Markkinoinnista ja kuvaamisesta

Tänään olin osana keskustelua kahden ihastuttavan ja äärisympaattisen olennon kanssa. Tuli puhe markkinoinnista, henkilöbrändäyksestä ja blogeista. Kysyttiin, kirjoitanko blogia, ja vastasin, että kirjoitan. Mutta että tämä ei ole joogaopettajablogi, vaikka minua on likipitäen lapiolla hakattu päähän ja kehoitettu pitämään sellaista.

Muistaakseni kuvasin tätä oksennussangoksi.

On vaikeaa selittää omaa bloggaamista ihmisille, jotka ovat oppineet blogit sillä aikakaudella, kun niihin on jo liittynyt selvemmin markkinoinnin pohjavire. Kai jo aluksikin blogeissa oli välillä googlemainoksia, mutta teksti itsessään taisi kuitenkin pysytellä kaupallisen sisällöntuotannon ulkopuolella. Tai miten sen nyt ottaa: kun bloggasin kuivalehdelle (naurattaa edelleen ystävän luonnehdinta kuivalehden kostukkeesta), olihan se kaupallista sisällöntuotantoa: maksoin vuokrat sillä, että kirjoitin.

On vaikeaa selittää itselleenkään siitä, että oksennussangon täyteen oksentamisesta on joskus saanut rahaa. Kaikkea näemmä tapahtuu. Ehkä ei ole ollenkaan hyvä, että suhtaudun niin pilkallisesti joogapiirien kaikki on mahdollista -sloganeihin. if you can dream it you can do it ja joskus sen tekee vaikkei semmoisesta olisi osannut yhtään uneksua.

Toinen ihastuttavista olennoista oli sitä mieltä, että myös naamastoni oli, öh, henkilöbrändin rakentamista ja palveluideni markkinointia. Olin tästä aika hämmentynyt ja mutisin jotain yhteydenpidosta ihmisiin. Jos ajattelisin sillä tavalla, että kirjoitan palveluideni kohdeyleisölle naamastossa, en varmasti valitsisi aina niitä aiheita - ihan sama kuin täällä. En koe markkinoivani palvelua, koen testaavani, saanko olla olemassa ja ajatella tällä tavalla. Itsehän en lopulta oikein osaa ajatella, että saan olla olemassa, ja ainakin olen kohtuu saletti siitä, etten saisi kokea asioita, kuten koen, mutta olen käytännössä huomannut, ettei kukaan enimmäkseen jaksa ihmeemmin välittää näistä asioista, ja kun kirjoitan ne esiin eikä kukaan tule hakkaamaan minua kirveellä, voin olla tyytyväinen ja kiitollinen ja taas hetken uskoa, että lienen erehtynyt: saan olla, ajatella, toimia näin. Ja kun joku tuohtuu, se tapahtuu joka ikinen kerta jostakin muusta syystä kuin olin osannut pelätä. Niin että tämä on tavallaan hyvin terapeuttista: tiedän, etten kuitenkaan osaa ennakoida, mistä ihmiset suuttuvat, ja että ne asiat, joiden pelkään suututtavan, harvemmin ovat sellaisia. Tietenkään en tiedä, kuinka moni on tallustellut toiseen suuntaan ajatellen, ettei enää ikinä halua nähdä minua - ehkä monikin. Mutta sellaistahan tapahtuu muutenkin. Tämä tällainen sankko-oksentaminen tuntuu itsestäni aika erikoiselta henkilöbrändäysstrategialta. Mutta hitostako minä tajuan näistä jutuista mitään: olen opiskellut filosofiaa, kasvatustieteitä, hierontaa, joogaa ja nyt myös pilatesta, enkä päivääkään markkinointia ja sen sellaista, toisin kuin keskustelukumppanit.

Minua alkoi hieman huvittaa siinä istuessa, koska olin ajatellut aamupäivällä, että joutaessani kirjoitan kahdesta sattumuksesta eiliseltä. Ja kun mietin, miten ne istuivat henkilöbrändäyksen ajatukseen, huvituin.

Sattumukset ovat nämä:

Kävin siis viikonlopun pilateskoulutuksen ensimmäistä viikonloppua. Tietysti kuukautisten kovimmat vuotopäivät osuivat tähän. Ei se mitään: minullahan ei ole mitään kipuja tai sellaisia, ja psyykkisestikin olen vahvimmillani vuodon aikaan. Menin kupittamaan liikuntakeskuksen vessaan vielä ennen aamun ensimmäistä tuntia, jotten sotkisi housuja ja mattoja. Koska olin kiihdyksissä - koulutus on kiihdyttävän hyvä - ja mietin muita asioita, pudotin kupin vahingossa yleisen vessan pönttöön. Istuin hetken ja tuijotin jalkojeni välistä pönttöön: mitä helvettiä nyt teen? Vessa oli sitä mallia, jossa kopissa ei ole edes bideesuihkua. No, koska en saanut aikaiseksi järkevää strategiaa, ongin kupin sieltä pissaisesta ja verisestä vedestä ja pyyhin sen sekä käteni paperilla. Sitten menin yleistilaan ja pesaisin kupin nopeasti lavuaarissa, luikahdin takaisin koppiin ennen kuin kukaan muu tuli ulos kopeista tai sisään ovesta, ja tunkaisin kupin sisääni. Se tuntui vähän ällöttävältä ja riskialttiilta, mutta mitkä olisivat olleet vaihtoehdot? Tunti oli pian alkamassa, muita suojia ei ollut eikä minusta ehkä olisi free bleeding -aktivistiksi heti ensimmäisenä yhteisenä viikonloppuna. Järkeilin: Evoluution saatossa luolamiesoloissa urosten peniksetkään tuskin ovat olleet kovinkaan puhtaita. Emätin on harvoja kohtia, jotka puhdistavat itse itsensä. Silti vähän ällötti. Kun kiiruhdin saliin, huomasin, että tunnin alkuun oli vielä kaksi minuuttia ja meille oli tuotu kärryssä teeastioita ja kuumaa vettä. Kaadoin yhteen mukiin kuumaa vettä ja kirmasin takaisin vessakoppiin, kiskoin kupin sisältäni ja painelin sitä kuumassa vedessä minuutin. Sitten tungin kupin sisääni karmivan kuumana mutta ehkä hivenen desinfioidumpana. Koetin muistella hygieniapassista lukemiani bakteerien kuolema-aikoja. Minuutti tuntui aika lyhykäiseltä ajalta desinfioida mitään, mutta ehkä parempi sekin kuin ei mitään. Sitten pingoin takaisin tunnille, käänsin mieleni pilateksen tekemiseen ja unohdin koko asian. Muistin sen vasta tauolla. Ja illalla. Ja tänään.

Ehkä alan olla kuivilla toksisen shokkioireyhtymän mahdollisuuden suhteen.

Ällötystä ja huolta omasta terveydestä on melko helppoa säädellä kääntämällä huomio johonkin kiinnostavampaan. (Mutta ensi kerralla voisin kyllä ottaa mukaan varmuuden vuoksi toisenkin kuppini, jos liikun kaupungilla. Ehdin viime yön unessa käydä läpi senkin skenaarion, että jouduin sairaalaan antibioottitiputukseen kehtaamatta sanoa, mistä olin hurjan infektioni saanut, koska unessa arvelin saavani sapiskaa siitä, että tein todennäköisyyslaskelmat päässäni kuten tein valveillakin. Jälkiviisaasti: jollain olisi voinut olla tamponeja mukana, jos olisin tajunnut kysyä, mutta ei siinä tilanteessa tullut moinen mieleen - niistä on niin pitkä aika, etten yksinkertaisesti muistanut, että kertakäyttöisiä suojiakin varmasti vielä jotkut käyttävät.)

En oikein tiedä, mitä henkilöbrändillä haluaisin markkinoida kertoessani tämän.

Toinen asia, josta ajattelin kirjoittaa, oli se, miten illalla minua jo nauratti kuppiasia ja olin koulutusviikonlopun hyvin menemisestä (ei yhtään itkemistä, vaikka sanoinkin ääneen, että opiskelin ensin hierojaksi koska ajattelin olevani niin huono liikkuja, ja sitten joogaohjaajaksi, koska ajattelin edelleen olevani liian huono liikkuja pilatesohjaajaksi mutta että nyt olen tullut siihen tulokseen ettei siinä ole kyse siitä, saanko tehdä jotain, vaan siitä, haluanko tehdä jotain) niin hervoton, että tunkaisin viimeisetkin isot lusikat tiskikoneeseen ja tiskikoneen päälle juuri ennen vieraiden tuloa - ja ne olivat tosiaan viimeiset isot lusikat ja olin tehnyt tarjoamiseksi keiton. Tuijotin tiskikonetta kuin riitaa haastaen tajuttuani asianlaidan. Sitten huokasin: okei, syödään ehkä pikkulusikoilla tai jotain. Onneksi vieraat ovat vanhoja ystäviäni ja sikäli samaa heimoa kuin itsekin olen: heidänkään lähtönsä ei ollut mennyt ihan putkeen ja he tulivat puolisen tuntia myöhässä. Siinä vaiheessa, kun tuli keiton aika, kone naksahti sopivasti pysähdyksiin ja saimme kuin saimmekin isot lusikat. Kun vieraat pahoittelivat myöhäisyyttään, kiittelin heitä siitä ja kerroin lusikoista. Kaikki menee hyvin, sanoin.

En ole varma, rakentaisiko tällainenkaan tarina aivan sellaista henkilöbrändiä kuin arvelen myyväksi.

Jotenkin itsestäni tuntuu, että pyrin kuvaamaan elämää sellaisena kuin se näyttäytyy. Ja jotenkin kuvittelen, että markkinoinnissa tämä ei ole keskeistä.

Siinä saatan toki olla väärässä.

Ensimmäinen koulutusviikonloppu pitkästä pilateskoulutuksesta on joka tapauksessa nyt takana ja tunsin olevani aivan oikeassa paikassa. Vaikka onkin ihan selvää, ettei minusta tule piiskanheiluttajaa eikä tsempparia vaan matkaopas mahdottomuuteen, jäykkyteen, tärinään ja niistä huolimatta voimaantumiseen. Ja että pilateksessa kuten muuallakin minulle varmasti riittänee alkeistaso: työtä piisaa siinäkin.