Illalla kotiin tullessa olin niin väsynyt, että lysähdin kasaan ja itkin. Tuntui siltä, että nyt peruutan ihan kaiken. Vaikka vain pakenen.
Sitä tuntua kesti ehkä kymmenen minuuttia. Sitten rauhotuin. Sanoin itselleni: No niin, kuukausi sitten aloitit ihan uudessa ammatissa ja juuri kun ehdit tottua, se pesti loppui ja nyt taas sinä olet aloittanut ihan uudessa ammatissa, jota ei ole koskaan ennen kokeillut. Kuka ei tuntisi semmoisessa hötäkässä itseään osaamattomaksi ja riittämättömäksi? Kelle et tarkalleen ottaen riitä? Etköhän se ole vain sinä itse. Muillahan on aina sekin vaihtoehto, että he voivat äänestää jaloillaan ja tehdä yhteistyötä jonkun osaavamman kanssa. Mutta sinä, jos sinä et riitä itsellesi, mitä sitten?
Jotenkin nämä yksinpuhelut rauhoittavat. Niistin hihaan ja keitin pakuriteetä. Se siitä.
En ole koskaan nuorempana halunnut ryhtyä opettamaan tai ohjaamaan. Nyt jotenkin elämäni on pyyhkäissyt sellaiseen tilaan, että juuri näitä asioita kuitenkin näytän tekevän. Jos käsi ei olisi kipeä, voisin hieroa. (Vaikka kun tarkasti muistelen, kyllä siinäkin saan aikaan melkoisia lasteja riittämättömyyden tunnetta.) Nyt ei kuitenkaan ole vaihtoehtoa. On tehtävä jotain, ja se jotain, mitä näytän saavan, on opetusta ja ohjausta.
Olen oppinut aika hyvin tunnesäätelemään oppimistilanteita silloin kun olen itse oppilaana. Tunnen kyllä silloinkin itseni aina välillä tyhmäksi ja osaamattomaksi, mutta sehän juuri onkin oppimistilanteen suola: olen oppimassa jotain, mitä en vielä osaa. Se on siis ihan ookoo. Enkä ole muiden huomion kohteena paitsi joskus kun minut poimitaan mikroskoopin alle, jolloin unohdan äkisti kaiken sen, minkä luulin jo osaavani. (Se palautuu sitten pari minuuttia myöhemmin.) Sen kanssa tulee kuitenkin toimeen. On vain jaksettava omaa hitauttaan. Ja jaksettava muistaa, että on sitä toisaalta rohkeakin, melkein hurja, kun tällä tavalla etenee tuntemattomaan sen sijaan, että pysyttelisi mukavuusalueella ja sanoisi siitä, mitä ei ymmärrä, että se on paskaa tai joitain muita, erilaisia, varten. (Ei, ei minulla ole voimia tunkea itseäni ihan kaikkeen, mikä pelottaa, tietenkään. Ja jotkut asiat tosiaan tuntuvat vahingollisilta itselle, ainakin tässä tilanteessa ja näillä valmiuksin. Ehkä myöhemmin olen niistä eri mieltä, mutta tässä tilanteessa päätökset on tehtävä tämän hetken tason kautta.)
Ohjaus- ja opetustilanteiden tunnesäätely sen sijaan tuntuu varsin haastavalta. Ensinnäkin vaikuttaa siltä, että tietyt aika syvään juurtuneet luontumukseni ovat varsin harmillisia tuossa kontekstissa. Esimerkiksi luontumus suuntautua vain yhteen tai kahteen ihmiseen kerrallaan turvallisuutta kokien. Osaan kyllä toimia isommassakin ryhmässä, mutta naamakkaisintensiteetti on siinä niin paljon pienempi, etten koe vuorovaikutusta erityisen turvalliseksi. Koen, etten saa mitenkään tarvittavaa informaatiota. Ja etten julkisessa tilassa, jossa minun pitäisi tahdittaa kaikkien oppimisärsykkeitä, voi myöskään yksi kerrallaan syventyä naamakkaisongelmanratkaisuun kommunikaation tai oppimisen tiimoilta. Koen tarvitsevani intensiteetin ja tiiviin yhteyden, ja ryhmätilanteessa en tietenkään voi saada sellaista. Toinen harmilliselta tuntuva piirre liittyy pelastava lassie -kuvioon. Jos joku ei näytä pysyvän mukana tai suree tai mököttää, minun ensimmäinen mielteeni on rynnistää pelastamaan tätä ihmistä hyvään oloon. En tee sitä, ellei tilanne ole katastrofaalinen tai häiritse muiden oppimista, koska aikuinen ihminen voi itsekin pyytää apua sitä halutessaan eikä väkisin auttaminen yleensä toimi, mutta samalla voimia palaa siihen, että joudun pidättelemään impulssia, joka kyllä syöksähtäisi toiminnaksi, jos vain hölläisin otetta. Tietysti myös se luontumus aiheuttaa päänvaivaa, että minun on vaikeaa käsittää, että minulla on oikeus ylipäänsä olla olemassa, saati sitten tehdä jotain toisiin vaikuttavaa. Pelkään hurjasti jotenkin loukkaavani tai hämmentäväni. Ja silti jokaisessa oppimistilanteessa on vähintään hämmennys mukana.
Toiseksi, huomaan jatkuvasti törmääväni siihen seikkaan, että ympäristö hahmottaa oppimisen hyvin eri tavalla kuin itse teen, mikä puolestaan synnyttää kysymyksiä siitä, mitä ihmettä teen tällaisessa pestissä, kun en selvästi ole osannut (enkä edes halua) muotoilla vastauksia näihin kysymyksiin, jotka toiset kokevat oppimisen kannalta jotenkin olennaisina. Kuten kysymyksen tavoitteista. Itse miellän tilanteet niin monimutkaisiksi, että tiettyihin tavoitteisiin pitäytyminen ihan turhaan rajaa uteliaisuutta. Tietysti opettaessani anatomiaa opetin anatomiaa ja nyt ohjatessani naurujoogaa ohjaan naurujoogan harjoitteita, koetan aikatauluttaa järkevästi ja lähestyä kutakin aihetta jotenkin sen vaatimalla syvyydellä tai kepeydellä (kepeyttä suosien) - mutta ei sillä ole mitään tekemistä tavoitteiden kanssa. Jos jokin tavoite on pakko nimetä, varmaan ajattelen about niin, että tavoitteeni on tarjota uusi, uudenlainen tiettyyn menetelmään suuntautunut tilanne, jonka puitteissa itsen voi vuoroin unohtaa ja lentää uteliain siivin kohti laajempaa, pidäkkeettömämpää olemisen tapaa, ja sitten vuoroin voi havaita oman olemassaolonsa, sen rajallisuuden ja riittämättömyyden siinä hetkessä, ja harjoitella sietämään sitä oloa. Tietysti opetus on suunniteltava niin, että uteliaisuutta houkutellaan esiin. Mutta lopulta sen valloilleen päästäminen ei ole oma asiani. Ja eri ihmisten uteliaisuus näyttäytyy niin eri tavoin, ettei minulla ole harmaintakaan aavistusta, miten joihinkin niistä pitäisi reagoida.
Ehkä joskus opin vastaamaan erilaisiin oppimisen tai uteliaaksi tulemisen tapoihin paremmin. Toistaiseksi tunnen itseni varsin tumpeloksi ja kömpelöksi. Koetan repiä aiheesta komiikkaa, tarkastella sitä käsivarrenmitan päästä, mutta surukaan ei ole kaukana, eikä väsymys. Kysymys, milloin riitän itselleni. Milloin käyn huolettomaksi. Ja mitä tapahtuu sitten kun en enää säikähdä tietyssä käytännössä, kun koen tuntevani sen melko hyvin, vaikka toki koko ajan lisää oppien, yhä omituisempiin kysymyksiin törmäten. Etsinkö sitten taas jotain uutta ja vaikeaa?
Joskus haluaisin kysyä itseltäni samalla tavalla kuin useampi kumppanini on kysynyt: miksi tästä pitää tehdä niin vaikeaa?
Mikä kiskoo ihmistä mukavuusalueensa ulkopuolelle? Mikä on se luottamus siihen, että pää pieni ja keho pieni kestävät moista pyöritystä? Miksi se tuntuu elävämmältä kuin varma elämä, vakaa eteneminen saman paradigman sisällä?
Niin. En osaa vastata edes omiin kysymyksiini.
Jostain syystä en saa siitä samanlaisia kauhuja kuin siitä, etten osaa vastata heti paikalla toisten kysymyksiin. Jotenkin toisten kohdalla tuntuu, että on enemmän vastuussa yrityksestä vastata. Että toiset tarvitsevat. Itse en koe tarvitsevani kysymyksiin vastauksia. Parempi, ettei vaadi vastauksia, niin saa kysyä mielenkiintoisempia kysymyksiä. Ehkä se, mikä ohjaamisessa ja opettamisessa hämmentää, pohjimmiltaan, on se, että harvemmin oppimistilanteet jäsennetään niin, että ne työntävät maailmaan nimenomaan kysymyksiä suuntaamaan olemista ja mielenkiintoa.
Onpa hyvä että sain kirjoitettua tämän. Huomaan olleeni solmussa ainakin juuri tuon kohdan kanssa. Että saanko herättää lähinnä kysymyksiä, jos minulla ei ole niihin vastauksia, ei ainakaan vielä. Eikä kai tuohon voi kukaan muu antaa lupaa. Opinko antamaan siihen luvan itselleni?
Paljon mietittävää.
Sitä tuntua kesti ehkä kymmenen minuuttia. Sitten rauhotuin. Sanoin itselleni: No niin, kuukausi sitten aloitit ihan uudessa ammatissa ja juuri kun ehdit tottua, se pesti loppui ja nyt taas sinä olet aloittanut ihan uudessa ammatissa, jota ei ole koskaan ennen kokeillut. Kuka ei tuntisi semmoisessa hötäkässä itseään osaamattomaksi ja riittämättömäksi? Kelle et tarkalleen ottaen riitä? Etköhän se ole vain sinä itse. Muillahan on aina sekin vaihtoehto, että he voivat äänestää jaloillaan ja tehdä yhteistyötä jonkun osaavamman kanssa. Mutta sinä, jos sinä et riitä itsellesi, mitä sitten?
Jotenkin nämä yksinpuhelut rauhoittavat. Niistin hihaan ja keitin pakuriteetä. Se siitä.
En ole koskaan nuorempana halunnut ryhtyä opettamaan tai ohjaamaan. Nyt jotenkin elämäni on pyyhkäissyt sellaiseen tilaan, että juuri näitä asioita kuitenkin näytän tekevän. Jos käsi ei olisi kipeä, voisin hieroa. (Vaikka kun tarkasti muistelen, kyllä siinäkin saan aikaan melkoisia lasteja riittämättömyyden tunnetta.) Nyt ei kuitenkaan ole vaihtoehtoa. On tehtävä jotain, ja se jotain, mitä näytän saavan, on opetusta ja ohjausta.
Olen oppinut aika hyvin tunnesäätelemään oppimistilanteita silloin kun olen itse oppilaana. Tunnen kyllä silloinkin itseni aina välillä tyhmäksi ja osaamattomaksi, mutta sehän juuri onkin oppimistilanteen suola: olen oppimassa jotain, mitä en vielä osaa. Se on siis ihan ookoo. Enkä ole muiden huomion kohteena paitsi joskus kun minut poimitaan mikroskoopin alle, jolloin unohdan äkisti kaiken sen, minkä luulin jo osaavani. (Se palautuu sitten pari minuuttia myöhemmin.) Sen kanssa tulee kuitenkin toimeen. On vain jaksettava omaa hitauttaan. Ja jaksettava muistaa, että on sitä toisaalta rohkeakin, melkein hurja, kun tällä tavalla etenee tuntemattomaan sen sijaan, että pysyttelisi mukavuusalueella ja sanoisi siitä, mitä ei ymmärrä, että se on paskaa tai joitain muita, erilaisia, varten. (Ei, ei minulla ole voimia tunkea itseäni ihan kaikkeen, mikä pelottaa, tietenkään. Ja jotkut asiat tosiaan tuntuvat vahingollisilta itselle, ainakin tässä tilanteessa ja näillä valmiuksin. Ehkä myöhemmin olen niistä eri mieltä, mutta tässä tilanteessa päätökset on tehtävä tämän hetken tason kautta.)
Ohjaus- ja opetustilanteiden tunnesäätely sen sijaan tuntuu varsin haastavalta. Ensinnäkin vaikuttaa siltä, että tietyt aika syvään juurtuneet luontumukseni ovat varsin harmillisia tuossa kontekstissa. Esimerkiksi luontumus suuntautua vain yhteen tai kahteen ihmiseen kerrallaan turvallisuutta kokien. Osaan kyllä toimia isommassakin ryhmässä, mutta naamakkaisintensiteetti on siinä niin paljon pienempi, etten koe vuorovaikutusta erityisen turvalliseksi. Koen, etten saa mitenkään tarvittavaa informaatiota. Ja etten julkisessa tilassa, jossa minun pitäisi tahdittaa kaikkien oppimisärsykkeitä, voi myöskään yksi kerrallaan syventyä naamakkaisongelmanratkaisuun kommunikaation tai oppimisen tiimoilta. Koen tarvitsevani intensiteetin ja tiiviin yhteyden, ja ryhmätilanteessa en tietenkään voi saada sellaista. Toinen harmilliselta tuntuva piirre liittyy pelastava lassie -kuvioon. Jos joku ei näytä pysyvän mukana tai suree tai mököttää, minun ensimmäinen mielteeni on rynnistää pelastamaan tätä ihmistä hyvään oloon. En tee sitä, ellei tilanne ole katastrofaalinen tai häiritse muiden oppimista, koska aikuinen ihminen voi itsekin pyytää apua sitä halutessaan eikä väkisin auttaminen yleensä toimi, mutta samalla voimia palaa siihen, että joudun pidättelemään impulssia, joka kyllä syöksähtäisi toiminnaksi, jos vain hölläisin otetta. Tietysti myös se luontumus aiheuttaa päänvaivaa, että minun on vaikeaa käsittää, että minulla on oikeus ylipäänsä olla olemassa, saati sitten tehdä jotain toisiin vaikuttavaa. Pelkään hurjasti jotenkin loukkaavani tai hämmentäväni. Ja silti jokaisessa oppimistilanteessa on vähintään hämmennys mukana.
Toiseksi, huomaan jatkuvasti törmääväni siihen seikkaan, että ympäristö hahmottaa oppimisen hyvin eri tavalla kuin itse teen, mikä puolestaan synnyttää kysymyksiä siitä, mitä ihmettä teen tällaisessa pestissä, kun en selvästi ole osannut (enkä edes halua) muotoilla vastauksia näihin kysymyksiin, jotka toiset kokevat oppimisen kannalta jotenkin olennaisina. Kuten kysymyksen tavoitteista. Itse miellän tilanteet niin monimutkaisiksi, että tiettyihin tavoitteisiin pitäytyminen ihan turhaan rajaa uteliaisuutta. Tietysti opettaessani anatomiaa opetin anatomiaa ja nyt ohjatessani naurujoogaa ohjaan naurujoogan harjoitteita, koetan aikatauluttaa järkevästi ja lähestyä kutakin aihetta jotenkin sen vaatimalla syvyydellä tai kepeydellä (kepeyttä suosien) - mutta ei sillä ole mitään tekemistä tavoitteiden kanssa. Jos jokin tavoite on pakko nimetä, varmaan ajattelen about niin, että tavoitteeni on tarjota uusi, uudenlainen tiettyyn menetelmään suuntautunut tilanne, jonka puitteissa itsen voi vuoroin unohtaa ja lentää uteliain siivin kohti laajempaa, pidäkkeettömämpää olemisen tapaa, ja sitten vuoroin voi havaita oman olemassaolonsa, sen rajallisuuden ja riittämättömyyden siinä hetkessä, ja harjoitella sietämään sitä oloa. Tietysti opetus on suunniteltava niin, että uteliaisuutta houkutellaan esiin. Mutta lopulta sen valloilleen päästäminen ei ole oma asiani. Ja eri ihmisten uteliaisuus näyttäytyy niin eri tavoin, ettei minulla ole harmaintakaan aavistusta, miten joihinkin niistä pitäisi reagoida.
Ehkä joskus opin vastaamaan erilaisiin oppimisen tai uteliaaksi tulemisen tapoihin paremmin. Toistaiseksi tunnen itseni varsin tumpeloksi ja kömpelöksi. Koetan repiä aiheesta komiikkaa, tarkastella sitä käsivarrenmitan päästä, mutta surukaan ei ole kaukana, eikä väsymys. Kysymys, milloin riitän itselleni. Milloin käyn huolettomaksi. Ja mitä tapahtuu sitten kun en enää säikähdä tietyssä käytännössä, kun koen tuntevani sen melko hyvin, vaikka toki koko ajan lisää oppien, yhä omituisempiin kysymyksiin törmäten. Etsinkö sitten taas jotain uutta ja vaikeaa?
Joskus haluaisin kysyä itseltäni samalla tavalla kuin useampi kumppanini on kysynyt: miksi tästä pitää tehdä niin vaikeaa?
Mikä kiskoo ihmistä mukavuusalueensa ulkopuolelle? Mikä on se luottamus siihen, että pää pieni ja keho pieni kestävät moista pyöritystä? Miksi se tuntuu elävämmältä kuin varma elämä, vakaa eteneminen saman paradigman sisällä?
Niin. En osaa vastata edes omiin kysymyksiini.
Jostain syystä en saa siitä samanlaisia kauhuja kuin siitä, etten osaa vastata heti paikalla toisten kysymyksiin. Jotenkin toisten kohdalla tuntuu, että on enemmän vastuussa yrityksestä vastata. Että toiset tarvitsevat. Itse en koe tarvitsevani kysymyksiin vastauksia. Parempi, ettei vaadi vastauksia, niin saa kysyä mielenkiintoisempia kysymyksiä. Ehkä se, mikä ohjaamisessa ja opettamisessa hämmentää, pohjimmiltaan, on se, että harvemmin oppimistilanteet jäsennetään niin, että ne työntävät maailmaan nimenomaan kysymyksiä suuntaamaan olemista ja mielenkiintoa.
Onpa hyvä että sain kirjoitettua tämän. Huomaan olleeni solmussa ainakin juuri tuon kohdan kanssa. Että saanko herättää lähinnä kysymyksiä, jos minulla ei ole niihin vastauksia, ei ainakaan vielä. Eikä kai tuohon voi kukaan muu antaa lupaa. Opinko antamaan siihen luvan itselleni?
Paljon mietittävää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti