Ad radices!
Näin ajattelen kävellessäni villasukilla matotettua avokonttorin lattiaa pitkin kohti vesihanaa, jossa voi täyttää juomapullon.
Kahlaan läpi elämäni toista korkeakouluharjoittelua. Edellinen kolme kuukautta on ollut elämäni ainoa säännöllisen viikkotyöajan yhden työnantajan pesti. Paloin loppuun niin että roihusi, vaikka minulla oli iso oma huone, kivat näkymät ikkunasta, sain tutkia aihetta, joka kiinnosti ja niin edelleen. Nyt en ajatellut tehdä samoin. No, en myöskään tutki. Itse asiassa olen istunut vain useammassa perehdytyksessä, ja muuten olen tehnyt opiskeluhommia avokonttorin työpisteellä.
Avokonttorissa on kirkkaat, silmiin sattuvat valot. Ilmastointi viiltelee paljaita ihon kohtia, kuten kasvoja. Kolahtelee, tömähtelee, puhelimiin vastataan silloin tällöin. Korvatulpat ja villahuivi ovat mahdolliset lisävarusteet, mutta silmälappuihin ei voi pukeutua.
Huomaan törmääväni täälläkin samaan pulmaan kuin viikonlopun koulutuksessa. Puhutaan motivaatiosta ja tavoitteista. Miten sanoa ymmärrettävästi motivaation olevan liian laaja ja monimerkityksinen teoreettisesta puheesta arkikieleen ja myyntikieleen karannut olento, jotta se viittaisi enää mihinkään ymmärrettävään ja riittävän täsmälliseen interventioiden kannalta? Miksei puhua vain haluista, kun kerran suuri osa ihmisistä näyttää kohtelevan motivaatiota yhtä suuren taikauskon vallassa kuin halujaankin: että ne joko ovat tai eivät ole omassa elimistössä ja ettei niitä oikein voi manata esiin tai karkottaa itse tahdonalaisesti, vaikka toisilla ajatellaankin usein olevan valtaa toimia näin. Ja tavoitteet: Kaunis nainen hehkuttaa, että upeaa, kun mulla on näin mahtavasti tavoitteet hollilla. Ilmoitan tekeväni parhaani tavoitteista irti sanoutuakseni. Ei ole asiani takertua niihin. Voi olla suunta ja ihanne, mutta niistä on päästettävä irti kerta toisensa jälkeen.
Ehkä tavoite- ja motivaatiopuhe kuulostaa järkeenkäyvemmältä heistä, jotka tankkaavat automaatilta kahvia vuosi toisensa jälkeen samoissa huoneissa? Joiden keho ei vain lähde viettämään johonkin suuntaan lupaa kysymättä, ehkä kymmeneenkin suuntaan samanaikaisesti?
Istuessani työpöydän ääressä (sähköpöytä, eli osan ajasta voin myös seistä) huomaan ajatusteni harhailevan edelliseen harjoitteluuni. Työelämän muuttumiseen sitten sen päivän. Siihen seikkaan, että jotenkin ajauduin opiskelemaan asiaa, jolla voisi saada sellaisia keskiluokkaisia asiantuntijahommia ei-tutkijana ja ei-opettajana, ei-yrittäjänä. Kolmen päivän jälkeen tuntuu suurelta arvoitukselta, miksi kukaan haluaa tehdä sellaisia. Ja kysymykset: On monta asiaa ratkaistavana. Miksi työkaverit murjottavat koneilla mutta nauravat kahvihuoneessa, esimerkiksi. Eivät kai he kaiken aikaa voi olla hämmennyksen ja turhautumisen vallassa? Jossain on tapahduttava myös flowta, eiväthän he muuten virity kiinnostukseen ja uteliaisuuteen. Ja niitähän he tarvitsevat voidakseen kehittyä asiantuntijoina. Aiemmassa paikassa en nähnyt muiden ilmeitä, koska he olivat eri huoneissa ja vältin kahvihuonetta. Nyt olen pyrkinyt marssimaan kahvihuoneeseen ihan tarkoituksella. Kuuntelen uteliaasti. Jos en nyt ihan sulaudu tutkittaviini (tietysti on rakennettava ajatus sankariantropologista, avokonttori tuntuisi muutoin liian hankalalta), niin ainakin olen riittävän huomaamaton. Iloisesti pihalla. Viimeksi kuvittelin voivani osata sulautua. Siitä ei tullut mitään.
Palattuani kahvihuoneesta koneelle hämmästelen, miten kummallista on käydä useissa perehdytyksissä, joista ei opi mitään. Tai oikeastaan, opinhan toki. Opin, miten allerginen olen virastoslangille. Koetan muodostaa siitä kiinnostuksenkohteen mutten ole vielä onnistunut.
Muuten on hyvä ja lämmin olla. Flunssa on lainehtinut ohi omia aikojaan ja nukuin yön pitkästä aikaa kainalossa, johon oli hyvä käpertyä. Kolme kuukautta tätä harjoittelua. Ehkä saan loppuiäkseni rokotuksen toimistohommiin. Tai sitten opin tekemään niitä. Kumpi vain käy.
Näin ajattelen kävellessäni villasukilla matotettua avokonttorin lattiaa pitkin kohti vesihanaa, jossa voi täyttää juomapullon.
Kahlaan läpi elämäni toista korkeakouluharjoittelua. Edellinen kolme kuukautta on ollut elämäni ainoa säännöllisen viikkotyöajan yhden työnantajan pesti. Paloin loppuun niin että roihusi, vaikka minulla oli iso oma huone, kivat näkymät ikkunasta, sain tutkia aihetta, joka kiinnosti ja niin edelleen. Nyt en ajatellut tehdä samoin. No, en myöskään tutki. Itse asiassa olen istunut vain useammassa perehdytyksessä, ja muuten olen tehnyt opiskeluhommia avokonttorin työpisteellä.
Avokonttorissa on kirkkaat, silmiin sattuvat valot. Ilmastointi viiltelee paljaita ihon kohtia, kuten kasvoja. Kolahtelee, tömähtelee, puhelimiin vastataan silloin tällöin. Korvatulpat ja villahuivi ovat mahdolliset lisävarusteet, mutta silmälappuihin ei voi pukeutua.
Huomaan törmääväni täälläkin samaan pulmaan kuin viikonlopun koulutuksessa. Puhutaan motivaatiosta ja tavoitteista. Miten sanoa ymmärrettävästi motivaation olevan liian laaja ja monimerkityksinen teoreettisesta puheesta arkikieleen ja myyntikieleen karannut olento, jotta se viittaisi enää mihinkään ymmärrettävään ja riittävän täsmälliseen interventioiden kannalta? Miksei puhua vain haluista, kun kerran suuri osa ihmisistä näyttää kohtelevan motivaatiota yhtä suuren taikauskon vallassa kuin halujaankin: että ne joko ovat tai eivät ole omassa elimistössä ja ettei niitä oikein voi manata esiin tai karkottaa itse tahdonalaisesti, vaikka toisilla ajatellaankin usein olevan valtaa toimia näin. Ja tavoitteet: Kaunis nainen hehkuttaa, että upeaa, kun mulla on näin mahtavasti tavoitteet hollilla. Ilmoitan tekeväni parhaani tavoitteista irti sanoutuakseni. Ei ole asiani takertua niihin. Voi olla suunta ja ihanne, mutta niistä on päästettävä irti kerta toisensa jälkeen.
Ehkä tavoite- ja motivaatiopuhe kuulostaa järkeenkäyvemmältä heistä, jotka tankkaavat automaatilta kahvia vuosi toisensa jälkeen samoissa huoneissa? Joiden keho ei vain lähde viettämään johonkin suuntaan lupaa kysymättä, ehkä kymmeneenkin suuntaan samanaikaisesti?
Istuessani työpöydän ääressä (sähköpöytä, eli osan ajasta voin myös seistä) huomaan ajatusteni harhailevan edelliseen harjoitteluuni. Työelämän muuttumiseen sitten sen päivän. Siihen seikkaan, että jotenkin ajauduin opiskelemaan asiaa, jolla voisi saada sellaisia keskiluokkaisia asiantuntijahommia ei-tutkijana ja ei-opettajana, ei-yrittäjänä. Kolmen päivän jälkeen tuntuu suurelta arvoitukselta, miksi kukaan haluaa tehdä sellaisia. Ja kysymykset: On monta asiaa ratkaistavana. Miksi työkaverit murjottavat koneilla mutta nauravat kahvihuoneessa, esimerkiksi. Eivät kai he kaiken aikaa voi olla hämmennyksen ja turhautumisen vallassa? Jossain on tapahduttava myös flowta, eiväthän he muuten virity kiinnostukseen ja uteliaisuuteen. Ja niitähän he tarvitsevat voidakseen kehittyä asiantuntijoina. Aiemmassa paikassa en nähnyt muiden ilmeitä, koska he olivat eri huoneissa ja vältin kahvihuonetta. Nyt olen pyrkinyt marssimaan kahvihuoneeseen ihan tarkoituksella. Kuuntelen uteliaasti. Jos en nyt ihan sulaudu tutkittaviini (tietysti on rakennettava ajatus sankariantropologista, avokonttori tuntuisi muutoin liian hankalalta), niin ainakin olen riittävän huomaamaton. Iloisesti pihalla. Viimeksi kuvittelin voivani osata sulautua. Siitä ei tullut mitään.
Palattuani kahvihuoneesta koneelle hämmästelen, miten kummallista on käydä useissa perehdytyksissä, joista ei opi mitään. Tai oikeastaan, opinhan toki. Opin, miten allerginen olen virastoslangille. Koetan muodostaa siitä kiinnostuksenkohteen mutten ole vielä onnistunut.
Muuten on hyvä ja lämmin olla. Flunssa on lainehtinut ohi omia aikojaan ja nukuin yön pitkästä aikaa kainalossa, johon oli hyvä käpertyä. Kolme kuukautta tätä harjoittelua. Ehkä saan loppuiäkseni rokotuksen toimistohommiin. Tai sitten opin tekemään niitä. Kumpi vain käy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti