Kevään etenee. Istun raitiovaunussa, otsa nojaa lasiin, rumpeldnacker yli risteyksen kiskohärdellin, pää heijaa ja kopsauttaa itseään lasia vasten. Onkohan kohta vappu? Tietäisivätkö sormeni siihen vastauksen? Ei, sitten muistan, vappu meni jo, silloin sattui. Suljen silmät ja keinun eteenpäin välineen mukana.
Aika keinuu, tai keho ajassa, tai hengitys kehossa. Ajattelen ihmiset veneiksi, jotka hinkkaavat kyljistään laitureissa ja nyökkivät syvyyksien yli yksinään. Hengitän, hengitän, vaikka kyljistä on hilseillyt maalia ja toisaalta tarttunut vieraan värisiä hankausjälkiä, vaikka olen yksin ja syvyyttä riittää, ja kaiken sen keskellä kuvittelen kelluvan ristiluun, joka hitaasti laskeutuu roikkumaan eikä pyri pakenemaan mihinkään suuntaan.
Käyn erilaisilla joogatunneilla, jotka nimestään huolimatta muotoutuvat omanlaisikseen. Ajattelen nimiä ja mukavuusalueita, ja miten sanamagia voi houkuttaa mukavuusalueen ulkopuolelle, tai kuvamagia, se, mitä ei edes uskalla sanoa kellekään muulle, tai osaa, jokin epämääräinen kuvankaltainen käsitys asioiden hyvästä tolasta, se, mihin osaa rentoutua, miten sitä voi kuvitella ja heijastaa johonkin olosuhteeseen ja sen myötä ohjautua kohti olosuhdetta, joka onkin jotain aivan muuta, ja sitten siellä on vain opittava rentoutumaan, sanottava peloilleen kerran toisensa jälkeen "niin niin silloin kävi niin, hengitä!" ja hengitettävä. Raajat keinuvat.
Hämmästyn, kun joku aikuinen nauraa lapsen lailla nimelle, joka on hänen mielestään asetettu väärin. Joka ei ole vielä ymmärtänyt vastaamattomuutta tai sanoilla leikkimistä tai sitä, miten ne valehtelevat.
Alaselkä ei ole krampannut kertaakaan sen jälkeen, kun kaaduin ja putosin ristiluulle kalliolle. Olen istunut ja maannut ja tunnustellut lantion luita ja hännän nikamia ja koettanut ymmärtää, ovatko ne suoremmassa kuin ennen. En tiedä. Mutta olen kehittänyt kummallisen fiksaation SUP-joogaan. Haluaisin kokeilla sitä. En tiedä, miksi. Enhän pysy tasapainossa oikein kuivalla maallakaan, jos pitää seistä yhdellä jalalla. Tai missään asanoissa. Ja sitten haluan tehdä niitä kiikkerän surffilaudan päällä.
Ehkä haluankin molskahtaa. Ehkä siitä on kyse. Muistan edelleen Linnanmäen vedenneidot, joita sai molskauttaa altaaseen. Se oli yksi lapsuuteni unelmaduuneista lentäjän ja eläintenkesyttäjän lisäksi aikana ennen kuin keksin ryhtyväni hevosalalle tai aivokirurgiksi tai valokuvaajaksi. Ehkä nyt otan takaisin sen, ettei vedenneitoja enää ole. Mulahdan. Tai katsotaan nyt. Mutta on vaikeaa uskoa, etten kokeilisi mulahtamista ainakin kerran, vaikka vain tietääkseni, ettei vielä.
Jotain muuttuu, kaiken aikaa. Tuntuu kuin jollain tavalla muuttuisi se ajatus, ettei jokin ole oma juttu. Lisään siihen sanan "vielä".
Aika keinuu, tai keho ajassa, tai hengitys kehossa. Ajattelen ihmiset veneiksi, jotka hinkkaavat kyljistään laitureissa ja nyökkivät syvyyksien yli yksinään. Hengitän, hengitän, vaikka kyljistä on hilseillyt maalia ja toisaalta tarttunut vieraan värisiä hankausjälkiä, vaikka olen yksin ja syvyyttä riittää, ja kaiken sen keskellä kuvittelen kelluvan ristiluun, joka hitaasti laskeutuu roikkumaan eikä pyri pakenemaan mihinkään suuntaan.
Käyn erilaisilla joogatunneilla, jotka nimestään huolimatta muotoutuvat omanlaisikseen. Ajattelen nimiä ja mukavuusalueita, ja miten sanamagia voi houkuttaa mukavuusalueen ulkopuolelle, tai kuvamagia, se, mitä ei edes uskalla sanoa kellekään muulle, tai osaa, jokin epämääräinen kuvankaltainen käsitys asioiden hyvästä tolasta, se, mihin osaa rentoutua, miten sitä voi kuvitella ja heijastaa johonkin olosuhteeseen ja sen myötä ohjautua kohti olosuhdetta, joka onkin jotain aivan muuta, ja sitten siellä on vain opittava rentoutumaan, sanottava peloilleen kerran toisensa jälkeen "niin niin silloin kävi niin, hengitä!" ja hengitettävä. Raajat keinuvat.
Hämmästyn, kun joku aikuinen nauraa lapsen lailla nimelle, joka on hänen mielestään asetettu väärin. Joka ei ole vielä ymmärtänyt vastaamattomuutta tai sanoilla leikkimistä tai sitä, miten ne valehtelevat.
Alaselkä ei ole krampannut kertaakaan sen jälkeen, kun kaaduin ja putosin ristiluulle kalliolle. Olen istunut ja maannut ja tunnustellut lantion luita ja hännän nikamia ja koettanut ymmärtää, ovatko ne suoremmassa kuin ennen. En tiedä. Mutta olen kehittänyt kummallisen fiksaation SUP-joogaan. Haluaisin kokeilla sitä. En tiedä, miksi. Enhän pysy tasapainossa oikein kuivalla maallakaan, jos pitää seistä yhdellä jalalla. Tai missään asanoissa. Ja sitten haluan tehdä niitä kiikkerän surffilaudan päällä.
Ehkä haluankin molskahtaa. Ehkä siitä on kyse. Muistan edelleen Linnanmäen vedenneidot, joita sai molskauttaa altaaseen. Se oli yksi lapsuuteni unelmaduuneista lentäjän ja eläintenkesyttäjän lisäksi aikana ennen kuin keksin ryhtyväni hevosalalle tai aivokirurgiksi tai valokuvaajaksi. Ehkä nyt otan takaisin sen, ettei vedenneitoja enää ole. Mulahdan. Tai katsotaan nyt. Mutta on vaikeaa uskoa, etten kokeilisi mulahtamista ainakin kerran, vaikka vain tietääkseni, ettei vielä.
Jotain muuttuu, kaiken aikaa. Tuntuu kuin jollain tavalla muuttuisi se ajatus, ettei jokin ole oma juttu. Lisään siihen sanan "vielä".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti