Kriisin yhteydessä käydyissä keskusteluissa minulle on käynyt selväksi, että on sellainen ilmaus kuin "omiin muroihin kuseminen" ja että sitä pidetään täällä monissa piireissä jokseenkin kamalimpana asiana, jonka voi tehdä. Eli: vaikka tietäisin, että organisaationi kanta on täyttä kakkaa, en voi kritisoida sitä tai mielellään edes yksityishenkilönä ottaa kantaa siihen, miksen täysin osta tuota kantaa, koska se olisi tätä omiin muroihin kusemista.
No, olen tajunnut tässä sopassa myös sen, että arvostan itse juuri näitä omiin muroihin kusijoita paljon enemmän kuin ihmisiä, jotka odottavat maagisesti toimintalinjaa muuttavaa konsensuspäätöstä ennen kuin vihjaavatkaan olevansa itse asiassa eri mieltä kuin heidän joidenkin samperin ryhmäsidonnaisuuksien nojalla oletetaan olevan. Koska eihän niihin muroihin kusta, koska se on kivaa vaan koska jos kukaan ei kuse muroihin, tapahtuu paljon ikävämpiä asioita kuin on valmis hyväksymään tapahtuvan vain siksi, että saa itse olla enemmän jeeshenkilö jos pitää suunsa kiinni.
Koska arvostukseni nyt menevät juuri tällä tavalla, kirjoitan jotain, mitä varmaan joogaohjaajan ei haluta kirjoittavan (ja se viimeisestäkin yrityksestä pitää joogablogia, mitä aina välillä mulle suositellaan, kun olisi niin mukavaa lukea jooga-ajatuksiani): Jooga ei ole lähiryhmätuntiliikuntana varmasti mikään välttämättömyys kenenkään hyvinvoinnille. (Ei edes joogaohjaajan, se on työ ja kuten kaikki työt, saattaa hävitä hetkellisesti tai pysyvämmin - psykologisesti joustava joogaohjaaja osaa kyllä järjestää elantonsa toisellakin tavalla ja jos ei ole sen vertaa psykologista joustavuutta, miten ihmeessä voi kuvitella osaavansa sitä muillekaan jakaa?) Millaista mielenrauhaa on sellainen, jota opiskellaan juuri tietyn muotoisena silläkin riskillä, että oman toimintamuodon valinnan seurauksena joku toinen ehkä kuolee tai vaurioituu pysyvästi? Aika mielenkiintoista mielenrauhaa - mutta ei ehkä niin erilaista kuin lentokoneilla toimitetut retriitit toisella puolella maailmaa jne.
Saas nähdä, vaihdanko taas kohta ammattia, sen verran nämä murot herättävät kuseskeluhaluja.
Ajattelin jo, että olen löytänyt lokeron, jossa voin tehdä hommia muiden hyväksi ja jossa tietty eettisyys on ikään kuin ihan eka stepping stone, mutta paskan marjat. Eikö vaan tässäkin yhteisössä esitetä, että kun vain noudattaa lakia ja viranomaisohjeita, niin se on sitten siinä eikä muuta vaadita. Ja me tehdään niin tärkeää työtä, tämä on ihmisille eritysen oleellista nyt kun on kriisi ja niin edelleen. Mikäs siinä, varmaan joku onkin niin heiveröinen, että tarvitsee juuri näitä ja näitä sanoja yhdistettynä hiljaa itsekseen keskittyen olemiseen - mutta riskittömämpää se silti etänä olisi.
Kyllästyttää koko suomalainen meininki - ihmiset, joilla on maskit kyllä ostettuna, muttei kehdata käyttää niitä ennen kuin tulee viranomaissuositus, ettei leimauduta friikeiksi. Tai ehkä ettei leimauduta just niihin muroihin kusijoiksi, koska kyllähän suomalaiset nyt viruksen päihittävät ilman että tarvitsee apinoida aasialaisia? Useimpina päivinä ihmiskunta tai ainakin sen suomalainen siivu aiheuttaa vakavaa kulttuurishokkia. Ihmiset - vähemmistö sentään -, jotka eivät seuraa koronauutisointia, koska siitä tulee paha mieli - ja epäilemättä vieläkin suurempi osa, joka seuraa vain kotimaisten tiedotusvälineiden uutisointia eikä ole edes tietoinen siitä, miten eri tavalla eri maissa näistä asioista puhutaan. Toivottavasti ei tule paha mieli sitten kun tajuaa, että on ollut osallisena ketjuissa, joiden seurauksena joku kuolee tai hänen keuhkonsa ja sisäelimensä vaurioituvat pysyvästi. Ei voi sanoa, ettei voinut tietää. Se, ettei halunnut tietää, on eri asia kuin ettei voinut tietää.
Selväksi on käynyt myös se, miten moni mittaa tilanteen vaarallisuutta epidemiamallien, R0:n ja K:n pohtimisen ja päivittäisten paikallisten tartuntatautitilastojen ristiinpohdinnan sijaan katsomalla vertaisiaan. Vertaisia, jotka pyytävät piknikille, kävelylle tai ehkä kohta kyläänkin. (Kesä on hyvä aika piknikata, mutta syksykin tulee.) Jos tuo voi tehdä noin, minäkin voin. Me, jotka emme tapaa ketään, emme tietysti pyydä ketään mihinkään tai ilmaise tehneemme mitään normaaliin palaamista edistävää. Me vain katoamme. Huomaan, miten rasittavia zoompuhelutkin usein ovat, koska minun odotetaan sanovan, että minäkin olen alkanut liikkua julkisilla ja tavata taas enemmän ihmisiä. Mutta olenkin ilkeä muroihinkusija, joka sanon, että epidemiatilanne on sellainen, että itse ainakin teen kaikkeni tukahduttaakseni, en lietsoakseni epidemiaa. Olen siitäkin hankala, että luen tutkimusta jatkuvasti ja tunteja päivässä. Tutkimusta nimenomaan taudista ja sen leviämisestä, syistä miksi tautiin voi olla vaikeaa saada ihan optimaalisesti toimivaa rokotetta ja tietysti filosofisista taustaoletuksista erilaisten tautia koskevien kantojen takana. Varmaan minun olisi hyvä lukea vielä enemmän suomalaisesta muroonkusemattomuuskulttuurista, mutta en yksinkertaisesti kestä yhtään enempää jahkailua kuin ympärilläni tapahtuu noin muutenkin.
Olen saanut syksylle kolme etätuntia viikossa. Mietinnässä on edelleen, mitä teen lähituntien kanssa, jos epidemia ei ole kurissa siinä vaiheessa, kun opetusten pitäisi alkaa. Vaikuttaa uskomattomalta, että se olisi kurissa. Ja jos se ei ole, ei ole paluuta normaaliin. Mietin vielä, mitä se tarkalleen tarkoittaa.
Sentään hyviäkin uutisia on: Laumasuojastrategia on alkanut vaikuttaa täysin naurettavalta ja hallitus on sanoutunut siitä irti. (Väitetään, ettei siihen ikinä pyritty. On kyllä vaikeaa uskoa, kun on nähnyt tv-esiintymisiä ja lukenut lehtiä koko ajan. En ymmärrä edelleenkään, miksi on niin vaikeaa myöntää, että oho, oltiin väärässä, sori, nyt korjattiin kurssia.) Viimein myös Suomen lehdistössä on alettu julkaista tutkimuksia ilmateitse leviämisestä - vaikkei THL:n sivuilla siitä edellenkään juuri mainita saati että ohjeistuksissa otettaisiin sitä mitenkään huomioon. On tässä vielä syksyyn aikaa.
Kesäksi minua on pyydetty lähiopettamaan mutta olen kieltäytynyt jyrkästi. Saas nähdä, onko niistä toimijoista enää yhteistyökumppaneita jäljellä. Ja saas nähdä, mitä kriisin edetessä tapahtuu ihan tälle kaikelle: omalle ammatille, asuinpaikalle, poliittiselle kannalle.
Melkoinen myllerrys, mutta tapani mukaan ajattelen, että on hyväkin vähän ravistella luutuneita kaavoja. Maailma kusi muroihin, ei sen kummempaa. Nyt on muutettava strategiaa. Mitään normaalia ei ole olemassakaan.
No, olen tajunnut tässä sopassa myös sen, että arvostan itse juuri näitä omiin muroihin kusijoita paljon enemmän kuin ihmisiä, jotka odottavat maagisesti toimintalinjaa muuttavaa konsensuspäätöstä ennen kuin vihjaavatkaan olevansa itse asiassa eri mieltä kuin heidän joidenkin samperin ryhmäsidonnaisuuksien nojalla oletetaan olevan. Koska eihän niihin muroihin kusta, koska se on kivaa vaan koska jos kukaan ei kuse muroihin, tapahtuu paljon ikävämpiä asioita kuin on valmis hyväksymään tapahtuvan vain siksi, että saa itse olla enemmän jeeshenkilö jos pitää suunsa kiinni.
Koska arvostukseni nyt menevät juuri tällä tavalla, kirjoitan jotain, mitä varmaan joogaohjaajan ei haluta kirjoittavan (ja se viimeisestäkin yrityksestä pitää joogablogia, mitä aina välillä mulle suositellaan, kun olisi niin mukavaa lukea jooga-ajatuksiani): Jooga ei ole lähiryhmätuntiliikuntana varmasti mikään välttämättömyys kenenkään hyvinvoinnille. (Ei edes joogaohjaajan, se on työ ja kuten kaikki työt, saattaa hävitä hetkellisesti tai pysyvämmin - psykologisesti joustava joogaohjaaja osaa kyllä järjestää elantonsa toisellakin tavalla ja jos ei ole sen vertaa psykologista joustavuutta, miten ihmeessä voi kuvitella osaavansa sitä muillekaan jakaa?) Millaista mielenrauhaa on sellainen, jota opiskellaan juuri tietyn muotoisena silläkin riskillä, että oman toimintamuodon valinnan seurauksena joku toinen ehkä kuolee tai vaurioituu pysyvästi? Aika mielenkiintoista mielenrauhaa - mutta ei ehkä niin erilaista kuin lentokoneilla toimitetut retriitit toisella puolella maailmaa jne.
Saas nähdä, vaihdanko taas kohta ammattia, sen verran nämä murot herättävät kuseskeluhaluja.
Ajattelin jo, että olen löytänyt lokeron, jossa voin tehdä hommia muiden hyväksi ja jossa tietty eettisyys on ikään kuin ihan eka stepping stone, mutta paskan marjat. Eikö vaan tässäkin yhteisössä esitetä, että kun vain noudattaa lakia ja viranomaisohjeita, niin se on sitten siinä eikä muuta vaadita. Ja me tehdään niin tärkeää työtä, tämä on ihmisille eritysen oleellista nyt kun on kriisi ja niin edelleen. Mikäs siinä, varmaan joku onkin niin heiveröinen, että tarvitsee juuri näitä ja näitä sanoja yhdistettynä hiljaa itsekseen keskittyen olemiseen - mutta riskittömämpää se silti etänä olisi.
Kyllästyttää koko suomalainen meininki - ihmiset, joilla on maskit kyllä ostettuna, muttei kehdata käyttää niitä ennen kuin tulee viranomaissuositus, ettei leimauduta friikeiksi. Tai ehkä ettei leimauduta just niihin muroihin kusijoiksi, koska kyllähän suomalaiset nyt viruksen päihittävät ilman että tarvitsee apinoida aasialaisia? Useimpina päivinä ihmiskunta tai ainakin sen suomalainen siivu aiheuttaa vakavaa kulttuurishokkia. Ihmiset - vähemmistö sentään -, jotka eivät seuraa koronauutisointia, koska siitä tulee paha mieli - ja epäilemättä vieläkin suurempi osa, joka seuraa vain kotimaisten tiedotusvälineiden uutisointia eikä ole edes tietoinen siitä, miten eri tavalla eri maissa näistä asioista puhutaan. Toivottavasti ei tule paha mieli sitten kun tajuaa, että on ollut osallisena ketjuissa, joiden seurauksena joku kuolee tai hänen keuhkonsa ja sisäelimensä vaurioituvat pysyvästi. Ei voi sanoa, ettei voinut tietää. Se, ettei halunnut tietää, on eri asia kuin ettei voinut tietää.
Selväksi on käynyt myös se, miten moni mittaa tilanteen vaarallisuutta epidemiamallien, R0:n ja K:n pohtimisen ja päivittäisten paikallisten tartuntatautitilastojen ristiinpohdinnan sijaan katsomalla vertaisiaan. Vertaisia, jotka pyytävät piknikille, kävelylle tai ehkä kohta kyläänkin. (Kesä on hyvä aika piknikata, mutta syksykin tulee.) Jos tuo voi tehdä noin, minäkin voin. Me, jotka emme tapaa ketään, emme tietysti pyydä ketään mihinkään tai ilmaise tehneemme mitään normaaliin palaamista edistävää. Me vain katoamme. Huomaan, miten rasittavia zoompuhelutkin usein ovat, koska minun odotetaan sanovan, että minäkin olen alkanut liikkua julkisilla ja tavata taas enemmän ihmisiä. Mutta olenkin ilkeä muroihinkusija, joka sanon, että epidemiatilanne on sellainen, että itse ainakin teen kaikkeni tukahduttaakseni, en lietsoakseni epidemiaa. Olen siitäkin hankala, että luen tutkimusta jatkuvasti ja tunteja päivässä. Tutkimusta nimenomaan taudista ja sen leviämisestä, syistä miksi tautiin voi olla vaikeaa saada ihan optimaalisesti toimivaa rokotetta ja tietysti filosofisista taustaoletuksista erilaisten tautia koskevien kantojen takana. Varmaan minun olisi hyvä lukea vielä enemmän suomalaisesta muroonkusemattomuuskulttuurista, mutta en yksinkertaisesti kestä yhtään enempää jahkailua kuin ympärilläni tapahtuu noin muutenkin.
Olen saanut syksylle kolme etätuntia viikossa. Mietinnässä on edelleen, mitä teen lähituntien kanssa, jos epidemia ei ole kurissa siinä vaiheessa, kun opetusten pitäisi alkaa. Vaikuttaa uskomattomalta, että se olisi kurissa. Ja jos se ei ole, ei ole paluuta normaaliin. Mietin vielä, mitä se tarkalleen tarkoittaa.
Sentään hyviäkin uutisia on: Laumasuojastrategia on alkanut vaikuttaa täysin naurettavalta ja hallitus on sanoutunut siitä irti. (Väitetään, ettei siihen ikinä pyritty. On kyllä vaikeaa uskoa, kun on nähnyt tv-esiintymisiä ja lukenut lehtiä koko ajan. En ymmärrä edelleenkään, miksi on niin vaikeaa myöntää, että oho, oltiin väärässä, sori, nyt korjattiin kurssia.) Viimein myös Suomen lehdistössä on alettu julkaista tutkimuksia ilmateitse leviämisestä - vaikkei THL:n sivuilla siitä edellenkään juuri mainita saati että ohjeistuksissa otettaisiin sitä mitenkään huomioon. On tässä vielä syksyyn aikaa.
Kesäksi minua on pyydetty lähiopettamaan mutta olen kieltäytynyt jyrkästi. Saas nähdä, onko niistä toimijoista enää yhteistyökumppaneita jäljellä. Ja saas nähdä, mitä kriisin edetessä tapahtuu ihan tälle kaikelle: omalle ammatille, asuinpaikalle, poliittiselle kannalle.
Melkoinen myllerrys, mutta tapani mukaan ajattelen, että on hyväkin vähän ravistella luutuneita kaavoja. Maailma kusi muroihin, ei sen kummempaa. Nyt on muutettava strategiaa. Mitään normaalia ei ole olemassakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti