Kun tutkin tekstejä, jotka ovat aina jotenkin miellyttäneet ja lohduttaneet minua, antaneet voimaa, huomaan niissä kiinnostavan kolmijaon.
Tekstit, jotka keskittyvät kuvaamaan kokevaa minää, esittävät asian koomisesti - usein suorastaan slapstickinä. Jos asiat sujuvat tai takkuavatkin pitkälti sattumusten vieminä, minä ja sen reflektio muodostaa niiden koomisen aspektin: niin sokea, niin hölmö, niin huikentelevainen ja aina jollain tavoin liiallinen kulma asioihin.
Tekstit, joissa kuvataan yhdessä tekemistä ja rinnakkaiseloa ei-inhimillis-arkisen kanssa, ovat sävyltään yleviä ja lyyrisiä. Näissä ei ole minää, on vain me. Me puiden lomassa, me sukupolvien ketjussa, me yhteistä ihannetta tavoittelemassa, me osana maailman monimutkaista systeemistä aaltoilua. Mittakaava on suuri, yksittäisihmissuorituksen räpeltävyys (joka ei katoa mihinkään) unohtuu, koska kokonaisnäkymä on niin ylevöittävä ja henkeäsalpaava.
Tekstit, jotka kuvaavat arkista inhimillistä kanssakäymistä, ovat sävyltään traagisia. Ihmiset eivät saavuta ymmärrystä toisistaan, paljon jää sanomatta ja uskaltamatta, eikä sen kaiken paljon sävy ole huvittunut vaan surullinen ja ehkä vähän kauhistunutkin. Kaikki huutavat omaan megafoniinsa kielellä, jota toiset eivät osaa tulkita. Rakkaudenteoiksi tarkoitetut asiatkin jollakin tavalla satuttavat - etenkin jos kyse on ns. romanttisesta rakkaudesta. Sitä ei vaan ole tarkoitettu ihmisolentoa varten, varhainen symbioosi äidin kanssa on murrettu eivätkä korvausobjektit yllä alkuperäisen kovan kaman tasolle. Vieroitusoireissa kuluu loppuelämä.
Miksikö tätä ajattelen? Tietäen, että moni kokee jotenkin pelottavana ja vaikeana tämän ajan Suomen kevytsulkuineen, haastoin itseni laittamaan päivittäin naamastoon tekstikappaleita, jotka ovat jotenkin auttaneet minua. Mutta sitten niitä koneelle nakutellessa jäin miettimään, että mitä ihmettä, mitenkäs minä koen tämmöisen tekstin jotenkin - rohkaisevana, voimaannuttavana?
Ja seuraavaksi: Jos jonkun elämässä säätimet ovatkin eri tavalla vinksallaan, voiko heidän kanssaan ystävystyä? Siis ihan oikeasti ystävystyä, kaverustuahan voi melkein kenen kanssa vaan. Mutta että jos on ihminen, joka ei vaikka ihan jatkuvasti repeile omia toimiaan seuratessaan, miten semmoisen kanssa ystävystytään? Tai joka ei yhteistyössä koe sitä nostatusta ja pyhyyttä - tai kokee sen ihan eri tavoitteen suhteen? Tai jonka suhtautuminen kommunikointiin ja etenkin rakkauteen on jotenkin mutkatonta, teknistä ja toiveikasta. Ai kamala!
Paljon jännittäviä ja tyyliltään ehkä eniten lyyrisiä asioita tapahtuu enkä osaa sanoa, siksikö tämäkin luokittelu pusertuu maailmaan keinotekoisena ja turhana.
Eilen sain tietää, että saamme viljelypalstan tästä vierestä. Tänään menen tapaamaan itselleni valtavan tärkeää vanhaa ystävää, joka kuolee pian. Huomenna vyöttäydyn suojavarusteisiin ja menen vapaaehtoisena rokotuksia avustamaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti