Kävin ensimmäistä kertaa elämässäni vieraista ihmisistä koostuvassa ryhmätilanteessa, johon meneminen ei yhtään jännittänyt. Toisia oli kuulemma jännittänyt. Minä ilmeisesti olin jo etukäteen päättänyt olevani oikeassa paikassa.
En muista, milloin löysin Elaine Aronin herkkyystutkimukset, mutta löytö tuntui kyllä helpottavalta. En ole kaikin mahdollisin tavoin erityisherkkä, mutta olen sitä ihan riittävän monin tavoin, jotta solahdin kotiin tuohon teoriaan. Toistaiseksi etenen sen työhypoteesin mukaisesti koettaessani ymmärtää raketoivaa stressitasoa, kun joku haluaa soittaa radiota keskustelun taustalla tai kun raitiovaunuun nousee joku, joka haisee kemikaaleilta kymmenenkin metrin päähän. Tai ymmärtääkseni, miksi toisinaan menen jossain muiden mielestä ihan ystävälliseltä vaikuttavassa tilanteessa lukkoon ja pakenen, romahdan tai olen vain jälkikäteen kuin jyrän yli ajama (jälkimmäinen lienee yleisin lopputulema), ja miksi pystyn toipumaan siitä niin nopeasti.
Menin samanlaisten tai ainakin itsensä samaan ryhmään mieltäneiden ihmisten kokoukseen siten toiveikkaana ja pelottomana - olin melko varma, ettei kellään olisi hajustettua deodoranttia, ettei kukaan puhuisi liian kovalla äänellä tai potkisi pöydänjalkaa.
Ulkomuodoltaan herkkikset näyttivät ihan keiltä hyvänsä. Koetin kuvitella, että istumme kahvihuoneessa ja että he ovat työtovereitani. En kuitenkaan onnistunut siinä, sillä kukaan ei puhunut tietäväiseen sävyyn eikä vitsaillut aggressiivisesti. Nämä ihmiset myös sanoivat ääneen asioita, joita en ollut kuullut vielä kenenkään sanovan ääneen ja jotka kuullessani hämmennyin, koska olisin itsekin voinut sanoa ne. Olin toisin sanoen elämäni ensimmäistä kertaa ryhmässä, jossa kukaan ei pelottanut minua. Ei hitustakaan. Ja jossa ymmärsin ylenmäärin pitkällisesti tulkitsematta ihan kaiken, mitä tapaamisessa sanottiin. (Osa siitä liittyi minusta juuri herkkyysdiskurssiin, osa kyllä varmasti pätee oletettavasti kaikilla ihmisillä, kuten että itseä motivoivassa ja omiin elämänarvoihin sopivassa työssä jaksaa enemmän paineita stressaantumatta.) En joutunut kertaakaan pohtimaan, miksi joku ei halua huomata toisten epämukavuutta tai jopa nauraa sille, jos toimintatavoista koetetaan neuvotella. En joutunut selittämään sellaista ymmärryksen puutteella. En tullut yhtään surulliseksi.
Ja halusin heti nähdä koko joukon uudestaan, vaikka selkeästi spesifit kiinnostuksenkohteemme ovat hyvinkin erilaisia. On yksinkertaisesti valtavan mielenkiintoista puhua sellaisen joukon kanssa, jonka kanssa ymmärrys rakentuu niin helposti. Se tuntuu kummalliselta, kun on tottunut kääntämään ja tulkkaamaan näkökulmalta toiselle. Mikä siinä on taustalla? Jonkinlainen maailmaa ja kommunikaatiota koskeva perusoletus, kenties sanallistamattomalla tasolla? Haluan ottaa tästä selkoa.
En osaa sanoa, vielä, miten järkevä käsite tuo HSP ylimalkaan on, mutta joitain ihan kiinnostavia tutkimuksia siihen liittyvän keskustelun ympärillä on tapahtunut, esim. tämä. Henkilökohtaisesti tuntuu myös miellyttävämmältä ja rakentavammalta kutsua itseään erityisherkäksi kuin hankalaksi, epävakaaksi tai maanis-depressiiviseksi - näitäkin on joku koiranleuka joskus ehdottanut, ja olen tietysti tunnollisesti reflektoinut määritelmien ja kuvausten luona sekä lukenut terapiakirjallisuutta, mutta aina jokin on jäänyt loksahtamatta kohdalleen - olen harvoin nimittäin niin pois tolaltani ettenkö toimisi kohtuullisen normaalin oloisesti, vaikka tarvitsenkin paljon rauhaa ja yksinäisyyttä, tilaa kuulla omat ajatukseni ja kehoni tilan. En ole myöskään kokenut tarvitsevani ammattiapua kuin muutamassa kohdin elämääni, ja silloin siitä lääkäriltä kysyessäni minulle on sanottu, että tuossa tilanteessa olisi ihmekin, jos ei tuntuisi kriisiltä, ja soita uudestaan, jos se tuntemus ei ala mennä ohi tilanteen ratkettua. (Ilmeisesti ilmaisen itseäni lääkärissä jotenkin liian pidättyvästi, vaikka muualla osaankin itkeä valtameriä. Moni ystäväni on saanut mielialalääkkeet pienellä valituksella ja muut näyttävät osaavan paremmin myös saikunkinuamisen taidon. Minun näemmä koetaan selviävän ilmankin. Hyvä niin, vaikka joskus kyllä tunnen itseni räjähtäneeksi ja todella levon tarpeessa olevaksi.) Myöskin autismikirjoa on joskus ehdotettu joidenkin reaktioideni ja mieltymysteni selittämiseksi, ja olen lukenut jonkun verran siihenkin liittyen. Mutta toisaalta minulta puuttuu varsin monia autismikirjon tuntomerkkejä, ja joissain suhteissa tunnen olevani jopa toista äärilaitaa kuin aspikset tai ADD:t, joita joku on maallikonviisaudessaan joskus ehdotellut. Toisaalta kun tuntosarveilen ihmisiä ympärilläni hyvinkin tarkkaan ja otan pieniäkin merkkejä haudanvakavasti, ja sitten kun hämmennyn, en ala kouhottaa vaan vetäydyn piiloon ja yksinoloon kunnes koen ymmärtäväni kokemaani sen verran, että voin palata ihmisseuraan.
Lyhyemmin: En usko, että minussa on mikään ihmeemmin vialla. (Miksi pitäisikään?) Mutta toisaalta tiedän, että koen jotkut asiat paljon stressaavampina kuin useimmat ystäväni, ja tietenkin olen vuosikausia kysynyt itseltäni (ja välillä muiltakin), miksi, ja törmäillyt sitten päin enimmäkseen paljon huonompia vastauksia. HSP-teoria kuvaa ainakin toistaiseksi riittävän hyvin tällaista kokemusta.
HSP:stä on suomalaisittain puhuttu myös aika vähän aikaa. Niinpä kokoontumiseen tulleet ihmiset olivat sellaisia, jotka ensiksi kuulevat jostain asiasta ja tarttuvat siihen - kohtalaisen valveutuneita ja aktiivisia. Ehkä sekin seurassa viehätti. Mutta ennen kaikkea se kommunikoinnin uskomaton helppous - se tuntui todella kummalliselta.
Tätä on jollain tavalla pelottavaa kirjoittaa, koska kipuilen edelleen sanan "herkkä" kanssa. (Erityisherkän kanssa kipuilu tietysti vielä entisestään pahenee.) Kuinka kovasti haluaisinkin olla rohkea ja rämäpää, terästahtoinen ja kaiken naurulla kuittaava. Etten itkisi niin helposti. Ettei minun tarvitsisi olla tarkka rajojen asettamisessa ja ärsykkeiden annostelussa juuri sopivasti. Enkä tietysti halua sitäkään, että ihmiset jauhavat paskaa selän takana ja ajattelevat minun tulleen hulluksi tai vaativan jotain supererityiskohtelua, joka heidän pitäisi tajuta etukäteen järjestää. (No, tietysti keinohajustamaton maailma OLISI ihana... jo huuhteluaineen haju vaihdetuissa vaatteissa saa puolikahjoksi pysyessään pesusta toiseen. Mutta se lienee fantasiaa.) Ryhmässä keskustellessa tuli ilmi myös pelko sen suhteen, että joku voi ajatella HSP-statuksen tarkoittavan invaliditeettiluokituksen ja sen mukaisten etuuksien hamuamista. Mikä on hieman omituista, kun puhutaan kuitenkin noin viidenneksen populaatiosta jakamasta piirteestä. Ei, olen aivan toimintakykyinen.
Ehkä heistä suurin osa herkistä suhtautuu herkkyyteensä jotenkin neutraalimmin. Tuskin viidennes väestöstä kipuilee tässä mittakaavassa? Itse olen kasvanut selkeästi herkkien ja herkkyyttään toisaalta jatkuvasti problematisoivien ja itseään siitä syyllistävien, toisaalta herkkyyden vuoksi ihmisseurasta omiin oloihinsa vetäytyneiden vanhempien hoivissa, joten minulla on ollut kuljettavana aika kivinen tie tähän pisteeseen saakka - minä kun en halua vetäytyä seurasta, ja sitten toisaalta seurassa saa aina välillä kohdata oman herkkyytensä ja toisten reaktiot siihen, eikä minulla ollut pitkään aikaan mitään myönteistä sanottavaa tavastani reagoida. Asiaa ei helpottanut lainkaan se, että äiti koetti uskotella minulle, etten reagoi tavalla, jolla ihan selvästi kuitenkin reagoin. (Hän tarkoitti hyvää, totta kai. Hän ajatteli, että sillä tavalla asiat sanallistamalla tapani reagoida muuttuisi ja minulla olisi helpompaa. Valitettavasti vain ahdistuin, kun tunsin, ettei äiti yhtään ymmärtänyt, mitä koen. Puhuimme tätä selväksi jokunen vuosi takaperin ja tuntui helpottavalta tajuta äidin varsin hyvin tajunneen, mitä kävin läpi, vaikkei hän sitä ollut halunnutkaan silloin ilmaista, kun ajatteli sen jotenkin vahingoittavan mahdollisuuksiani kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi.) Nyt tuntuu kuin suuri taakka olisi kadonnut kannettavasta kuormasta.
Fauni sanoo minua joskus herkäksi. Aluksi protestoin kovasti vastaan, koska ajattelin herkän tarkoittavan suunnilleen samaa kuin heikko tai vaativan runotyttömäisen langanlaihaa vartta, jollaista tuskin koskaan saan tällä luustolla ja lihaksistolla. Viime aikoina olen lakannut väittämästä vastaan, koska olen selittänyt itselleni uudelleen, ettei herkkä ole sama kuin heikko, eikä sen vastakohta ole vahva tai sinnikäs vaan kovakorvainen tai robusti. (Sitäpaitsi joillain elämän osa-alueilla olen varsin robusti. Vaikka sitten tunnenkin itseni pönkitetyksi kovakuoriaiseksi ja itkeskelen sitä jälkikäteen. Tai ehkä olen vain sinnikäs ja omaksunut robustiksi naamioitumisen strategian, kun oikein jotain haluan.) Joissain asioissa olen herkkä. En kaikissa, mutta monissa. Jos tuo konsepti olisi ollut tuttu niille psykologeille, joille minua vietiin lapsena, kun vanhemmat olivat varmoja, että minussa oli jokin kauhea vika, koska vain kiljuin ja käyttäydyin oudosti ja menin sekaisin, olisin vanhempineni ehkä saanut evääksi muunkin arvauksen kuin ettei minussa mitään vikaa ole (ja että ei-elimellistä-syytä -pahatapaisuuteni voidaan rankaista ja paheksua olemattomiin). Ei vikaa, ei poikkeavuutta - mutta kylläkin herkkyys.
On niin paljon uutta käsitettävää ja käsiteltävää. Se tuntuu hauskalta ja jännittävältä. Ja olo tuntuu hyvin toiveikkaalta.
En muista, milloin löysin Elaine Aronin herkkyystutkimukset, mutta löytö tuntui kyllä helpottavalta. En ole kaikin mahdollisin tavoin erityisherkkä, mutta olen sitä ihan riittävän monin tavoin, jotta solahdin kotiin tuohon teoriaan. Toistaiseksi etenen sen työhypoteesin mukaisesti koettaessani ymmärtää raketoivaa stressitasoa, kun joku haluaa soittaa radiota keskustelun taustalla tai kun raitiovaunuun nousee joku, joka haisee kemikaaleilta kymmenenkin metrin päähän. Tai ymmärtääkseni, miksi toisinaan menen jossain muiden mielestä ihan ystävälliseltä vaikuttavassa tilanteessa lukkoon ja pakenen, romahdan tai olen vain jälkikäteen kuin jyrän yli ajama (jälkimmäinen lienee yleisin lopputulema), ja miksi pystyn toipumaan siitä niin nopeasti.
Menin samanlaisten tai ainakin itsensä samaan ryhmään mieltäneiden ihmisten kokoukseen siten toiveikkaana ja pelottomana - olin melko varma, ettei kellään olisi hajustettua deodoranttia, ettei kukaan puhuisi liian kovalla äänellä tai potkisi pöydänjalkaa.
Ulkomuodoltaan herkkikset näyttivät ihan keiltä hyvänsä. Koetin kuvitella, että istumme kahvihuoneessa ja että he ovat työtovereitani. En kuitenkaan onnistunut siinä, sillä kukaan ei puhunut tietäväiseen sävyyn eikä vitsaillut aggressiivisesti. Nämä ihmiset myös sanoivat ääneen asioita, joita en ollut kuullut vielä kenenkään sanovan ääneen ja jotka kuullessani hämmennyin, koska olisin itsekin voinut sanoa ne. Olin toisin sanoen elämäni ensimmäistä kertaa ryhmässä, jossa kukaan ei pelottanut minua. Ei hitustakaan. Ja jossa ymmärsin ylenmäärin pitkällisesti tulkitsematta ihan kaiken, mitä tapaamisessa sanottiin. (Osa siitä liittyi minusta juuri herkkyysdiskurssiin, osa kyllä varmasti pätee oletettavasti kaikilla ihmisillä, kuten että itseä motivoivassa ja omiin elämänarvoihin sopivassa työssä jaksaa enemmän paineita stressaantumatta.) En joutunut kertaakaan pohtimaan, miksi joku ei halua huomata toisten epämukavuutta tai jopa nauraa sille, jos toimintatavoista koetetaan neuvotella. En joutunut selittämään sellaista ymmärryksen puutteella. En tullut yhtään surulliseksi.
Ja halusin heti nähdä koko joukon uudestaan, vaikka selkeästi spesifit kiinnostuksenkohteemme ovat hyvinkin erilaisia. On yksinkertaisesti valtavan mielenkiintoista puhua sellaisen joukon kanssa, jonka kanssa ymmärrys rakentuu niin helposti. Se tuntuu kummalliselta, kun on tottunut kääntämään ja tulkkaamaan näkökulmalta toiselle. Mikä siinä on taustalla? Jonkinlainen maailmaa ja kommunikaatiota koskeva perusoletus, kenties sanallistamattomalla tasolla? Haluan ottaa tästä selkoa.
En osaa sanoa, vielä, miten järkevä käsite tuo HSP ylimalkaan on, mutta joitain ihan kiinnostavia tutkimuksia siihen liittyvän keskustelun ympärillä on tapahtunut, esim. tämä. Henkilökohtaisesti tuntuu myös miellyttävämmältä ja rakentavammalta kutsua itseään erityisherkäksi kuin hankalaksi, epävakaaksi tai maanis-depressiiviseksi - näitäkin on joku koiranleuka joskus ehdottanut, ja olen tietysti tunnollisesti reflektoinut määritelmien ja kuvausten luona sekä lukenut terapiakirjallisuutta, mutta aina jokin on jäänyt loksahtamatta kohdalleen - olen harvoin nimittäin niin pois tolaltani ettenkö toimisi kohtuullisen normaalin oloisesti, vaikka tarvitsenkin paljon rauhaa ja yksinäisyyttä, tilaa kuulla omat ajatukseni ja kehoni tilan. En ole myöskään kokenut tarvitsevani ammattiapua kuin muutamassa kohdin elämääni, ja silloin siitä lääkäriltä kysyessäni minulle on sanottu, että tuossa tilanteessa olisi ihmekin, jos ei tuntuisi kriisiltä, ja soita uudestaan, jos se tuntemus ei ala mennä ohi tilanteen ratkettua. (Ilmeisesti ilmaisen itseäni lääkärissä jotenkin liian pidättyvästi, vaikka muualla osaankin itkeä valtameriä. Moni ystäväni on saanut mielialalääkkeet pienellä valituksella ja muut näyttävät osaavan paremmin myös saikunkinuamisen taidon. Minun näemmä koetaan selviävän ilmankin. Hyvä niin, vaikka joskus kyllä tunnen itseni räjähtäneeksi ja todella levon tarpeessa olevaksi.) Myöskin autismikirjoa on joskus ehdotettu joidenkin reaktioideni ja mieltymysteni selittämiseksi, ja olen lukenut jonkun verran siihenkin liittyen. Mutta toisaalta minulta puuttuu varsin monia autismikirjon tuntomerkkejä, ja joissain suhteissa tunnen olevani jopa toista äärilaitaa kuin aspikset tai ADD:t, joita joku on maallikonviisaudessaan joskus ehdotellut. Toisaalta kun tuntosarveilen ihmisiä ympärilläni hyvinkin tarkkaan ja otan pieniäkin merkkejä haudanvakavasti, ja sitten kun hämmennyn, en ala kouhottaa vaan vetäydyn piiloon ja yksinoloon kunnes koen ymmärtäväni kokemaani sen verran, että voin palata ihmisseuraan.
Lyhyemmin: En usko, että minussa on mikään ihmeemmin vialla. (Miksi pitäisikään?) Mutta toisaalta tiedän, että koen jotkut asiat paljon stressaavampina kuin useimmat ystäväni, ja tietenkin olen vuosikausia kysynyt itseltäni (ja välillä muiltakin), miksi, ja törmäillyt sitten päin enimmäkseen paljon huonompia vastauksia. HSP-teoria kuvaa ainakin toistaiseksi riittävän hyvin tällaista kokemusta.
A good sound bite might be, "Have you ever heard of the trait of high sensitivity? About 20% of people are born with it. It's completely normal. Basically it's just a preference to process one's experiences more deeply. You know, think about things more than other people do."
You can stop here and wait for questions, or go on. "They ("we" is better though) also notice things others miss, and have stronger emotional reactions, both positive and negative. Noticing so much, feeling so much, and thinking about everything so much naturally means that they also get more easily overwhelmed, so that they need more down time and are more bothered by things like noise or having too much to do at once." (Lähde.)
HSP:stä on suomalaisittain puhuttu myös aika vähän aikaa. Niinpä kokoontumiseen tulleet ihmiset olivat sellaisia, jotka ensiksi kuulevat jostain asiasta ja tarttuvat siihen - kohtalaisen valveutuneita ja aktiivisia. Ehkä sekin seurassa viehätti. Mutta ennen kaikkea se kommunikoinnin uskomaton helppous - se tuntui todella kummalliselta.
Tätä on jollain tavalla pelottavaa kirjoittaa, koska kipuilen edelleen sanan "herkkä" kanssa. (Erityisherkän kanssa kipuilu tietysti vielä entisestään pahenee.) Kuinka kovasti haluaisinkin olla rohkea ja rämäpää, terästahtoinen ja kaiken naurulla kuittaava. Etten itkisi niin helposti. Ettei minun tarvitsisi olla tarkka rajojen asettamisessa ja ärsykkeiden annostelussa juuri sopivasti. Enkä tietysti halua sitäkään, että ihmiset jauhavat paskaa selän takana ja ajattelevat minun tulleen hulluksi tai vaativan jotain supererityiskohtelua, joka heidän pitäisi tajuta etukäteen järjestää. (No, tietysti keinohajustamaton maailma OLISI ihana... jo huuhteluaineen haju vaihdetuissa vaatteissa saa puolikahjoksi pysyessään pesusta toiseen. Mutta se lienee fantasiaa.) Ryhmässä keskustellessa tuli ilmi myös pelko sen suhteen, että joku voi ajatella HSP-statuksen tarkoittavan invaliditeettiluokituksen ja sen mukaisten etuuksien hamuamista. Mikä on hieman omituista, kun puhutaan kuitenkin noin viidenneksen populaatiosta jakamasta piirteestä. Ei, olen aivan toimintakykyinen.
Ehkä heistä suurin osa herkistä suhtautuu herkkyyteensä jotenkin neutraalimmin. Tuskin viidennes väestöstä kipuilee tässä mittakaavassa? Itse olen kasvanut selkeästi herkkien ja herkkyyttään toisaalta jatkuvasti problematisoivien ja itseään siitä syyllistävien, toisaalta herkkyyden vuoksi ihmisseurasta omiin oloihinsa vetäytyneiden vanhempien hoivissa, joten minulla on ollut kuljettavana aika kivinen tie tähän pisteeseen saakka - minä kun en halua vetäytyä seurasta, ja sitten toisaalta seurassa saa aina välillä kohdata oman herkkyytensä ja toisten reaktiot siihen, eikä minulla ollut pitkään aikaan mitään myönteistä sanottavaa tavastani reagoida. Asiaa ei helpottanut lainkaan se, että äiti koetti uskotella minulle, etten reagoi tavalla, jolla ihan selvästi kuitenkin reagoin. (Hän tarkoitti hyvää, totta kai. Hän ajatteli, että sillä tavalla asiat sanallistamalla tapani reagoida muuttuisi ja minulla olisi helpompaa. Valitettavasti vain ahdistuin, kun tunsin, ettei äiti yhtään ymmärtänyt, mitä koen. Puhuimme tätä selväksi jokunen vuosi takaperin ja tuntui helpottavalta tajuta äidin varsin hyvin tajunneen, mitä kävin läpi, vaikkei hän sitä ollut halunnutkaan silloin ilmaista, kun ajatteli sen jotenkin vahingoittavan mahdollisuuksiani kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi.) Nyt tuntuu kuin suuri taakka olisi kadonnut kannettavasta kuormasta.
Fauni sanoo minua joskus herkäksi. Aluksi protestoin kovasti vastaan, koska ajattelin herkän tarkoittavan suunnilleen samaa kuin heikko tai vaativan runotyttömäisen langanlaihaa vartta, jollaista tuskin koskaan saan tällä luustolla ja lihaksistolla. Viime aikoina olen lakannut väittämästä vastaan, koska olen selittänyt itselleni uudelleen, ettei herkkä ole sama kuin heikko, eikä sen vastakohta ole vahva tai sinnikäs vaan kovakorvainen tai robusti. (Sitäpaitsi joillain elämän osa-alueilla olen varsin robusti. Vaikka sitten tunnenkin itseni pönkitetyksi kovakuoriaiseksi ja itkeskelen sitä jälkikäteen. Tai ehkä olen vain sinnikäs ja omaksunut robustiksi naamioitumisen strategian, kun oikein jotain haluan.) Joissain asioissa olen herkkä. En kaikissa, mutta monissa. Jos tuo konsepti olisi ollut tuttu niille psykologeille, joille minua vietiin lapsena, kun vanhemmat olivat varmoja, että minussa oli jokin kauhea vika, koska vain kiljuin ja käyttäydyin oudosti ja menin sekaisin, olisin vanhempineni ehkä saanut evääksi muunkin arvauksen kuin ettei minussa mitään vikaa ole (ja että ei-elimellistä-syytä -pahatapaisuuteni voidaan rankaista ja paheksua olemattomiin). Ei vikaa, ei poikkeavuutta - mutta kylläkin herkkyys.
On niin paljon uutta käsitettävää ja käsiteltävää. Se tuntuu hauskalta ja jännittävältä. Ja olo tuntuu hyvin toiveikkaalta.
Ihana lukea tekstiäsi. Alleviivaan tuon unelman hajuusteettomasta maailmasta täysin.
VastaaPoistaMinun lapsuus ei ole mikään helpoin, ihan muistakin syistä kuin herkkyydestä, mutta olen saanut siihen uutta ulottuvuutta, kun olen tutustunut tähän herkkyysominaisuuteen.
Mukavaa joulun odotusta!