Papereiden päälle on karissut multaa ja vähän tomaattilannoitettakin. Niiden päällä makaa myös joukko siemenpusseja, furminaattori, shampoopullo, kirjastosta lainattu dvd-levy ja harcore zen -kirja. Parvekkeet pakottavat varjoja vastapäisen talon seinälle. Pyöräilijä leikkaa ilmaa punainen kypärä kupunaan. Ylämäkeen talutetaan.
Aamu, kuin mikä aamu hyvänsä. Paitsi että aamu aamulta liikun sutjakkaammin. Huomenna aloitan taas työt, astun hierontahuoneeseen ja keskityn ja tunnen tyytyväisyyttä siitä, että voin tehdä jotakin, jolla on merkitystä. Opiskellessa kysyn, papereita alleviivatessani ja referoidessani kysyn, kustannustoimittaessani kysyn, kirjoittaessani kysyn, mikä on tämän asian mieli ja merkitys ja tuoko sen harjoittaminen ympärilleen enemmän hyviä vai huonoja viboja. Kysyn samaa ihmisten kanssa, läheissuhteiden ja ystävien. Ja vaikka kuinka torun itseäni lempeästi, että mokoma hyvähuonoilu on kauhean dualistista enkä tule saamaan järkeviä vastauksia, kysyn silti. Hieroessa en kysy. Sikäli se on jonkinlainen ankkuri kaikelle muulle kokemukselle, samalla tavalla kuin nuorempana oli seksuaalisuus. Aikana, jolloin en ollut vielä tullut ajatelleeksi, miten seksuaalisuuskin voi satuttaa. Varmasti se johtui silloin siitä, että olin vielä niin lapsi sosiaaliselta tajultani.
Viikonloppuna on kirjoitettava essee lopulliseen muotoonsa. Jospa en tarvitsisi siihen papereita? Niihin on painunut teekupinjalan leimoja. Vaaleanpunaiset post it -laput sojottavat kirjojen väleistä. Kun teen esseen valmiiksi, nyhdän ne irti ja palautan kirjat toisten luettaviksi merkeistäni tyhjennettyinä.
Unohdan nopeasti.
Eilen istuin puistossa ja luin ystävän elokuvakäsikirjoitusta. Teini lähellä kiipesi puuhun, mikä sai koiran omituisen raivon valtaan. Toinen käsi koiralla luin tekstiä ja tuskailin, mitä sellaisesta osaa sanoa. Mitä tarkoittaa haluta toisen mielipide tai näkökulma? Muistan kun pyysin sellaista runoihini. Eri ihmiset pitivät aivan eri kohtia toimivina. Lopulta päätin, että ei, en julkaise niitä. En uskonut kommentteja kuultuani enää niiden voivan merkitä muille mitään sellaista minkä olisin halunnut välittää. Lopulta tulin siihen tulokseen, että kenties sanomakin jäi epäselväksi tai oli pelkistettävissä parahdukseen, että joskus tarvitsisin sylin, jossa itkeä kaiken ylitsetulvivuutta. Sitä ei vain ole kovinkaan funktionaalista ilmaista kirjoittamalla runoja. Tai etenkään kirjoittamalla niitä pöytälaatikkoon ja myöhemmin julkaisemalla niitä. Samaa mietin nyt käsikirjoituksen kanssa: Mitä tässä koetetaan viestiä? Kirjoitan lausunnon hyvin varovasti, koska en saa kiinni, mikä perusidea tarkalleen on. Kirjoitan lukijalle sälyttyvästä suuresta vastuusta ja vallasta hahmojen, tapahtumien ja niiden syiden jäädessä niin auki. Kirjoitan auki ne kohdat, joissa arvoin eri tulkintojen välillä loppuun saakka. En halua kirjoittaa hyvä enkä huono, sen sijaan kirjoitan, millaiseksi kuvittelen elokuvan temmon ja visuaalisen asun. Kirjoitan siitäkin, miten vaikeaa on kuvitella hahmot, kun saa tarkasteltavakseen vain heidän vuorosanansa. Eiväthän sanat ihmisissä tärkeitä ole vaan kaikki muu.
Huomaan, että tuollaisen käsikirjoituksen kanssa on hyvin vaikeaa edetä mihinkään, kun ei ole tiedossa erityisiä odotuksia eikä tavoitteita. Ottaa vastaan, mitä saa, ja korkeintaan erittelee, missä kohdin epäröi tulkinnassaan. Olisi kyllä loistavaa, jos elämään osaisi suhtautua yhtä avoimesti kaikissa kohdin. Jostain syystä elämän kohdalla kuitenkin kysyy kerta toisensa jälkeen, onko tämä ja tämä nyt muka reilua. On jotain odotuksia.
Käsikirjoitukseen kuten muuhunkin taiteeseen on kai helppoa suhtautua avoimesti, koska eivät ne lähtökohtaisesti merkitse mitään, eivät ne ole tärkeitä. Paitsi ehkä prosessi on tärkeä tekijälle, mutta siitä jääneet todisteet enimmäkseen herättävät lähinnä hämmennystä siitä, mikä tämän merkitys nyt olikaan. Joskus toki jokin tekele antaa voimaa ja kiinnittää huomion itseensä pitkiksikin ajoiksi. Niin käy hyvin harvoin, mutta joskus niinkin käy. Enimmäkseen silti kysyn, mikä tämän merkitys olikaan. Ei se tunnu kummalta, kysynhän niin myös opintojeni ja useimpien töideni kohdalla. Ihmisseuraan käymisen kohdalla.
Olin eilen vesijuoksemassa ensimmäistä kertaa lantion seudun iskuvamman kanssa. Silloinkaan en kysynyt, mikä sen kaiken merkitys oikein on. Ajattelin kyllä, että jännittävää, etten kysy, mutta se ei herättänyt halua kysellä. Sen merkitys on siinä paljaana: hengittäminen, veden varassa liikkuminen, auringonpäileet, täysi tavoitteettomuus, lihaslämpö. Kas, sanoin hiljaa itsekseni, etkös vaan arvostakin praksista poiesista enemmän. Niin se on kyllä aina ollutkin.
Joskus en ole vain tullut tematisoineeksi sitä yhtä kerkeästi.
Ensi viikon alussa saan heittää paperit paperinkeräyslaatikon uumeniin. Muutenkin voisi olla kevätsiivouksen paikka.
Aamu, kuin mikä aamu hyvänsä. Paitsi että aamu aamulta liikun sutjakkaammin. Huomenna aloitan taas työt, astun hierontahuoneeseen ja keskityn ja tunnen tyytyväisyyttä siitä, että voin tehdä jotakin, jolla on merkitystä. Opiskellessa kysyn, papereita alleviivatessani ja referoidessani kysyn, kustannustoimittaessani kysyn, kirjoittaessani kysyn, mikä on tämän asian mieli ja merkitys ja tuoko sen harjoittaminen ympärilleen enemmän hyviä vai huonoja viboja. Kysyn samaa ihmisten kanssa, läheissuhteiden ja ystävien. Ja vaikka kuinka torun itseäni lempeästi, että mokoma hyvähuonoilu on kauhean dualistista enkä tule saamaan järkeviä vastauksia, kysyn silti. Hieroessa en kysy. Sikäli se on jonkinlainen ankkuri kaikelle muulle kokemukselle, samalla tavalla kuin nuorempana oli seksuaalisuus. Aikana, jolloin en ollut vielä tullut ajatelleeksi, miten seksuaalisuuskin voi satuttaa. Varmasti se johtui silloin siitä, että olin vielä niin lapsi sosiaaliselta tajultani.
Viikonloppuna on kirjoitettava essee lopulliseen muotoonsa. Jospa en tarvitsisi siihen papereita? Niihin on painunut teekupinjalan leimoja. Vaaleanpunaiset post it -laput sojottavat kirjojen väleistä. Kun teen esseen valmiiksi, nyhdän ne irti ja palautan kirjat toisten luettaviksi merkeistäni tyhjennettyinä.
Unohdan nopeasti.
Eilen istuin puistossa ja luin ystävän elokuvakäsikirjoitusta. Teini lähellä kiipesi puuhun, mikä sai koiran omituisen raivon valtaan. Toinen käsi koiralla luin tekstiä ja tuskailin, mitä sellaisesta osaa sanoa. Mitä tarkoittaa haluta toisen mielipide tai näkökulma? Muistan kun pyysin sellaista runoihini. Eri ihmiset pitivät aivan eri kohtia toimivina. Lopulta päätin, että ei, en julkaise niitä. En uskonut kommentteja kuultuani enää niiden voivan merkitä muille mitään sellaista minkä olisin halunnut välittää. Lopulta tulin siihen tulokseen, että kenties sanomakin jäi epäselväksi tai oli pelkistettävissä parahdukseen, että joskus tarvitsisin sylin, jossa itkeä kaiken ylitsetulvivuutta. Sitä ei vain ole kovinkaan funktionaalista ilmaista kirjoittamalla runoja. Tai etenkään kirjoittamalla niitä pöytälaatikkoon ja myöhemmin julkaisemalla niitä. Samaa mietin nyt käsikirjoituksen kanssa: Mitä tässä koetetaan viestiä? Kirjoitan lausunnon hyvin varovasti, koska en saa kiinni, mikä perusidea tarkalleen on. Kirjoitan lukijalle sälyttyvästä suuresta vastuusta ja vallasta hahmojen, tapahtumien ja niiden syiden jäädessä niin auki. Kirjoitan auki ne kohdat, joissa arvoin eri tulkintojen välillä loppuun saakka. En halua kirjoittaa hyvä enkä huono, sen sijaan kirjoitan, millaiseksi kuvittelen elokuvan temmon ja visuaalisen asun. Kirjoitan siitäkin, miten vaikeaa on kuvitella hahmot, kun saa tarkasteltavakseen vain heidän vuorosanansa. Eiväthän sanat ihmisissä tärkeitä ole vaan kaikki muu.
Huomaan, että tuollaisen käsikirjoituksen kanssa on hyvin vaikeaa edetä mihinkään, kun ei ole tiedossa erityisiä odotuksia eikä tavoitteita. Ottaa vastaan, mitä saa, ja korkeintaan erittelee, missä kohdin epäröi tulkinnassaan. Olisi kyllä loistavaa, jos elämään osaisi suhtautua yhtä avoimesti kaikissa kohdin. Jostain syystä elämän kohdalla kuitenkin kysyy kerta toisensa jälkeen, onko tämä ja tämä nyt muka reilua. On jotain odotuksia.
Käsikirjoitukseen kuten muuhunkin taiteeseen on kai helppoa suhtautua avoimesti, koska eivät ne lähtökohtaisesti merkitse mitään, eivät ne ole tärkeitä. Paitsi ehkä prosessi on tärkeä tekijälle, mutta siitä jääneet todisteet enimmäkseen herättävät lähinnä hämmennystä siitä, mikä tämän merkitys nyt olikaan. Joskus toki jokin tekele antaa voimaa ja kiinnittää huomion itseensä pitkiksikin ajoiksi. Niin käy hyvin harvoin, mutta joskus niinkin käy. Enimmäkseen silti kysyn, mikä tämän merkitys olikaan. Ei se tunnu kummalta, kysynhän niin myös opintojeni ja useimpien töideni kohdalla. Ihmisseuraan käymisen kohdalla.
Olin eilen vesijuoksemassa ensimmäistä kertaa lantion seudun iskuvamman kanssa. Silloinkaan en kysynyt, mikä sen kaiken merkitys oikein on. Ajattelin kyllä, että jännittävää, etten kysy, mutta se ei herättänyt halua kysellä. Sen merkitys on siinä paljaana: hengittäminen, veden varassa liikkuminen, auringonpäileet, täysi tavoitteettomuus, lihaslämpö. Kas, sanoin hiljaa itsekseni, etkös vaan arvostakin praksista poiesista enemmän. Niin se on kyllä aina ollutkin.
Joskus en ole vain tullut tematisoineeksi sitä yhtä kerkeästi.
Ensi viikon alussa saan heittää paperit paperinkeräyslaatikon uumeniin. Muutenkin voisi olla kevätsiivouksen paikka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti