Sadonkorjuuaika on edennyt siihen pisteeseen, jossa kerään koriin - ihan oikeaan pajukoppaan kaiken maailman muovirasioiden sijaan - päärynöitä ja niille on tehtävä jotain, etteivät ne mätäne. Olemme lahjoittaneet päärynöitä ja omenoita jo neljään eri suuntaan mutta silti niitä vaan tulee ja tulee. (Lisäksi homehdutin hapatuskokeilun päärynöistä.) (Päärynäsiiderietikka sen sijaan vaikuttaa edistyvän suunnitelmien mukaisesti.)
Salaojaremontti alkaa parin viikon päästä. Olemme repineet terassin irti kahden ystävän avustuksella. Maksoimme talkootyöstä tomaattilaatikoilla. Kaikkialla on nyt rapaa.
Terassin alusesta paljastui lehtikomposti, joka on syntynyt sinne alle spontaanisti lehtien leijailtua sisään terassilankkujen välisistä raoista. Siellä lankkujen alla ne tietysti saivat niskaansa kaikki sateet mutta eivät kuivahtaneet syvässä varjossa poudallakaan. Kerrassaan erinomaista laatua. Lehtikomposti oli aivan täynnä matoja, ja raavimme sen kurkku- ja kurpitsapenkkiin, josta tullee tomaattipenkki ensi kesänä.
Eilen illalla tapahtui jotain hassua. Opetin pilatesta livestreamilla joogahuoneesta, ja tietäen tätä tarpeeksi lähinä opetettuani, mikä on vaikeaa käsittää, ellei sitä erikseen tähdennetä ja näytetä, siirsin kameran mikkeineen lattialle ja kävin sen eteen pyrstö kameraa päin. Kuvassa olivat ennen kaikkea jalkaterät, ei sentään takamukseni. Mutta yhtäkaikkisesti, äkisti kaasua purkautui aivan todella äänekkäänä pieruna. Tätä ei ole vielä koskaan livestreamissa tapahtunutkaan, joskus kyllä livenä. Ja juuri kun mikki oli aivan siinä vieressä! Alkoi naurattaa ihan mahdottomasti. Oli vaikeaa pysyä asiallisena ja vakavana ja vain jatkaa, koska iso osa minusta olisi vain halunnut kieriä lattialla hihittäen. Kai se on tavallaan siunaus, että reagoi näin eikä esimerkiksi nolostumalla. Olisi aika raskasta jos ei meinaisi kehdata ohjata enää tuntia ensi viikolla.
Huvitus, kuten aina, hävisi aika nopeasti. Sitten oli taas helppoa olla tarkka ja virtaava. Tilanteet tulevat ja menevät. Ajatukset, tunteet, tuntemukset. Mutta en kyllä suhtautunut pieruun neutraalisti. Huvitus ei ole neutraali tunne.
Tänään ovikello soi vähän seitsemän jälkeen. Tiesimme kyllä, että työmiehet tulisivat jossain vaiheessa kytkemään aurinkopaneelit verkkoon, mutta ajasta ei oltu ilmoitettu mitään. Kompuroin ovelle pyjamassa, hamuten hädissäni edes villatakkia risaisen paidan peitoksi. (Yöpaitana käyttämässäni paidassa on nolosti reikä juuri sellaisessa kohdassa, että nänni ryömii sieltä esiin itsekseen.) Aamu sujui oudossa puurossa, kun työmiehet ramppasivat eestaas, koira karjui niille ja kissat yrittivät hyötyä tilanteesta ja lurahtaa ulos. Jossain vaiheessa havahduin pahaan hajuun, jotenkin todella ällöttävään. Kun tutkin tilannetta tarkemmin, löysin paskaa joka puolelta eteistä, keittiötä ja olohuonetta. Ilmeisesti miehistä kiihtynyt koira oli kakannut reviirikakan eteisen lattialle ja miehet sitten työkenkineen levittäneet kakan joka puolelle. Huomasin asian tietysti juuri siinä kohdin, kun olin silpunnut kymmenen litran kattilan täyteen päärynää. Hygienian riemuvoitto! Korjasin kakkoja ja murisin mielessäni. Sitten takaisin soseenkeittoon. Outo koirankakan ja chaimausteella ja rommilla terästetyn päärynäsoseen tuoksusekoitus leijui kaikkialla. Ja sosekin jäi jotenkin löysäksi, kiisselimäiseksi. Kaksitoista isoa purkkia siitä tuli. Mitä ihmettä me teemme kaikella tuolla löysällä soseella? Ehkä siihen voi leipoa pannukakkuja tai jotain.
Melkein kaikki puutarhan tomaatit ovat enää ruskeita, käpristyneitä rankoja. Ainoastaan kaksi lajiketta jatkaa kuin mitään kylmiä öitä ei olisi koettukaan: Tartufo ja Poil Blanc. Ikävä juttu sinänsä, että molempien lajikkeiden hedelmät ovat meistä molemmista aika pahoja. Siis suhteellisesti. Tomaatteja on niin herkullisia, että en ehkä uudelleen tartu näihin sankareihin, vaikka ne kuinka ovatkin kylmänkestävämpiä kuin mikään muu koetettu lajike. Onhan täällä Etelä-Suomessa ihan nätisti kasvukautta. Mutta jos joku pohjoisempana haluaa ihan minkä vaan tomaatin, niin yli viidestäkymmenestä tänä vuonna kokeillusta lajikkeesta - joista iso osa oli nimenomaan kylmänkestäväksi mainostettuja - nämä kaksi voisivat viihtyä.
Tuntuu oudolta, että aurinkopaneelit katolla nyt ihan oikeasti syöttävät sähköä meille. Eivät vielä verkkoon, ne pitää ensin jotenkin rekisteröidä pientuotantorekisteriin tai johonkin vastaavaan. Siihen menee kuulemma ainakin viikko, että paperit ovat edenneet siihen pisteeseen, että voimme sopia siirrosta ja myydä ylijäämäsähkön. Tämmöisenäkin pilvisenä päivänäkin sähköä tulee nyt enemmän kuin parhaillaan käytämme. Tietysti lämmityksetkään eivät ole vielä päällä, eli talvella on toisin ja syömme taatusti omat sähkömme. Mutta jos edes vaikka puolet vuodesta olisi sähköomavarainen, olisihan se jo jotakin!
Purkitettuja tomaattisoseita, kuivattuja tomaattiluiskareita, omenasoseita, päärynäsoseita, mustaherukkahilloja ja glögiin säilöttyjä kokonaisia päärynöitä on nyt viisi isoa säilytyslaatikollista. Kai me sitten syömme ne vuodenkierrossa. Viisikymmentäkaksi viikkoa, laatikollinen per kymmenen viikkoa. Ensi talvena rahat ovat niin tiukassa että ehkä on ihan hyvä, että lohtuhilloa riittää. Voi tehdä pannukakkua, se on edullista, ei tarvita kuin kikhernejauhoa ja kaurajauhoa ja vettä ja rasvaa ja vähän suolaa, ja sitten hillopurkki.
Löysin metsästä juuri ison haavanpunikkitatin. Sieniä on ollut hyvin niukasti heinäkuun mahtavia haperoviikkoja lukuunottamatta. Ehkä niitä taas nyt siunaantuu, kun aina välillä sataa. Syksy on hyvin tyydyttävää aikaa, useimmat ruokamme lähinnä puutarhan ja välillä metsänkin antimista valmistettuja. Ei kai meillä olisi varaakaan syödä luomutomaatteja tämmöisiä määriä, jos emme olisi niitä itse kasvattaneet tuossa pihalla. Vetelen tomaatteja joka välissä ja usein aamullakin puuron kypsymistä odottaessani. Suurin osa chileistä on poimittu ja riippuu pitkissä ristroissa joogahuoneen seinillä. Silmämääräisesti arvellen niitä on enemmän kuin kerkiämme syödä talven aikana. Mutta - sittenhän niitä voi antaa lahjaksi. Ristrat ovat joka tapauksessa kauniimpia kuin mitkään taulut. Osasta chilejä keitin miedosti suolattua sosetta omenaan tai päärynään. Tavalliset chilikastikkeet maistuvat usein etikalle tai sokerille, nämä eivät.
Päivä päivän perään, viikko viikon perään. Kurjet lentävät yli aurana, lasken summittaisesti seitsemisenkymmentä lintua. Zenon Kitionilainen on oppinut kerjäämään rapsutuksia. Vielä ei ole ahdistavan pimeää eikä kylmää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti