masthävkasvihuone

Oi, miten paljon keltaista hyrinäiloa, naurun heteitä ja lierihatturiemua onkaan kevään päivissä. Ei ehdi syömään lounasta, opetus alkaa viideltä zoomissa, syö päivän kolmannen aamiaisen ja sillä mennään. Ja koska on niin innoissaan kaikesta, pitää tuntia vähän liian pitkään ja senkin jälkeen unohtuu haaveilemaan kevätasioista ennen kuin hätkähtää siihen, että kohtahan on yö, jospa söisi edes päivällisen neljännen aamiaisen sijaan?

Ja iltaisin, ruoan laskeuduttua, parahduskeskusteluita: Eiii, olen tullut hulluksi, miksi mulla on kaksikymmentä tomaatintaimea muttei kasvihuonetta, tarvitsen niille kasvihuoneen, raukkaparoille, ja Vompsu yrittää sanoa, että hanki kasvihuone, onhan täällä pihaa, ja purnaan vastaan, että en halua hajoilevaa muovitelttaa eikä me tänne voida laittaa muunlaista, ja palstallekaan ei saa laittaa yli metrin korkuista muovin kannaketta, yhyy, haluan muuttaa maalle ja tasan kolmesta syystä: 1) vieläkin vähemmän ihmisiä, 2) vieläkin vähemmän liikenteen ääniä, 3) pääsyy, KASVIHUONE TOMAATEILLE.

Kun me muutamme pois Helsingistä, syy on se, ettei palstalle saa laittaa kasvihuonetta. Voi sanoa puisto-osaston sääntönikkareille, että miettikääpäs tätä, me muutetaan ihan teidän tyhmien pyllyhoususääntöjen takia. Harmittaako nyt, mitä? 

Alan vähitellen kypsyä jopa sille ajatukselle, että voisimme hankkia romuauton kulkemiseen, jos muuten löytyisi hyvä kasvihuoneen paikka. Koska kasvihuone kaupungissa on mahdoton tällä varallisuustasolla. Ja elämä ilman kasvihuonetta - - olen kyllästynyt tuntemaan syyllisyyttä siitä, että vaalin noita pikkuystäviä, jotka sitten tyrkkään Suomen kesän armoille. 

Stefano Mancuso on mielestäni varsin oikeassa siinä, että kasvit ovat ovelia ongelmanratkaisijoita ja jallittavat meitä elikoita mennen tullen täyttämään toiveitaan. Ainakin minä poimin helposti tämän PAKKO SAADA KASVIHUONE -signaalin. Ja haluan järjestää elämäni sen tahdittamana tuosta noin vain neljänkymmenenkuuden (joskin vastentahtoisen) kaupunkilaisvuoden jälkeen.