Olen muuttanut pois kivikaupungista metsän keskelle. No, lähiömetsän, mutta olen nähnyt pihapiirissa korppeja, närhiä, kauriin, rusakoita, kaneja ja ketun. Ihan riittävän metsä minulle heläjävine lintuineen ja tuulta kohisevine mäntyineen.
Vaikka olen kaiken aikaa ollut sitä mieltä, että ihminen elää jatkumossa ympäristön kanssa ja että raja itsen ja muun välillä siirtyy ja alkaa hiipua sitä tarkemmin perattaessa, yllätyn siitä huolimatta tästä, miten terapeuttista tämä kaikki on. Tunnen päivittäin helpotusta siitä, ettei täällä kuulu bussien jyryä aamuviidestä alkaen yhä tihentyvään tahtiin, ettei kenenkään tupakansavu jatkuvasti pumppaudu ilmastoinnin kautta sisään, että voin sujahtaa metsään tarvitsematta kulkea läpi kaluttujen Kalasataman korttelien, joissa on jotain hyvin vihamielistä leveine kulissikatuineen ja purevine viimoineen. En kaipaa erityisemmin edes merta, vaikka pelkäsin kaipaavani.
Tämä on omituinen paikka, jonka äitikin tunnisti heti kyläilemään tullessaan. - Jonkinlainen toisinto talosta, joka on ollut minulle rakkain ja josta välillä edelleen näen unta, isoäidin talosta, tuosta yleisen saunan 1916 rakennetusta kivitalosta. Tässä on erilainen metsä, erilainen pohja, talo on eri vuosikymmeneltä, mutta silti - katto on täsmälleen samanlainen: samanlainen materiaali, samanlainen outo taite katossa, huoneiden mataluus, saman oloiset patterit, suunnilleen samankokoinen talo ja tämäkin hiekkatien päässä niin että kun tulee pimeällä kotiin, viimeiset kymmenet metrit joutuisi haparoimaan huonommalla hämäränäöllä.
Minusta on mahtavaa saada kulkea pimeässä kotiin ja erottaa mäntyjen hahmot ja kohahtelu.
Kaikki ne opetuspaikat, joissa viime vuonna hämmästelin maalaismaisuutta ja joissa havaitsin viihtyväni paremmin kuin Sörnäisissä, tuntuvat nyt vähän kaupunkiretkimäisiltä.
Marraskuu pimenee ja tänne on hyvä vetäytyä. Odotan jo tuntien hellittämistä - vielä tämä ja ensi viikko täyttä aikataulua - ja projektiraportin kirjoittamista enemmän oman aikansa valtiaana. Hämärä kutsuu suruja ja väsymyksiä, kolotuksia kehossa, kaikkea jaksamattomuutta ja tyrmistystä siitä, miten monta vuotta onkaan mennyt hiljaiseläen, mitään olennaista erityisesti oivaltamatta.
Olen tänä syksynä pohtinut paljon kuoleman ja surun kulttuureja, niiden sukulinjaeroja ja vaikeutta kommunikoida näiden erojen ylitse. Joogaopettajien jatkokoulutuksessa seison päälläni ja saan kaularankaan ja lavanseutuun sellaisen kivun, että hengittäminenkin pelottaa. Onneksi kyse on vain lihasjumista, en källännyt hermoa. Lääkäri koetti kieltää minulta tällaiset asennot, mutta kielsihän hän koirankin pitämisen väittäen, etten pysty ulkoilemaan riittävästi. (Nykyään pystyn taas.) On tutkittava asia asialta. Kivun hermokivuksi pelkääminen saa kuitenkin aikaan sen, että suuntaan taas itseni järkevämmin kohti varmemmin turvallisia asioita.
Tuntuu hyvältä saada sanoa ääneen se, mikä on totta: Että elämäni kulkee henkisestä ja logoksesta kohti kehoa, sitoutuu siihen, suorastaan sulloutuu sen sisään. Ja että reitti on mutkikas, koska on vaikeaa antaa itselleen lupa tehdä asioita, joissa on yksinkertaisesti huono ja melkoisen kehitysnäkymätön. Puhun siitä, miten opiskelin hierojaksi, koska kehot kiinnostivat minua, mutta pidin itseäni liian karkeana, osaamattomana ja vieraskielisenä, liian sanallisena, liian kömpelönä, opiskelemaan itse liikettä, saati sitten opettamaan sitä. Pidin sentään itseäni tarpeeksi hyvänä palvelemaan niitä, jotka uskaltautuvat käyttämään kehojaan, ja sekin on jo jotakin. Jos käteni ei olisi hajonnut, olisin edelleen tuossa käsityksessä. En ole muuttunut sen sulavammaksi tai taitavammaksi mutta suhtaudun eri tavalla kömpelyyteeni - suhtaudun siihen vahvuutena.
Koetan suhtautua vahvuutena myös siihen, miten huonosti sitoudun teorioihin, koulukuntiin ja sen sellaisiin. Jotenkin tuntuu siltä, että se puoli on poltettu loppuun yliopisto-opinnoissa ja nuorempana. Silloin tuntui tärkeältä ymmärtää, sitoutua, torjua virheellinen, jalostua, mitä vielä. Tai ainakin yrittää näitä. En oikein osaa kuvata, mitä sitten tapahtui. Kai se oli artefakti, joka syntyi siinä ympäristössä luoviessa. Täällä sitä ei tarvitse.
En tiedä, missä olen tai mitä teen vuoden kuluttua. En lainkaan. Tuntuu, että nyt liikutan niin perusoletuksia, pureksin niitä, että tuloksena voi olla aivan mitä hyvänsä.
Ja päivittäin ulkoilutan tätä kaikkea metsässä. Sukellan metsään eri kohdista, kuljen muinaispolkua pitkin tai lähdelammelle, jonka keskelle joku on hylännyt nojatuolin pehmusteen. Tuntuu, että kanssani kulkee moni muukin mahdoton metsään paennut - isoäiti tarinoineen Inkerinmaalta, ukki ja tämän veli sotakauhuineen, jotka he selvin päin kielsivät mutta joita oli pakko päästä kertaamaan päissään, näiden äiti, jonka suurin unelma oli nuorena tyttönä keittiönverhot, joissa olisi punaherukan kuvia ja joka ei vanhana uskonut enää muuhun Jeesukseen kuin siihen, joka heittää rahanvaihtajien kojut nurin. Joskus metsässä mietin sitäkin, miten laihaksi suhteeni isän sukuun jäi - vaikutelmaksi jäi, että hämäläisessä kyläyhteisössä muhi sellainen juorujen ja kadehtimisen lynkkauspataljoona, ettei heihin kannattanut sotkeentua. Siinä äidin metsiin pakeneva suku on ollut erilainen: heitä ei tunnu kiinnostavan, mitä ihmisetkin oikein ajattelisivat, jos. Koska ihmiset ovat ajatelleet niin paljon ihan sen perusteella, mistä on kotoisin ja mitä kieltä puhuu äidinkielenään.
Olen miettinyt kuvaa lapsuudesta: isoäiti lukee Solzenitshynin Vankileirien saaristoa ja itkee, ukki on teillään, minä lasken saunan edellisillan tuottoa kirjanpitoa varten koska olen ilmeisesti vastuullinen aikuinen tilanteessa.
Miten nämä ihmiset ovat yhteydessä niihin, jotka poseeraavat alasti saaressa kesäisin, nauravina. Tai siihen, ettei isoäiti pääse äidin häihin, koska hänellä on kallonmurtuma kotona piessyksi tulemisen takia. Tai siihen, miten teininä kannan veistä laukussa kaiken varalta. Koska ei voi koskaan tietää, milloin sitä tarvitaan, milloin tulee musta auto ja vie, se sama musta auto, jonka ääntä he pelkäävät kauan sitten öisin, eikö riitä tulla näännytetyksi, pitääkö tulla kyyditetyksikin. Pelkoni eivät ole rationaalisia ja vie vuosikymmeniä ymmärtää, miten suhtautua luottavaisesti vieraan ihmisen koskettamaksi tulemiseen tai kävellä pimeän metsän läpi ilman koiraa tai veistä. (Tai edes hyräilemistä.)
Tuntuu, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni ympäristössä ja tilanteessa, aikataulussa, jossa pystyn purkamaan muutenkin kuin tulivuorimaisesti laavaa syösten kaikkea sitä hätää ja kauhua, jonka olen perinyt. Enkä vain minä, tietenkään: se on yhteistä. Mutta on aika harvoja ihmisiä, joiden kanssa olen osannut ottaa asian puheeksi, vaikka tiedän, että kaikilla on samanlaisia taustoja. Jos ei vainoista ja pakolaisuudesta niin ainakin sodasta.
Enkä tiedä, mitä ajatella oikeistopopulismin noususta tai ekokatastrofin oletettua nopeammasta etenemisestä. Ne ovat liian isoja asioita, ehkä ne tekevät helpommaksi puhua noista toisista vaietuista asioista. Koska lopulta, onko muuta tietä ulos, vaikka keskittyminen kuinka kääntyisi sanoista kohti kehon vapinaa?
Kun luen Annie Proulxia, huomaan muuttuneeni yhdessä suhteessa: En enää pystyisi sanomaan, kuten eräs novellien henkilöistä, että mitä tuokin menee noin tolaltaan noin vanhasta asiasta, siitähän on jo vuosikymmeniä. Aiemmin sellainen lausahdus ei olisi tuottanut mitään vaikeuksia.
Vaikka olen kaiken aikaa ollut sitä mieltä, että ihminen elää jatkumossa ympäristön kanssa ja että raja itsen ja muun välillä siirtyy ja alkaa hiipua sitä tarkemmin perattaessa, yllätyn siitä huolimatta tästä, miten terapeuttista tämä kaikki on. Tunnen päivittäin helpotusta siitä, ettei täällä kuulu bussien jyryä aamuviidestä alkaen yhä tihentyvään tahtiin, ettei kenenkään tupakansavu jatkuvasti pumppaudu ilmastoinnin kautta sisään, että voin sujahtaa metsään tarvitsematta kulkea läpi kaluttujen Kalasataman korttelien, joissa on jotain hyvin vihamielistä leveine kulissikatuineen ja purevine viimoineen. En kaipaa erityisemmin edes merta, vaikka pelkäsin kaipaavani.
Tämä on omituinen paikka, jonka äitikin tunnisti heti kyläilemään tullessaan. - Jonkinlainen toisinto talosta, joka on ollut minulle rakkain ja josta välillä edelleen näen unta, isoäidin talosta, tuosta yleisen saunan 1916 rakennetusta kivitalosta. Tässä on erilainen metsä, erilainen pohja, talo on eri vuosikymmeneltä, mutta silti - katto on täsmälleen samanlainen: samanlainen materiaali, samanlainen outo taite katossa, huoneiden mataluus, saman oloiset patterit, suunnilleen samankokoinen talo ja tämäkin hiekkatien päässä niin että kun tulee pimeällä kotiin, viimeiset kymmenet metrit joutuisi haparoimaan huonommalla hämäränäöllä.
Minusta on mahtavaa saada kulkea pimeässä kotiin ja erottaa mäntyjen hahmot ja kohahtelu.
Kaikki ne opetuspaikat, joissa viime vuonna hämmästelin maalaismaisuutta ja joissa havaitsin viihtyväni paremmin kuin Sörnäisissä, tuntuvat nyt vähän kaupunkiretkimäisiltä.
Marraskuu pimenee ja tänne on hyvä vetäytyä. Odotan jo tuntien hellittämistä - vielä tämä ja ensi viikko täyttä aikataulua - ja projektiraportin kirjoittamista enemmän oman aikansa valtiaana. Hämärä kutsuu suruja ja väsymyksiä, kolotuksia kehossa, kaikkea jaksamattomuutta ja tyrmistystä siitä, miten monta vuotta onkaan mennyt hiljaiseläen, mitään olennaista erityisesti oivaltamatta.
Olen tänä syksynä pohtinut paljon kuoleman ja surun kulttuureja, niiden sukulinjaeroja ja vaikeutta kommunikoida näiden erojen ylitse. Joogaopettajien jatkokoulutuksessa seison päälläni ja saan kaularankaan ja lavanseutuun sellaisen kivun, että hengittäminenkin pelottaa. Onneksi kyse on vain lihasjumista, en källännyt hermoa. Lääkäri koetti kieltää minulta tällaiset asennot, mutta kielsihän hän koirankin pitämisen väittäen, etten pysty ulkoilemaan riittävästi. (Nykyään pystyn taas.) On tutkittava asia asialta. Kivun hermokivuksi pelkääminen saa kuitenkin aikaan sen, että suuntaan taas itseni järkevämmin kohti varmemmin turvallisia asioita.
Tuntuu hyvältä saada sanoa ääneen se, mikä on totta: Että elämäni kulkee henkisestä ja logoksesta kohti kehoa, sitoutuu siihen, suorastaan sulloutuu sen sisään. Ja että reitti on mutkikas, koska on vaikeaa antaa itselleen lupa tehdä asioita, joissa on yksinkertaisesti huono ja melkoisen kehitysnäkymätön. Puhun siitä, miten opiskelin hierojaksi, koska kehot kiinnostivat minua, mutta pidin itseäni liian karkeana, osaamattomana ja vieraskielisenä, liian sanallisena, liian kömpelönä, opiskelemaan itse liikettä, saati sitten opettamaan sitä. Pidin sentään itseäni tarpeeksi hyvänä palvelemaan niitä, jotka uskaltautuvat käyttämään kehojaan, ja sekin on jo jotakin. Jos käteni ei olisi hajonnut, olisin edelleen tuossa käsityksessä. En ole muuttunut sen sulavammaksi tai taitavammaksi mutta suhtaudun eri tavalla kömpelyyteeni - suhtaudun siihen vahvuutena.
Koetan suhtautua vahvuutena myös siihen, miten huonosti sitoudun teorioihin, koulukuntiin ja sen sellaisiin. Jotenkin tuntuu siltä, että se puoli on poltettu loppuun yliopisto-opinnoissa ja nuorempana. Silloin tuntui tärkeältä ymmärtää, sitoutua, torjua virheellinen, jalostua, mitä vielä. Tai ainakin yrittää näitä. En oikein osaa kuvata, mitä sitten tapahtui. Kai se oli artefakti, joka syntyi siinä ympäristössä luoviessa. Täällä sitä ei tarvitse.
En tiedä, missä olen tai mitä teen vuoden kuluttua. En lainkaan. Tuntuu, että nyt liikutan niin perusoletuksia, pureksin niitä, että tuloksena voi olla aivan mitä hyvänsä.
Ja päivittäin ulkoilutan tätä kaikkea metsässä. Sukellan metsään eri kohdista, kuljen muinaispolkua pitkin tai lähdelammelle, jonka keskelle joku on hylännyt nojatuolin pehmusteen. Tuntuu, että kanssani kulkee moni muukin mahdoton metsään paennut - isoäiti tarinoineen Inkerinmaalta, ukki ja tämän veli sotakauhuineen, jotka he selvin päin kielsivät mutta joita oli pakko päästä kertaamaan päissään, näiden äiti, jonka suurin unelma oli nuorena tyttönä keittiönverhot, joissa olisi punaherukan kuvia ja joka ei vanhana uskonut enää muuhun Jeesukseen kuin siihen, joka heittää rahanvaihtajien kojut nurin. Joskus metsässä mietin sitäkin, miten laihaksi suhteeni isän sukuun jäi - vaikutelmaksi jäi, että hämäläisessä kyläyhteisössä muhi sellainen juorujen ja kadehtimisen lynkkauspataljoona, ettei heihin kannattanut sotkeentua. Siinä äidin metsiin pakeneva suku on ollut erilainen: heitä ei tunnu kiinnostavan, mitä ihmisetkin oikein ajattelisivat, jos. Koska ihmiset ovat ajatelleet niin paljon ihan sen perusteella, mistä on kotoisin ja mitä kieltä puhuu äidinkielenään.
Olen miettinyt kuvaa lapsuudesta: isoäiti lukee Solzenitshynin Vankileirien saaristoa ja itkee, ukki on teillään, minä lasken saunan edellisillan tuottoa kirjanpitoa varten koska olen ilmeisesti vastuullinen aikuinen tilanteessa.
Miten nämä ihmiset ovat yhteydessä niihin, jotka poseeraavat alasti saaressa kesäisin, nauravina. Tai siihen, ettei isoäiti pääse äidin häihin, koska hänellä on kallonmurtuma kotona piessyksi tulemisen takia. Tai siihen, miten teininä kannan veistä laukussa kaiken varalta. Koska ei voi koskaan tietää, milloin sitä tarvitaan, milloin tulee musta auto ja vie, se sama musta auto, jonka ääntä he pelkäävät kauan sitten öisin, eikö riitä tulla näännytetyksi, pitääkö tulla kyyditetyksikin. Pelkoni eivät ole rationaalisia ja vie vuosikymmeniä ymmärtää, miten suhtautua luottavaisesti vieraan ihmisen koskettamaksi tulemiseen tai kävellä pimeän metsän läpi ilman koiraa tai veistä. (Tai edes hyräilemistä.)
Tuntuu, että olen ensimmäistä kertaa elämässäni ympäristössä ja tilanteessa, aikataulussa, jossa pystyn purkamaan muutenkin kuin tulivuorimaisesti laavaa syösten kaikkea sitä hätää ja kauhua, jonka olen perinyt. Enkä vain minä, tietenkään: se on yhteistä. Mutta on aika harvoja ihmisiä, joiden kanssa olen osannut ottaa asian puheeksi, vaikka tiedän, että kaikilla on samanlaisia taustoja. Jos ei vainoista ja pakolaisuudesta niin ainakin sodasta.
Enkä tiedä, mitä ajatella oikeistopopulismin noususta tai ekokatastrofin oletettua nopeammasta etenemisestä. Ne ovat liian isoja asioita, ehkä ne tekevät helpommaksi puhua noista toisista vaietuista asioista. Koska lopulta, onko muuta tietä ulos, vaikka keskittyminen kuinka kääntyisi sanoista kohti kehon vapinaa?
Kun luen Annie Proulxia, huomaan muuttuneeni yhdessä suhteessa: En enää pystyisi sanomaan, kuten eräs novellien henkilöistä, että mitä tuokin menee noin tolaltaan noin vanhasta asiasta, siitähän on jo vuosikymmeniä. Aiemmin sellainen lausahdus ei olisi tuottanut mitään vaikeuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti