lauantai 27. tammikuuta 2018

Kapybaraihmiset

Asiakas on kirjoittanut ilmoittautumislomakkeeseen, että hänen työllistymistään haittaavia seikkoja ei voi ymmärtää kaukaa vaan ne pitää kokea läheltä. Pukeudun ja lähden. Ulkona pyryttää pehmeää valkoista hahtuvaa, joka pyörteilee talojen nurkkien ilmaviirroissa, seinien ja maan ja ilman lämpötilojen keskustellessa keskenään. Kuljen kuljen, kaupunki on oma pimeä pommiuhkaitsensä, sota räiskyy horisontissa mutta sentään en tällä kertaa kuljeta kiellettyä laukkua raitiovaunulla. Ne vain kolisevat ohi kuin pitkulaiset sirkusteltat, valoisina ja antiikkisina, sisällään trenssikansaa, leikattutakkikansaa, salkkukansaa. Katsahdan ihmisiä ja mietin, pelkäävätkö hekin raitiovaunulla salkun kanssa matkatessaan. Onko jokaisen heistä salkussaan kiellettyjä papereita? Jotain joka saattaisi vaaraan heidät, heidän rakkaansa, ehkä koko kaupungin? Onko heidänkin salkussaan pommi?

Minulla ei ole hätää, ei tällä kertaa. Kävelen kuljen, laulan mennessäni vaikka on pimennys ja hiljennys. Välillä kaivan osoitteen taskusta. Kyllä, kuljen oikeaan suuntaan. Muistan edelleen oikein, minne menen. Tunnen onnea siitä, että saan näin keskellä pimeintä yötä töissäni jalkautua, ottaa selvää Saavun perille. Se on spa.

Tarkistan osoitteen, mutta on se oikea. Eteisessä lattialla sekoittuvat kura, loska, sahanpuru ja etäinen seksin haju. Puita on suurina pinoina, puistoista haettuja puunkappaleita, koristeomenaa, pilvikirsikkaa, rusokirsikkaa, lehtikuusta. Sisäoveen on piirretty spriitussilla kuva, jota en ymmärrä. Kuin ihminen, mutta hänellä on virtahevon pää. Alla lukee SPA.Työnnän narahtavan teräsoven auki, astun sisään maidonvalkoiseen huuruun, joka tuoksuu eläimeltä sankasti samaan tapaan kuin navetat, tallit, lampolat ja eläintarhat.

Huurun keskeltä ojentuu käsi ja hapuilee sormiani. Päivää, sanon, ja koetan esitellä virkamiesminäni: olen Veloena ja tulen suuresta hallintolinnasta, jossa korkein johto on vähintään naimakauppojen kautta sukua keskenään ja jossa sen takia siedetään kaikkien pienet omituisuudet. Olen tullut kokemaan sitä teidän vaikeuttanne työllistyä mutta täällähän te olette työn touhussa.

Huurun läpi ei näe mutta tunnen miten pienet sormet alkavat näprätä auki takkini ja hameeni nappeja ja jotkut kädet tarttuvat minua nilkasta niin että kengät ja sukat saa riisuttua jalka kerrallaan minua mihinkään istuttamatta. Vaatteet viuhahtavat tiehensä pienten käsien toimesta samalla kuin isompi käsi edelleen pitää kiinni oikeasta kädestäni. Ote on niin turvallinen etten huolestu lainkaan siitä, että minulta viedään virantoimituksessa vaatteet tai etten edes tiedä, mikä käsipareista kuuluu asiakkaalleni. Suuri käsi taluttaa minut istuimeen, joka on tehty jonkinlaisesta hyytelöstä. Vajoan sen lämpöön, sulan keskellä virantoimitusta siihen yleensä kuulumattomaan nautintoon. Niille ihon osille, joita hyytelöistuin ei lämmitä ja kostuta, sivellään tuoksuvaa paksua seosta. Haistan taas voimakkaasti eläimet, mutta myös keväisen metsän, mutaiset purot, ja huikaistun siitä tuoksusta. Päänahassani risteilee ainakin kymmenen olennon sormet, tutkii, nyppii, kyöhnyttää. Nukahdan.

Kun herään, istun puhtaaksi suittuna ja taas vaatteisiini puettuna valkoisessa keittiössä. Suurkeittiössä, se on lisättävä. Tämä on jokin laitos. Katselen pöydän pintaa. Näköpiiriini sukeltaa kahden käden kannattelema höyryävä keittolautanen. Nostan katseen ja hätkähdän: seurassani istuu kaksi olentoa, joiden lajia en osaa määrittää. Heillä on ihmismäinen, joskin pienehkö vartalo, selvä pystyasento mutta enemmän karvaa kuin ihmisillä yleensä (suurempi olennoista on alasti, pienempi pukeutunut samanlaiseen mekkoon kuin Liisa Ihmemaassa). Ja heidän kasvonsa - niissä on virtahevon kuonon muotoa kuten oven kuvan olennolla, ja kun katson tarkemmin, näen, että oikeastaan pää muistuttaa enemmän kapybaran päätä, ja että molempien silmänseutu kapusiiniapinan levotonta, silmäilevää ilmeikköä. Heidän ihonsa on hyvin kalpea, kaikkialta harvan sukamaisen karvan peitossa ja läikikäs.

Ojennan kättäni ja kosken varovasti suurempaa kapybaraihmistä, joka tuijottaa pöydän pintaa apean näköisenä. Hei, sanon. Minä tulin, koska minut kutsuttiin. Levottomat silmät vilkaisevat minua nopeasti ja tutkien ja painuvat sitten pöydän pintaan takaisin. Mikään muu hänessä ei osoita hänen kommunikoivan tai ymmärtävän.

Hei, aloitan uudestaan. Nyt minä ymmärrän, mitä tarkoititte. Puhutteko suomea.

Kapybaraihminen sopertaa jotain, en oikein kuule. Anteeksi, sanon, voisitteko toistaa. Tulen lähemmän kapybaran turpaa ja erotan sanan sieltä, toisen täältä. Mutta en osaa rakentaa niistä tarinaa. Kuitenkin näen suuremman kapybaraihmisen asennosta, että häntä hävettää, että hänestä tuntuu, ettei hän saisi olla siinä tai sellainen. Pienempi kapybara sormeilee mekkoaan ja tuijottaa varpaitaan. Hän on kaikonnut tuolilta hieman kauemmas seisomaan. Lähempää näen selvemmin suuremman olennon silmät ja niiden surullisuuden, ihon hilseen ja laikut. Tämä, sanon, ja kosketan varovasti yhtä laikuista, onko tämä auringon aiheuttamaa? Kapybara vilkaisee taas minua nopeasti ja palaa ilmeettömyyteen. Kummallista kyllä, sen vilkaistessa minua se näyttää pienemmältä kuin muuten.

Äkisti tiedän, mitä haluan sanoa, tai sanon, tai sanat vain puskevat lävitseni, koska niiden on tultava - unessa se on yhtä epämääräistä kuin valveillakin - ja kuulen ääneni sanovan varmana ja odottavana: Kuule, saat olla juuri tällainen. Sinä olet ihmeellinen, sinua on vain yksi, meitä kaikkia on vain yksi. Älä ikinä ikinä ikinä anna kenenkään pakottaa sinua nielemään sanaa normaali, sitä ja kaikkea siihen liittyvää. Sinä olet hyvä ja ihmeellinen ja täydellinen juuri tällaisena. Ihan senkin kanssa ettet työllisty niin helposti. Sitten vedän käteni pois iholta, nojaudun taaksepäin hämmästyneenä ja hengästyneenä ja näen suuremman kapybaraihmisen silmästä vierähtävän pienen kyyneleen. Pienempi kapybaraihminen tuijottaa nyt minua kiinteästi ja sen turpa vääntyy hassuun pieneen hymynpoikaseen. Hymyilen sille takaisin. Soppa jähtyy.

Isompi Kapybara tuijottaa vielä hetken pöydän pintaan mutta nostaa sitten katseensa ja katsoo minua silmiin kunnolla, pälyilemättä. Näen sen iiristen vaaleuden, niissäkin on läikkiä ja outoa sameaa läikikkyyttä, ja yhdessä kuonon kanssa silmät antavat hyvin sympaattisen vaikutelman. Ei ole kapybaraa eikä minua, on vain kohtaaminen, tilanne, keskiyön työvuoro, joka loppuu.

Siihen että herään.

Makaan sängyssä, haukon henkeäni ja totean, ettei nykyinen työni ehkä lainkaan tee hyvää jeesuskompleksilleni. Ei joogaohjaus eikä se toinen työ, jossa olen tekemisissä huono-osaisten ihmisten kanssa. Huomaan, että siinä aamussa, lauantaina, keskellä omaa sänkyäni koiran vieressä, haluaisin äkkiä maata lusikka-asennossa takalusikkana kaikkien maailman yksinäisten kanssa, silittää käsivartta, puhallella niskaan ja vaan olla, olla ja sillä todistaa, että asiat järjestyvät, että saa olla sellainen kuin on, että kaikki on täydellistä juuri näin, etten muuttaisi mitään, kun saan olla sillä tavalla. Eikä minulla ole tietenkään minkäänlaisia mahdollisuuksia jakautua niin moneksi, voin koettaa olla ystävällinen ja rakastava vain niille, jotka ovat lähelläni, ja se on niin pientä, ja maailma niin täynnä kafkamaista byrokratiaa, kauhua ja jäätävää yksinäisyyttä, että aloitan lauantain itkien tyynyyn.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti