tutustuin vasta monta vuotta myöhemmin eräällä illallisella ja joka paljastui varsin mukavaksi tyypiksi, sanoo: "No en mä nyt oikein tiedä. Kai Brodsky voi olla sitä mieltä..."

Muistikuva katkeaa.

(Brodskyn kirja kannattaa muuten lukea, jos pitää yhtään kielestä ja kielellisyydestä. Brodsky kirjoittaa kuin pieni jumala, muissakin teoksissaan. Katastrofeja ilmassa on paitsi loistavaa taidefilosofista pohdintaa, myös mainio laiskan lukijan johdatus kiinnostavaan venäläiseen kirjallisuuteen. Hauskinta Brodskya lukiessa on, että Brodsky heittelee yllämainitun oloisia kommentteja nimenomaan suluissa, melkein kaikki kiinnostava on siinä kirjassa sulkumerkkien sisällä. Onneksi Brodsky sulkuilee runsaasti.)

Aamu. Olo on sekava, koska olen nukkunut niin vähän. Suunnitelma: bloggaamisen jälkeen otan lasin punkkua, tirsat ja herään uudestisyntyneenä. (Uudestiheränneenä?) Eläköön friikkuelämä ja graduvaihe.

Monet ihmiset ovat gradujensa vaiheista ahdistuneita. Mieskin on juossut opintopsykologilla, hyvä ystäväni valittaa tahtovansa päivätyöhön, jotta voi ostaa asuntolainalla kaksion ja niin edelleen. Onneksi on myös toisia samanlaisia matoja kuin minä. Ystävämme Porvariston Helmi on vääntänyt geetään vielä kauemmin kuin minä. Aina välillä hän asettaa itselleen jonkin näppärän porkkanan: varaa Italian-matkan ja sopii itsensä kanssa, että lähtee sille vain, jos gradu on palautettu. Pari vuotta sitten PH ei voinut tulla syntsillenikään koska hänen gradusa oli pilkunviilausta vaille valmis ja Italiaan piti lähteä parin päivän päästä. Ja kuinkas sitten kävikään. PH lähti Italiaan, muttei ole edelleenkään palauttanut graduaan. Ei minulle noin käy, silti.

Olemme joskus puhuneet Porvariston Helmen kanssa elämästä ja siitä, mitä haluamme siltä. PH, joka on aloittanut yliopistossa farmasialla ja valunut siitä teoreettisen filosofian kautta valtio-oppiin, saa kuunnella lääkäriavokkinsa lääkäri- ja proviisorituttavilta sydämellistä vittuilua siitä, että tahtoo viettää selvästi edustusvaimon elämää. (Huomautettakoon tässä yhteydessä PH:n olevan mies, vaikkei sillä toki minun kannaltani mitään väliä olekaan. Mutta kenties hän ei koe edustusvaimon osaa yhtä häpeällisenä kuin me naiset, jotka sentään vasta taistelemme itsellemme paikkaa ajattelevien olioiden kategoriasta...) "No minä olen sanonut siihen, että kyllähän se aika ihanteellista olisi", sanoo ystäväni PH. Hänellä ei tunnu olevan vaikeutta sopeutua ajatukseen, että hänellä on intiimi mesenaatti, joka huolehtii talouspuolesta edustusvaimon keskittyessä kansainväliseen politiikkaan, gourmet-kokkaukseen, sisustamiseen ja Method Putkisto -venytyksiin.

"Sinäkin varmasti haluat olla kaikista eniten edustusvaimo", kehtaa Porvariston Helmi ehdottaa minulle nuristessani, ettei minusta voi mitenkään tulla tietyn alan asiantuntijaa, koska on liian monta mielenkiintoista asiaa, joihin on pakko sekaantua, ja etten voi kuvitellakaan ehtiväni koskaan täyspäiväisesti duuniin kaikilta harrasteiltani.

Tyrmistys. Edustusvaimo? En oikein koe istuvani edustusvaimon kategoriaan. Sotken kotona enemmän kuin siivoan, kritisoin mesenaattiani (joka tälläkin hetkellä istuu tylsässä duunissaan rahoittamassa Welho-liittymäämme) terävin, joskin rakastavin sanoin, en osaa henkevää smalltalkia laisinkaaan, paritansseissa vien kuin Siperian-juna, ja niin edelleen, ja niin edelleen. Ai niin, ja yleensä kynsieni aluset ovat silmittömän epähygieenisen mustat. Edustusvaimo? Mitä ihmettä minä edustaisin? Kaikkia meitä, jotka inhoavat sukupuolispesifiointia? (Paras puoli lempinimen käytössä on se, että aika usein tekstejäni/sähköpostejani lukeneet tuntemattomat ihmiset odottavat tapaavanasa miehen, eivän minun kaltaistani hössöttävää ikiteinityttöä.) Kaoottista nauramista? Kyvyttömyyttä manipuloida miestä seksiä pihtaamalla? (Ugh, kaikista käsittämättömintä maailmassa ovat naiset, jotka rankovat miestään seksiä pihtaamalla. Lukisivat oppimispsykaa. Rankaisu ei auta, etenkään jälkikäteinen rankaisu. Kaikille tulee vain paha mieli. Ja eivätkö ne itse halua seksiä? Hämärää... Minusta seksin kieltäminen suhteessa on yhtä julmaa kuin nukkumisen kieltäminen. Unitutkijat olisivat varmaan kanssani samaa mieltä. Uni ja seksi kun ovat ne kaksi elämänaluetta, joita ei juuri rationaalisuudella muuteta miksikään ja jossa logiikalla ei ole sanaa sanottavanaan. Kumpikin ovat perustarpeita, joiden säännöstely aiheuttaa vakavaa psyykkistä epätasapainoa.)

En siis koe itseäni edustusvaimoksi. Enkä ylipäänsä vaimoksi lainkaan. Tosin tuskin kukaan naisikaan tällaista kutvaketta, joka on harkinnut vakavasti jossain vaiheessa elämäänsä sekä prostituoidun että nunnan elämänuraa, onneksi kumpaankaan päätymättä. Miten se sopii edustusvaimon kategoriaan? Uskomatonta lapsellisuutta kaikki tyynni tuo prostituutio- ja nunnahaihattelu: teininä ajattelin, että prostituutio olisi hyvä juttu, kivaa hommaa josta saisi fylleä, ja sitten kun miehet säikähtelivät selittäessäni heille tuollaisia juttuja, ajattelin, että oikeastaan nunnana olisi parempi, ei tarvitsi välittää miehistä pätkääkään. Tosin en usko Jumalaan mutta se ei ole niin vakavaa. Feikkaaminen ei voi olla niin vaikeaa ideologisissa asioissa. Jopa mieheni oli aluksi epäluuloinen suhteeni; aloimme seurustella pari päivää ennen kuin hän lähti vuodeksi vaihtoon Madridiin, ja sieltä palattuaan hän myönsi epäilleensä, että kenties vain leikin hänen kanssaan saadakseni kokemuksia, joista on hyvä kirjoittaa.

(Mikään tölväisy, koskaan, ei ole sattunut yhtä paljon. Sen jälkeen olen ollut varovainen ihmisten kanssa enkä ole höpöttänyt avoimesti kirjoittamisesta. En halua, että minua aletaan pelätä samalla tavalla kuin psykologeja - olettaa, että etsin etsimällä heikkouksia ja kiinnostavia loogisia erheitä, joihin sitten tartun ja ravistelen koko persoonan riekaleiksi. Ei, ei, en ole koskaan halunnut sellaista enkä tehnyt sellaista. Minä rakastan ihmisiä ja maailmaa. Jopa ne kritiikit, joita toisinaan saan myytyä lehdille - ravintolakritiikkejä, kirja-arvosteluita - rakentuvat sille pohjalle, että koetan ottaa selvää, mikä juuri tuossa jutussa on hienoa, omaperäistä, kiehtovaa. Mikään ei ole niin pöljää kuin nurista kansankuppilassa siitä, ettei tarjoilija osaa kertoa viinien sopivuudesta ruokaan tai narista, että Waldorf-salaatti ei ollut tarpeeksi klassinen.)

Mutta takaisin edustusvaimouteen. Miten se sopii yhteen eriterallin kanssa? Eilisen saldo: Aamupäivällä Nasu sotkeutuu taluttimeensa, saa paniikin ja vapauttaessani sen jalkaa hihnan kuristuksesta se kolauttaa päällään huuleni sisäpuolelta halki. VERTA. Pari tuntia myöhemmin mies alkaa valittaa, että olohuoneessa haisee oudolta. Toteamme Lohen kusseen koiran makuualustalle. PISSIÄ. Juuri kun olemme käymässä nukkumaan (paitsi kuten tiedät, en saa unen hännästä kiinni) Arttu alkaa yökötellä ja sen ilta-ateria päätyy vatsahapoin terästettynä kynnyksen ja makuuhuoneen parketin väliseen rakoon. OKSENNUSTA.

Ihan normaali päivä, siis. Mistä edustusvaimot puhuvat keskenään? Verestä, pissistä, oksennuksesta? Nuoruudenhaaveistaan alkaa prostituoiduksi? (Kerran valittaessani tästä teemasta ystävälleni hän totesi, että "Onhan Anna Nicole Smithkin edustusvaimo. Ei se prostituutio sen kanssa ristiriidassa ole." No joo. Mutta kuka haluaa tuntea itsensä Anna Nicole Smithiksi?) Siitä, miten kylmää sisällä on, kun pattereita ei voi laittaa päälle, ettei kamelia pudota nuppuaan? Joo-o. Edustusvaimot, pah.

Kun olimme kaksi vuotta sitten Linnan juhlissa ja olin ensimmäistä kertaa elämässäni siis virallisesti miehen kotiolojen edustaja, olo oli aika paska. Vain hiukan sydäntä lämmitti jälkeenpäin, kun kuulin nelikymppiseltä ystävältäni, että hänen teinityttärensä oli naistenlehtiä selatessaan osoittanut kuvaa, jossa olimme mieheni kanssa, ja sanonut. "Noi kaikki muut on ihan kauheita haahkoja, siis kato nyt noi kledjut, mutta nää näyttää ihan inhimillisiltä." Hän ei tiennyt, että äiti tiesi minut, mikä tai kuka olin, mutta hän oli heti erottanut, että edustusvaimo en ole. Kaikki muut naiset näyttävät kuvissa naiselta, mutta minä näytän lapselta, iloisesti vaikka ujosti hymyilevältä pikkutytöltä, jolla on päässä kasa murattia ja kaksi nutturaa, kuin eläinten korvat. Alice Merkittävien Ihmisten Ihmemaassa. Toisessa kuvassa, siinä, joka levisi maakuntiin, irvistän miehelleni. Äiti moitti jälkeenpäin: "Sinähän irvistät siinä kuvassa. Näytät hampaitasi." Mitä siihen voisi sanoa? Kai sitä kuka tahansa irvistää, kun tulee kohdelluksi pelkkänä avecina, olkoonkin ettei se ollut miehen syytä. Typerä protokolla. Sitten vielä kaikenmaailman puolitutut vinkuivat, että hekin haluaisivat Linnan juhliin.

Onneksi sentään kunnon tutut ymmärsivät, että paniikkia ja identiteettikriisiähän se reissu oli, yksinään ja yksinomaan. Mies oli paskana, koska juhlakutsun aiheuttanut "merkittävä teko" oli YK-neuvotteluihin osallistuminen, joissa mikään ei notkahtanut eteenpäin, minä olin paskana, koska ihmiset puhuivat minulle juhlissa kuin olisin joku vajaamielinen. "Sinun miehesi on tehnyt merkittävää työtä, liirum laarum, blaa blaa." Huvitti sanoa, et joo, meikäläinen painaa näitä ihan samoja ympäristöasioita. Ja että olen ihan yhtä koulutettu kuin puolisonikin. Ja että itse asiassa luen jokaisen hänen kirjoituksensa ja korjailen sitä ennen kuin kukaan muu saa sitä silmiinsä. (Niin mieskin tekee minun virallisille teksteilleni. Blogia hän ei edes halua lukea. Täällä kaikki on sensuroimatonta.)

Kaupan päälle sain feministin maineen, kun uskalsin juhlista kirjoittamassani lyhyessä palassa ilmaista, että minusta minun olisi pitänyt saada kätellä presidenttiä ennen miestä, koska ruoan laittaminen ja pyykin peseminen ei ole yhtään sen arvottomampaa hommaa kuin YK-kokouksissa lentelykään, ja yleinen sääntö kuitenkin kuuluu "naiset ensin". Ja koska mainitsin, että kotiin juhlista palattuamme siivosin juhlakledjuissa Nasun pissejä lattialta. Eläköön eriterallit! Pissaa luututessani olin kyllä huomattavasti enemmän tasapainoinen ja omat itseni kuin juhlassa.

Hmm, hmm. Olen näemmä edelleen tuohduksissani noista bileistä. Huonoa ruokaa ja musaa. Laahukselle tallovia ihmisiä. Liian räikeästi, vain kuvia, ei livekohtaamisia, ajatellen meikanneita naisia. Umpigänässä oleva ministerinrouva, joka koetti vongata jatkoille "nuoria tyyppejä jotka jaksaa heilua". Kauhea hypetys, ihan turhasta. Jälkeenpäin olin paljon paremmissa bileissä, jossa yksi gänäinen tyttö jaksoi jauhaa usean tunnin ajan "loistava se sun juttu niistä juhlista mut millaista siel oikeesti oli" ja toista sen vuoden traumakasaumaa: "Hei sä oot se Sormusten Herran Eowyn!" Mitä tuollaiseen voi sanoa?

En lopulta mennyt lainkaan katsomaan Tarua Sormusten Herrasta; osittain, koska pidän kirjasta, osittain, koska sain kuulla aika monissa pikkujouluissa sinä vuonna olevani Eowyn. Itseni mielestä en näytä Miranda Ottolta, mutta tuttavapiirini oli päättänyt toisin. Onneksi he ovat unohtaneet jo koko jutun. Jos joku tämän innoittamana aloittaa uudestaan, lupaan unohtaa pasifisitiset asenteeni: turpiin tulee. Kaksi vuotta sitten oloni oli niin paljon epävarmempi ja huonompi noiden kahden trauman - Linnanjuhlat ja TSH:n Eowyn - takia, että nyt arki, unettoman yön jälkeenkin, tuntuu aivan uskomattoman hienolta. Eriteralleja tai ei, olen entistä varmempi siitä, etten sovi edustusvaimoksi edes metaforisessa mielessä.

Vaikka pitääkö sitä rooleihin sopiakaan? En ole useimmiten varma, sovinko viiden ex-kodittoman eläimen huoltajaksikaan, tai ympäristöjärjestötoimijaksi, tai filosofian opiskelijaksi. Ei sellaisesta pidä ottaa paineita. Ei tarvitse tietää, mitä on tai mitä haluaa olla. Riittää, että tietää, mitä EI halua olla. Edustusvaimo.

Päiväunille, jotta gradukin edistyisi.

Veloena opettelee tavoille

Huomaan lukiessani, että muut käyvät läpi ns. meemejä. Jokin minussa saa osallistumaan kotimeemiin.



1. Kun astut sisään ulko-ovestasi ja katsot vasemmalle, mitä näet?

Eteisen seinän. Keltaisen, täynnä epämääräisiä sormenjälkitahroja ja palapeilit, jotka putosivat viimekesän ainoana hellepäivänä karhuntarrojen sulettua. Peilien alla on pahvilaatikkopino venaamassa retkeä pahvinkeräykseen (joka on liian kaukana). Niiden takana roskiksesta dyykattu, musta, vakosamettipäällysteinen 30-40-luvun tyylinen rahi, jota peittää yksinäisten lapasten, reppujen, kaulaliinojen yms. armeija.



2. Minkä värinen matto on olohuoneessasi?

Punainen tietenkin. Sellainen oikein upottava, jossa kiemurtelee mustia abstrahoituja lohikäärmeitä. Matto on 1960-luvulta, ja sain sen äidiltä.



3. Kun katsot ulos keittiösi ikkunasta, mitä näet?

Koskelantien liikenteen, autot kyntävät räntää ja lehmuskuja näyttää surkean märältä ja alastomalta. Mutta kesällä lehmusten lehtimassat ovat ihanat! Keittiön ikkunasta ulos katsominen on tosin palasista kokonaisuuden rakentamisesta sillä keittiön ikkuna on pyhitetty Pelargonium-kasvisuvun tuoksuville lajeille ja lajikkeille.



4. Mitä tavaroita löytyy lavuaarisi reunalta?

Body Shopin kaakaovartalovoide, Elmex-hammastahna, Tukholmasta tuliaisena saatu patsulin hajuinen vegaaninen saippua itse tehdyssä valaanmuotoisessa paperisavikeramiikkakupissa, Galliano Hot Shot -mainoslasi, jolla mies mittaa fluorihuuhdetta suuhunsa.



5. Mikä on kotisi viihtyisin huone?

Olohuone-kirjasto-työhuone. Eniten tilaa. Tykkään lojua lattialla selälläni.



6. Mikä on kotisi ihastuttavin yksityiskohta?

Ihastuttavin?? Varmaan yleinen kaaos. No ei, tykkään kyllä kovasti keittiön hienosta shakkiruutukuvioisesta linoleumlattiasta.



7. Mikä kotisi yksityiskohta kaipaisi pientä remonttia?

Ei mikään. Remontti on paskamaisin mahdollinen ajankäyttömuoto.



8. Mikä on sinulle mieluisin asumismuoto? (rivitalo, kerrostalo jne...)

Kaupunkikerrostalo, kunhan jossain lähellä on maata, jota voi kylvää, kyntää, kastella.



9. Missä säilytät imuriasi?

Jääkaapin taakse jäävään tyhjään tilaan tungettuna. Aika usein se on välikössä vessan vieressä keskellä kulkureittiä, koska kissat levittelevät hiekkaansa maanisella innolla ja imurointi on ainoa keino estää kissanhiekkaa sulamasta märkään vessanlattiaan kiinni.



10. Oletko tyytyväinen kotisi sisustukseen?

Ehdoton kyllä. En ole sisustusihmisiä vaan olen dyykannut kaiken muun paitsi parisängyn ja Boknäs-kirjahyllyn lavoilta tai saanut sukulaisilta. Meillä on kuulemma eletyn näköinen koti, silleen positiivisesti siis. Joka puolella pinoissa kirjoja, papereita, keraamisia teoksia, likaisia treenivaatteita, ja sitten ne viisi eläintä. Monet ovat kehuneet niiden pukevuutta sisustukseen. (?)



11. Onko seinilläsi enemmän tauluja vai julisteita?

Julisteita? Ei vaan itse tehtyä ja miehen tekemää grafiikkaa, valokuvia, keraamisia reliefejä. Myös ostotaidetta; Sammallahden valokuva venäläisestä tiestä, virolaista ja venäläistä grafiikkaa. Vain makuuhuoneen ovessa on oravajuliste; eräänlainen omakuva siis, onhan toteemieläimeni juuri orava.



12. Petaatko sänkysi joka aamu?

EN. Petaan sängyn vain jos tulossa on vieraita, joita läikikkäät ja kuraiset (koirat nukkuvat sängyssä) lakanat voisivat järkyttää.

torstai 18. marraskuuta 2004

Unista, painajaisista, puhelimista

Yö, siinä puoli kolmen -kolmen aikaan. Hälytyssireeni soi, mutta keinun mummon mökin keinussa eestaas siitä välittämättä. Amanuenssi työntää kottikärryillä lastia multaisia porkkanoita, kasan huipulla istuu raidallinen kissani Nelikulmainen Negaatio. Se sanoo: "Ad astra, ad astra, ad astra."

Sireenin ääni estää minua kuulemasta, toistaako se neljännen kerran tähtiinsinkaisemisloitsunsa, käännän kärttyisänä päätä saadakseni selville, mistä tuo helvetillinen ujellus oikein tulee. Onkin pimeää. Keittiöstä kuuluu ääntä.



Läpsytän keittiöön paljasjaloin edelleen sekavassa mielentilassa. Palohälytin? Missä palaa?

Keittiössä ei pala muuta kuin kattolamppu. Häikäisee. Keskellä lattiaa seisoo Bogeymies, yövieraamme, huutava lankapuhelimen irtoluuri kädessään. "Mä yritän sammuttaa tätä", hän sanoo.

"Vitun puhelin", kommentoin ja tempaan luurin hänen kädestään. "Ei sitä voi sammuttaa. Se haluaa virtaa ja karjuu kunnes kuolee." Suurin osa puheestani tosin mennee ohi, koska heti siepattuani luurin rymisen makkariin ja isken luurin laturiinsa. Sitten muistikuvat loppuvat. Näen aamuyöstä vielä toisen unen, sekin on painajainen. Ajan pyörällä öisiä katuja, perässäni autojen letka. Autot vilkuttavat valojaan ja toitottavat torviaan. Herään siihen, että etummaisen auton ikkunasta kurottaa ulos Mad Hatteriksi pukeutunut ex-professorimme, nykyinen HY:n rehtori Niiniluoto, ja karjuu: "Vauhtia, laitos saa rahaa vasta valmiista maistereista!"

(On aivan tyypillistä, että näen unia koulusta ja yliopistosta; yleisin uni on sellainen, jossa tiedän, etten koskaan pääse sieltä pois. Luulen kaiken olevan jo tehdyn, mutta ovet ovat lukossa ja kun menen tivaamaan henkilökunnalta niiden avaamista, he onnistuvat osoittamaan, että olen unohtanut suorittaa monta monituista kurssia.)

Aamulla herään myöhään, vasta vähän vaille kymmenen. Herätän miehen soittamalla makuuhuoneen stesseissä Missy Elliottia. Bogeymies nukkuu edelleen olohuoneemme lattialla vaikka on yli puolenpäivän. Mies ei muista puhelimen soineen. Hän herää vain ja ainoastaan siihen, kun nuorempi koiramme kävelee sängyn ympäri ja pihisee: hänestä pissien siivoaminen on niin inhottavaa, että hän on motivoitunut heräämään koiran hätä-ääniin syvimmästäkin unista. Minä en koskaan herää niihin, eihän minun tarvitse. Mies hoitaa sen, kiskoo verkkarit pyjaman päälle ja vie Nasun ulos, jos sen maha on sekaisin.

Mutta herätyskellot, puhelimet, mekaaniset äänet: ne ovat minun heiniäni. Kummallista. Ehkä en halua kännykkääkään juuri siksi, että se uisi uniin. Säpsäyttelisi pyöräillessä tai kävelyllä. Vihaan puhelimessa puhumista. Minulla on lapsenomainen ääni, etenkin puhelimesta kuunneltuna. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun lehdenmyyjät kysyvät: "Onko isi tai äiti kotosalla?" Ja minä: "Täytän tänä vuonna kolmekymmentä. Ei siis ole." Puhelimessa minua vaivaa jatkuvasti tietoisuus siitä, että kuulostan kuusivuotiaalta. Koeta sitten vaikuttaa järkevältä! Puhelin on niin kammottava vempele, että en yleensä edes uneksi siitä. Unessa se on sireeni tai herätyskello. Ja vielä juuri herättyäkin, uni-inversiossa, ajatus puhelimesta on niin inhottava, että olen haluton hyväksymään sen. VOI OLE VAAN HILJAA JA ANNA MINUN OLLA! ET SINÄ SE OLE, ET! Ja sitten on pakko vastata.



Tottumuksen voimasta

Vanhempi koira ei kuule enää mitään. Silti puhun sille vähintään yhtä paljon kuin ennen. "Kultaseni, otapa vielä se jugurtti siitä lattialta", "älä hötkyile", "hopitihop nyt tänne", kaikki kuuroille korville.

Tottumuksen voima on ihmeellinen. Jos en puhu sille, alan tuntea itseni mykäksi ja muutenkin aika omituiseksi tyypiksi. Ei haittaa, vaikkei se kuule. Puhuvathan ihmiset muutenkin paljon sellaista, mitä ei kuulla, kuunnella tai mistä ei kuitenkaan välitetä.

Eilen mies oli tuskissaan, metaforisesti puhuen. Työpaikalla yksi kavereista oli alkanut vaahdota, että joku oli jättänyt vessanrenkaan ylös. Oli puhuttu siitäkin, etä jos moinen sikailu ei jää tähän, mestan kaksi vessaa sukupuolispesifioidaan. "Teki mieli sanoa, että vitun ämmä, mä käyn sitten siellä naisten vessassa ja kusen ja paskannan lavuaariin", mies nurisi. "Ei kun käsilaukkuun", väitin vastaan. "Se on vähän tehokkaampi uhkaus. Että tulee ja kusee toisen käsilaukkuun."

(Automaattinen, ennakkoluuloisuuteni todentava oletus: nainen joka on riittävän aivoton valittaakseen vessanrenkaan asennosta kantaa taatusti tätimäistä käsilaukkua...)

"Miten joku kehtaa valittaa jostain tommosesta vessanrenkaasta", mies meuhkasi aikansa naurettuamme ensin ajatukselle käsilaukusta iskun jäljiltä.

Oma teoriani: kehtaa, koska tietää, ettei kukaan kuuntele eikä välitä. Valitettavasti kaikesta valittaminen saa aikaan jokaisen yksittäisen valituksen inflaation. Toden totta, maailmassa on paljon pahempiakin jutskia kuin ylös jäänyt vessanrengas. Ja eikös joka tapauksessa ole parempi, että mahdolliset äijien tiputtelemat haisevat, keltaiset läikät ovat posliinissa, ei istuinrenkaalla?



Tänään päivä on mennyt laiskasti gradua vielä kerran lukiessa, jotta voisin hieman pidentää johtopäätösosiota. (Jonka pituus on vain 2 kappaletta! Minäkin osaan joskus olla lyhytsanainen...) Ja sitten: meillä on yövieras.

Istumme sängyllä kolmistaan, lapamme naamaan intialaista linssi-kasvispataa ja riisipilahvia, ja katsomme Dogtown and Z-boysia.

Taas kerran. Taitaa olla neljäs tai viides kerta, mutta eihän tuohon rainaan voi millään kyllästyä. On harvoja yhtä kauniita asioita kuin skedeävät pikkupojat. Se intensiivisyys, keskittyminen, liikkeen virtaus... vaikken itse osaa skedetä, saan filmistä uskoa moneen muuhun asiaan. Sen vaikutus tanssimiseeni on ainakin ollut varsin valtava. Jotkut diggaavat katsoa taitoluistelua tai esteratsastusta, minä tuijotan skedeejiä. (Taitoluistelu ei ole ikinä avautunut minulle kuten ei balettikaan. Niissä on jotain liian teatraalisen sotilaallista, kaikki se ryhti ja silti tunteellinen taipuisuus. Esteratsastusta ymmärrän, koska osaan - tai ainakin olen osannut - itsekin duunata sitä, mutta siitä ei ole kovinkaan helppo ammentaa vaikutteita tanssiin.)

"Jos en taaskaan pääse veljen luokse, voin varmaan tulla tänne yöksi?" kysyy vieraamme lähtiessään. No mutta tottahan toki. Se ei olisi kuin kolmas yö putkeen. Lapsena mikään ei ollut niin hauskaa kuin käydä yökylässä tai saada joku yökylään. Jossain vaihessa melkein sain vieroituksen koko jutusta, kun pietarilaiset katusoittajat alkoivat käyttää kortteeriamme majoitukseen sillä intensiteetillä, että olo oli kuin puolen tähden hotellissa sesonkiaikaan. Nyt vanha tottumus nostaa päätään ja löydän lisäarvoja siitä, että nurkissa nuhjaa (yö)vieraita naamoja.

Etenkin, kun vieras ei nyrpistä nenäänsä vessanrenkaan asennolle eikä kaikkea huntuna peittävälle kissankarvojen kalvolle, kuivettuneelle omenanraadolle yöpöydällä ja hammastahnatahroille tummansinisissä kaakeleissa.

Ei, ei meillä ole sotkuista, vaan normaalia. Sitten joskus, kun siivoaa, noin kerran kuussa tai ainakin kerran kahdessa kuussa, kaikki kiiltää, pinnat ovat geometrisen paljaita, lattia vapaa kirjakasoista, avoimuutta on niin että ahdistaa, tuntuu, ettei voi edes tehdä voileipää ilman, että kaikki sen huomaavat. Leipä jää ottamatta muutaman murun takia. Koti ei tunnu tutulta. Onneksi kaaos leviää nopeasti, ja voi taas uida huoneesta toiseen iloisena tuttuuden kaikkea kannattelevasta virrasta.