Toisiksi viimeisen lomapäivän lopussa ymmärrän erehtyneeni erään suuren ja painavan riskianalyysin kohdalla - en ole tarkistanut riittävästi taustamuuttujia ja äkisti tajuan edenneeni ratkaisuihin, joihin en olisi edennyt mitä todennäköisimmin, jos olisin tiennyt taustamuuttujien todellisen laidan. Nauran useita kertoja asian tajuttuani ja puhuttelen itseäni lempeästi mutta päättäväisesti: shit in, shit out. Olenhan sentään parantumassa flunssasta ja väitösväsymyksestä ja lomaakin on vielä päivä. Ja tuntuu jotenkin helpommalta nauraa kuin jähmettyä tai lysähtää. Virheitä sattuu - eteenpäin - helppona ja rohkeana, vankkajalkaisena ja robustina - ei tässä mitään!
Nukun yön hyvin mutta seuraavana päivänä - tänään - en oikein tahdo tunnistaa kehoani, sen rajoja ja tapoja. Koetan nukkua päiväunet, keho värisee holotnaa. Vien koiran ulos, mieli harhailee seiniä katua lumituiskua, koetan juoda paljon ja lämmintä, olla luiskahtamatta takaisin sairastamiseen, ei, en halua ajatella sellaisia asioita, huomenna on töitä, on mentävä työhön, muistettava kirjata joulutaukoa edeltänyt sairaana oleminen kalenteriin. En yksinkertaisesti suostu siihen, että mitään on vialla. Menen joogatunnille. Eikö jooga auta? Kyllä, joogasta tulee lämmin olo, päätän. Päätös uppoaa mieleen mutta keho ei alistu mielen pakkopaitaan. Kesken kaiken joogatunnilla kaiken satuttua ihan älyttömästi, kaiken sellaisen joka ei normaalisti satu, keho alkaa väristä, ensin lantiosta ja levittäen neurogeenista tärinää reisiin, rintakehään, yläraajoihin. Kun pureksin huuliani hämmentyneenä ja koettaen löytää edes jotain voimaa, jostain, huomaan ylähuuleen paisuneen finnin. Värinä kasvaa tärinäksi ja se pusertaa vettä silmistä ikään kuin keho ei jaksaisi pitää kaikkea juotua kuumaa nestettä sisässään.
Mitä tämä on, kysyn keholta, kuuntelen kunnolla sitä ensimmäistä kertaa päiviin. (Olen pitänyt joulutaukoa dynaamisemmasta joogasta ja tässä on seuraus: olen kasannut valtavat jännitykset niitä mitenkään ihmeemmin tiedostamatta.) Keho vastaa tärisemällä lisää ja kääntämällä itkuisuutta isommalle.
En ole selvitä kotiin. Kävelen spagettijaloilla, jotka värähtelevät holtittomasti. Kaikki itkettää. Kadun märkyys, puut, seinät, ovet, kotimatkan pituus - koska ajattelin, ettei minulla ole varaa raitiovaunulippuun, mitä ihmettä, en muista edes saavani kuukausipalkkaa toistaiseksi - , naurettava huoleni toisten hyvinvoinnista kun en osaa pitää omastani huolta, liikaa ihmisiä emootioita uusia ystävyyksiä kaikkea, koko keho on luhistua sen kiihdyttävän hyöyn alle, pelkään niin etten pysty etenemään, en halua ottaa seinästä tukea, en halua kertoa kellekään, miten palasina olen, kotona teemme kämppiksen kanssa kastanjoita ja itkettää mutta sullon sen rintalastan taa ja syön kastanjan toisensa perään ja varaan salaa aamuksi ajan työterveyteen, koska sattuu liikaa ja palelee usea villapaita päällekkäinkin.
Ota särkylääkettä, viestittää tiimitoveri, jolle ilmoitan saapuvani myöhässä, lääkäriajan jälkeen. Järjen ääni! Paarustan lääkekaapille ja syön kuuliaisesti parasetamolin. Tunnen itseni pitkästä aikaa kentauriksi. En osaa sanoa, onko se hyvä vai huono juttu, pohdin sitä hetken ja sitten pudotan siitäkin langasta otteen ja sallin itseni suistua uneen.
Nukun yön hyvin mutta seuraavana päivänä - tänään - en oikein tahdo tunnistaa kehoani, sen rajoja ja tapoja. Koetan nukkua päiväunet, keho värisee holotnaa. Vien koiran ulos, mieli harhailee seiniä katua lumituiskua, koetan juoda paljon ja lämmintä, olla luiskahtamatta takaisin sairastamiseen, ei, en halua ajatella sellaisia asioita, huomenna on töitä, on mentävä työhön, muistettava kirjata joulutaukoa edeltänyt sairaana oleminen kalenteriin. En yksinkertaisesti suostu siihen, että mitään on vialla. Menen joogatunnille. Eikö jooga auta? Kyllä, joogasta tulee lämmin olo, päätän. Päätös uppoaa mieleen mutta keho ei alistu mielen pakkopaitaan. Kesken kaiken joogatunnilla kaiken satuttua ihan älyttömästi, kaiken sellaisen joka ei normaalisti satu, keho alkaa väristä, ensin lantiosta ja levittäen neurogeenista tärinää reisiin, rintakehään, yläraajoihin. Kun pureksin huuliani hämmentyneenä ja koettaen löytää edes jotain voimaa, jostain, huomaan ylähuuleen paisuneen finnin. Värinä kasvaa tärinäksi ja se pusertaa vettä silmistä ikään kuin keho ei jaksaisi pitää kaikkea juotua kuumaa nestettä sisässään.
Mitä tämä on, kysyn keholta, kuuntelen kunnolla sitä ensimmäistä kertaa päiviin. (Olen pitänyt joulutaukoa dynaamisemmasta joogasta ja tässä on seuraus: olen kasannut valtavat jännitykset niitä mitenkään ihmeemmin tiedostamatta.) Keho vastaa tärisemällä lisää ja kääntämällä itkuisuutta isommalle.
En ole selvitä kotiin. Kävelen spagettijaloilla, jotka värähtelevät holtittomasti. Kaikki itkettää. Kadun märkyys, puut, seinät, ovet, kotimatkan pituus - koska ajattelin, ettei minulla ole varaa raitiovaunulippuun, mitä ihmettä, en muista edes saavani kuukausipalkkaa toistaiseksi - , naurettava huoleni toisten hyvinvoinnista kun en osaa pitää omastani huolta, liikaa ihmisiä emootioita uusia ystävyyksiä kaikkea, koko keho on luhistua sen kiihdyttävän hyöyn alle, pelkään niin etten pysty etenemään, en halua ottaa seinästä tukea, en halua kertoa kellekään, miten palasina olen, kotona teemme kämppiksen kanssa kastanjoita ja itkettää mutta sullon sen rintalastan taa ja syön kastanjan toisensa perään ja varaan salaa aamuksi ajan työterveyteen, koska sattuu liikaa ja palelee usea villapaita päällekkäinkin.
Ota särkylääkettä, viestittää tiimitoveri, jolle ilmoitan saapuvani myöhässä, lääkäriajan jälkeen. Järjen ääni! Paarustan lääkekaapille ja syön kuuliaisesti parasetamolin. Tunnen itseni pitkästä aikaa kentauriksi. En osaa sanoa, onko se hyvä vai huono juttu, pohdin sitä hetken ja sitten pudotan siitäkin langasta otteen ja sallin itseni suistua uneen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti