Kävelen kohti Mariankadun luentosalia 10, lumi tilsiintyy jaloissa ilkeän tuntuisesti. Sporien kyljissä on erektiomainos jälleen löytänyt hyvän kumppanin: "Erektiohäiriöihin on ratkaisu - Meri Cristmas Viking Line". (Jonkun muun blogissa oli hieno kuva mainospylväästä "Erektiosta voi puhua - Ajattele suklaata". Voi minua, kun en muista, ketä kredata.) Tulee mieleen kaikki teinien laivaromanssitoilailut. Itselleni oli pitkään ylpeydenaiheena se, että vaikken varsinainen siveydensipuli tahdokaan olla, laivalla sentään vastaus on aina ehdoton ei. Eipä silti, että koskaan laivalla olisi ihmeemmin flaksi käynytkään, tilanteet ovat siellä sen verran outoja. Kerrankin istuimme 17-vuotiaina kaverini E:n kanssa kolmen maltalaismiehen hytissä: miehet olivat alasti ja pyysivät meitä arvostelemaan peniksiään silmämääräisesti, eli Miss Penis -kilpailun tuomareiksi päädyimme. Meillä E:n kanssa siis oli kaikki vaatteet päällä ja jopa Suomen armeijan jämämaihinnousukengätkin jalassa. Julistettuamme Miss Peniksen voittajan yksi äijistä alkoi märistä, että miksi suomalaiset naiset on niin estyneitä, kun ovat vaatteet päällä vaikka meno sentään on näinkin siistii. "Jag kunde gå så här till butiken, till disco, till min mamma", mesosi mies huonolla ruotsillaan. "Joo, mee sit hetkeks käytävään", sanoimme Toniolle, joka meni käytävään nakuna kukkoelkein. Luonnollisesti löimme oven lukkoon ja hohotimme sisällä jätkän tullessa ovesta melkein läpi. Tonion kaverit olisivat kernaasti jättäneet tyypin pogoamaan käytävään hädissään koko loppuyöksi, mutta me päästimme poikaparan sisään parinkymmenen sekunnin ovenrummutussoolon jälkeen. "Nu ska jag klä på mig", niiskutti tunteellinen Tonio. Joo. Erektiohäiriöihin on ratkaisu - Viking Line.
(Ei, vakavasti ottaen, hauskaa, että lääketiede helpottaa miesrassujen suorituspaineita.)
Naureskelen itsekseni laiva"romansseilleni" kävellessäni yliopistolle. Älkää ikinä erehtykö luulemaan kilttejä ponnaripäisiä kirjastotätejä vain kirjoissa seikkailleiksi!
Huomenna pitäisi sataa vettä, toivottavasti niin myös tapahtuu. On aivan epistä, että marraskuussa näyttää keskitalvelta. Hartiat ovat jumissa. Sen siitä saa, kun aamulenkin jälkeen vetäytyy sänkyyn eläinten kanssa, lukemaan Tuomas Nevanlinnan kirjaa Antero joutuu luontoon. Olen löytänyt Nevanlinnasta yhden piilotetun filosofivitsin: Jänis Äkäslompolo ja Elina-tyttö kiistelevät siitä, nouseeko aurinko maan pysyessä paikallaan vai kääntyykö maapallo kiertyessään auringon ympäri. Jäniksen (joka edustaa perverssillä tavalla luontoa) osana on fenomenogian luonnolliseksi asenteeksi kutsuma asenne, jossa aurinko siis nousee ja laskee ja maa on pohja, jolla seisomme, ihmisen osana taas tieteellinen asenne, jossa oma havainto alistetaan sille, mitä tiede maailmasta kertoo. Jäniksen perustelut ovat niin mielipuolista adhockeyta, että tulee ihan ikävä niitä aikoja, jolloin vietimme miehen kanssa enemmän aikaa opiskelukaveriemme seurassa. Myös nimi "Äkäslompolo" askarruttaa minua. Ehkä Elimäen tarkoituksessa (jota EN fanita erotuksena monista tuntemistani ihmisistä) Nevanlinna et co. on laittanut sillekin jonkin määreen, joka olisi hyvä intertekstuaalinen viite jäniksen puheita tulkittaessa. No, joskus toiste pitää tarkistaa.
Luennolla lumoudun luennoitsija Ylikosken koreografiasta. Olettehan varmaan tekin huomanneet, kuinka jokaiselle luennoitsijalla on omat sanattomat maneerinsa? Ylikoski pyörittää käsissään näkymätöntä palloa. Välillä hän asettaa pallon niinikään näkymättömälle hyllylle ja poimii sen taas sieltä alas. Välillä hän rullaa palloa vatsaansa vasten ja syöttää sen terhakkaasti näkymättömälle kaverilleen, joka piakkoin palauttaa pallon, jonka Ylikoski jälleen sieppaa omille sanoillee myhäillen. Piristyn silminnähden sedän säännönmukaisuudesta. Miten turvallista! Jos vielä joskus menen hänen luennolleen, tiedän, mitä odottaa koreografiapuolelta.
Pallo on aika kiva teema. Jotkut luennoitsijat kiskovat ideoita suustaan, venyttävät niitä käsivarrenmitan päähän kasvoistaan, ja vippaavat ne sitten huolimattomalla, mutta terävällä ranneliikkeellä kuulijoiden kasvoille. Toiset hierovat partaansa lypsäen siitä ilmiselvästi tarkkoja määritelmiä. Jotkut kävelevät ympyrää mumisten, oikean käden sormet peukaloa lukuunottamatta nappien välistä paidan sisään piilotettuina. Luennoitsija, jonka kurssilta olen saanut kaikkein eniten sysäyksen vaihtaa yleinen kirjallisuustiede, jolla aloitin, teoreettiseen filosofiaan, piti kädet taskuissa ja huojutti yläselkäänsä käppyrälle ja suoraksi, niisti kerran hihaan ja suki jatkuvasti suuhun hakeutuvaa polkkatukkaansa, jota ei näemmä oltu pesty kuukausiin. Joku luennoi ikkunasta ulos katsomatta kertaakaan luokkaan ennen "Se tällä kertaa, tavataan taas ensi viikolla" -toivotustaan, jolloin hän ikään kuin varkain vilkaisee, keitä oikeastaan olikaan kuuntelemassa. Yksi luennoitsija istui ennen luennon alkua minimekossaan pöydällä niin, että kaikki näkivät hänen alushousunsa, pureksi kynsiään ja hihitteli, ennen kuin sitten äkkiä ponnahti pystyyn ja sanoi: "Ei mutta, nyt meidän pitää kyllä aloittaa, ei me enää voida odottaa myöhästyjiä", ja muuttui kuin taikaiskusta viralliseksi, aikuisemman oloiseksi.
Yliopiston luennoijat ovat kyllä muutenkin outoja tyyppejä. Nekin, joilla ei ole persoonallista koreografiaa, kertovat outoja juttuja. "Te katsotte minua kuin paimen katsoo kylää", sutkauttaa logiikan proffa, ja kaikille jää epäselväksi, miten paimen katsoo kylää. Odottavasti? Dosentti S. Albert Kivinen, jolta on ilmestynyt loistavanloistava levy, jossa sekä perinteinen melodia- että rytmikäsitys totisesti saavat huutia, eksyy sivupoluille niin, että muistiinpanoista ei jälkeen päin voi lainkaan päätellä, mikä oli luennon aihe. Ensin lukee jotain Mc Taggartin aikasarjoista, sitten äkkiä jokin matemaattinen kaava, sitten "Feodora on kissa". Hmm. Ylälaidassa lukee kyllä "Parapsykologian filosofiaa", mutta mitä tällä on sen kanssa tekemistä...
Monet kaverit ovat ihmetelleet, miten minä huomaan koreografiat niin tarkasti. Ei se johdu tanssiharrastuksesta, vaan siitä, että ensimmäisenä vuonna yliopistolla en ymmärtänyt luennoista höläsen pöläystä. Suurin osa lauseista oli aivan ylivoimaisia minulle, joka en puhunut edes yleiskieltä sellaisten sanojen kuin "korruptio", "byrokratia", etabloitunut", "invarianssi" tai "konnotaatio" osalta. Kun filosofian perusteissa sitten käsiteltiin ulkomaailmasta tietämisen ongelmaa, ja tilasta/ulottuvuudesta käytettiin termiä "avaruus", minä hyväkäs kuvittelin, että "ulkoavaruuden oliot" viittasivat kysymykseen "Onko ulkoavaruudessa elämää". Ihme kyllä pääsin kursseista läpi ja jaksoin jatkaa filosofiaa. Miten se on mahdollista? Ei sen väliä. Niin kävi.
Joka tapauksessa, muiden keskittyessä itse asiaan, minä mitään tajuamaton otus tuijotin luennoitsijoita ajatellen, että jos oikein kovasti tuijottaa ja tarkkailee, pinnistelee koko olemuksellaan, ehkä ymmärtääkin jotakin. Joo, jotain on ymmärretty. Ihmisillä on kivoja, tiedostamattomia koreografioita.
Katsokaa tuota kättäkin, tuossa kuvassani. Miksi se osoittaa päätäni? Sudinko hiuksia pois suusta vai koetanko keskittää ajatukseni oikein kovasti johonkin? Yritänkö osoittaa muille Talvipuutarhan kävijöille, että täällä viiraa? Täällä, joo, hiusten alla.
Voi meitä, isoja karvattomia ihmisapinoita. Nyt paistamaan joulutorttuja!
“ÄKÄSLOMPOLO (s.)
VastaaPoistaPunottava märkäpaise, joka sykkii.”
-Nevanlinna et al.
Ilmoitti: “fanittaja”
Hmm, tämä avaakin kiintoisia tulkinnan horisontteja. Kiitos, Jani!
VastaaPoista