Heti kesän aluksi käsi hajosi taas. Tai hajosi ja hajosi, se on hajalla kaiken aikaa, mutta kipeytyy vain toisinaan. On selvinnyt, ettei se pidä ainakaan puutarhatöistä. Eikä kirjoittamisesta. Siksi olen pidättäytynyt kirjoittamasta kaiken muun paitsi välttämättömimmän.
Pääsin sisään pedagogisiin opintoihin vastoin kaikkia oletuksiani. Ehkä suunnitelmani sittenkin olivat riittävän realistiset. Mitä se sitten tarkoittaakaan. Itse en näe tulevaisuuteen enkä aseta tavoitteita. Kunhan sykähtelen eteenpäin vähän kerrassaan uteliaisuuksien perässä. Ne harovat eri suuntiin.
Ostin jo keväällä kesäkortin kuumassa huoneessa tehtävään joogaan. Koetin sanoa itselleni ankarasti, ettei Murphyn laissa ole järjen häivää, mutta mieli haraa vastaan omin tavoin, lörpöttelee ennaltaluovuttanein kotoa opituin tavoin, että nyt sitten tietysti tulee vuosisadan hellekesä. Entäs sitten, sanon mielelle takaisin, tulkoon vaan. Voin silti joogata kuumassa huoneessa. No käsi ainakin hajoaa juuri sitä ennen, vastaa mieli pilkallisesti. Käy ilmi, että se on väärässä ensimmäisessä väitteessään (kuuma kesä) ja oikeassa toisessa. Katselen sen kosahtamista ilolla, joskin tiedostaen, että toisin päin olisi mukavampi - kuuma kesä ja terve käsi.
Mutta käsipä pitääkin kuuman huoneen joogasta, jonne menen sillä asenteella, että maksavana asiakkaana voin tehdä sen, mikä on minulle hyväksi, ja yksinkertaisesti skipata ne asanat, joista käsi ei pidä. (Kummallista, että tuo täytyy erikseen setviä itselleen ja nimikoida oikeudeksi.) Tai sitten käsi toipuu nopeammin, koska minulla on jo enemmän kokemusta sen lepyttelystä. Olen särkylääkkeillä alle kuukauden, saikulla pari viikkoa.
Hiljaisen kesän alussa olen ehtinyt miettiä mieltä ja kättä. Kumpi on enemmän rikki? Eihän minulla tietysti mitään mielidiagnoosia ole, mutta tunnistan monia ajattelu- ja käyttäytymismalleja, joita en pidä erityisen hedelmällisinä. Luovin niiden ympäri, välillä haastan ja välillä annan olla. En oikeastaan usko, että ne muuttuvat tai katoavat ikinä mihinkään, ne tietyt äänet ja argumentit. Olen vain tullut paremmaksi tuhahtamaan niille, tai ehkä jopa olemaan tuhahtamatta, kuulemaan ne ja päästämään irti. Kuten käden kanssa, laskelmoin myös mielen kanssa. Jonkin verran epämukavuutta on järkevää sietää, houkutella mieltä joustamaan. Mutta ei niin paljon, että on rikki päiviä. Tai öitä: menettää unen.
Luen hämmentyneenä keskustelua keskittymisestä ja joogan harjoittamisesta. Joku suosittelee huonosti keskittyvälle liikkuvaa joogaa jossa ei tarvitse pysähtyä. Huomaan ajattelevani eri tavalla. Jos menen liikkuvaan, rankkaan treeniin, mieleni alkaa purnata ennemmin tai myöhemmin, milloin oikein saa levätä ja vain röllöttää, ja lisäksi sellaiset seikat kuin pystyssä pysyminen ja liikkeen hallinta vievät huomiota haasteesta hyväksyä tapahtuva. Minusta on mukavampaa kuunnella mielen mankuvan, että eikö nyt hitto saisi jo liikkua, eikö saisi liikahtaa edes hitusen, ja eikö saisi ajatella tasapainoa tai linjauksia tai jotain, ihan mitä vaan - yinissä kun kerran asetutaan, levätään useampi minuutti ja koetetaan rentoutua tyhjäksi; onhan se haaste, koska kehoa siinä ei enää tarvitse säätää eikä mielen olisi tarkoitus takertua mihinkään. On vain siedettävä mieltään. Opittava nauramaan sille, päästämään irti sen ei pysty -huudoista. Yinin jälkeen tunnen itseni onnelliseksi, kun saan keskittyä ja kohdistaa mielen enkä halua vain päästää irti silkan irtipäästämisen vaikeuden vuoksi.
Tässä hiljaisuudessa tunnen olevani vipisevämmin elossa kuin niinä vuosina, jolloin asiat ovat menneet päältäkatsoen enemmän niin kuin toivoisi. On niin helppoa ripustautua ryhmien mielialoihin, kalenteriin merkittyihin tapaamisiin, kirjoittamiseen, kaikkeen mieltä nostattavaan. Ei siinä mitään väärää ole. Mutta helposti siitä kaikesta jää liukas jälkituntuma, hajanaisia mielikuvia mielihyvästä ja slapstickmaisesta eestaas ryntäilystä. Kuin tarkkaavaisuus jotenkin liudentuisi, koska sillä on niin monia kohteita.
Hiljaisuudesta nousee ajatuksia, hahmoja.
Jotkut niistä kehittyvät, todentuvat. Järjestämme tänä kesänä Vompsun mökillä jonkinlaiset minifestarit. Tai ehkä festarien ja hiljaisen retriitin risteytyksen. Se on kaukana asioista, joita olen aiemmin unelmoinut tekeväni. Mutta sen tekeminen tuntuu nyt tärkeältä. Ja tekemisen keveys, suunnittelemattomuus.
Aion nauttia siitä nyt kesällä, koska yliopistolla puhutaan sitten taas kuitenkin suunnitelmista ja tavoitteista. Rakennellaan pitäisejä. Aivan kuin aika tai oppiminen loppuisi, jos vain päästäisi irti edes hitusesta kontrollia.
Pääsin sisään pedagogisiin opintoihin vastoin kaikkia oletuksiani. Ehkä suunnitelmani sittenkin olivat riittävän realistiset. Mitä se sitten tarkoittaakaan. Itse en näe tulevaisuuteen enkä aseta tavoitteita. Kunhan sykähtelen eteenpäin vähän kerrassaan uteliaisuuksien perässä. Ne harovat eri suuntiin.
Ostin jo keväällä kesäkortin kuumassa huoneessa tehtävään joogaan. Koetin sanoa itselleni ankarasti, ettei Murphyn laissa ole järjen häivää, mutta mieli haraa vastaan omin tavoin, lörpöttelee ennaltaluovuttanein kotoa opituin tavoin, että nyt sitten tietysti tulee vuosisadan hellekesä. Entäs sitten, sanon mielelle takaisin, tulkoon vaan. Voin silti joogata kuumassa huoneessa. No käsi ainakin hajoaa juuri sitä ennen, vastaa mieli pilkallisesti. Käy ilmi, että se on väärässä ensimmäisessä väitteessään (kuuma kesä) ja oikeassa toisessa. Katselen sen kosahtamista ilolla, joskin tiedostaen, että toisin päin olisi mukavampi - kuuma kesä ja terve käsi.
Mutta käsipä pitääkin kuuman huoneen joogasta, jonne menen sillä asenteella, että maksavana asiakkaana voin tehdä sen, mikä on minulle hyväksi, ja yksinkertaisesti skipata ne asanat, joista käsi ei pidä. (Kummallista, että tuo täytyy erikseen setviä itselleen ja nimikoida oikeudeksi.) Tai sitten käsi toipuu nopeammin, koska minulla on jo enemmän kokemusta sen lepyttelystä. Olen särkylääkkeillä alle kuukauden, saikulla pari viikkoa.
Hiljaisen kesän alussa olen ehtinyt miettiä mieltä ja kättä. Kumpi on enemmän rikki? Eihän minulla tietysti mitään mielidiagnoosia ole, mutta tunnistan monia ajattelu- ja käyttäytymismalleja, joita en pidä erityisen hedelmällisinä. Luovin niiden ympäri, välillä haastan ja välillä annan olla. En oikeastaan usko, että ne muuttuvat tai katoavat ikinä mihinkään, ne tietyt äänet ja argumentit. Olen vain tullut paremmaksi tuhahtamaan niille, tai ehkä jopa olemaan tuhahtamatta, kuulemaan ne ja päästämään irti. Kuten käden kanssa, laskelmoin myös mielen kanssa. Jonkin verran epämukavuutta on järkevää sietää, houkutella mieltä joustamaan. Mutta ei niin paljon, että on rikki päiviä. Tai öitä: menettää unen.
Luen hämmentyneenä keskustelua keskittymisestä ja joogan harjoittamisesta. Joku suosittelee huonosti keskittyvälle liikkuvaa joogaa jossa ei tarvitse pysähtyä. Huomaan ajattelevani eri tavalla. Jos menen liikkuvaan, rankkaan treeniin, mieleni alkaa purnata ennemmin tai myöhemmin, milloin oikein saa levätä ja vain röllöttää, ja lisäksi sellaiset seikat kuin pystyssä pysyminen ja liikkeen hallinta vievät huomiota haasteesta hyväksyä tapahtuva. Minusta on mukavampaa kuunnella mielen mankuvan, että eikö nyt hitto saisi jo liikkua, eikö saisi liikahtaa edes hitusen, ja eikö saisi ajatella tasapainoa tai linjauksia tai jotain, ihan mitä vaan - yinissä kun kerran asetutaan, levätään useampi minuutti ja koetetaan rentoutua tyhjäksi; onhan se haaste, koska kehoa siinä ei enää tarvitse säätää eikä mielen olisi tarkoitus takertua mihinkään. On vain siedettävä mieltään. Opittava nauramaan sille, päästämään irti sen ei pysty -huudoista. Yinin jälkeen tunnen itseni onnelliseksi, kun saan keskittyä ja kohdistaa mielen enkä halua vain päästää irti silkan irtipäästämisen vaikeuden vuoksi.
Tässä hiljaisuudessa tunnen olevani vipisevämmin elossa kuin niinä vuosina, jolloin asiat ovat menneet päältäkatsoen enemmän niin kuin toivoisi. On niin helppoa ripustautua ryhmien mielialoihin, kalenteriin merkittyihin tapaamisiin, kirjoittamiseen, kaikkeen mieltä nostattavaan. Ei siinä mitään väärää ole. Mutta helposti siitä kaikesta jää liukas jälkituntuma, hajanaisia mielikuvia mielihyvästä ja slapstickmaisesta eestaas ryntäilystä. Kuin tarkkaavaisuus jotenkin liudentuisi, koska sillä on niin monia kohteita.
Hiljaisuudesta nousee ajatuksia, hahmoja.
Jotkut niistä kehittyvät, todentuvat. Järjestämme tänä kesänä Vompsun mökillä jonkinlaiset minifestarit. Tai ehkä festarien ja hiljaisen retriitin risteytyksen. Se on kaukana asioista, joita olen aiemmin unelmoinut tekeväni. Mutta sen tekeminen tuntuu nyt tärkeältä. Ja tekemisen keveys, suunnittelemattomuus.
Aion nauttia siitä nyt kesällä, koska yliopistolla puhutaan sitten taas kuitenkin suunnitelmista ja tavoitteista. Rakennellaan pitäisejä. Aivan kuin aika tai oppiminen loppuisi, jos vain päästäisi irti edes hitusesta kontrollia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti