Ihana ikivanha laulu

Istun uimahallin saunassa. Lihakset alkavat lämmetä ja pehmetä. Löyly suhistelee.

Sisään tulee nainen lapsi sylissä. Päästyään lauteelle lapsi alkaa kinuta laulua. Äiti laulaa. Keskustelut saunassa katkeavat. Päät kääntyvät. Voi miltei nähdä korvien höristyvän liiskaisten hiusten etualalla.

Kuuntelen laulun sanoja jurottaen takareidestä venyvän alaraajani yläpuolella, vahvasti yhteydessä hermotuksen hälyyn. "Lämpöinen löyly on kotisaunan, toisin on vierahassa", laulaa nainen. "Voi jospa säilyis äidin lapset kylmässä maailmassa."

Laulun loputtua katson surullisesti lasta. Hei ystävä, olet piilo-opetussuunnitelmassa, kuten me kaikki. Me ja muut. Mitkä muut? No ne kylmän maailman vieraat muut. Ne, jotka on niitä muita. Niitä, jotka ei vihdo pehmeesti.

"Ihan tulee tippa silmään", sanoo vanhempi nainen. "Meillekin äiti tuota lauloi saunassa."

Nainen kiittää. Lapsi kaluaa sormiaan.

Minustakin oli mukavaa, että nainen lauloi, ja onhan minullekin tuota laulettu. Olen joskus jopa ränkyttänyt sitä itselleni oikein paskana ollessani. Joskus ennemmin. Joskus ennen kuin aloin kysyä, onko tämä jako meihin ja kylmään maailmaan niin asiallinen kuvaus lainkaan vai voiko se kääntyä itseään toteuttavaksi ennusteeksi. En ole niitä ihmisiä, jotka haluaisivat kieltää lauluja. Mutta kyllä ne minusta kuulostavat salaväijyiltä kaikesta huolimatta.

Kylmä maailma, jossa ihmiset istuvat sulloutuneena alasti samaan puulla vuorattuun kosteussuojattuun huoneeseen teräslasibetonirakennuksessa. Hymyilevät toisilleen. Toivottavasti lapsi kuuntelee muutakin kuin laulun sanoja. Ainakin siinä vaiheessa, kun hän on edennyt aikuisuuden siihen vaiheeseen, jossa voi kutakuinkin vapaahkosti valita, keiden kanssa on läheisissä tekemisissä ja keiden ei. Ei se maailma nyt niin kylmä liene. Enemmän ainakin itseäni kylmäävät tietyt sanallistukset, joita huomaan pääni generoivan näennäisen viattomasti. Ehkä silkasta tottumuksesta.

Vaikka tietysti äidit ja heihin liittyvät yhteyden ja turvan kokemukset ovat liikuttavia. Yllätin yksi ilta itseni vollottamalla kovasti kesken venytystä ihan vain sen takia, että laittamani taustamusiikki, jonka suurin funktio on kellottaa pitkäkestoinen venytys, sattui laulattamaan Kulkurin ja joutsenen, joka on äidin lempilaulu. (Siinä muuten taas yksi laulu, jonka sanoissa oma maa mansikoidaan. Ikään kuin se ei aika helposti tapahtuisi luonnostaankin. Vai tapahtuisiko? Paha sanoa, kun on elänyt kaiken ikäänsä oman maan ja meidän korostuksen keskellä.) Jotenkin on vain hyvin liikuttavaa kuvitella, miten äiti kuvittelee kiertävänsä maailmaa paljain jaloin etsimässä onneaan. Se on varmasti jotenkin meitä yhdistävä kokemus. Vaikka äiti ei pääse kiertämään paljon minnekään, koska isä haluaa aina Kanarian saarille ja siellä samaan hotelliin, eivätkä he osaa kuvitellakaan matkustavansa erikseen. Ja vaikka minun jaloillani ei enää kävellä kivuitta ilman tukipohjallisia, ei edes vessaan ja takaisin. Ja vaikka on hetkiä, jolloin olen enemmän karkoittamassa lauluja huolillani kuin päinvastoin.

Ajattelen tätä kaikkea saunassa istuessani. Näen otsasta niljaana irronneen hikipisaran läsähtävän reidelle. Ajattelen kaupungistumista, yleisiä saunoja, taloyhtiön saunoja ja uutta kehitystä, asuntokohtaisia saunoja. Tajuan, etten tietysti voikaan tajuta laulua, koska en ole kasvanut ympäristössä, jossa olisi kotisauna, jossa kävisi vain kodin väki. Aina on pitänyt vahtia kelloa. Tai sitten on oltu jossain, missä on kerralla enemmän ihmisiä. Usein olen siellä muualla ja niiden muiden kanssa myös käyttäytynyt tavalla, jolla olen saanut osakseni pehmeämpää huomiota. Pienentänyt itseäni innokkaammin ja sen kiitoksena saanut kokea ystävällisyyttä, jonka ilmenemiselle kiireinen ja ylivalvotettu lapsiperhe ei liene otollisin ympäristö. Etenkään jos lapsi ei heti paikalla ole halukas pienentämään tai suurentamaan itseään.

On monenlaisia tarinoita. Ja lauluja.

"Niin ihana laulu", vahvistaa yksi vanhoista naisista. "Ihana ja ikivanha."