Heräsin ajatukseen, kuten välillä tapaan tehdä. Ajatus on ehkä vähän suureellinen ilmaus kyllä tässä yhteydessä - ehkä kyseessä on enemmän näkökulma tai kysymys. Nyt tuo kysymys tai näkökulma rajasi laajasti aluetta, jota voisi kai kutsua omaperäisyydeksi ja oman äänen seuraamiseksi. Se on yksi niistä teemoista, joita ajattelen tulehtuneina suhteessani moneen itseäni ympäröivään ihmiseen. Lähelläni on monia, jotka tuntuvat ajattelevan, että sydäntään kuuluu kuunnella ja että omaperäisyys se vasta on jotakin. Kaikki kunnioitus sellaista kohtaan. Itse huomaan kuitenkin kouriintuntuvasti, että aika harvat seikat, joihin vuodatan huomiota, ovat minua tai minusta. Saatan järjestää vanhoja ideoita uudella tavalla, mutta lopulta kopioin vain jonkun toisen muotoja. Tai, kuten erään filosofin närkästynyttä huomautusta voisi myötäillä: nuo muodot kopioituvat. (Miksi olettaa itse, siis. Huomautus oli suunnattu Descartesia vastaan. Eikä sekään ollut sen huomautus, jonka lausumana kritiikkinä sen opin, tietenkään. Hänkin lieni lukenut sen jostain.)
Aamuhetken näkökulmaan kuului jotenkin epämääräisenä taju siitä, miten "omat" valintani ovat myötäilleet isompia trendejä sangen uskollisesti. Opiskelin filosofiaa, kun se oli pop, hankin käytännöllisen ammatin kädentaitojen ja hyvinvoinnin risteyttävältä alalta - molemmat trendit ovat esillä hyvinkin vahvasti tässä ajassa -, sitten kiinnostuin opettajuudesta ja pohjat tietysti vetäisen tällä joogaohjaajaksi opiskelemisella. Jos se ei ole kliseistä, mikä on? Löysin pilateksen samalla kuin muutkin ja niin edelleen. Oikeastaan ainoa vähän oudompi poikkeama elämänurallani taitaa olla steppi. Se ei kai ikinä ole ollut Suomessa kovinkaan suosittua. Suomessa tuntuu olevan enemmän tarvetta dramaattisemmille, totisemmille tansseille. Sellaisille, joissa ryhtiä jäkitetään enemmän. Ja jossa enemmän tehdään vartalon muotoja kuin tarinoidaan kengillä rytmiä. Mutta muuten, olen elänyt kliseiden täyttämää elämää. Sekin on yhtä kliseistä, että olen ollut kiinnostunut ympäristöasiasta ja eläinten oikeuksista. Toki olen laittanut niihin enemmän aikaa kuin moni muu, mutta klisettä yhtä kaikki.
Jos halajaisin elämääni erityistä omaa ääntä tai omaa polkua, saisin tässä vaiheessa varmasti paskahalvauksen. Mutta ei: olen ollut oikein tyytyväinen elämässäni. Olen ollut utelias ja tarkkaillut, mitä ympärilläni tapahtuu, ja sitten kysynyt itseltäni, että jaaha, jos nämä ihmiset näyttävät saavan noin kovasti kicksejä tästä ja tästä, miksen minäkin kokeilisi. Ja usein kokeiltuani olen tullut vain uteliaammaksi ja uteliaammaksi ja syventynyt asioihin. (Äkisti mieleen nousee se lyhyt jakso, jossa treenasin muutaman filosofian opiskelijan kanssa tanssia nykyään asunnoiksi muutetussa entisessä käsityötieteen laitoksen talossa Helsinginkadulla. Yhdellä tytöistä oli pakkomielle siitä, että filosofien tanssiryhmässä olisi hyvä tanssia tavalla, jolla ei ole ennen tanssittu... Muistan, miten minua nauratti koko asia. En onnistu motivoitumaan sellaisesta sitten mitenkään.) Asioihin syventyessä taas tapaa käydä niin, että kun asioiden pariin on tullut jos ei nyt ihan tyhjänä tauluna (ei mikään käytäntö näytä poistavan aamuvirkkuuttani, ei edes iltajuhlintakäytäntö) niin ainakin varsin tavoitteettomana, käytäntöjen oma sisäinen hierarkia alkaa tehdä työtään harjoittajan mielessä, arvostuksissa ja tavassa katsella maailmaa. Tunnistan edelleen itsestäni monia tällaisia asteikkoja, jotka olen sisäistänyt harjoittamalla jotakin käytäntöä. Ja sitten tunnistan noita asteikkoja rinnastavan ja vertailevan, uteliaan katseen. Ehkä se on peräisin sosiaalipsykologian käytännöstä, tai filosofian. Tai ehkä se on jo varhempaa perua: ehkä se on sen lapsen katse, joka varsin erilaisten kasvattajien kohteena oppi aika nopeasti, että okei, joissain ympäristöissä x on hyve ja toisissa pahe ja toisissa ei tule lainkaan huomatuksi.
Joskus saan ohikiitävästi sellaisen vaikutelman, etteivät kaikki ihmiset ehkä oikein ajattele näitä asteikkoja käytännöistä sisäistetyiksi. Ja että moni haluaa ajatella saaneensa kaiken tietystä asteikosta. Joogamaailmassa kohtaan tämän jutun toistuvasti. On vaikeaa ymmärtää, miksi joku ikäiseni tai lähes ikäiseni ihminen haluaa ajatella oppineensa asiat aasta ööhön nimenomaan joogasta. Ehkä se tosiaan tuntuu siltä. Tai ehkä he tosiaan ovat tehneet vain joogaa tähän saakka. (En onnistu uskomaan.) Mutta itse en suin surminkaan haluaisi attribuoida kaikkea joogaan. Itse asiassa, huomaan kehittäneeni vastareaktion. Kun yritän ajatella, mitä olen oppinut joogasta, en oikeastaan löydä mitään vastausta. Ehkä se johtuu siitäkin, ettei joogapolkuni (hihitystä) ole kulkenut kenenkään yksittäisen ohjaajan tai perinteen mukaisesti. Ei: sen sijaan olen jatkuvasti rinnastanut ja vertaillut eri opettajien ajatuksia ja ohjeita ja pohtinut niitä myös suhteessa siihen, mitä olen oppinut kehoni reagointitavasta pilateksessa, tanssissa, feldenkraisissa, hieronnassa, kuntosalilla jne. Ja: mitä olen oppinut mieleni kotkotuksista filosofiassa, sosiaalipsykologiassa, kasvatustieteissä, kirjoja lukiessa, päiväkirjaa kirjoittaessa, ystävien kanssa keskustellessa jne.
Niin: mitä olen oppinut joogasta? No jaa. Ainakin sen, että on ihmisiä, jotka haluavat attribuoida toisin oppinsa lähteet! Jännä juttu. Jos joku kysyisi, miksi teen sitä, tuskin osaisin vastata. Tämä ei nyt vaikuta kovinkaan hyvältä sen kannalta, että jossain vaiheessa minun olisi kai pystyttävä taas kerran myymään hankkimaani osaamista. Tämäkään tuskin on kovin omaperäinen murhe. Tai ainakin Ryokan näppäilee siitä taitavia pikku sommitelmia.
Jännittävää. Tajuan taas kerran, että opiskelen jotain asiaa ilman hajuakaan siitä, miksi teen niin. Jotenkin se tuntui tärkeältä. Minua kannustettiin sitä kohti. Enkä ole vielä oikein löytänyt "paikkaani maailmassa" - mikä on tietysti täyttä bulia, koska sijaitsen tässä ihan koko ajan, toimin, opin, kommentoin, järjestelen, unohtelen ja niin edelleen. Missä olen, ellei maailmassa? Oma paikka? Entä jos ei oikeastaan ole itseäkään, ei jossain vakavammassa mielessä, jonakin omanlaisenaan? (Niin, miksi loukkaantuisin siitä, etten ole korvaamaton kellekään muulle? Tai edes itselleni? Muutun koko ajan, ja huomaan, etteivät aiemmat uskomukset todellakaan olleet korvaamattomia, eivät myöskään aiemmat käytännöt. Ja joistain niistä jää merkkejä nykyiseen tapaan tehdä asiat ja joistain ei. Miksi joistain jää ja toisista ei?) Jotenkin luovin, tai jokin luovii. Maailma luoviutuu. Ja olen suhteellisen tyytyväinen kaiken tämän kaaoksen keskellä, vaikka kauhu sukupuuttoaallosta ei koskaan lymyäkään kovin kaukana.
Kuin todisteena siitä, miten unenkin valveen rantaan huuhtomat teemat ovat kaikkea muuta kuin luovia ja omaperäisiä, löysin aamun hiljaisina hetkinä facebookista linkin kolumniin, jossa pohdittiin oikeastaan ihan samaa asiaa.
Onneksi en ole kovinkaan kiinnostunut sattuman selättämisestä, muuten tällaisen törmäykset voisivat uhata käytäntöihin etäisyyden pitämistä. Minusta voi olla ihan hyvin sattumaa, että ajattelen aamulla jotakin ja sitten törmään kirjoitukseen, jossa joku toinenkin on pohtinut samoja teemoja. Itse asiassa, olisi hämmästyttävämpää, jos en päivän aikana törmäisi johonkin yksilöä ja yksilöllisyyttä jollain tavalla kritisoivaan merkkijonoon. Pidän sitä hyvänä merkkinä.
Aamuhetken näkökulmaan kuului jotenkin epämääräisenä taju siitä, miten "omat" valintani ovat myötäilleet isompia trendejä sangen uskollisesti. Opiskelin filosofiaa, kun se oli pop, hankin käytännöllisen ammatin kädentaitojen ja hyvinvoinnin risteyttävältä alalta - molemmat trendit ovat esillä hyvinkin vahvasti tässä ajassa -, sitten kiinnostuin opettajuudesta ja pohjat tietysti vetäisen tällä joogaohjaajaksi opiskelemisella. Jos se ei ole kliseistä, mikä on? Löysin pilateksen samalla kuin muutkin ja niin edelleen. Oikeastaan ainoa vähän oudompi poikkeama elämänurallani taitaa olla steppi. Se ei kai ikinä ole ollut Suomessa kovinkaan suosittua. Suomessa tuntuu olevan enemmän tarvetta dramaattisemmille, totisemmille tansseille. Sellaisille, joissa ryhtiä jäkitetään enemmän. Ja jossa enemmän tehdään vartalon muotoja kuin tarinoidaan kengillä rytmiä. Mutta muuten, olen elänyt kliseiden täyttämää elämää. Sekin on yhtä kliseistä, että olen ollut kiinnostunut ympäristöasiasta ja eläinten oikeuksista. Toki olen laittanut niihin enemmän aikaa kuin moni muu, mutta klisettä yhtä kaikki.
Jos halajaisin elämääni erityistä omaa ääntä tai omaa polkua, saisin tässä vaiheessa varmasti paskahalvauksen. Mutta ei: olen ollut oikein tyytyväinen elämässäni. Olen ollut utelias ja tarkkaillut, mitä ympärilläni tapahtuu, ja sitten kysynyt itseltäni, että jaaha, jos nämä ihmiset näyttävät saavan noin kovasti kicksejä tästä ja tästä, miksen minäkin kokeilisi. Ja usein kokeiltuani olen tullut vain uteliaammaksi ja uteliaammaksi ja syventynyt asioihin. (Äkisti mieleen nousee se lyhyt jakso, jossa treenasin muutaman filosofian opiskelijan kanssa tanssia nykyään asunnoiksi muutetussa entisessä käsityötieteen laitoksen talossa Helsinginkadulla. Yhdellä tytöistä oli pakkomielle siitä, että filosofien tanssiryhmässä olisi hyvä tanssia tavalla, jolla ei ole ennen tanssittu... Muistan, miten minua nauratti koko asia. En onnistu motivoitumaan sellaisesta sitten mitenkään.) Asioihin syventyessä taas tapaa käydä niin, että kun asioiden pariin on tullut jos ei nyt ihan tyhjänä tauluna (ei mikään käytäntö näytä poistavan aamuvirkkuuttani, ei edes iltajuhlintakäytäntö) niin ainakin varsin tavoitteettomana, käytäntöjen oma sisäinen hierarkia alkaa tehdä työtään harjoittajan mielessä, arvostuksissa ja tavassa katsella maailmaa. Tunnistan edelleen itsestäni monia tällaisia asteikkoja, jotka olen sisäistänyt harjoittamalla jotakin käytäntöä. Ja sitten tunnistan noita asteikkoja rinnastavan ja vertailevan, uteliaan katseen. Ehkä se on peräisin sosiaalipsykologian käytännöstä, tai filosofian. Tai ehkä se on jo varhempaa perua: ehkä se on sen lapsen katse, joka varsin erilaisten kasvattajien kohteena oppi aika nopeasti, että okei, joissain ympäristöissä x on hyve ja toisissa pahe ja toisissa ei tule lainkaan huomatuksi.
Joskus saan ohikiitävästi sellaisen vaikutelman, etteivät kaikki ihmiset ehkä oikein ajattele näitä asteikkoja käytännöistä sisäistetyiksi. Ja että moni haluaa ajatella saaneensa kaiken tietystä asteikosta. Joogamaailmassa kohtaan tämän jutun toistuvasti. On vaikeaa ymmärtää, miksi joku ikäiseni tai lähes ikäiseni ihminen haluaa ajatella oppineensa asiat aasta ööhön nimenomaan joogasta. Ehkä se tosiaan tuntuu siltä. Tai ehkä he tosiaan ovat tehneet vain joogaa tähän saakka. (En onnistu uskomaan.) Mutta itse en suin surminkaan haluaisi attribuoida kaikkea joogaan. Itse asiassa, huomaan kehittäneeni vastareaktion. Kun yritän ajatella, mitä olen oppinut joogasta, en oikeastaan löydä mitään vastausta. Ehkä se johtuu siitäkin, ettei joogapolkuni (hihitystä) ole kulkenut kenenkään yksittäisen ohjaajan tai perinteen mukaisesti. Ei: sen sijaan olen jatkuvasti rinnastanut ja vertaillut eri opettajien ajatuksia ja ohjeita ja pohtinut niitä myös suhteessa siihen, mitä olen oppinut kehoni reagointitavasta pilateksessa, tanssissa, feldenkraisissa, hieronnassa, kuntosalilla jne. Ja: mitä olen oppinut mieleni kotkotuksista filosofiassa, sosiaalipsykologiassa, kasvatustieteissä, kirjoja lukiessa, päiväkirjaa kirjoittaessa, ystävien kanssa keskustellessa jne.
Niin: mitä olen oppinut joogasta? No jaa. Ainakin sen, että on ihmisiä, jotka haluavat attribuoida toisin oppinsa lähteet! Jännä juttu. Jos joku kysyisi, miksi teen sitä, tuskin osaisin vastata. Tämä ei nyt vaikuta kovinkaan hyvältä sen kannalta, että jossain vaiheessa minun olisi kai pystyttävä taas kerran myymään hankkimaani osaamista. Tämäkään tuskin on kovin omaperäinen murhe. Tai ainakin Ryokan näppäilee siitä taitavia pikku sommitelmia.
Jännittävää. Tajuan taas kerran, että opiskelen jotain asiaa ilman hajuakaan siitä, miksi teen niin. Jotenkin se tuntui tärkeältä. Minua kannustettiin sitä kohti. Enkä ole vielä oikein löytänyt "paikkaani maailmassa" - mikä on tietysti täyttä bulia, koska sijaitsen tässä ihan koko ajan, toimin, opin, kommentoin, järjestelen, unohtelen ja niin edelleen. Missä olen, ellei maailmassa? Oma paikka? Entä jos ei oikeastaan ole itseäkään, ei jossain vakavammassa mielessä, jonakin omanlaisenaan? (Niin, miksi loukkaantuisin siitä, etten ole korvaamaton kellekään muulle? Tai edes itselleni? Muutun koko ajan, ja huomaan, etteivät aiemmat uskomukset todellakaan olleet korvaamattomia, eivät myöskään aiemmat käytännöt. Ja joistain niistä jää merkkejä nykyiseen tapaan tehdä asiat ja joistain ei. Miksi joistain jää ja toisista ei?) Jotenkin luovin, tai jokin luovii. Maailma luoviutuu. Ja olen suhteellisen tyytyväinen kaiken tämän kaaoksen keskellä, vaikka kauhu sukupuuttoaallosta ei koskaan lymyäkään kovin kaukana.
Kuin todisteena siitä, miten unenkin valveen rantaan huuhtomat teemat ovat kaikkea muuta kuin luovia ja omaperäisiä, löysin aamun hiljaisina hetkinä facebookista linkin kolumniin, jossa pohdittiin oikeastaan ihan samaa asiaa.
Onneksi en ole kovinkaan kiinnostunut sattuman selättämisestä, muuten tällaisen törmäykset voisivat uhata käytäntöihin etäisyyden pitämistä. Minusta voi olla ihan hyvin sattumaa, että ajattelen aamulla jotakin ja sitten törmään kirjoitukseen, jossa joku toinenkin on pohtinut samoja teemoja. Itse asiassa, olisi hämmästyttävämpää, jos en päivän aikana törmäisi johonkin yksilöä ja yksilöllisyyttä jollain tavalla kritisoivaan merkkijonoon. Pidän sitä hyvänä merkkinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti