1) Ohikiitävyyden hahmottaminen eri tavalla kuin ikinä tätä ennen ja siitä seuraava pienten hetkien ja äilähdysten entistäkin painavampi arvostaminen:
Pidän täysin mahdollisena, että tämä on viimeinen kesäni elossa. Tai ainakin viimeinen kesäni elossa näin terveenä. Tai ainakin viimeinen kesäni elossa näin terveiden vanhempien ja siskon kanssa. En ole koskaan ollut niitä ihmisiä, jotka ylenkatsoisivat kuolevaisuutta tai haurautta. Rakkain ihmiseni oli sairas jo silloin kun synnyin. Hänen elossa pysymisensä kaksikymmentä vuotta elämästäni on pitkälti määrittänyt, miten ymmärrän elämän ja kuoleman, terveyden ja sairauden: ne eivät ole toisistaan erilliset vaan kietoutuvat yhteen; hieman kuten Kim Thuy kirjoittaa romaanissaan Ru (jossa oli paljon myös sellaista, minkä tällainen vartti-inkeriläinen tunnistaa: terrori ja pakolaisuus lienee kaikkialla jossain määrin samanlaista) sodasta ja rauhasta, että nekään eivät ole viholliset vaan ystävät keskenään ja naureskelevat ihmisille, jotka kuvittelevat niiden vihollisuuden. (Jälkimmäisestä osasta virkettä en ole varma, kuinka thuylainen se on ja kuinka paljon omaa muistikuvaani - jouduin jo palauttamaan kirjan kirjastoon. Mutta uskon, että yksi jos toinenkin inkeriläisen tai karjalaisen jälkeläinen voisi siitä tunnistaa jotain hyvin, hyvin tuttua.)
Koska tämä on viimeinen kesä tällä erää, en suinkaan elä "kuin viimeistä päivää" sillä tavalla kuin sananlasku toisi mieleen. Elän kuin viimeistä päivää toisella tavalla: Muistelen vuosia taaksepäin, tunnen kiitollisuutta kimaltavasta elämästäni ja siitä, että olen samonnut sitä läpi niin avoimena ja itseäni sattumuksilta suojaamatta. Kilven rakentamisen sijaan olen enimmäkseen näivertänyt oviaukkoja ja ikkunoita. Koettanut ymmärtää (joskin onnistunut huonosti mutta emmekö me kaikki). Koettanut kuvitella. Koettanut käyttäytyä inhimillisesti tai jopa paremmin, kuin koira: ilahtuen, kaunaa kantamatta. Olen saanut uskomattoman hyvän elämän, mahdottomalla tavalla ihanat vanhemmat, paljon kipeitä oppiläksyjä mutta myös monta tyyntä onnistumista. Epäonnistumiset ovat lopulta olleet aika pieniä ja paikallisia eivätkä ole hirveästi kolauttaneet kykyäni iloita toisten onnesta tai epäillä omani mahdollisuuksia. Olen muistellut hauskoja hetkiä ja sattumuksia ja välillä nauranut kyynelet silmissä.
Olen miettinyt, että kirjoitan ehkä näitä asioita ylös. En ole vielä aloittanut koska on töitä ja kuuma ilma. Olen koettanut nauttia tästä kuin viimeisestä kesästä: tehnyt joogaa pihalla tuulevassa varjossa. Suomessa on luksusta voida lymytä varjossa palelematta.
Olen koettanut osoittaa rakastamilleni ihmisille, että välitän heistä.
Vanhempani läpikäyvät jotain samanlaista.
He ovat ensimmäistä kertaa sanoneet ääneen, että toivovat minun kirjoittavan.
Kaikkien niiden vuosien jälkeen kun minun on annettu tärkeideni taholta (äiti, isä, monta poikaystävää) ymmärtää kirjoittamiseni loukkaavan jollain kauhealla tavalla ihmiskuntaa ja tuovan sille lähinnä onnettomuutta, tuntuu uskomattomalta, että heistä olisikin mukava ajatus, jos kirjoitan jotain muistiin. Tiedän vanhempieni pohtivan kuolemista uudella tavalla, koska he ovat osin pohtineet sitä kanssani puhelimessa. (Livenä emme kykene tällaiseen.) On tuntunut oudolta tajuta, miten kaukainen teema oma kuolevaisuus on ollut heille. Jotenkin varotumpi, vaikka äiti onkin maannut savasanassa päivittäin. Ehkä suuri osa joogeista ei mietikään savasanassa omaa kuolevaisuuttaan, opi nauttimaan siihen solahtamisesta?
Koska olen kiinnittänyt huomiota, haistanut, maistanut, kävellyt, ehtinyt, on tämä ehkä täysin ja täyteläisin kesä, jonka muistan. Koira on onnellisena saanut olla kanssani liki kaiken aikaa. Ja minä sen kanssa. Koiran aika tulee pian, se on vanha. Pian meidän ajassamme - koira itse elää ikuisuutta, josta Rilke niin kauniisti kirjoittaa Duinon elegioissa. Ja hetkittäin tuntuu, että elän sitä itsekin niinä hetkinä, kun kävelemme ilta- tai aamuvalon valeleman metsän lävistävää savitilsittyä polunpohjaa, joka luikertelee levitoivan vihreän halki kuin tiivistetty kuivattu joki.
2) Kun aikakausi muuttuu, etiikka muuttuu:
Samoina päivinä, joina olen samoillut hetkien ikuisuutta ja ainukertaisuutta, minkä takaa vain niiden ohikiitävyys, olen myös tehnyt jotain hyvin käytännöllistä ja tulevaisuussuuntautunutta. Se liittyy yhteen lempideweysutkaukseeni. Dewey kirjoittaa jossain opuksistaan (jotka ovat kaikki mainioita - mutta olen puolueellinen, pidän sen ihmisen ajattelutavasta) etiikan muuttuvan asiaintilojen ja tiedon muuttuessa. Hänen esimerkkinsä on hygienia: kun tiedämme hygieniasta uusia asioita, käyttäytymisen ideaali muuttuu tiedon myötä. En ollut aiemmin tajunnut, että sanat on kirjoitettu joitain vuosia influenssapandemian jälkeen. Nyt tajuan.
William Haseltine, pitkän linjan aids-tutkija, sanoo yhdessä haastatteluistaan meidän nyt palanneen - ainakin joksikin aikaa - globaalisti aikaan ennen antibiootteja. Meillä on liikkeellä vakava, hengitysvälitteisillä aerosoleilla leviävä tauti, joka ei jää hengitysteihin vaan joidenkin arvioiden mukaan joka kolmannella (oireisella?) tartunnan saaneella jyskyttelee läpi kehon vaurioittaen (ehkä toipuvissa määrin - ei voi tietää, tämä on vielä niin uutta) kellä haimaa, kellä aivoja, kellä sydäntä, kellä munuaisia. Bussimatka voi koitua jonkun kohtaloksi, jos matkustajat eivät ota tätä uutta - tai oikeastaan hyvin vanhaa - todellisuutta huomioon. Haluammeko oikeasti palata keskiajalle, kysyy Haseltine.
Kysymys on tietysti liioiteltu. Antibioottien aika on paljon lyhyempi. Jos en olisi sattunut syntymään siihen, en olisi enää täällä. Etkä ehkä olisi sinäkään. Ainakaan tällaisilla käyttäytymistavoilla, joita meillä on ollut.
Kuuntelen maskikeskustelua tällä korvalla. Meillä on WHO:n suosittelema edullinen, uudelleenkäytettävä, yli puolen tyypeistä käyttäessä tartuntoja riittävästi leikkaava instrumentti mutta sitä ei haluta käyttää eikä edes painavasti suositella - ilmeisesti läpipoliittisista syistä, joilla ei ole mitään tekemistä kansalaisten suojelemisen kanssa. Minulle on täysi käsittämättömyys, että tällainen hallinto on edelleen vallassa ja ihmiset vaikuttavat jopa siihen tyytyväisiltä. (Ehkä kyse on siitä, että moni tekee vertailun Ruotsiin? Miksi verrata Euroopan huonoimpaan?)
Näin ollen: luen lisää, koetan ratkaista kysymystä, mitä teen 1.9. Kesällä kaikki työni ovat etänä tai ulkona pyörämatkan päässä, olen venkoillut näin itselleni lisäaikaa. 1.9. alkaisivat lähiopetukset. Olen ostanut lopulta niitä parempia suojamaskeja siltä varalta että meillä ei mennä kollektiiviseen kasvomaskein toistemme suojeluun. Kymmenellä maskilla ja uunilla pärjää pitkälle. (Maskin voi desinfioida uunissa.) Lisäksi ostin visiirin. Visiirillä voi suojata silmät. Hyvillä maskeilla ja visiirillä pystyn matkustamaan junissa ja busseissa. Mutta opetus - entä jos kuitenkin saan taudin vaikka kuinka koetan suojautua? Maskin takaa tuleva ääni puuroutuu, se on selvä. Mutta jos tuntilaiset eivät käytä maskeja, miten minä voisin puhua heille sisätiloissa ilman maskia? Visiiri ei suojaa aerosoleiltani vaikka pisaroiltani suojaakin. Iso osa oppilaistani on senioreja. Eivätkä ne työikäisetkään turvassa ole. Jos oikeasti vaikka joka kymmeneskin tartunnan saaneista saa pysyviä vaurioita - tämä ei ole mitään leikkiä. Tämä muuttaa kaiken tapamme tehdä asioita. Ja: vaikka liikuntasaleissa onkin usein tilaa, ajattelen käytäviä, vessoja, pukuhuoneita. En tajua, miten tämän voi tehdä turvallisesti. (Paitsi etänä.)
Joten luen lisää.
Kesän kaksi teemaa ovat kiinnostavalla tavalla keskenään yhteensopivat. Ne jopa tukevat toisiaan oudolla tavalla.
Ja ei: en ole varma, onko kohtaa yksi saavutettavissa ilman kohtaa kaksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti