Aktivoitumisesta ja tarinoiden sulkeistamisesta

Mieli, tuo suuri donquijotelainen selittäjä, aktivoituu ja provosoituu joka ikisestä matkasta joukkoliikennevälineissä. Tarkoitan tätä: Viikossa on edelleen kaksi lähituntia ja kuljen niihin junalla, metrolla ja bussilla. Joka ikisellä matkallani näen koko joukon maskittomia ihmisiä. Etenkin päiväs- ja ilta-aikaan. Työssäkäyvillä työssäkäyntiaikoina on jostain syystä maski - ehkä koska he joutuvat vastentahtoisesti lähityöhön ja koettavat suojella itseään. Mutta rallaajilla ei useinkaan ole. Olen melko varma, ettei suurella osalla tuosta valtavasta joukosta ole mitään kovin hyvää syytä olla käyttämättä maskia. Ja mieleni kysyy, kerran toisensa jälkeen: miksi? 

Koska se on hyödytön kysymys, ellen oikeasti mene niiden ihmisten luo ja kysy sitä ääneen, koetan kääntää mieltäni. Ei nimittäin puhettakaan, että menisin puhuttelemaan ihmisiä, jotka eivät käytä maskia. Sehän olisi vähän kuin kerjäisi tarjuntaa. Joten käännän mieltäni. 

Kysyn: miksi minun on niin itsestäänselvää käyttää maskia ja oli jo ennen kuin kukaan muu käytti. 

Tähän kysymykseen voin edes teoriassa yrittää vastata, saada aikaan keskustelun. Koska olen impronnut ja improkokemus tunkee kaikille elämän osa-alueille, ehkä, keksin kolme asiaa:

1) Tähän teemaan sopivat elämän käännekohdat: On melkoinen tuuri, että oman elämän kaksi isoa trauman lähdettä resonoi näinkin suoraan juuri tämän pandemian kanssa. Toisaalta, kun mietin useita ratkaisuja elämässäni, pidän aika selvänä, että monessakin kohdin ensimmäinen traumoista vaikuttaa tapaani edetä maailmassa. Eiköhän se ole kivennyt tien sille, etten tahdo vahingoittaa toisia. (Siitä huolimatta että jatkuvasti teen niin, koska en edelleenkään osaa luovia tarpeeksi hyvin. Eiväthän ihmiset ole intresseiltään ja kipukohdiltaan yhtenäinen joukko. Koko elonkehästä puhumattakaan.) Toinen traumoista - keuhkokuumeeseen sairastuminen - on uudempi ja tajusin oikeastaan vasta pandemian myötä sen olevan trauma; tiesin sen kyllä muuttaneen itseäni, mutta en ollut tullut ajatelleeksi, että osa jälkioireista saattaa olla traumaperäisiä. Ajattelen nyt ensisijaisesti migreeniä. Se tuli elämääni keuhkokuumeen myötä ja asettaa melko tarkat rajat, joita koetan säännöllisesti joustatella ja saan sitten taas palautuksen nöyryyteen sen suhteen. En ollut tullut ajatelleeksi sen mahdollista traumaperäisyyttä ennen kuin luin Peter Levinen kirjan Kun tiikeri herää. Nyt kun olen saanut tuon ajatuksen, lahjaksi ja pyytämättä, aion kaivaa loppuun asti sen kanssa. Kunhan pandemia on ohi, haen silmänliiketerapeutin ja haluan katsoa, löytyisikö siitä apua. On nimittäin päiviä, jolloin en meinaa jaksaa kestää kipuani. 

2) Syyllisyysalttius ja tieto siitä, miten toimii syyllisyyttä tuntiessaan: Ensimmäiseen traumaan liittyy hyvin vahvasti syyllisyyden tunne. Olisin voinut estää tapahtuneen, jos olisin toiminut, kuten minua kehotettiin toimimaan. Olin nuori, laiska ja riskitiedostamaton - ja hyvä neuvottelemaan, joten neuvottelin itseni kannalta mukavamman toimintamallin. Se hyväksyttiin, ja tunsin hetken tyytyväisyyttä. Mutta tuon toimintamallin vuoksi toinen ihminen joutui kärsimään tavalla, jonka määrää ja laatua en osaa edes kuvitella. Tapahtuneen jälkeen minua syytettiin vihaisena tapahtuneesta. Vetosin siihen, että sain kyllä luvan toimia, kuten olin toiminut. Ja se myönnettiin: näin oli, näin kävi. Mutta kuulin silti useamman kerran virkkeen, jossa todettiin, että jos en olisi ollut niin laiska ja mukavuudenhaluinen ja olisin vain toiminut kunnollisesti, tätä kaikkea ei olisi tapahtunut. Mikä on tietenkin totta, ei siitä voi pullikoida irti. Näin ollen jo nuorena syyllisyys nousi aika keskeiseksi tunteeksi mielenmaisemassani. Suuri osa unistani on edelleen syyllisyysunia ja koen aika kerkeästi syyllisyyttä. Nyt kun olen lukenut unennäön funktioista, tajuan entistäkin paremmin, miten syyllisyysaltis olen: syyllisyys nousee selvästi todella herkästi tilanteissa esiin ja säikähdän sitä niin kovasti, että silloin kun en keksi, miten voisin toimia vieläkin paremmin pelastavana lassiena (kuten vaikkapa matkatessani junalla ja nähdessäni, miten monella ei ole maskia ilta-aikaan - kai minun jotenkin pitäisi heille onnistua välittämään, että he vaarantavat toiset ja itsensä? - tätä pitäisiä vastaan tietysti taistelen; haluaisin onnistua siinä, mutta en yhtään tiedä, miten), setvin sitten unissani niitä syyllisyyksiä, jotka voisivat muuten ehkä kerryttää painolastia. 

(Unikirja on kyllä hyvä: lupasin itselleni, että lakkaan purnaamasta ja huolestumasta ruumispussi- ja tartutusunista. Luin siitä nimittäin sen, että jos näkee vaikean jakson aikana unia vaikeasta teemasta ja siihen liittyvistä tunteista ja oloista, masentumisriski noiden asioiden takia pienenee. Nyt olen välillä ollut ihme unen thought police ja kysellyt tuskaisena, miksi uneni märehtivät. Mutta eivät ne märehdi. Ne käsittelevät kipeää materiaalia ilman stressihormonia, opin kirjasta. Eli oikeastaan mieleni toimii ihan järkevällä tavalla, on toiminut kaikki nämä vuodet, kun olen purnannut siitä, miksi muut saavat nähdä kivoja seksiunia ja hupsutuksia usein myös vaikeina kausina ja omat uneni ovat vaikeina kausina sitä samaa kuin valvekin. Mennään tällä.) 

Ehkä se, että tietää, miten helposti syyllisyys virittyy ja mistä kaikesta sitä saattaakaan päätyä ottamaan vastuuta, tavallaan tekee itsestäänselväksi, että hoitaa ainakin ne ihan perusjutut, jotka ovat itselle toteutettavissa kohtuullisen helposti? Tiedän, miltä tuntuu joutua ajattelemaan jälkikäteen, että uups, en viitsinyt tehdä tätä sinänsä helppoa asiaa, ja nyt sitten mietinkin loppuelämäni, miksi en viitsinyt, mikä siinä oli niin kummallista ja niin edelleen. Olisi varmasti erilaista elää, jos omien toimien kärsimisen kohde olisi itse. Tai jos perustavanlaatuisessa kokemuksessa joutuisi itse kärsimään toisten toimista. Mutta oma peruskokemuksen mallini tuntuu tuon trauman jäljiltä olevan, että minä teen ja joku muu kärsii. (Ja sitten tietysti kärsin minäkin seuratessani, miten toinen takkuaa vuodesta toiseen.) Ei, en usko, että kukaan ansaitsemme näitä kokemuksia, jotka painavat leiman kaikkeen riskiarviointiin vuosiksi. Mutta niitä tapahtuu ja tosiaan, niillä on jäljet. Mikä ehkä selittää, miten koko pandemian ajan joka ikiseen suuttumukseeni siitä, että meitä ei ole koetettu tarpeeksi ponnekkaasti suojella, liittyy vahva syyllisyys: Miksi minä en osaa tehdä tälle asialle mitään? Miten voisin opetella tekemään tälle jotain?

3) Usko siihen, että voi vaikuttaa asioihin ja tieto siitä, ettei toivo kenenkään joutuvan kokemaan tukehtumisen tunteita päivien ajan. Toinen traumani liittyy keuhkokuumeeseen. Siinä kukaan ei tehnyt mitään, ei kukaan moraalinen agentti. Siinä vain tuli virus ja sitten meinasi tukehtua hengiltä ja hapen vähetessä alkoi hiipua. On oikeastaan aika kummallista, miten paljon tuollainen kokemus muuttaa ihmistä. Herään joka aamu ja tunnen valahtavaa kiitollisuutta siitä, etten ole tukehtumassa. Se, miten usein tämä toistuu - joka hemmetin heräämisessä - ehkä kertoo, miten säikäyttävää sen on täytynyt olla. Semminkin kun sillä hetkellä en kauheasti mitään tolkunnut, ja toipuessakin vain ajattelin, että tämä oli tässä ja tästähän toivutaan. Mutta hermosto on eri mieltä. Se ei taida olla edelleenkään toipunut vuodesta 2016. Soisin kernaasti, ettei kenenkään hermoston tarvitsisi neljän vuoden kuluttua olla samassa tilassa vuoden 2020 ja sen tapahtumien takia. Voin vaikuttaa lähinnä siihen, ettei kukaan saa minulta tautihippaa. En usko, enää, että asiasta puhuminen tai tiedottamiseni voisi vaikuttaa kehenkään. Ehkä tuo on lopulta kokemus, joka pitää kokea itse tai nähdä läheisessä - tosin jälkimmäiseen en usko, koska ei kukaan läheiseni tajunnut, miten kovasti säikähdin. Eikä ihme: enhän tajunnut itsekään. Vasta tätä pitkää pörheää taudin siittämien metaforien ja olojen häntää huolitessa olen tajunnut, miten äkisti elämä kääntyy ja saa uusia sävyjä. Olin kaiken aikaa kuvitellut, että ympäristö vaikuttaa meihin valtavasti ja itse on suurelta osin fiktiota ja muuttuu olosuhteiden ja seurueiden myötä, mutten ollut tajunnut, miten syvältä se voi muuttua. 

Niin että kun matkustan työasioissa junassa ja näen ihmiset ilman maskeja puhumassa puhelimeen, olemassa, matkaamassa ilmeisesti ihan huvin vuoksi, ja pääni kysyy miksi, vastaan sille, että keskitypä hyödyllisempään: siivoamaan omaa tonttiasi. Siivottavaa riittää. Ja niin sitten elän läpi selitysmalliani. Hivenen verran vähemmän ahdistuneena, tällä erää, koska nyt siskoni on suostunut näkemään äidin vauvan kanssa - ulkona, ohimennen, mutta kuitenkin. Sisko oli äidistä näyttänyt siltä, että kaikki on kunnossa. En ole edelleenkään uskaltanut onnitella siskoani, koska serkku onnitteli ja sisko katkaisi häneen välit toistaiseksi. Etenen siskoni kanssa kuten sisään eksyneen villieläimen kanssa: jätän ikkunat ja ovet auki, puuhailen omiani ja olen kuin en huomaisikaan. Minulle riittää se, että äiti uskoo äidinkatseellaan kaiken olevan kunnossa. Ei minun tarvitse hämmentää enää sitä soppaa. Voin olla se vaaraton hahmo, joka puuhailee etäämmällä. 

Ja niin sujuu taas yksi viikko, kolmanneksi viimeinen täyttä lukujärjestystä. Istun junassa, ohjaan mieltäni hedelmällisempiin kysymyksiin, asioihin, joihin ehkä voisin jopa onnistua vaikuttamaankin. Selitän itselleni, miksi itse käyttäydyn näin, miksi se tuntuu - en voi kirjoittaa sanaa luonnollinen, siinä on liikaa tauhkaa, mutta jos voisin, kirjoittaisin ehkä sen ablatiivissa.

Uskonko selitysmallini olevan oikea? En tietenkään. Mutta mitä voisin tehdä mielelleni, joka selittää? Annan sen olla, annan sen aktivoitua ja selittää ja sitten astun kaksi metriä taaksepäin ja sanon itselleni: kas, tällainen tällä kertaa. Sulkeistan sen sisällön, kun en sen toimintaa voi sulkeistaa.

Mietin, tätäkö me olemme täällä tekemässä.